Part 1

KREIKKALAISTEN JA ROOMALAISTEN MYTOLOGIIA

ELI

JUMALAISTARUT JA SANKARISADUT

Esittänyt

KAARLO FORSMAN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.

SISÄLLYS:.

Alkulause.

Johdanto. Luonnonuskonto. Kreikkalainen mytologiia. Roomalainen mytologiia. Jumalisuudesta ja jumalien palveluksesta.

A. Mailman ja jumalain synty. Ihmisen synty ja alkutila.

B. Jumalat. I. Taivaan jumalat ja haltiat. Zevs. -- Juppiter. Hera. -- Juno. Pallas Athene. -- Minerva. Apollon. Artemis. -- Diana. Ares. -- Mars. Afrodite. -- Venus. Hermes. -- Mercurius. Hefaistos. -- Vulcanus. Hestia. -- Vesta. Janus. Quirinus. 75.

1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä: Helios. -- Sol. Eos. -- Aurora. Selene. -- Luna. Tähtiä, Tuulia. Iris.

2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä. Eros. -- Amor. Charites. -- Gratiae. Musae. -- Camenae. Themis. -- Horae. Nike. -- Victoria. Hebe. -- Juventas..

3) Kohtalon voimat. Moirat. -- Parcae. Nemesis, Ate, Tyche, damoines; genius.

4) Lääkejumalia.

II. Veden jumalat ja haltiat. Okeanos, Tethys, Okeanidit. Poseidon. -- Neptunus. Nerevs; Doris, Nereidit. Triton ja Tritonit. Thaumas, Forkys, Keto. Harpyiat, gorgonit, graiat. Protevs, Glaukos, Ino. Seireenit.

III. Maan ja manalan haltiat. Gaia. -- Tellus. Rheia. -- Kybele (Magna mater). Dionysos. -- Bacchus. Nymfat. Satyyrit. Sileenit. Metsänhaltioita: Pan, Silvanus, Faunus, Fauna. Priapos. Saturnus, Ops. Vertumnus, Pomona; Flora; Pales; Terminus. Demeter. -- Ceres. Persefone. -- Proserpina. Hades. -- Pluto. Erinykset. -- Furiat. Hekate. Uni ja Kuolo.

IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita. Penates, Lares, Manes, Larvae, Lemures.

C. Sankarit. Thrakian satuja. Thessalian satuja. Aitolian satuja. Thebalainen satupiiri. Attikan satuja. Argivilaisia ja korinthilaisia satuja. Lakonian satuja. Satuja Kretan saarelta. Herakles. Argonauttain retki. Troian sota. Paluuretki. Rooman sankarisatu.

Alkulause.

Muinaisklassillista runoutta lukiessa kohtaa ehtimiseen mytologisia viittauksia, joista tarvitsee olla selvillä, koska muuten kirjailijan ajatus jää enemmän tai vähemmän hämäräksi. Kipeästi ovatkin suomalaiset oppikoulumme jo kauan kaivanneet mytologista käsikirjaa, joista oppilaat vähin vaivoin löytäisivät ne tiedot mitä kulloinkin tarvitsevat. Tätä tarvetta kirjamme etusijassa pyytää tyydyttää. Koska aineen laveus on vaatinut supistelemaan erikois-kohtain esitystä, on usein viitattu klassillisiin teoksiin, joissa samat asiat jutellaan laveammin ja elävämmin, tiedonlähteihin semmoisiin kuin nuo yleisesti luetut Homeros, Virgiliuksen Aeneidi, Ovidiuksen Metamorfoosit, Horatiuksen Carmina y.m. Näin saattanee ehkä ylioppilaillakin alkuasteilla olla apua kirjastamme filologisissa opinnoissaan. -- Apukeinoina olen käytellyt useita uudempia ja vanhempia mytologisia kirjailijoita -- varsinkin on O. Seemannia monasti mukailtu -- mutta yleensä olen koettanut käsittää ja esittää asioita niin itsenäisesti kuin suinkin. Etupäässä olen kertonut tarujen sisällyksen, niiden syihin ja syntyihin syvemmälti kajoomatta. Jos sen ohessa kuitenkin usein olen lisännyt selityksiä, mikäli tarujen tutkimus niitä on keksiskellyt, en sillä suinkaan aina ole tarkoittanut, että nämä selitykset myös ovat oikeita. Päinvastoin tiedän uudemman kritiikin noita luonnon-symbolistisia mietteitä usein pahastikin pidelleen. Enpä kuitenkaan arvannut astua tieteellisen myyttikritiikin huljuvalle maalle, jolla viisaammatkin helposti kompastuvat; eikä pait' sitä yleistajuisen oppikirjan suunnitelma sitä näyttänyt sallivankaan. Minua kehotti työhöni vain halu opastella koulunuorisoamme ja muuta yleissivistystä harrastavaa yleisöä eräälle tärkeälle muinais-sivistyksen hengenalalle, jota tuntematta ei tyydyttävästi voida tajuta m.m. veistotaiteen teoksia, eipä usein uudempiakaan runoilijoita. Hyvän tarkoitukseni takia suotakoon anteeksi ne erehdykset ja puutteet, joiden tiedän haittaavan tätä kirjallisuutemme uutukaista.

_Tekijä_.

Johdanto.

Luonnonuskonto.

"Se mikä taidetaan Jumalasta tuta, on heille tiettävä; sillä Jumala ilmoitti sen heille. Sillä hänen näkymättömät menonsa, nimittäin iankaikkinen voimansa ja jumaluutensa nähdään hamasta mailman luomisesta, jotka ymmärretään niistä kuin tehdyt ovat: etteivät he taitaisi itsiänsä syyttömiksi sanoa. Että he tunsivat Jumalan ja eivät ylistäneet häntä niinkuin Jumalaa, vaan vilpistelivät ajatuksissansa, ja heidän järjetöin sydämmensä on pimennyt -- -- niin he ovat tyhmiksi tulleet, ja ovat katoomattoman Jumalan kunnian muuttaneet katoovaisen ihmisen, lintuin ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan muotoiseksi. -- Jotka Jumalan totuuden ovat valheeksi muuttaneet ja palvelleet enemmän luontokappaletta kuin Luojaa" (Rom. 1, 19-25). Jumala ei jättänyt luopunuttakaan ihmistä todistustansa vaille: hän jätti hänelle todistuksen luontoon ja omaantuntoon, vaikka synti tosin senkin pilasi. Mielen ja tahdon turmelus pimitti järjenkin. Ei oivallettu mailman yläpuolella vallitsevaa pyhää iankaikkista jumalaa, vaan jumalan käsite vedettiin alas ihmisen omalle tasalle, maan multaan matalalle. Tehtiin itselleen jumala semmoinen joka sopi turmeltuneille. Luojan asemesta palveltiin luotua mailmaa ja luontokappaleita; jumaloitiin luontoa jonakin persoonattomana elonlähteenä tai luonnon ilmiöitä ja voimia ihmismuotoisiksi käsitettyinä olentoina. Tämmöinen on pakanuus. Siinä on uskontoa, mutta harhasuuntaan eksynyttä; se ei ole epäuskoa, vaan harha- ja taikauskoa. Mutta vaikka alhaalle vajottiinkin, ei tieto Jumalasta kuitenkaan peräti sammunut koskaan. Se löytyy raaimmissakin villiheimoissa jonain hämäränä vaistona tai aavistuksena. Se on iäisyyden kipinä, joka syttyy ihmisen sieluun samalla kuin hänessä henki ja elämä viriää; perintö isänkodista, joka kohottaa häntä korkealle yli eläinkunnan. Mikään kehitys ei ole vuosituhansienkaan kuluessa sitä saattanut hänelle antaa. Uskonnonvaistoa vailla ihminen ei olisi luonut itselleen minkäänlaisia, eipä vääriäkään jumalankäsitteitä; pelkkänä luontokappaleena hän ei olisi kaivannut yliluontoisia. Mutta toisaalta on myös totta, että uskonnon käsitteet ovat ylempiä ja alempia, mikäli muu henkinen elämä on kehittynyt; niiden kanta riippuu sivistysoloista. Villin uskonnosta on jättiläisaskel sivistyneen helleenin uskoon, jolle jo oli selvä, että korkeampi henkivoima hallitsee mailmaa, että ihmissielu on kuolematon, että tuonpuolinen elämä muodostuu onnelliseksi tai onnettomaksi sen mukaan kuin täällä on eletty oikein tai väärin. Edemmäs ihminen ei omaa tietänsä käyden päässyt. Pelastaa eksyneitä ja viedä heitä takaisin isänkotiin -- sen saattoi ainoastaan Kristuksessa ilmestynyt Jumala. -- Onpa siis pakanan uskossakin kehitys nähtävissä.

Alimmalla kannalla ihmisen yksinomaisena huolena on ruumiinsa elättäminen, niin ettei hän ehdi eikä jaksa henkisiä asioita ajatella. Sillä kannalla ovat vieläkin villit eli raakalaiset, ja heidän kaltaisiaan lienevät myös etäisimmän ajan ihmiset olleet. He kävivät kovaa taistelua olemisensa eteen nuivaa luontoa ja julmia petoja vastaan. Vaikea olisi ihmisen ollut pitää puoliaan tässä taistelussa usein väkevämpiä vihollisia vastaan, ellei hänellä ollut kelpo liittolaisena järkensä, joka keksi keinoja ja juonia vähäisillä varoilla pääsemään voitolle. Näin tuli hän kehitelleeksi älyänsä, samalla kuin vähitellen pääsi parempiin aineellisiin oloihin, joissa ei alati tarvinnut tapella henkensä ja ruokansa edestä, vaan sai jo lomaa hengitellä. Nyt kääntyi huomio ihmisen omaan itseen, henki heräili uinuksistaan ja samalla varmaan uskonnonvaistokin alkoi elonoireita näyttää. Tällä kannalla ovat jo paimentolaiset. Mietiskelevä henki näki ihmisessä ja hänen ulkopuolellaan hämäriä, käsittämättömiä salavoimia, jotka häntä pitävät vallassaankin. Hän näki ihmisen ja eläimen olevan merkillisten vaiheitten alaisena: syntyvän, kasvavan, sairastavan, vanhenevan, kituvan, kuolevan; melkein samallaista huomasi hän kasvikunnassa tapahtuvan. Ja muussa olokunnassa näki hän yhtä suuria kummia, jotka peljättivät tai ihmetyttivät häntä. Kauniin päivän perästä, jolloin olo auringon sulolämmössä tuntuu ihanalta, nousee äkisti myrsky ja rajusää. Pauhaten lentää se maan yli, murtaen metsän puita ja mylleröiden meren aaltoja, jotka äsken hymyilivät ystävällisesti ja nyt kohisevat vihoissaan. Taivas peittyy pilviin, niistä jyrisee uhkaavasti ja salamat sälähtävät sinne tänne, särkien puita ja kallioita, tappaen ihmisiä ja eläimiä. Väliinpä maankin vankka pohja horjuu, syvyydessä jylisee ja yhtäkkiä revähtää maa auki ja sen kidasta syöksähtää ylös tulikieliä, viskellen syvyyden sisuksia ilmoille. Mikä kauhea voima nuo muuten niin elottomat esineet liikutti? Ja mikä käsi aamulla tuo taivaalle auringon luomaan valoa ja iloa ihmisille ja mikä ehtoolla sen kätkee yön helmaan. Mistä suvi ja mistä talvi, mistä lämpimä, kylmä, sade, lumi kotoisin? Näitä ja tämmöisiä kyseltiin, eikä muuta voitu ymmärtää, kuin että olokappaleissa vallitsee näkymättömiä salavoimia. Synnynnäinen uskonnonvaisto liitti tähän tietonsa: siinä se suuri kaikkivaltias henki, jota sydämmesi kaipaa. Näin syntyi varhaisin luonnonuskonto, tosin alussa vielä perin vaillinainen. Ihminen ei vielä kyennyt kohoomaan oman itsensä ahtaasta piiristä: kaikki on vain häntä varten olemassa, jopa jumalakin -- ajatteli hän. Jumalan täytyy tarkoittaa vain _hänen_ hyötyänsä tai vahinkoansa. Yleensä katselee luonnonihminen jumaliansa pelolla ja epäluulolla; ainoastaan milloin hän huomaa niiden tuottavan hänelle apua ja olevan suopeita, osottaa hän niille kiitollisuutta. Mutta epäsuopeutta hän palkitsee ynseydellä tai pelolla. Hänen katsantotapansa on itsekkäinen.

Ja missä ihminen luuli jumaluuden asuvan? Hän ei käsitä luontoa kokonaistoksi, elimistöksi, jota määrätyt lait hallitsevat, hän näkee vain äärettömän joukon kappaleita ja esineitä, joissa ilmaantuu voimaa, jota hän kokee edukseen tai vahingokseen. Aistinalaisissa luontokappaleissa asuu jumaluus; kullakin on haltiansa, joita samoin kuin kappaleita on epälukuisa joukko. Mutta aluksi nuo esineet itse, nuo puut, kivet, vuoret, joet, lähteet j.n.e. jo semmoisinaan ovat eläviä, haltioita, sisältäen tuota salaista voimaa, jonka määrä vaihtelee riippuen _taiasta_. Taika on se syntysana, josta voima valuu; ken taiat ja loitsut tietää, hän hallitsee voimat ja olokappaleet, jumalat ja haltiat. Kuta taiallisempi esine, sitä jumalallisempi ja pyhempi. Tällä asteella palvellaan siis taikakaluja eli lumotuita esineitä, n.s. _fetishejä_. Fetishmin alkunaista yleisyyttä varhaisimpina aikoina todistavat sen jäännökset, mitä niitä vieläkin löytyy aivan eri osilla maapalloamme.

Fetishmi tekee koko luonnon eläväksi. Kivet ovat maaemon lapsia; vuoret ovat jättiläisiä jotka synnyttävät pilviä ja myrskyjä; myrsky on raju, nälkäinen peto, joki on mies, syrjäjoki hänen vaimonsa. Näillä ja muilla on lisäksi omat taikavoimansa, varsinkin sisältää vesi tehokasta tenhoa, johon perustuu vanha usko veden ja terveyslähdetten lääkevoimaan. "Vesi vanhin voitehista". Tenhokas fetishi ja ihmisille perin tärkeä oli valkea -- eikä ihmekään, jos muistamme, kuinka vaivalloista entisaikana tulen sytytys oli, niin että siitä syystä pidettiin muutamilla liesillä alatikin valkeaa (vieläpä Vestan alttarilla Roomassa) ja siirtokunnat veivät mukanaan emämaasta valkeaa. Salama on taivaan tuli ja semmoisena myös fetishi. Kasveissa ja puissa on taikavoimansa ja haltiansa; jos se on hyvä, voi ihminen nauttia yrttejä ja puunhedelmiä terveydekseen, jos paha (s.o. jos kasvi on myrkyllinen), sairastuu ja kuolee hän siitä. Puita on paljo palveltu. Niinpä Kreikassa oli pyhiä puita ja lehtoja, ja Dodonassa oli tammi, jonka lehtien suhina puhui syvää salaviisautta. Pyhästä puusta oli se taikkapalkki Argo laivassa joka osasi puhua; faiakilaisten laivoissa eli myös ihmeellinen taikavoima, ne kun itsestään ilman johtoa osasivat reittinsä. -- Pedoissa näki raakalainen sitä rajua rohkeutta, voimaa ja suuruutta, jota hän ihaili; useissa myös ihmeellistä älyä tai viekkautta. Häntä ihmetytti kotkan terävä silmä ja vinkeä lento, niinikään kärmeen koko olento: tuo suikerteleva nopea liikunto ilman jäseniä, tuo pieni ja kuitenkin niin vaarallinen elukka. Siitä nuo jumalien "pyhät" eläimet, siitä eläinten yleinen palvelus, varsinkin Itämailla; siitä se luulo että eläimet ovat kuolemattomat sielultaan. Yleensä on eläin hyvin likellä luonnonihmistä, he ovat sukulaisia ja voivat vaihdella ruumiin muotoja keskenään. Siitä nuo eläinmetamorfoosit, joista tarut niin paljon kertovat; siitä nuo ihmisen ja eläinten yhtymistä syntyneet sekasikiöt. Samalla perusteella saivat myös linnut, erittäinkin eräät (pöllöhaukka, kotka, kyyhky) niin tärkeän sijan Kreikan ja varsinkin Rooman kultissa, niiden ääni ja lento ilmaisi tulevia asioita. -- Fetishmiin perustui myös uhrieläinten sisusten tutkinto, kuten kaikki muukin ennustelu ulkonaisista merkeistä ja ilmiöistä, jommoinen taikausko viljavasti rehotteli etenkin Roomassa. Kellä oli tenhosa taikakalu hallussaan, hän itsekin välillisesti sen kautta muuttui fetishiksi, koskapa hän osasi loihtia, lumota ja taikoja tehdä. Semmoisia fetishi-ihmisiä ovat esm. indianein "lääkemiehet", ja yleensä kaikki taikurit, noidat ja poppamiehet, joiden luokkaan myös uhripapit ovat luettavat. Nämäthän tekivät tuhansia taikoja jumalankuvillaan ja taikakaluillaan ja osasivat aina hyväkseen käyttää suuren joukon herkkäuskoisuutta. -- Välittömiä ihmisfetishejä, joissa salaisen taikavoiman luultiin asuvan ja antavan heille pyhyyttä, ovat n.s. riivatut ja hullut, edelleen vielä kääpiöt ja rujot, joille outo ulkomuoto loi jotain jumaluuden haikua.

Fetishiänsä pakana elättää ja ilahuttaa _uhreilla_ -- siinä uhrein alkusyy -- niinkauan kun hänellä on siitä apua. Jos hän huomaa fetishin pettävän -- sillä kuten hän itse, ovat hänen jumalansakin vilpillisiä, itsepäisiä, tylyjä -- kurittaa hän sitä nälällä tai vitsoilla, tai, jos vika on auttamaton, myy hän sen pois tai hukuttaa muuten. Papit harjoittelivat hyvin tuotteliasta fetishikauppaa.

Raakaan fetishi-uskoon ei kehkiävä ihmishenki saattanut tyytyä. Tultuaan edistyksen uralle hän ensinnäkin valitsi suurimmat, mahtavimmat fetishit, ne luonnonalat ja esineet, jotka laajimmin ja syvimmin vaikuttivat elämään ja oloihin, niinkuin auringon, taivaan tähtineen, ukonilman, tuulen, valkean, meren ja virrat, maan kasveineen, hartaimman palveluksensa ja mietiskelynsä alaisiksi. Niissä vallitsevan elämän ja salavoimat (jotka hän jo ennestään vaistosi) varusteli hän oman sielunsa ominaisuuksilla, mikäli hänen mielikuvattinsa näki näihin vivahduksia ja vastineita ulkoluonnossa. Taivas muistutti hänelle kirkkautta, puhtautta, ylevää viisautta, ukkonen ankaraa voimaa ja väkevyyttä, myrsky sotaa ja hajanaisuutta, aurinko lempeyttä ja tulista rakkautta, meri syvää salaviisautta tai vihan pauhinaa, laineiden loiske lietoa huolettomuutta, tulenlieska levotonta häilymistä tai rajua hävittävää intohimoa j.n.e. Samanluontoisia olentoja hän nyt sijoitteli luonnonaloille. Näin elementtivoimat muuttuivat haltioiksi, jotka eivät enää liiku materiassa kuten sielu ruumissaan, vaan ovat itsenäisiä, itsetietoisia henkiolentoja, jotka tosin aluksi vielä ovat ainealaansa sidotut, mutta vähitellen irtautuvat siitä. Tämä muutos on tapahtunut luonnon personoitsemisen kautta: ihminen on jumalilleen omistanut oman elämänsä, henkensä ja ruumiinsa kaikkine kykyineen ja voimineen. Jumalat ovat ihmisten kaltaisia, mutta kaikin puolin etevämpiä, suurempia, mahtavampia, kauniimpia. Jumalat ovat ihanneihmisiä, ihmisen perikuvia, jotka ovat saaneet parasta mitä heille tiedettiin antaa; semmoisina he astuvat ihmistä lähemmäs kuin tuo entinen sokea taikavoima, oivaltavat häntä ja hänen tarpeitaan paraiten. Semmoisina he saakoot palvelusta ja hurskasta kunnioitusta -- ajateltiin.

Tämmöiseen täydelliseen anthropomorfismiin pääsivät oikeastaan vain kreikkalaiset. Mutta edistysaskelen fetishmistä kauas samaan suuntaan astuivat jo ennen heitä eräät rikaslahjaiset kansat, laatien itselleen jo sangen syvämielisiä jumalanaatteita, osasta syvempiäkin kuin kreikkalaiset, nim. indialaiset, persialaiset, foinikit, egyptiläiset.

Jumalan käsitteen kehjetessä selvenivät muutkin uskonnon peritotuudet. Niinpä sielun kuolemattomuuskin, jota aina hämärästi aavistettiin. Tässäkin yleinen kehitys ja hengenviljelys vaikutti edistävästi, sillä niin kauan kuin aineellinen elämä on pääasiana, ei yliluontoisia asioita ajatella. Vaan nytpä jo saattoi tämmöinenkin kysymys vaatia vastausta: saattaakohan elämä semmoinen kuin tämä maan päällä, niin täynnä vaivaa, vaaraa, kiusaa, kärsimystä, kuolemaa, niin iloton -- saattako se olla omana tarkoitusperänään? kannattaako tämä elämä elämistä, ellei se tarkoita ja valmista toista parempaa elämää? Tähän täytyi järjen kuten tunteenkin vastata kieltämällä.[1]

Kreikkalainen mytologiia.

Kreikkalaisten jumalat ovat siis alkuaan luonnonvoimain olennoimia ja toimivat vaan sillä luonnonalalla, jonka ilmiöistä ovat syntynsä saaneet. Kun nämä ilmiöt ajateltiin jumalien töiksi ja kärsimiksi; niin luontui siitä jumalille oma historia, jumalaintaruja l. _myyttejä_, joita mielikuvitus, kerran vauhtiin päästyään sommitteli yhä laajemmiksi, kutoi yhä kirjavammiksi, noudatellen tavallisia inhimillisiä aiheita, lähtökohtia enää muistamattakaan. Mikäli jumalat, irtautuen luonnon-aloistaan, liikkuivat vapaasti taivaassa ja maan päällä sekä erittäinkin ihmiselämän puuhissa, sikäli myyttien alkunainen luonnonmerkitys hälveni tajunnasta, häämöttäen vihdoin vain muutamista syrjäseikoista. Homerin runoissa, Hellaan hengen vanhimmassa muistomerkissä, on tämä muutos jo suoriutunut.[2] Jumalat astuvat jo ilmi-elävinä ihanne-ihmisinä esiin, päätoimenaan ihmis-elämän hallinto, samalla kuin he myös vapaina vallitsevat asianomaisilla luonnonaloillaan. Poseidon esm. yllyttää Troian edustalla achaialaisia tappeluun, sen ohessa kun hän nostaa merellä myrskyjä niillä vihatuitaan ihmisiä (esm. Odyssevsiä) vainotakseen. Mutta yleensä, kuten tässäkin, on luonnontoimi siveellisen toimen palveluksessa; vähinpä luonto tuntee kummallista jälkivaikutusta hengestä. Kun merenjumala kiihkoissaan karkaa Hektoria vastaan, tyrskähtää samalla merikin. -- Jälkiä alkuperäisestä luonnonmerkityksestä näkyy siinäkin, että taruissa on paljo sellaista mikä meistä näyttää järjettömältä tai epäsiveelliseltä, mutta joka osasta selviää luonnon symboliikan kannalta katsellen. Siitä sekä mielikuvittelun rajattomasta elelystä on myös jumalien tarinoihin tullut niin paljo sekavuutta ja ristiriitaisuutta yksityiskohdissa. Näitä eivät kreikkalaiset koettaneet sovitella ja selvitellä, sillä mitään säntilleen määrättyä dogmatiikkaa eli uskonjärjestelmää he eivät koskaan laatineet itselleen. Se oli senkin takia mahdotonta, että eri seuduilla palveltiin eri jumalia,[3] toisen seudun jumalat olivat osaksi toiselle outoja. Aikaa myöten otettiin myös yhä uusia jumalia palveltaviksi eikä jumalain piiri ollut koskaan tarkalleen määrätty. Eri paikoilla vaihtelivat myös myytit melkoisesti, muuntelivatpa muutenkin pitkien aikojen kuluessa muotoaan; näin syntyi toisintoja ja niiden mukana sekavuutta eri-kohdissa. Että myyteissä on senkin verran yhteyttä ja sopua, on Homerin ansio, josta varhain tuli koko Hellaan kansan aarre, sekä vähinsä myös kultin, joka vakavoitti uskonnon käsitelmiä. Hesiodon theogonia on yrittänyt saada jumalat ja heidän välisuhteensa parempaan järjestykseen, mutta tämä ei ole kansallishengen luoma, vaan oppineen järjen spekulatsiooni.

Katselkaamme, mitä jumalien olennosta ja elämästä yleensä ajateltiin, mikäli etenkin Homeros niistä puhuu.

Jumalilla on ruumis samannäköinen kuin ihmisillä, vaikka suurempi, muhkeampi, kauniimpi. Eipä kuitenkaan ihminen saa heitä nähdä semmoisina kuin he todella ovat, sillä sitä ei kestäisi heikko kuolevainen. Tavallisesti ilmestyvät he ihmisille jonkun tutun ihmisen muodossa, tai liikkuvat he linnun haamussa täällä tai verhoo heitä pilvi eli valoutu (nimbus), taikka pysyvät näkymättöminä Mananlakin peitossa. Vasta jälkeenpäin huomataan jumalan käynti ihmeellisistä seurauksista. -- Ylen väkeviä jumalat ovat ja suuria töitä he voivat tehdä. Kun Zevs ravistaa kiharapäätänsä, tärisee taivas. Poseidon survaisee kerran hankonsa kallioon, ja meri myrskyää. Ihmeitä he eivät säästä suosituitaan auttaessa. Heidän haavansa parantavat he tuota pikaa, korjaavat heitä vaaroista, nostavat myrskyn ja yön vihollisia hämmentämään. Achilleen pää verhoutuu liekkipilveen kun hän astuu leirin portille vihollisia säikyttämään (Il. XVIII). Ruumiillisuus sitoo jumalia sen verran paikkaan, etteivät ole yht'aikaa läsnä kaikkialla, mutta salaman tai aatoksen nopeudella siirtyvät he paikasta toiseen. Pallas heilahtaa maan päälle kuin säkenöivä tähti ja parissa askelessa astaisee Poseidon Samoksesta Euboiaan. -- Tarkan tarkat on heillä aistit. Kaikkialta kuulevat he ihmisten rukoukset ja äärettömiin näkee heidän silmänsä. Olympin kukkulalta näkee Zevs kaikki mitä mailmassa tapahtuu. Tämä miltei antaa kaikkialla-läsnäolon edut.

Ruumiillisuutta seuraa ruoan, juoman ja unen tarve. Tosin syövät ja juovat he parempaa kuin ihmiset, nim. ambrosiaa (kuolottomuuden ruokaa) ja nektaria. Käyttävätpä myös vaatteita. Kuten luontokin, jonka henkiä he ovat, he eivät ole olleet ikiajoista asti, vaan heillä on syntynsä. Mutta ihmeen nopeasti jumal-lapsi kasvaa. Aamulla synnyttyään soittaa Hermes jo päivällä huilua ja varastaa karjaa, ja Apollon ambrosiaa imettyään tarttuu heti sota-aseihin. Ja, mikä on verraton etu, he eivät koskaan sairasta, eivät vanhene ja kuole, vaan säilyvät ikinuorina nuo "kevyt-eloiset autuaat jumalat". Tästä ei sentään seuraa, etteivät kipua tuntisi. Heitä voi miekka haavoittaa ja pistosana purra sydämmeen.[4] He tuntevat samoja mielenliikutuksia ja tunteita kuin ihmiset: iloa, surua, vihaa, rakkautta j.n.e., jopa väliin liiankin inhimillisesti, kun itsekkäiset syyt mieltä liikuttavat. Tässä onkin jumalien heikkoin puoli. He kyllä säännössä harrastavat sitä mikä on oikeaa, totta, siveää, mutta käytännössä usein suosivat valhetta, vääryyttä, haureutta, vihaavat, kadehtivat ja ovat puolueellisia. Kuinka halvasti esm. Hera vainoo troialaisia! Kuinka Athene viettelee heitä rikkomaan liittoa (Il. IV)! Mitä konnanjuonta hän käyttää Hektorin surmaksi (XXII)! Vaan kuinka voisikaan pakana jumalalleen luoda korkeampaa siveellisyyttä kuin mitä hänellä itsellään oli? Joku määrä tuota jumalien heikkoa siveellisyyttä on sentään luettava luonnonsymboolikan syyksi, jonka hämärää kuvakieltä myöhemmin muodostuneet tarut eivät enää tajunneet. Siitot, syntymät, häviöt siirrettyinä luonnonelämän alalta ihmiselämään muuttuivat helposti moraalisiksi virheiksi ja rikoksiksi. Ja kohosipa myös toisaalta ihmeen korkealle valistuneimpien pakanain käsitys jumalain pyhyydestä. Muistakaamme vain Aischylosta ja Sofoklesta!