Chapter 5

Eräänä päivänä kun kävelimme syrjätietä tuon jylhän, mustan hongiston läpitse, jossa ikuinen tummuus ja viileys vallitsee, hämmästyimme yht'äkkiä moniäänisestä kimeästä kirkunasta, joka kuului päämme päältä. Kun katsahdimme ylös siitä kapeasta aukosta, minkä tien ohessa seisovat korkeat hongat jättivät väliinsä, huomasimme metelin alkuperän. Korkealla ilmassa näkyi suuri joukko pikkulintuja, jotka huikeasti huutaen ajoivat erästä korppia. Siinä oli pääskysiä, peippoja, keltasirkkuja, västäräkkejä, jopa huikentelevia kivitaskujakin. Ne lensivät sikin sokin korpin ympäri, nykäisivät hänestä höyheniä, ja kaikki ne kimeästi kirkuivat.

Korppi rukka oli hyvin hämillänsä. Ei tietänyt juuri mitä tehdä. Sekin puolestaan enensi hälinää, välistä alakuloisena roikkuen, välistä vihaisena rähisten. Koetti vaan miten nopeimmiten pötkiä pakoon. Mutta pienet linnut pysyivät hänen rinnallaan ja kiukkuisimmat kaikista olivat nuo kauniit pääskyt, nopsasiivet.

Sinun kävi korppi raukkaa sääliksi ja sinä milt'et vähän suuttunutkin noihin pääsky-kultiin, joista muutoin niin paljon pidät. Ne olivat sinusta häijyt tuota yksinäistä lintu-parkaa vastaan. Mitä oli se siis heille tehnyt, että ne hänen suhteensa näin pahoin menettelivät? Ja ihmisetkin, eikö nekin tee vääryyttä korppia vastaan, kun he sitä niin inhoavat? Mitäpä pahaa se siis on tehnyt?

Korpin historia on varsin merkillinen. Minä kerron sen sulle. Päätä sitten, Suleima, onko syytä mielipahaan korppia vastaan.

* * * * *

Ennen muinoin oli korppi eli kaarne -- joksi sitä myös nimitetään -- ihan lumivalkea. Sen höyhenet loistivat hopeaisena. Se oli yhtä valkoinen kuin valkoisin kyyhkynen ja sen loistava höyhenpuku kilpaili valkeudessa aaltoja rakastavan joutsenen hopeapuvun kanssa. Tästäpä kaarne olikin kaikkien mieleen, ja erittäinkin suosi sitä jumaloista Hyperionin valoa-säteilevä poika, Foibo Apolloni, jonka varsinaiseksi mielilinnuksi se tuli.

Tämä iloa tuottava onni ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Se oli epä-aikainen uutteruus ja sopimaton puheliaisuus, joka oli syynä korpin onnettomuuteen.

Tämmöistä tietää tästä tarina:

Koko Haimonian maassa ei ollut yhtään kauniimpata impeä, kuin Koronis Larissan kaupungista.

Tämän erinomaisen kauneuden näki päivän jumala, Apolloni, joka loistavissa vaunuissaan kulki taivaankantta, jaellen valoa ja lämmintä maan lapsille -- ja rakastui häneen. Ja Koronis puolestansa, miten olisi hän voinut olla laulun ja runouden suloista jumalaa rakastamatta?

Ja aika meni onnellista menoansa.

Mutta Koronis oli maan lapsi, eikä ymmärtänyt sitä autuutta, minkä korkeain jumalain lempi tuottaa ihmisille. Niinpä sattui myös, että hän lupasi rakkautensa kauno-kiharaiselle nuorukaiselle, jonka nimi oli Iskhys ja joka oli maan lapsi niinkuin hänkin, vieläpä samasta maakunnastakin.

Kerta kun päivän jumala oli taivaallisen ratansa päättänyt ja hänen tuliset hevosensa jo olivat yömajaan viedyt, tapasivat Koronis ja Iskhys toisiansa taas, niinkuin heidän tapansa oli.

Tämän näki kaarne, Apollonin lintu, valkohöyhen. Vaikka varsin kaunis, sillä se hohti kuin hopea, se kuitenkin pahaksi onneksi oli sangen kielevä lintu.

Nyt on kielevyys juuri semmoinen, että se tekee omistajansa suorastaan kipeäksi, ellei tämä saa pitkin maailmaa hölpötellä kaikki mitä suinkin luulee tietävänsä. Tämmöinen puheenhimoinen kielikello nyt kaarnekin oli. Se oli nähnyt jotain uutta; eikö sitä siis täytynyt kertoa! Eikö ollut hän nähnyt Koronista yhdessä Iskhyyn kanssa! Malttiko hän olla tätä Apollonille kertomatta? -- Ei millään muotoa. Asia oli heti kerrottava, heti paikalla.

Ja mitä hän näin tuumaili, sen hän heti panikin toimeen. Yks kaks, niin hän jo läksi matkalleen.

Tiellä tapasi häntä tuttu vares. "Minnekkäs matka pitää, jos saa luvan kysyä?" kysähti tämä, joka lörpötteli yhtä mielellään kuin suinkin kaarne.

Kaarne nyt selittämään koko matkansa aikomusta.

"Mieletön on sinun matkasi", sanoi tämän kuultuansa vares, "tottele minua ja käännä pois kotiin. Sillä tiedä, kukaan ei tahdo kuulla tämmöistä ikävää sanomaa. Aivan samallainen onnettoman tiedon antaminen se minullekin tuhon toi. Käännä pois!"

Varoittaaksensa kaarnetta rupesi vares nyt laveasti juttelemaan elämäkertaansa:

Vares kertoo korpille elämänvaiheensa.

"Älä suinkaan minua ylenkatso, vaikka ma nyt olen vares vaan! Tiedä, minä olen parempikin ollut! Ja että minä nyt olen mikä olen, niin, siihen on ainoastaan liiallinen uskollisuus syynä. Kuule:

Alkuani olin minä kuninkaallinen neitsyt, ja minun isäni oli mainio Koroney, Fokiin kuningas. Tunnettuja ma puhun. Ja että taivaalliset olivat minun varustaneet erinomaisella kauneudella, sitä en kehtaisi itse mainitakkaan, ellei juuri tämä minun kaunis muotoni olisi minua onnettomaksi tehnyt.

Isäni huoneessa kävi kosijoita monta. Vaan minä hempukka en niistä huolinut. Sydämmeni oli vielä aivan vapaa, kun mulle tuho tuli.

Kävellessäni, kuten tapani oli, avarata meren rantaa, näki minun meren mahtava jumala, Poseidoni, ja rakastui heti. Häneltä ei suinkaan puuttunut rukouksia eikä imartelevia puheita. Vaan minä jäin kylmäksi kuin jäinkin. Kun Poseidoni näki, ettei sanat mitäkään auttaneet, ryhtyi hän väkivaltaa koettamaan. Minä nopeilla askelilla pakoon.

Mutta meren rannan pehmeä hiekka hidastutti askeleitani, ja Poseidoni oli minun saavuttamaisillaan. Minä hädissäni silloin rukoilin taivaan jumalilta apua. Ja Pallas, itse taivaallinen neitsyt, tuli neitsyttä auttamaan ja muutti minun kauniiksi linnuksi, ja otti minun läheisyyteensä olemaan hänen varsinaisena mielilintunaan.

Näin olin siis linnuksi tullut. Mutta minun asemani oli onnellinen Pallaan erityisessä suosiossa. Minä olinkin hänen ja muiden mieleen, ja minä olin yhtä hyvä tuttu Pallaalle kuin sinä nyt Apollonille.

Mutta kuules nyt miten minä onneni menetin.

Kerran antoi korkea suojelus-jumalattareni erään, Aktaionin viiniköynnöksistä tehdyn, suljetun kopan vartioittavaksi Kekropin mainioille tyttärille sillä nimenomaisella käskyllä, etteivät millään muotoa saisi koppaa avata eikä sen salaisuutta tutkia. Minä, joka sen salaisuuden hyvin jo silloin tunsin, voin sulle mainita, että koppaan oli kätketty Pallas-Athenan kuuluisalle kaupungille aiottu kuninkaan alku.

Minä, joka itse olin ennen ollut nainen, kävin uteliaaksi näkemään, mitenkä nämä naiset voisivat tämmöistä koetusta kestää, ja kätkeysin jalavan tuuheisin lehtiin, odottaen, mitä tuosta tulisi.

Kaksi näistä Kekropin neidoista, nimittäin Pandroso ja Herse, pysyivät suureksi ihmeekseni kauan aikaa uskollisina. Mutta niinpä ei kolmas, Aglauro, jonka onnistui houkutella siskonsa katsomaan ja joka itse avasi kopan kantta. Sisaret nyt näkivät, mitä koppa sisälsi.

Minä kun tämän huomasin, heti lentää riensin hallitsijattareni luokse ilmoittamaan, etteivät neidot olleetkaan käskyä noudattaneet, vaan avanneet kopan.

Minä odotin suurta palkintoa tästä uutteruudestani, taikka ainakin erinomaista kiitollisuutta. Vaan kuinkapa hämmästyin, kun jumalatar, vihastuneena pahasta sanomastani, paikalla ajoi minun pois luotansa, kielsi mun vasta olemasta hänen läheisyydessään, pani minun virastani pois, jopa -- katkerin kaikesta -- otti minun sijaani mielilinnuksensa tuon ilkeän yöhaukan, Nyktimenen.

Näin palkittiin minun uutteruuteni. Olkoon kova kohtaloni muille varoitukseksi".

* * * * *

Kaarne, kuultuansa nämät entisen Koroney-lapsen sanat, ei ottanut ensinkään niistä mitään neuvoa, närkästyi päin vastoin silmittömäksi ja huusi: "Semmoiset pahat, joita mulle ennustelet, tulkoot oman pääsi päälle! minä puolestani ylenkatson sinua ja sinun varoituksiasi!"

Näin huutaen kaarne jatkoi matkaansa ja kiiruhti ilmoittamaan Apollonille, mitä hän tiesi. Ja kun hän perille tuli, niin heti kertoi kerrottavansa.

Hirmuisesti suuttui valoisa jumala tätä kuullessaan. Seppele, joka koristi hänen päätänsä, luiskahti alas ohimoilta, kultainen lyyry putosi maahan, hänen muotonsa muuttui. Vihan vimmassa hän sieppasi vierestänsä peljättävän hopeajoutsensa, asetti siihen pitkältä sattuvan nuolen, ja tähtäsi suorastaan lemmittyä neitsyttä vastaan. Nuoli lensi suhisten ilman halki ja samassa tuokiossa vaipui Koronis maahan, povi nuolen lävistämänä. Hienoilla käsillänsä neito koetti vetää nuolta haavasta, mutta veri purskahti ulos tehden hellänpunaisia verijuovia neitsyen hempeänvalkoiselle iholle; ja pian oli kaunis olento kova-onnisen kuoleman oma.

Näin rankaisi jumala rikotun uskollisuuden.

Sillä aikaa yhä istui kaarne vartomassa, että jumala vihasta tointuneena antaisi hänelle odotetun palkinnon. Kotvasen kuluttua jumala jälleen malttikin mielensä. Mutta kun hän huomasi kaarneen, joka oli hänelle tuonut tämän vastamielisen sanoman, hänen vihansa uudestaan heräsi. Häntä inhoitti tämä liiaksi uuttera pahan sanan saattaja. Hän melkein katui äkkinäistä kovuuttaan tuota ennen niin lemmittyä Koronis-neitsyttä vastaan, ja koko mielipahansa kääntyi sanoman tuojaan. Pienellä sauvalla hän koski kaarneesen, jonka hopeankiiltäväiset höyhenet silmänräpäyksessä muuttuivat sysimustiksi, ajoi hänen ijäksi pois likeisyydestänsä sekä kielsi häneltä kaikkien hyvien lintuin seuraa.

Tämä oli epä-aikaisen puheliaisuuden palkka.

Mutta tästä hetkestä asti vihaavat hyvät linnut kaarnetta, joka oli koko lintusukua niin häväissyt, että hän siitä tuli sysimustaksi, ja rupesivat häntä nimittämään korpiksi. Siitä tulee sananlasku: "musta kuin korppi".

Kun sentähden muut linnut havaitsevat korpin joskus liikkeellä, he kokoontuvat hänen ympärilleen ja pilkkaavat häntä. He noukkivat häneltä höyhenet pois, nähdäksensä onko hänellä yhtään ainoatakaan valkeata höyhentä enään jälellä. Ja vanhemmat linnut kertovat nuoremmille "tuo on ennen ollut valkea, tuo!"

Eikä ihmisetkään kärsi korppia, vaan pikemmin karttavat häntä nähdä. Sillä muistaen sitä pahanpäiväistä sanomaa, jonka hän ennen muinoin vei jumalalle, pelkäävät ihmiset nytkin, että, kun korppi heitä tapaa, hänellä taasen on pahoja uutisia taikka turmiota tuottavia ennustelmia. Senpä tähden olikin vanhan ajan ihmisillä, kun he jollekin pahaa soivat, tapa sanoa "joutuos korppiin!" taikka "mene korppiin!" samassa merkityksessä kuin sanotaan "mene hiiteen!"

XIV.

Orioni eli Kalevanmiekka.

Päättämättä jääköön, mikä niistä kauniimpi on; se vaan olkoon varmaa, että ne ovat erinomattain kauniit molemmat.

Tähän päätökseen olimme tulleet kiistellessämme keskenämme, milloinka tähtitaivas kauniimpi oli, keski-talvenko kirkkaudessa vai kevätpuolen hienoisuudessa. Sä muistat: oli eräs noita meidän pohjoisen Huhtikuun herttaisia iltoja, jolloin ilma itseänsä jähdyttää virvoitukseksi päivän sulatus-toimen helteestä. Ojat, jotka päivällä lumen alla sulina juoksivat, olivat jo porinaansa hillinneet, ja kevät-ourut, jotka päivän paisteessa jos kuinkin kovalla kiireellä laskivat joen rinneranteita, olivat jäätyneinä tauonneet lirisemästä. Me kävelimme tuota harvaa viidakkoa kasvavaa luhtaa joen korkealla törmällä. Hanki meitä kantoi. Luhta lumettomia turve-päitään kohotti. Pensaat vielä vilusta vitkaelivat eivätkä osoittaneet virkoavaa oloansa muu kuin tuo halveksittu paju parka, joka sieviä valkoisia palmujansa paisutteli. Mutta puitten lehdettömien oksiin ja haarukkoihin oli jäätynyt pieniä kirkkaita vesi-pisaroita, jotka sätenöitsevinä kristalli-helminä välähtelivät siinä hempeässä valossa, jota illan hämärtäväisyyteen levittivät taivaan tuikkaelevat tähdet. Taivaan-rannalla heijaeli hennon ruskeita ja punertavia ilma-säteitä, joista vesi-helmet saivat kummasti värähteleväisen väri-vaihtelon.

Entäs tuo ihmeellinen tähtitaivas yllämme! Todellakin: en tahdo päättääkseni ottaa, onko se vieläkin kauniimpi talvis-illan kirkkaudessa. Ihmeteltävä se on ja kaunis jos kulloinkin: talvella majesteetillisempi ja juhlallisempi, keväällä suloisempi ja hellempi; talvis-ilmassa jumalallisempi ja kaipauksen halua herättävä, kevät-ilmassa ihmisellisempi ja toivoa tuova.

Mutta Kalevanmiekastahan sä halusitkin kuulla; tuosta tähtisikeröstä, joka niin kirkkaana välähtää taivaslaen itäisellä puolella. Kreikkalaiset sen Orioniksi sanoivat.

* * * * *

Orioni oli muinaisuuden mahtavimpia metsästäjiä. Hän oli syntynyt Boiotian maalla Hellaassa, ja hänen synnystänsä kerrotaan seuraavaa.

Hänen isänsä Hyriey sai kerran luoksensa kolme outoa vierasta, jotka eivät olleetkaan aivan alhaisia, he kun oli kolme jumalaa: Yli-isä Zey, jumalien sanansaattaja ja kaupan jumala Hermes sekä meren jumala, kolmikärjen mahtava kantaja, maantärisyttäjä Poseidoni. Tunsiko heidät Hyriey vai ei, miten lieneekin, niin hän vieraillensa toimitti komeat kemut, teurasti heille härän ja kestitsi heitä kaikin puolin vierasvaraisesti. Tästäpä vieraat aivan hyvillensä, semminkin Zey, joka on vierasvaraisuuden varsinainen holhoja, niin että he lähtiessään Hyrieylle soivat sen hyvän, että saisi tehdä minkä anomuksen hyvänsä, niin he sen täyttäisivät. Hyriey, jolla ei mitään lasta ollut, anoi itsellensä pojan -- ja sai Orionin.

Orioni kasvoi ja varttui voimassa ja joutui aivan hartaaksi metsästäjäksi. Joutsella ja nuijalla varustettuna hän kulki paikasta paikkaan, maakunnasta maakuntaan, ja hävitti pedot, jotka ihmisiä kiusasivat. Ei ollut otusta jaloiltaan niin nopeaa, ett'ei Orionin nuoli nopeampi, eikä voimiltaan niin väkevää, ett'ei Orionin rauta-nuija väkevämpi.

Autuaallisten jumalain joukossa löytyi suloinen loistava sisarus-kolmikko: aamun, päivän ja illan herttaiset haltijat, Eos, Helios ja Selene. Nämä ne vuorostansa ihmislapsille valoa jakaelivat. Aamun koittaessa, kun ihmiset ja jumalatkin vielä nukkuvat, nousee aamu-ruskon heleän-hohtava kuningatar vuoteeltansa, sytyttää soiton, josta tummasti purppuroittu valo levenee, astuu valkean-punertavilla hevosilla valjastettuihin vaunuihinsa ja ajaa taivaanrannalle, ruusu-sormillansa hajoittaen yön mustaa huntua ja ympärillensä levittäen hempeätä rusoittavaa valoa. Jotka silloin jaksavat nousta ne saavat jumalattaren nähdä, kun hän, sahrami-mantteliin puettuna, ajaa taivaanrannalla, kasvoiltaan kauniina ja ruusun-hohtavana. -- Kun Eos-jumalatar on tehtävänsä tehnyt, hän soittonsa sammuttaa ja nyt ajaa hänen jäljissään päivän kultainen kuningas Helio, jota myöskin Foibo-Apolloniksi nimitettiin, ylös taivaankantta, hänkin vaunuissa, joita vetävät neljä tulta purskuavaa hevosta. Päivän valo ja valkeus levenee hänestä jumalille ja ihmisille siks' että hän, illan tullen, kaukana lännessä taas ajaa alas taivaankannelta ja lähtee levolle kultapalatsiinsa, joka on tuolla loitolla idässä ja jossa hänen puolisonsa ja omaisensa häntä odottavat. -- Ja nyt on Selenen eli Kuuttaren vuoro taivaalle nousta levittämään hienoa hopea-hohtoaan. Hänen hevosensa ovat valkeat. Hän on puettu pitkään valkeaan vaippaan, hänen päänsä peittää harsikko, jonka läpitse kuultaa hopea-diademi, joka hänen kauniisti kaareilevaa otsaa koristaa. Tämmöisenä hän illan hämäryyttä valaisee.

Kun nyt Orioni uutterana metsämiehenä oli liikkeellä aamusin varhain, illoin myöhään, niin häntäkö jäisivät näkemättä huomaamatta aamun Koitar ja illan Kuutar.

Kuuttarella oli toinenkin jumalallinen muoto. Hän oli metsästyksen jumalatar, jonka suojeluksessa olivat metsän elävät ja kaikki vapaat vuoret, laaksot ja seudut, missä vaan metsän-viljaa vilisi. Tämmöisenä häntä kuvattiin miehuulliseksi neitsyksi, joka, joutsi kädessä viini seljässä, ympäri ajelehti lyhyeksi sonnustettuun togaan puettuna. Tässä muodossa häntä myöskin sanottiin Artemiiksi. Isältänsä Zeyltä oli hän anonut ja saanut ikuisen impeyden, kuusikymmentä Nymfaa seuraksensa sekä kaksikymmentä palvelijoiksi. Hän kun metsästyksestä väsyi taikkapa siihen kyllästyi, ripusti joutsensa Delfoihin ja johti äitinsä Latonan kunniaksi Muusain ja Sulottarien köörit, taikka hän johdatti Nymfainsa siveät tanssit.

Näin ympäri ajelehtien hän usein tapasi Orionia ja iloitsi hänen reippauttansa. Orioni oli pitkä, vartaloltaan solakka nuorukainen, jonka kauneutta kiitettiin aivan erinomaiseksi. Kummako siis että häneen kaikki nuoret naiset rakastuivat, ehk'ei hän puoleltansa heille paljon huomiota tuhlannut, sillä metsästys oli hänelle kaikkea muuta rakkaampi.

Mutta jos luulet, että Artemiskin jumalatar häneen lemmistyi, niin jopa erehdyt. Sillä tätä jumalatarta ei ole lempi koskaan vallannut. Ainoa nuorukainen, joka viritti hänen lempensä, oli tuo ikuisen unen nauttija, suloinen Endymioni, joka sanotaan olleen kauniin nuorukainen, mikä konsanaan on maailmassa ollut; ja monipa väitteli, ettei jumalistakaan muut häntä kauneudessa voittaneet, kun Foibo Apolloni ja tuo intoisa thyrson-kantaja, muratti-seppeleellä koristettu nuori Dionyso eli Bakkho. Palkinnoksi hänen oikeamielisyydestään antoi Zey tälle Endymionille ainaisen unen ja ijankaikkisen nuoruuden. Ihastuneena hänen verrattomaan kauneuteensa vei Artemis nyt iki-nukkujan erääsen luolaan Latmo-vuoressa, ja kävi siellä joka yö häntä ihantelemassa, osoittaen siveätä lempeänsä häveliäillä suudelmilla. Tämä oli Artemis jumalattaren ainoa rakkaus.

Vaan se, joka Orioniin rakastui, oli tuo aamuruskon ruusuinen jumalatar Eos. Raittiissa ilmassa, aamukoitteen kainossa valossa kun Orioni, nuija vyötäisillä ja joutsi kädessä, ajoi metsolan vilkkaita villiköitä, tapasi häntä punaposki jumalatar ja ihasteli hänen ripsasta kulkuansa. Orioni, kun huomasi voittaneensa jumalattaren suosiota, rohkeni hänkin puolestansa kainostelevalla lemmellä jumalattareen kääntyä. Ja näin he toisiansa useinkin tapasivat.

Mutta eikö ollutkaan tämmöinen asian laita muille korkeille jumalille mieleen vai oliko ehkä mustasukkaisuuskin jossaan olemassa, miten lieneekin, niin Apolloni laitti niin, että kerran kun Orioni iltapuhteessa oli yhtäällä metsästämässä ja Artemis toisaalla, he tietämättänsä toisiansa niin lähestyivät, että tuon illan hempeän ruhtinattaren nuoli sattui Orionin olkapäähän, jotta Orioni paikalle kuoli.

Eos, aamun Ruusutar, pani tätä äkkinäistä kuolemata niin pahaksensa ja kaipasi Orionia niin katkerasti, että Apolloni, joka pelkäsi ett'eivät korkeat jumalat ja maan alhaiset lapset enään aikoihinsa saisi aamukoitettansa, alkoi Zey-isän kanssa apu-keinoa neuvottelemaan. Ja neuvottelun päätös tuli siksi, että kuollut Orioni jälleen herätettiin eloon ja muutettiin tähtisikeröksi. Tämmöisenä hän nyt asetettiin taivaan itä-puolelle, että molemmat lempiväiset yhä saisivat toisiansa nähdä ja kohdata. Mitä enemmin aamu koittaa ja aamun ruusuinen ruhtinatar nousee ylömmäksi taivaalle, sitä alemmaksi astuu taivas-laelta Orioni rientäen häntä kohtaan siks' että viimein, aivan toistensa lähelle jouduttuansa, hän heittäypi jumalattaren syliin ja molemmat haihtuvat näkymättömiin.

Tämmöinen on Orionin synty. Meidän kansamme sanoo Orionia Kalevanmiekaksi. Tämä nimi osoittaa oikeastaan vaan yhtä osaa koko sikeröstä. Sillä jos sitä tarkastat, niin voit paljailla silmilläsi selvästi eroittaa, mitenkä eri tähdet ovat niin sijoitetut, että ne muodostavat pään, kaulan, hartiot elikkä olkapäät, käsivarret, vartalon ja jalat, sekä vartalon vyötäisillä selvän vyön, jota sanotaankin "Orionin vyöksi". Tästä vyöstä riippuu miekan muotoinen ase, ja tämäpä se juuri onkin, joka sanotaan "Kalevanmiekaksi"; Kreikkalaiset siinä näkivät sen nuijan, jolla Orioni metsän villipedot tappoi. Orionin jalkain juuressa istuu koira, joka merkitsee että Orioni eläissään oli metsästäjä. Hänen ympärillensä on pantu muutamat pedot, jotka hän tappoi ja joita hän yhä vielä vartioitsee.

XV.

Tammi ja Lehmus.

Hakiessamme suojaa suvipäivän paahtavaa palavuutta vastaan kävimme istahtamaan tuohon lehtipuu-käytävään, jossa kesä-yön hämärästä muistuttava tumma varjo virvoittaa nääntyvää kulkijaa.

Siimes oli nytkin viileä ja raitis, vaikka lehtisuojan ulkopuolella auringon kuuma helle tuntui aivan polttavalta.

Sinä ihmettelit suoja-paikkamme raikasta raittiutta, sen puhtautta ja säädyllistä kuntoa. Me katselimme tarkemmin päällämme olevaa lehtistä suojaa ja huomasimme toisella puolella tammen, toisella lehmuksen, jotka toisiansa kohti ystävällisesti ojennetuilla oksa-käsivarsillaan meidän ylitse kannattivat tuota viheriäistä lehtiteltaa. Ja samaa näimme kauempanakin: tammi seisoi lehmuksen, lehmus tammen vieressä, tammet ja lehmukset vieretysten lehtirakkauttansa levittämässä.

Heidän historiansa?

Tammen ja lehmuksen historia on satu hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta ja samalla hyväntapaisesta hurskaudesta ja jumalanpelvosta. Sillä muinais-aikana oli itse jumalien korkea isä vieraanvaraisuuden suojelija ja ylläpitäjä, jollenka semmoisena varta-vasten annettiin nimi Zey Xenio. Kun siis vieraanvaraisuutta hyväntahtoisesti harjoitettiin, silloin ylijumalaa palveltiin, ja tämmöisen hurskauden palkitsi Zey yhtä varmaan, kuin hän rankaisi vieraanvaraisuuden rikkojan. Senpä tähden olikin vieraanvaraisuus yleinen hurskas tapa, ja sitä harjoitettiinkin yhtä hyvin tuntemattomia kuin tunnetuita kohtaan ilman eroituksetta.

* * * * *

Tähän aikaan asui matalassa majassa Frygian viljavassa maakunnassa vanha parikunta. Köyhiä he olivat, mutta sentään onnellisia. Sillä he olivat kohtaloonsa tyytyväiset, kiittivät kuolemattomia jumalia heidän antamastansa hyvästä ja elivät ainaisessa rauhassa ja keskinäisessä sovinnossa ja rakkaudessa.

Mutta yltä-ympärillä oli ylellisyyttä ja nautintoa. Taivaan korkeat jumalat suosivat tätä maakuntaa ja olivat sille antaneet suuren rikkauden, niin että ihmiset täällä saattoivat onnellisesti elää ilman huoletta ja vaivatta.

Vaan eipä ihmislapset kauan voineet turmeltumatta kannattaa taivaallista onneaan. Jumalien antamia varoja he käyttivät paljaastansa omiin huviinsa ja alkoivat niitä ylenmäärin itsekkäästi nauttia. He söivät, joivat ylellisesti ja vaatettivat itsensä ylpeästi purppura-pukuihin.

Tästäpä he joutuivat mieleltäänkin niin itsekkäiksi, että peräti unohtivat kaiken hyvän, jota he nauttivat, olevan jumalien antamaa; he kävivät kovin kopeiksi.

Nyt tapahtui, että ihmisten ja jumalien isä, itse Zey Olympolainen, parhaillaan vaelsi ympäri maata, omin silmin nähdäksensä kuolon-alaisten tapoja ja elämätä -- Zey Olympolainen ja hänen seurassansa Hermes, tuo taivaallisten siivillinen sanansaattaja, nopsajalka.

Eipä nyt Hermes-jumalalla ollutkaan siivet jalassa. Eikä liioin Zey-isälläkään hirvittäväinen ukon-nuoli kädessä. Jumalat olivat päältänsä riisuneet taivaallisen majesteetin ja pukeuneet tavallisten ihmislasten maalliseen muotoon. Vaan eipä tavallistenkaan ihmisten. Sillä jott'ei yksikään voisi heitä tuntea, olivat jumalat ottaneet aivan alhaisen ulkonäön, niin ettei todellakaan olisi heitä voinut Olympon jumaliksi uskoa.

Näin matkustelivat he ympäri maata ja tulivat siihenkin maakuntaan, jossa vanha parikunta asui. Jumalat huomasivat seudun rikkaaksi; he tahtoivat siis nähdä, olivatko sen asukkaat yhtä hurskaat ja hyväntapaiset kuin varakkaat.

He menivät ensimäiseen taloon, joka heidän edessänsä oli, ja koputtivat sen ovea päästäksensä sisään. Ovea ei aukaistu. He menivät toiseen taloon ja koputtivat siellä. Ovi kyllä aukaistiin, mutta kun nähtiin vierasten halpa ulkomuoto, niin se jälleen suljettiin. Kuinkapa olisikaan semmoisten mitättömien sopinut tulla niin rikkaasen taloon? Toiveissansa pettyneinä menivät kestillisyyttä etsivät jumalat kolmanteen taloon. Täällä heitä kohtasi kysymys "keitä he olivatkaan ja mitä heillä täällä oli tekemistä". Neljännessä taas saivat kuulla uhkaavia sanoja "kiertävistä kerjäläis-joukoista" ja "hävyttömästä kerjuudesta" j. n. e.

Näin sanotaan heidän kulkeneen kaikissa tämän paikkakunnan taloissa, eikä missään löytäneen hurskautta ja kestillisyyttä, vaan ilmeistä ylpeyttä ja itsekkäisyyttä. Ja kestillisyyshän kuitenkin muinaisuudessa oli suurimmassa arvossa pidettyjä hyveitä, jota ihmiset, jopa itse jumalatkin vaativat. Mutta ikään kuin liiallinen auringon paiste saa lähteen kuivumaan maan povehen, niin saa myöskin liiallinen rikkaus sydämmen kutistumaan ihmisrinnassa. Senpä tähden näkivätkin jumalat tässä paikkakunnassa paljon rikkautta ja ylöllisyyttä, mutta sen takana paljon kovuutta ja tyhjyyttä.