Chapter 4

Surulla ja kauhulla kuulivat kauniit sisaret tämän päätöksen ja koettivat saada sen peräytetyksi; Prokne itki, Filomela rukoili. Mutta kuningas oli antanut kuninkaallisen sanansa, ja Terey pysyi oikeudessaan lujana, vaatien lupauksia turvaavata Zey-jumalata todistajaksi. Ei mikään auttanut, lupaus kävi toteen: Prokne tuli Tereyn puolisoksi, Filomela jäi isän huoneesen.

Näin tulivat kaunokaiset siis eroitetuksi.

Mutta Prokne ikävöitsi suuresti entistä onnellista oloansa ja rakastettua sisartansa; ja pian tuli kaipaus niin palavaksi, ettei hän enään voinut olla Filomelaa näkemättä. Hänen puolisonsa Terey tarjousi silloin koettamaan hankkia Pandionilta lupaa Filomelalle käydä häntä tervehtimässä, jopa lupasi itse perillekin saattaa Filomelan.

Terey läksi nyt Athenaan, tuli Pandionin palatsiin, kertoi asiansa ja onnistuikin saada isän lupaa tyttärelle. Kaipauksesta vaalennut kukka tuli ruusuiseksi kuin ennenkin, kun isä hälle tätä ilmoittaen käski hänen laittauda valmiiksi. Ken oli määrätyllä ajalla lähdölle valmis jos ei Filomela? Tereyn turvaan suljettuna lähti Filomela isän-huoneesta, vanhan isän siunauksella saatettuna.

Mutta Tereyn turva, mimmoinen oli se? -- Olihan valanrikkojan pettävä turva.

Terey oli kuningas, Terey oli sukulainen, Terey oli Proknen aviomies; mutta kuninkaallisuutensa, sukulaisuutensa, uskollisuutensa, kaikki Terey unhotti himojen tuimasti raivotessa. Onnettomuuden hetki oli läsnä, turvattoman viattomuuden taivaallinen suojelija oli kääntänyt kasvonsa pois, päivä laski häpeästä punastuen ilmanrannan alle, kätkien puhdasta silmäänsä karvauksesta ilkiön kurjasta työstä.

Kun seuraavana päivänä Helio taas ohjasi valovaunujansa taivaslaen yli, niin oli rikos tehty ja Filomela joutunut rikoksen uhriksi.

Tuskin sai Terey selvin järjin ymmärtäneeksi kahdenkertaista rikostansa vasten turvatonta impeä ja sukua, ennenkuin uusi hurjuus hänen mielensä valtasi. Enemmän peljäten ihmisten tuomiota kuin korkeain jumalain, mitkä uskollisuutta ja oikeutta suojelevat, mietti hän keinon, millä estäisi Filomelan ilmi antamasta hänen hirveätä rikostansa, ja keksi uuden ilkityön. Hän leikkasi kauniilta raiskatulta neideltä kielen pois, sulki hänet huoneesen, jonka hän jätti muutamain hyvien toverien vartioittavaksi, ja antoi ankaran käskyn, että vankia katsottaisiin ja kohdeltaisiin aivan niinkuin hän olisi tämän maailman suhteen kuolleena. Surmata häntä, sitä Terey ei uskaltanut, hän oli siihen liian pelokas, jumalia luuli hän tällä tavoin vähemmin vihoittavansa kuin jos hän oli Filomelan hengeltä saattanut.

Terey matkusti tämän jälkeen puolisonsa tykö niinkuin ainakin, ja kertoi tälle teeskentelevällä sääliväisyydellä, että Filomela oli tiellä kuollut, ja että hän oli hänen juhlallisesti haudannut sekä manalan jumaloillekin tavan-mukaiset uhrit tyystin ja täydellisesti suorittanut.

Mutta Nemesis, tuo koston leppymätön jumalatar, jonka tarkka silmä kaikki huomaa, tuli tällä kertaa yhtä vähän kuin milloinkaan petetyksi. Hän huomasi heti mitä oli tapahtunut ja mihin Filomela oli kätketty, ja hankki tälle tilaisuuden ilmiantaa olopaikkansa sen mainion "kudelman todistuksen" kautta, jonka vanhat runoilijat ovat runoelmillansa ikuiseksi tehneet. Filomela, jonka elämän ilo oli loppunut ja joka nyt eli ainoastaan kostaaksensa, työskenteli, näet sä, vankeudessaan kutomalla. Niin kutoi hän myös hyvin taidokkaan kankaan, johon hänen elämänsä surullinen kohtalo oli taiten kuvaeltu. Uskollisen palvelijan kautta sai hän tämän kankaan Proknelle, ja mitä ei muu ymmärtänyt, sen ymmärsi heti aavistavainen sisaren-sydän.

Prokne vartoi nyt tilaisuutta saada sisartansa tavata. Tämmöinen ilmestyikin kun vasta taas vietettiin noita haaveellisia Dionyson-juhlia, joita kutsuttiin "kolmenvuotisiksi", syystä että niitä vietettiin joka kolmas vuosi. Silloin oli naisten tapa seppelöittyinä, thyrso-oksa kädessä, karehtia kaiken yötä ympäri seutuja, tanssien ja laulellen ylistysvirsiä, dithyrambeja ja köörilauluja Dionyso jumalan kunniaksi. Näiden intomielisten, haltiokkaitten juhlien kestäessä, osasi Prokne päästä sisarensa vankihuoneesen ja pelasti hänen.

Yhdessä päättivät he nyt kostaa Tereyn julmia ilkitöitä, ja sen he viipymättä tekivätkin, ja läksivät sitten pakoon.

Mutta jumalat, jotka olivat nähneet Proknen ja Filomelan kärsimykset ja joiden tuli heitä sääli, antoivat armonsa loistaa sisarille, joidenka keskinäinen rakkaus oli yhtä harras kuin ennenkin. He pitivät korkeassa Olympossa neuvoa. Heidän viisautensa katsoi hyväksi päättää, että sisarten inhimillinen elämä kärsimyksineen suruineen nyt olisi päättynyt, sillä mikäs riemu voi heille niinkuin muille enään kukoistaa? Apolloni, Zeyn suopea poika, lähetettiin sentähden maan päälle, ja täällä hän muutti onnettomat ihanat sisaret pieniksi linnuiksi: Proknen kauniiksi _Pääskyseksi_, Filomelan sulo-ääniseksi _Satakieleksi_.

Ja nyt tiedät sä, että, kun satakieli laulaa livertelee sulosointuisia säveleitänsä, niin se on Filomelan henki, jonka kuulet yössä vaikertelevan. Hän valittaa kadonnutta nuoruuttansa ruusuineen lempineen, mikä kaikki sydämmettömän ilkityön tähden hajosi tyhjään. Hän kaipaa huokauksella armasta vanhempaiskotoa, missä hän sisarensa rinnalla kasvoi sulassa rakkaudessa maailman pahuutta aavistamatta, missä kaikki olivat niin hyvät ja missä Hellaan kaunokiharaiset nuorukaiset ihastellen seisoivat heidän jalkainsa juurella.

Tätä se on, jota satakieli laulaa, tätä se on, jota hän uskoo yön hiljaisuudelle ja kesä-illan lauhkeille tuulille. Ja harvoin saat häntä nähdä, sillä hän pakenee ihmisiä, joita hän nyt on oppinut tuntemaan pahoiksi; mutta kauniin laulunsa antaa hän soida, ja sen kun kuulemme, tunnemme rinnamme sisimpien kielien vavahtavan, sillä se puhuu meille satakielisen soittimen moninaisella värähdyksellä, satakielisen sävelen suloisuudella.

X.

Heliadit eli Merenkulta.

"Aurinko nousee, aurinko laskee", sanomme me runollisella lauseella yhä vielä, ehkä hyvin tiedämme, että maa se liikkuu, mutta aurinko pysyy liikkumatta.

Mutta vielä runollisemmasti ajattelivat Kreikkalaiset tätä asiaa. Aurinko oli heistä jumala, jonka nimi oli Helio s. o. Päivän-jumala, Aurinkoinen, ja jota jumalaa myöhemmin katsottiin samaksi kuin Foibo, Apolloni.

Niin pian kuin aamu-koite idässä levittää purppura-mantteliansa, nousee Helio kulta-vaunuihinsa, joita vetää neljä tulista hevosta. Hän ottaa nyt kultaiset ohjakset käsiinsä ja ajaa säestävissä vaunuissaan pitkin taivaan kantta, idästä länteen, jakaellen valoa ja lämpimää sekä maan lapsiraukoille että Olympon autuaallisille jumaloille. Yöksi palajaa hän äitinsä, puolisonsa ja lastensa luo suloiseen palatsiin, joka on äärimmäisessä länsimeressä.

Näin jatkaa kultakypärinen, suopea jumala tointansa vuosi vuodelta, päivä päivältä, milloinkaan väsymättä. Ainoastaan yhden kerran, yhden ainoan kerran, sanotaan loistavan jumalan puuttuneen.

Asian laita oli tämmöinen.

Heliolla oli poika, jonka nimi oli Faietoni. Hän oli isälle, äitille ja varsinkin sisarille erinomattain rakas. Nuoruuden ensimäinen kukoistus kaunisti jaloa nuorukaista. Yllytettynä onnettomasta veikasta erään Epafo nimisen toverin kanssa, tuli hän kerran isänsä tykö, tahtoen isäänsä valalla vannomaan, että hänelle myöntäisi sen anomuksen, minkä hän nyt aikoi tehdä. Isä vannoi, ja nuorukainen pyysi saadaksensa yhdeksi päiväksi ohjata tulivaunuja yli taivaan kannen.

Tämmöinen anomus kauhistutti isää. Mitenkä voisi kokematon nuorukainen suorittaa työn semmoisen, johonka tarvittiin täyden jumalan viisaus ja voima? Mutta vala oli annettu; muu ei auttanut: Helion täytyi antaa tuli-valjakkonsa Faietonin tottumattomiin käsiin.

Tuskin oli nuorukainen vapisevin sydämmin noussut kulta-vaunuihin, kun tuliset hevoset, jotka tunsivat oudon miehen olevan ohjaksissa, alkoivat karata eteenpäin rajuinta vauhtia, purskahuttaen tulta ja savua suusta ja sieramista. Nuorukaisen käsi oli liian heikko niitä ohjaamaan, hillitsemään. He joutuivat oikealta tieltä pois. Milloin kajosivat he hurjassa riennossaan taivaasen, ja polttivat sitä, milloin maahan, ja sytyttivät sen. Tuli nousi kaikkialla, häiriö oli ääretön, luonto vapisi, ihmiset luulivat maailman lopun tulleen.

Kummastuneena metelistä ja oudosta palohajusta kallisti vihdoin taivaan isä, Zey, päätänsä ulos Olympon pilvistä, ja havaitsi yhdellä silmänluonnilla asiain tavatonta tilaa. Julmistuneena nuorukaisen rohkeudesta ja nähden, ettei muu täällä auttanut, otti yli-jumala hirveän salamansa käteen ja leimahutti sen suorastaan nuorukaisen rintaan. Rinta halkesi, nuorukainen töytäsi hengetönnä Eridano-virtaan, ja hevoset karkasivat tyhjillä vaunuilla kotiin.

Zey pani asiat jälleen järjestykseen.

Mutta sanomattoman kauhea oli sukulaisten suru. Murheellinen isä peitti loistavat kasvonsa ja sulasta surusta hän tulevana päivänä ei voinut kultavaunuja ajaa taivaan kannen yli. Silloin olisi pahanpäiväinen pimeys peräti peittänyt maan, ellei Faietonin kautta sytytetty palo siellä täällä vielä olisi maailmalle antanut hirveätä valoansa. Mutta tämä päivä oli Helion elämässä ainoa, jolloin aurinko ei päässyt sinilakea kulkemaan.

Surun rasittama äiti vaikeroitsi ääneensä ja syleili hellästi kuollutta poikaansa, syyttäen itseänsä pojan kuolemasta. Hän oli näet kehoittanut onnetonta nuorukaista tuohon tuhoa tuottavaiseen anomiseen.

Mutta kauhein, syvin oli kuitenkin sisarten murhe. Nämä, joidenka nimet olivat Faietusa, Lampetie ja Foibe, ja joita yhdellä nimellä kutsuttiin Heliadeiksi eli Auringottariksi, eivät voineet ollenkaan erota rakkaan veljen ruumiista. Yöt päivät vaikeroitsivat he sen ympärillä, löivät itkien rintaansa, kauniit kiharaiset hapset tuuleen hajoitetuina. He suutelivat kuolleen vaalenneita huulia, he kostuttivat kyyneleillänsä hänen särjettyä rintaansa -- niin rakas oli hän heille.

Neljä kertaa oli hiljainen kuu jo päättänyt kierto-vaelluksensa, ja yhä vielä viipyivät Heliadit kuolleen veljensä vieressä, sieltä milloinkaan erkanematta.

Tämmöinen suru herätti korkeain jumalain sääliä. He pitivät Olympossa neuvoa ja päättivät heidät muuttaa hopea-poppeleiksi, vapauttaaksensa heitä elämän-suruista. Tuskin oli tämä päätetty, ennenkuin muuttuminen jo alkoi. Äiti, joka oli surevien lastensa tykönä ja koetti heitä lohdutella, ennätti töin tuskin jäähyväisiksi heitä suudella, kun jo kauniit oksat rupesivat vesoilemaan ja hopeaiset lehdet peittämään solakoita vartaloita; pää muuttui kauniiksi latvaksi.

Mutta näin luontokappaleiksi muuttuneinakin Heliadit eivät unohtaneet suruansa. Muistaen onnetonta veljeänsä he yhä vielä itkevät. Kyyneleet vuotavat alas maahan, juoksevat sieltä mereen ja muuttuvat vedessä siksi soreaksi kiveksi, joka on tunnettu _merenkullan_ eli _kultapihan_ nimellä.

Usein olet sa, Suleima, ihmetellyt merenkullan kirkasta puhtautta. Nyt se ei enään sua kummastuttane, sillä eikö kyynel, joka vuotaa rakastavan sisaren puhtaasta sydämestä, olisi puhdas ja kirkas? Usein olet myös merenkullan sisässä luullut havaitsevasi kiiltävän itkun-karpaleen. Tarvinneeko mun sanoa, että se on Heliadein kyyneleitä?

XI.

Kypressi.

Sä kerran pyysit mun selittää, mistä syystä kypressi aina kyyneleitä vuodattaa ja mistä syystä sen paljas nimikin jo mieleen tuottaa surua ja kaipausta.

Tietää kun saat, kuka kypressi on, niin sen helposti huomaat. Kypressi oli nuorukainen Keoon satoisassa saaressa; hän oli suloinen ja kaunis. Hänen oikea nimensä oli Kyparisso; Telefo oli hänen isänsä nimi. Apolloni, tuo mahtava jumala, joka yhtä taitavasti tiesi hopea-joustansa jännittää kuin kulta-kitharaansa virittää, suositteli suuresti herttaista nuorukaista.

Saaressa löytyi kauniita, viheriöitseviä ketoja. Kauniista kaunihimmat olivat niin kutsutut karthaialaiset kedot, jossa jumalalliset Nymfat mielellänsä oleskelivat. Näiden ketojen avarilla kentillä he leikkiä löivät ja näiden tuoksuvilla kukka-permannoilla he tanhuelivat.

Näillä Nymfoilla oli varsinainen lemmikki, heille nimen-omaan pyhitetty -- erinomaisen kaunis ja sievä hirvi. Sen laaja-haaraiset, kullan-hohtavaiset sarvet olivat niin korkeat ja uhkeat, että ne ikään kuin tuuhea puun latva levittivät varjoa allensa. Kaulaa ja päätä olivat Nymfat koristaneet käädyillä, kalliilla kivillä ja muilla koristuksilla; sarvien pöyhkeistä haaroistakin riippui kauniin-värisiä nauhoja.

Hirvi oli niin kesu, ett'ei se ensinkään ymmärtänyt ketään pelätä. Se söi kenenkä kädestä hyvänsä ja tarjosi kaulaansa kenen oudon tahansakin taputeltavaksi ja siliteltäväksi. Senpä tähden se kaikille olikin mieluinen, mutta etenkin Kyparissolle, Keos-saaren nuorukais-valiolle. Hänpä sitä johtasi viheriöitseville laitumille, hänpä sitä opasti kirkasten lähteiden raikkaille virvoituksille, hänpä hirven sarviin palmikoitsi kirjavia kukkasseppeleitä, hänpä välistä poika-peijarin tavalla istuikse hirven selkään ja lienosti sitä purppura-päitsimillä ohjaten ajaa ratsasti kernasta ratsuansa.

Tapansa mukaan oli Kyparisso taasen kerran metsästämässä. Ilma oli kuuma ja päivä helteinen. Turhaan hakivat nuorukaisen silmät jotakuta metsän-riistaa joutsensa jouto-huviksi: metsolan kaikki mesi-metsinkäiset olivat metsiinsä syvemmälle paenneet, siellä suojaa hakeakseen vasten päivän hellettä. Nuorukainen kulki sinne tänne, edes takaisin; päivän painava kuumuus sai hänen jo käymään maltittomaksi, hänen huono onnensa sai hänen närkästymään. Pahoilla mielin hän jo päätti metsästä kääntyä kotiin, kun matkan päässä, tuuhean puun alla, näki pitkä-vartisen ruohikon hiljaa heiluvan, josta päätti, että joku metsolan nopsajalka siinä nautiskeli puun viileätä varjoa.

Silmänräpäystäkään epäilemättä hän joustansa jännitti, toisessa tuokiossa nuoli ilmassa suhisi, kolmannessa se oli hengen-haavan tehnyt.

Kyparisso luuli kuulevansa hiljaisen huudon, joka oli merkkinä siitä, että vasama oli sattunut. Hän juoksi ilomielin saalistansa katsomaan.

Mutta jopa kääntyi ilomieli suruksi. Esine, johon nuoli oli sattunut, ei ollutkaan mikään muu, kuin tuo kaunis, Nymfoille pyhitetty hirvi, Kyparisson lempi-kumppali.

Nuorukaisen tietämättä oli tämä häntä etäältä seurannut hänen metsästys-matkallansa ja siten joutunut näille seuduille, jossa sen muuten ei ollut tapana kuljeskella. Mutta helteestä uupuneena oli se laskenut levähtämään ruohikon pehmeälle permannolle, metsän simeään siimeksehen.

Kun tuli Kyparisso perille, ei ollut hirvi vielä kuollut, mutta veri kovasti purskui haavasta, joka oli kuolettava. Hirvi loi nuorukaiseen rauenneet silmänsä, joissa Kyparisso luuli näkevänsä lempeän syytöksen, ja heitti sitten henkensä nojaten päätänsä nuorukaisen syliin.

Nytkö Kyparisso onnettomaksi! Vaikeasti valittaen hän syytti itseänsä onnettomuudesta. Mitä Nymfat sanovat kun saivat tämän tietää, ja mitä oli hän itse heille sanova! millä oli hän itseänsä puolustava?

Nuorukaisen korkeita valitus-huutoja kuullessaan Nymfat jo joutuivat saapuville. Heidän surunsa enensi nuorukaisen onnettomuutta. Nähdessään hänen syvää liikutustaan he kyllä koettivat häntä lohduttaakin. Mutta turhaapa se oli; hän ei ottanut lohtuaksensa.

Saapuvillepa tuli itse Apollonikin, jonka kävi nuorukaista sääli, ja koetti hänkin nuorukaisen surua lievittää. Vaan eipä auttanut; Kyparisso yhä itki ja vaikeasti valitti sekä rukoili korkeita jumalia, että he sen armon hänelle soisivat, että hän saisi iki-päivänsä surra ja itkeä.

Kun, hänen näin lakkaamatta surressaan ja itkiessään, hänen verensä jo alkoi kuiviin juosta ja elinvoimansa kuihtua, ja jumalat huomasivat, ett'ei hänen surunsa ikänään herkeäisi, päättivät he nuorukaisen päästää hänen tuskistansa. Ja katso: tuo nuorukaisen ennen niin punertava näkö kävi vihriäksi, verevä vartalo muuttui solakaksi puuksi ja kauniit kiharat muuttuivat somaksi latvaksi, joka taivasta tavoitteli.

Ja näin muuttui Kyparisso sieväksi puuksi, joka kauniin hoikan vartensa kautta muistutti muinoin mieluista nuorukaista, niinkuin se pehmeän ja tumman, siistin ja totisen havu-pukunsa kautta muistuttaa hänen suruansa ja kaipaustansa. Sillä nuorukaisen rukoukseen "että hän saisi iki-päivänsä surra ja itkeä", olivat jumalat suostuneet.

Ja ihmiset pitivät tästä puusta paljon ja antoivat sille kunnia- ja hyväilys-nimiä. Niinpä he sen juhlallisen ja uljaan varren ja kasvun johdosta keksivät sille nimen "patsaan tavoittelija", niinkuin he sen hyvästä hajusta sitä nimittivät "lemuajaksi", ja pysyvästä vihriästä väristä sille soivat nimen "iki-vihriöitsijä".

Suleima! semmoinen oli Kypressin elämän-satu. Meidän pohjoisista puun-lajeista on kuusi parhaiten Kypressiin verrattava. Sille voisimme mekin syystä "iki-vihriöitsijän" kunnia-nimen antaa, samaten kuin se tavallansa "patsaan-tavoittelijanakin" on, koska se, ikään kuin Kypressikin, kasvullaan koettaa tavoitella keilan-näköisen patsaan muotoa.

Juhlallinen ja totinen se myöskin on, niinkuin Kypressikin. Siitäpä syystä se onkin meidän oloissa saanut toimittaaksensa samaa virkaa kuin Kypressi etelä-maissa ja semmoisena itselleen saavuttanut "Kalevan-kuusen" juhla-nimen. Kreikkalaiset niinkuin muutkin kansat, joittenka maassa kypressejä kasvaa, istuttivat näitä puita kuolleitten haudoille sekä käyttivät niitä muillakin tavoin surua ja kaipausta merkitsemässä sen osoituksen mukaan, jonka olivat heille jumalat antaneet, kun he Kyparisson rukoukseen myöntyivät. Niinhän meidänkin hautaus-mailla tavan mukaan kuusia kasvaa, ja niinhän meilläkin kaksi kuusoista portin suussa on merkkinä siitä, että suru ja kaipaus on siinä talossa olemassa.

XII.

Bitoni ja Kleobis.

Niiden hetkien muisteleminen, joina kerta ennen olemme olleet onnelliset, tuopi onnen uudestaan sydämmiimme.

Niinpä täyttää nytkin vaivihkaa riemu minun mieleni, muistaessani erään hetken hiljaista onnea sinun kanssasi, Suleima. Oli sunnuntai Kesäkuussa jälkeen puolipäivän. Seuraten vanhaa tapaa läksimme lauhkeassa ilmassa kävelemään. Sisällinen taipumus johti taasen askeleemme viehättävän rauhaisalle hautausmaalle.

Pyhitettyämme vanhempaimme muistoa kävelimme monilukuisten hautain välillä kirkkomaalla. Sinä seisahduit yksinkertaisen ristin eteen. Siinä oli haudattuna vanhan rehellisen torpparin ja hänen hurskaan vaimonsa ainoa poika. Minä nä'in pikaisen kyyneleen, ikään kuin kristalli-kalvon, tuokioksi kirkastavan kauniit silmäsi, kun puhuit nuorukaisen lyhykäisestä elämän matkasta ja surkuttelit onnettomia vanhempia, jotka tässä lapsessaan olivat kadottaneet vanhuutensa ainoan tuen. "Mutta parasta kait tuo oli", lisäsit ja loit minuun silmäyksen.

Minä tuota silmäystäsi en ymmärtänyt. Tiesi ymmärtänenkö sitä nytkään vielä. Mutta ainakin olen sitä nyt tavallani selittänyt. Minä vastaan runoilijan sanoilla, Suleima:

"etkö oo tarua Kleobiista ja Bitonista kuullut? Emonsa heille taivahast' aneli Parainta palkkoa mi ois ajassa".

Tahdon tämän tarun sulle kertoa.

* * * * *

Korkein hallitsija korkeassa Olympossa oli yli-isä Zey, taivaan ja maan herra. Mutta lähinnä häntä mahtavuudessa ja kunniassa oli hänen jalomielinen puolisonsa, uljas Hera, taivaan kuningatar. Ihmisissäpä kävi sekin puhe, että tämä korkea jumalatar välistä milt'ei tehollisestikin vaikuttanut itse Zeyn päätöksiin. Niinhän ainakin maan lapsissa naiset usein vaikuttavat miesten neuvotteluihin.

Tästäpä pelkäsivät ja kunnioittivat muut jumalat ja jumalattaret häntä suuresti. Mutta jota itse jumalalliset kunnioittavat, sitä täytyy ihmisten kunnioittaa monta vertaa korkeammin. Niin tekivätkin kuolon-alaiset ja nimittivät jumalatarta, merkitäksensä hänen majesteetillistä kuninkaallisuuttansa, "kultaisen valta-istuimen istujaksi".

Niiden paikkakuntain joukosta, jotka hartaimmasti palvelivat Heraa, ja joita jumalatar sen tähden ennen muita suositteli, oli etevin Argon kaupunki Argoliin maakunnassa. Tätä paikkakuntaa hellittelikin taivaan kuningatar niin erinomaisesti, että hän tästä sai nimen Hera Argolainen eli Argivinen Hera.

Kaikenlaiset seikat paikkakunnassa viittasivatkin siihen, että se oli jumalattaren varsinainen mielipaikka. Niinpä täällä esim. löytyi nimet Euboia ja Akraia, kaksi vuorenhuippua, sekä Prosymnia, eräs tasanko -- kaikki nimiä, joita sadun mukaan ennen muinoin Heran ammat kantoivat. Niin kasvoi täällä myös Asterion, se on: tähtimö, niminen kukka, jonka lehdistä asukkaat Heralle ja itselleen tekivät seppeleitä Hera-juhliksi. Satu mainitsi, näet, Asterionin olleen mainittuin ammain isän. Niinpä ikään oli täällä Kanakho lähde, jossa Hera mielellään kylpi.

Mutta kuuluisin kaikista oli Heran mainio temppeli Argo ja Mykenai kaupunkien välillä. Tässä seisoi pystytettynä hänen kuvansa, joka oli marmorista ja kullasta, mainioimpia taideteoksia muinaisuudessa. Sen oli tehnyt ylevä taideniekka Polykleito, ja kuvan ilmestyminen teki epookin kreikkalaisessa taidehistoriassa. Päässä oli kuvalla kulta-diademi, johon Lemmettäret ynnä Sulottaret olivat kuvatut.

Joka viides vuosi vietettiin täällä Heran kunniaksi erinomaisella loistolla "Heraia" niminen juhla. Silloin kokoontui kaikista likiseuduista nuorukaisia loistavissa aseissa kamppaillakseen sotaisia kilpailuksia suuren ihmisjoukon läsnä-ollessa. Juhlasaatto läksi ulos Argon kaupungista ja etunenässä kulki sata uhri-härkää, sarvet kauniisti kukilla ja seppeleillä koristetut. Härkä oli erittäin Heralle pyhitetty eläin.

Tämmöiseen Hera-juhlaan ovat nimet Bitoni ja Kleobis yhdistetyt.

Tavan mukaan olivat juhlat taasen vietettävät. Ääretön väkijoukko oli jo kokoontunut. Nuorukaisten kirkkaat sota-aseet välkkyivät kuni tulet. Kukkaseppeleet uhri-eläinten päässä tuoksuivat.

Mutta juhlat olivat vielä juhlallisinta menoansa vailla.

Ikivanha pyhä tapa, näet, vaati, että Hera-temppelin ylimmäisen naispapin itse piti oleman läsnä näissä juhlissa. Vuosisatojen pyhittämä käytäntö vaati, että hänen oli niihin ajaminen kahdella varta vasten valitulla lumivalkoisella härällä, joissa ei saanut mitään pilkkua olla. Nais-pappi itse, jota pidettiin varsin pyhänä, oli aina valittava kaupungin korkeimmista ja jaloimmista suvuista.

Tähän aikaan oli Kydippe ylimmäisenä naispappina. Kun hänen nyt piti lähtemän juhlapaikkaan, eivät olleetkaan määrätyt härät saatavina ja muilla hän ei saanut ajaa. Jalkaisin hän ei myöskään voinut kulkea, sillä hän oli ylen korkeassa iässä.

Paha pula oli käsissä eikä neuvoa miten siitä suoriutua. Juhlaksi kokoontunut summaton väkijoukko rupesi jo maltittomaksi käymään ja vaati napisten juhlamenojen alkamista.

Silloin, kertoo satu, että, kun tässä neuvottomuudessa ei mitään apua tiedetty, naispapin uhkeat pojat Bitoni ja Kleobis, pyhällä öljyllä voideltuansa ruumiinsa, vapaa-ehtoisesti tarttuivat vaunuihin ja vetivät vanhan äitinsä temppelille saakka, viisi viidettä stadiota ulkopuolelle kaupunkia.

Tätä kaunista todistusta hellästä lapsenrakkaudesta äitiä kohtaan vastaan-otti kokoontunut ihmisjoukko korkealla riemuhuudolla.

Mutta taru kertoo vielä, että kun äiti, liikutettuna tästä rakkauden osoituksesta, oli Heralta pojillensa rukoillut parhaan palkan, minkä tämä voisi ihmisille antaa, jumalatar silloin, äidin rukousta kuullen, lempeästi salli molempain nuorukaisten -- sitten kuin nämä ensin olivat Heralle juhla-uhrinsa toimittaneet -- vaipua suloiseen uneen, josta he eivät ikinä enään heränneet.

Ja sanoma tästä jumalattaren erinomaisesta suosiosta levisi lavealle maassa ja kaikki ihmettelivät jumalattaren armiaisuutta sekä kiittivät Kydippeä ja hänen poikiansa onnellisimmiksi ihmisiksi maan päällä.

Tässä on nyt, Suleima, vastaus kyseilevään silmän-luontiisi. Kuolema ei ole mikään paha; se on vaan paha elämä, joka sen pahaksi tekee. Päin vastoin on kuolema hyvä, kun hyvin olemme elämämme päättäneet. Ja niin sopii meidän uskoa, että kuolema tuolle ikävöitylle nuorukaiselle, joka nyt niin kauniisti lepää viheriöitsevän turpeen alla, niinkuin myöskin hänen iästyneille vanhemmillensa, joidenka harmaita päitä murhe nyt kovasti painaa, oli hurskauden paras palkinto.

XIII.

Kaarne ja Vares.

Kaikkiin tässä maailmassa on joku syy, ja niin on myös korpin mustuuden laita.