Chapter 3

Mutta vaikka Admeto näin oli mahtavan jumalan erinäisessä suosiossa, hän ei kuitenkaan voinut välttää sitä kohtaloa, joka kullekin ihmiselle säädetty on. Ja Apolloni, vaikkapa jumalakin, ei voinut toisten jumalain oikeuksia polkea eikä heidän tointansa häiritä.

Jumalallisten olentojen joukossa oli, näet, Moirillakin tärkeät tehtävänsä. Moirat olivat kohtalon kovat ja tarkat, lahjoamiselle ihan mahdottomat jumalattaret. Luvultansa kolme, oli heillä itsekullakin oma virkansa. Heti kun ihminen syntyi, rupesi, näet, Klotho-Moira syntyneelle elämänlankaa kehräämään. Tätä lankaa sitten Lakhesis-Moira jakeli ja mittasi itsekullekin ihmiselle sen mukaan, miten pitkä kunkin elämä oli tuleva. Ja vihdoin kun elämän-juoksu oli loppuvaksi määrätty, silloin kolmas Moira Atropo leikkasi ihmisen elämän-langan poikki ja se ihminen silloin joutui Tuonelan omaksi, se on: lähti Haadekseen. Näin oli ijankaikkisuudesta säädetty, eikä sitä voinut välttää, ei kuningas eikä liioin kerjäläinenkään.

Nyt oli Admetonkin elämän-lanka loppumaisillaan; hän sairastui. Silloin läksi, Admeton tietämättä, Apolloni Moirain luo ja pyysi, että hänen lemmikkinsä pääsisi kuolemasta. Mutta Moirat olivat järkähtämättömät, ja Atropo jo valmistihe lankaa leikkaamaan. Hartailla rukouksillaan korkea jumala ainoastaan sen saavutti, että Admeto pääsisi kuolemasta, jos hänen kuolinhetkellänsä joku hänen omaisistansa tarjousi kuolemaan hänen sijastaan.

Tämän ehdon Moirat hänelle myönsivät, koska tiesivät, ettei kukaan ihminen ennen aikojaan halunnut Haadeksen kamaliin kammioihin.

Tällä lupauksella Apolloni kiirehti takaisin Admeton palatsiin, jossa haikea suru jo oli vallalla. Admeto makasi kuolin-vuoteella miemoksissaan. Hänen omaisensa seisoivat vuoteen ympäri kyyneleitä vuodattaen, valitushuutoja kajahuttaen.

Ja nytpä sai huomata, kenenkä rakkaus oli syvin ja puhtain. Admeton isä, joka oli haudan äärellä hapuileva vanhus, epäsi kuollaksensa poikansa sijasta. Äidin rakkaus ei sekään ollut tarpeeksi voimallinen saattaaksensa emoa kuolemaan oman lapsensa edestä. Mutta puhtaalla innostuksella tarjosi vaimo henkensä alttiiksi rakastetun puolisonsa pelastukseksi. Häntä ei kuoleman kauhut voineet epäilyttää.

Moirain määräämä ehto täytettiin ja heidän lupauksensa kävikin toteen: Atropo-Moira leikkasi Alkesten elämän-langan poikki, mutta jätti Admeton langan leikkaamatta, Alkeste kuoli ja Admeto toipui.

Mutta Admeton suru ja epätoivo, kun hän sai kuulla mitä oli tapahtunut, oli ääretön. Ei voinut sekään häntä lohduttaa, että koko Thessalian maa häntä ylisti siksi mieheksi, jolla oli ollut uskollisin, hurskain ja alttiin vaimo maan päällä.

Mutta jumaloilta ei ole mitään kätkettynä; ja niinkuin he pahaa kostavat, niin myöskin palkitsevat hyvän. Jumalat pitivät korkeassa Olympossa neuvoa, miten palkita Alkesten uskollisuutta. Ja neuvottelun päätös oli se, että Olympolaisten sanansaattaja, siipi-jalka Hermes jumala, lähetettiin kuoleman maan-alaiseen valtakuntaan, Hadekseen, rukoilemaan, että Alkeste päästettäisiin takaisin elämään. Hadeksen kuningas Plutonin korkea puoliso, tuo mainio Persefone, liikutettuna Alkesten hurskaudesta, olikin valmis tähän myöntymään; hän teki vielä senkin kunnian Alkestelle, että hän itse saatti häntä pois Hadeksen ilottomista tuvista elämän-iloon takaisin.

Admeto eli sitten uskollisen Alkestensa kanssa jos mahdollista vieläkin onnellisempana. Ja kun pian sen perästä Admeton isä ja äiti kuolivat, niin tuli Admeto isänsä jälkeen Feren kuninkaaksi ja Alkeste kuningattareksi, jonka vertaista ei muualla.

Ja mihin maailman ääreen levenikin maine Alkestesta, niin häntä ylistettiin koko sukupuolensa valioksi, ja jumalille uhrattiin kiitos-uhria, kun olivat niin erinomaisella tavalla uskollisuutta palkinneet. Sillä Hadeksesta palanneeksi ei tietty ketään muuta, kuin ani-harva. Mutta Alkestelle avasi hänen hurskautensa ja vilpitön uskollisuutensa Hadeksen muille iki-suljetut portit.

VII.

Ekho elikkä Kaiku.

"Kuule, kuinka kaikuu!" olet sinä usein ihastuksella huudahtanut, kun näkymättömät henget vuoren rotkoista tahi metsän tummuudesta ovat kerranneet ääntä eli jyminää, joka kuuluu sinun likelläsi. Ja ihanahan kaiku on, kun se kaukaa vastaa nuorison iloisiin lauluihin, metsästäjäin kajahtaviin torviin taikka ylpeän juhla-saaton riemuisaan ryminään.

Kaiku on usein yhdenkaltaisuutensa tähden ihmis-äänen kanssa oikein peloittavainen. Muistan hyvin vielä tuon viileän Elokuun-illan, jolloin hiljaa soutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakaeli hopeaista rikkauttansa niin runsaasti, että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen osan tästä rikkaudesta, voidaksesi sinä vuorostas jakaella sitä armaalle kansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean, rannalla kohoavan vuoren juurelle, ja jyrkkä kallio-seinä kertasi nyt sanojasi niin peloittavalla tarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento olentosi vavahti.

"Se oli varmaan ihmis-henki, joka vuoresta vastasi", sanoit sinä vielä liikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmis-henkihän se on.

Kaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja pilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos virität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin lörpöttääpä kaikukin.

Senpä tähden koko kaiku välistä on sinulle näyttänyt suulaalta naiselta eli tytöltä kielekkäältä, joka ilman aikojansa pajattelee. Ja niinpä se onkin; Kreikkalaisilla on hänestä tämmöinen satu:

* * * * *

Ekho (Kaiku) oli Oreadi eli vuori-Nymfa Boiotian maakunnassa suloisessa Hellaassa. Hän oli iloinen ja kaunis, niinkuin jumalalliset olennot ainakin, mutta sen ohessa myöskin leikillinen ja niin puhelias, että hänen kauniit toverinsa kutsuivat häntä "moni-puheiseksi". He pitivät hänestä kuitenkin hänen ilo-mielisyytensä tähden jopa hellittelivätkin, sillä sukkelan kielensä kautta oli hän usein tilaisuudessa heitä auttaa.

Nymfat olivat, niinkuin tiedät, puoli-jumalallisia olentoja, joidenka elämä oli autuaallista riemua ja työttömyyttä vaan. He rakastivat iloa, laulua ja tanssia. Sentähden oli heidän seuransa varsin mieluinen kaikille, itse jumaloillekin. Sillä samaten kuin kuolon-alaiset, rakastivat kuolemattomatkin suloisia tansseja, lauluja ja riemullista iloa. Niin tuo lystillinen ruma Pan-jumalakin. Kun tämä oli saanut valmiiksi sulo-äänisen huilunsa, jossa Syrinki-Nymfan henki eli, ja, tätä mieluisaa soitinta soittaen, kulki vuoria, laaksoja, niin silloinpa iloisat vuori-Nymfat tanssivat hänen ympärillänsä, yhdistivät heleät äänensä hänen soitantoonsa ja lauloivat hänen kunniakseen jumalallisia ylistysvirsiä.

Mutta eipä yksistänsä Pan mieltynyt vuoren-neitojen ilohon. Itse taivaan korkea isäkin, Zey Olympolainen, lievitti monta kertaa raskaita hallituksensa huolia, ottaen osaa soreain Nymfain seuroihin. Hän ilahutti silloin kuninkaallista sydäntänsä katsellen kaunokaisten armaita kööri-tansseja, kuunnellen heidän riemu-laulujaan. Ja joskuspa saattoi tapahtua, että jumalain korkea isä niin riemastui näistä ilokisoista, että hän, hetkeksi unhottaen olympillista majesteettiansa, itse ylhäisyydessään otti osaa jumalallisten neitsyjen riemuihin ja tanhueli heidän parissansa. Ihanat immet olivat silloin ylin määrin ihastuneet pilvein-johtajan suopeaan armoon.

Mutta yksi oli, jota tämmöinen käytös ei ollenkaan ihastuttanut. Se oli taivaan jalo ruhtinatar, korkeamielinen Hera elikkä Juno. Ei hän voinut kärsiä sitä, että hänen korkea puolisonsa huvitteli itseänsä puoli-jumalallisten Nymfain seuroissa, hän joka oli korkein jumalallinen olento, taivaan ja maan herra, jumaloiden ja ihmisten luoja, luonnon ikivaltias ja hallitsija. Ja mikä paha huhu siitä voi nousta, että Olympon ruhtinas etsi huvitusta Olympon ulkopuolelta!

Kaikin mokomin oli tämä estettävä.

Tähän tarkoitukseen hän koetti äkki-arvaamatta ilmestyen hämmästyttää puolisoansa, kun tämä oli Nymfojen seurassa. Mutta turhaanpa hän koetti heidän tanssi-kisoihin päästä kenenkään huomaamatta. Joka kerta kuin hän jo luuli pääsevänsä tarkoituksensa perille, oli vilkas Ekho hänen tiellänsä viivytellen häntä vilkkaalla puheliaisuudellansa, siksi että kaikki Nymfat ennättivät hajota ja tulen-leimahuttaja palata takasin Olympoon.

Näin kävi useita kertoja. Aina oli kielekäs Ekho hänen tiellänsä.

Viimein ei ollut Heralla muuta neuvoa, kuin toimittaa Ekho pois tieltä. Ja niin hän tekikin.

Kiivastuneena monista yrityksistänsä, jotka Ekho aina teki turhiksi, otti Hera häneltä pois puhe-taidon, jättäen sitä hänelle ainoastaan sen verran jälelle, että hän voi matkia toisen viimeisiä sanoja, mutta ei itsestään virkata yhtään sanaa, eipä edes antaa mitään ääntäkään.

Tämmöisen rangaistuksen sai Ekho. Ja että se tuntui kovalta semmoiselle, joka oli tottunut aina puhumaan, aina kieltänsä liikuttamaan, sen arvaa jokainen. Halu puhumaan, näet sä, ei kadonnut taidon kanssa. Se yhä pysyy hänessä. Senpä tähden liehuu hänen halukas henkensä kaikkialla, saadaksensa kuulla jotain ääntä, jota hän heti matkii.

Sillä matkimis-halunsa ei rajau ainoastaan ihmisten puheisin. Ei, kaikkia ääniä hän kertaapi. Ihmisiä hän kyllä ei enään voi pettää, mutta välistä onnistuu se hänelle eläinten suhteen. Tästäpä esm. tulee, että välistä saapi kuulla koirien hurjasti haukkuvan ja haukkuessaan kiihtymistään kiihtyvän ihan silmittömiksi, vaikk'ei siihen voi mitään syytä havaita. He haukkuvat silloin Ekhoa, jota he luulevat ilkeäksi ärsyttäjäksi, joka tahallansa tahtoo heitä pilkata. Ja ovatko he siinä asiassa niin peräti väärässäkään?

Kuinka lieneekään: Ekho sai rangaistuksen, eipä aivan vähäistäkään. Tästä voisi monelle sinun kauniista sisaristasi -- Ekhon sukulaisia -- antaa opettavaisen neuvonkin. Mutta sitä en ainakaan minä rohjenne tehdä, olkoon se siis tekemättä.

Sen sijaan tahdon kehoittaa sinua valittamaan Ekhon surullista kohtaloa, joka ei tähänkään vielä loppunut. Pyydän sinua lukemaan seuraavankin kirjeen. Siinä tulet tuntemaan Ekhoa hellemmältäkin puolelta. Tulet havaitsemaan, että Ekhon sydän oli lämmin kuin muidenkin ja että hän tästä sai katkeraa huolta kärsiä.

VIII.

Narcissi.

Istuimme kerran puiden varjossa lemuavassa tuomikossa ja katselimme miten pääskyt, jotka ilo-äänin riemastellen saivat ilman kajahuttamaan kirkkaita säveleitään, nuolen nopeina mutta milloinkaan erehtymättä pujahtivat syviin pesiinsä, joita olivat sadottaisin kaivaneet vastaiseen joenrantaan. Edessämme kiiruhti joki virtojansa, jonka vuolteisin kesä-aurinko kylvi kimeltelevää kultaansa.

Puhuimme siitä kauneudesta, minkä taivas niin runsaasti on maailmaan istuttanut. "Mutta mikä on kauniin, _kaikkein kauniin_ maan päällä?" kysyit sä silloin.

Aivan epäilemättä vastasin minä: "ihmiskasvot". Sinä punastuit ja katsoit minuun nuhtelevalla silmän-luonnilla. Eikö niin: sinä luulit minun puhuvan maireen kohteliaisuuden mitättömiä sanoja vaan? Näin sen selvään. Sä käänsit puheesi äkkiä toisanne, ja olit unohtavanasi koko asian.

Vakuutan sulle kuitenkin, että lauseeni ei ollut ajattelematonta liehitystä vaan. Todistakoon minun puhtaaksi sen suloisen kukan historia, joka narcissin nimellä kasvaa kasvihuoneessasi.

* * * * *

Narkisso oli maailman kauniin nuorukainen.

Hän oli niin kaunis, että kaikkein kauniimmat nuorukaiset ja immetkin hänen rinnallansa olivat kuin keskinkertainen veistokuva Feidiaan teoksen rinnalla. Sentähden arvelivatkin muutamat, ettei hän ollutkaan ihminen, vaan ihmismuotoon puettu jumala, joko sitten itse Apolloni tahi nuori Dionyso jumala.

Mutta päivän jumala se ei ollut, eikä myöskään viiniköynnöksillä seppelöitty Bakkho. Olihan se ihminen vaan, vaikka kyllä jumalallista sukua. Sillä hänen äitinsä oli Okeano-jumalan tytär Liriope, ja hänen isänsä Kefisso niminen virran-jumala.

Jo hänen syntyessään havaitsi äiti lapsukaisen erinomaista kauneutta. Ja koska jumalain antamat tavattomat avut aina tekevät vanhemmat levottomiksi heidän lemmityistensä puolesta, niin kuulusteli Narkissonkin äiti tietäjän ennustelmaa. Mainio Teiresias-tietäjä sanotaan silloin vastanneen, että "poika pääsisi korkeaan ikään, jos hän ei tulisi itseänsä tuntemaan".

Siihen aikaan ei ymmärtänyt kukaan tätä ennustelmaa, ei äitikään. Mutta jälestäpäin piti sen valitettavasti tuleman aivan selväksi.

Kun nuorukainen oli näin erinomaisen kaunis, niin eipä ihmettäkään, että kaikki immet häneen lemmistyivät ja että kaikki miespuoli häntä katsoi koko miessuvun kaunistukseksi ja kunniaksi.

Mutta kauneuden ohessa oli Narkisso myös saanut jumaloilta hyveitä semmoisia, jotka eivät aina seuraa kauneutta. Hän näet oli yhtä kaino ja viaton kuin kauniskin. Sentähden hän ei ymmärtänyt naisten ihailevia silmän-luonteja ja imartelevia kehoituksia, eikä kuullut miesten liehakoitsevia puheita.

Niiden naisten joukossa, jotka Narkissoa lempivät, oli myöskin Ekho-Nymfa. Tämä lempi häntä innollisesti, hartaasti. Mutta Narkisso jäi tälle yhtä kylmäksi kuin muillekin.

Kerran oli Narkisso metsästäessänsä eksynyt pois tovereistansa ja joutunut olemaan yksin metsässä. Niinkuin monasti muulloinkin oli lemmistynyt Nymfa nytkin näkymättömänä seurannut kaunista nuorukaista, saadaksensa häntä ihaella. Kuinka halusi hän tulla näkyviin nuorukaisen eteen! -- mutta immellinen kainous sitä esti. Kuinka halusi hän puhutella nuorukaista, saadaksensa hänelle lausua syvää lempeänsä! -- mutta luonto sitä esti. Sillä hän ei voinut aloittaa mitään puhetta, ainoastansa kerrata mitä toinen sanoi. Tämmöisenhän rangaistuksen Hera oli hänen päällensä pannut. Jos oli rangaistus muutoinkin tuntunut raskaalta, niin nyt se tuntui kärsimättömältä.

Pakoitetusta äänettömyydestänsä Nymfa kuitenkin vihdoin pääsi. Narkisso luuli kuulevansa jotain ääntä ja huusi metsään päin kääntyen: "onko täällä ken?" -- "Täällä ken!", vastasi onneton Nymfa, koettaen näihin sanoihin panna koko palavan lempensä hartauden.

Narkisso kuuli äänen ja katseli ympärillensä. Vaan kun hän ei ketään nähnyt -- sillä Nymfa yhä pysyi näkymättömänä -- hän taasen huusi: "Tule tänne!", luullen kuulleensa jonkun toverin äänen. Ekho taas, joka luuli nuorukaisen hänelle puhuvan ja jota naisen kainous esti tekemästä ensimäistä askelta, käski samoilla sanoilla nuorukaista luoksensa.

Kun Narkisso ei nytkään vielä nähnyt puhujaa, jonka ääntä hän likeltänsä kuuli, hän viimein huusi: "Yhtykäämme!", ja Ekho, jonka innollinen lempi nyt voitti kaiken pelon ja joka yhä luuli kauniin nuorukaisen puhuvan hänelle, juoksi vuori-Nymfan ihanassa muodossa esiin, rientääksensä nuorukaisen syliin, hänkin puolestansa lausuen: "Yhtykäämme!"

Mutta kun nuorukainen näki, että se oli nainen, jota hän tällä tavalla oli puhutellut, hän suuresti hämmästyi, ja töytäsi nopeasti tiehensä, jättäen hempeän Nymfan sinne.

Yksin jäätyänsä onneton Ekho ikäänkuin heräsi unesta. Jos tämä uni oli ollut toivoa täynnä, niin oli nyt todellinen tila sitä toivottomampi, julmempi. Hän, Ekho, jumalallinen olento, oli julkisesti halveksittu, hänen lempensä häpeällisesti ylenkatsottu.

Syvästi nöyristyneenä ja särjettynä sydämensä puolesta pakeni ylenkatsottu Nymfa metsiin, ja peitti kauniit kasvonsa lehtien varjoon. Muiden seuraa hän ei enään kärsinyt, vaan piileksi tummissa luolissa ja vuoren-rotkoissa. Ravintoa hän ei nauttinut ensinkään. Suru ja katkeruus kalvasi ruumiin raittiutta; hän lakastui, riutui ja viimein muuttui ennen ihana ruumis kiveksi. Siitä asti kaikuu aina vuoret ja kalliot, sillä ne ovat Ekho-nymfan ruumista. Mutta ääni oli nyt ainoa, mikä vielä oli jälellä suloisesta onnettomasta olennosta.

Narkisso oli harras metsästäjä ja oleskeli sentähden mielellänsä metsissä, ajellen hirviä ja muita metsän kepeä-jalkaisia eläimiä.

Eräällä paikalla metsässä oli lähde. Vesi oli siinä niin kirkas kuin taivas, pinta niin kaunis ja tyyni kuin immen silmä. Paimen karjoinensa ei ollut ikinään sen vierille joutunut. Mikään lintu ei ollut sitä hämmentänyt, mikään peto ei ollut sen hopea-peiliä turmellut, mikään puu ei ollut siihen vähintäkään rikkaa karistanut. Lähteen laidoilla kasvoi tuuhea vihanta ruoho, ja korkea tumma metsä pysähytti auringon palavia säteitä, tehden ilman raikkaaksi. Paikka oli viehättävä virvoitus-sija suven näännyttävässä helteessä, siinä oli puhdas vesi ja viileä siimes.

Väsyneenä metsästyksestä ja palavana päivän kuumuudesta tuli nuorukainen tälle lähteelle. Hän laskeusi pehmeään ruohoon. Ja koska päivän helle oli tuottanut kovan janon, niin teki nuorukaisen mieli viilistää itseänsä raikkaalla, houkuttelevalla vedellä. Hän kohensi itseänsä sentähden lähteen partaalle polvillensa seisomaan ja kallistihe eteenpäin, juodaksensa kirkasta vettä -- mutta jäi hämmästyneenä kyyryllensä. Lähteen hopeaisessa syvyydessä hän näki olennon niin kauniin, ettei hänen vilkkain mielenkuvituksensa eikä rohkeimmat unelmansa ikinään olleet voineet mitään senvertaista luoda.

Se oli hänen oma kuvansa, jota hän tietämättä, tuntematta näki.

Kummastuneena, ihastuneena hän katseli ihanata ihmettä. Semmoista hän ei ollut koskaan aavistanutkaan. Hän ihailee sen kauneutta. Hän ihmettelee sen kihara-hiuksia, jotka olisivat sopineet itse ihanalle Bakkho-jumalalle; hän ihmettelee kauniisti-kaareilevaa otsaa, joka olisi ollut itse Foibollekin koristukseksi; hän ihmettelee silmäin taivaallista sulo-loistoa, joita hienot silmäkarvat varjosivat kuni pilven kulta-ripset aamu-aurinkoa; hän ihmettelee Afroditen-kaltaisia poskia, Heben huulia, Artemiin kaulaa ja hartioita. Hän on ylen ihastunut.

Ja mitä enemmin hän katselee, sitä enemmin hän innostuu. Hän on niinkuin lumottuna. Hän rakastaa, rakastaa innollisesti tuota suloista olentoa, joka elää lähteen syvyydessä. Ja kohta hän havaitsee, että tuo suloinen olento rakastaa häntä takaisin. Sillä koska ikänänsä hän, rakkaudesta innostuneena, aukaisee sylinsä häntä kohtaan, aukaisee tuo lähteessä-olevakin sylinsä; ja koska ikinänsä nuorukaisen huulet vavahtavat suutelemaan suloista olentoa, vavahtaa myöskin tuon rakastetun huulet lähteessä.

Kova kohtalo estää kuitenkin heitä yhteen tulemasta. Joka kerta kun nuorukainen jo on niin likellä lemmittyänsä, että huulet melkein jo koskevat rakastetun huulia -- niin hämmentyy vesi lähteessä ja ihana olento on kadonnut.

Hän huutaa kadonnutta, vaikeroitsee. Hän syyttää häntä sydämen kovuudesta, kun voipi niin julmasti leikitellä hänen kanssansa. Hän valittaa jumaloiden kovuutta, mitkä eivät salli hänen päästä rakkaansa luokse. Hän lausuu surunsa ilmalle, metsälle.

Ja kun hän on vaikeroinnut, syyttänyt, valittanut, hän taasen palajaa lähteen partaalle -- ja samat menot uudistuvat taas.

Kuitenkaan hän ei väsy rakastamasta. Hänen sielunsa on lumottu rakastettuun olentoon. Lähteen ääreltä hän ei enään voi lähteä.

Mutta onneton rakkaus tuottaa hengelle kuoleman. Kun nuorukainen turhaan sai huo'ata lemmittyänsä, joka ei kohonnut lähteen syvyydestä, niin henkensä voima riutui. Kuni kedon kukka vaalenee ja lakastuu, kun syksyn tullessa kesä-auringon lämmin laimistuu, niin vaaleni, lakastui nuorukainenkin. Ja viimein hän erkani elosta.

Kun leveni tieto, että kaunis Narkisso ei enään ollut hengissä, tulivat Nymfat itkemään hänen kuoloansa ja valittamaan hänen onnetonta rakkauttansa. Siinä itkivät Naiadit eli Lähde-nymfat, siinä itkivät Dryadit eli Metsä-nymfat, siinä itki niin-ikään Oreadit eli Vuori-nymfat. Mutta katkerimmasti kaikista kaikui Ekhon itku, sillä tämä lempi nuorukaista vielä kuolemassakin.

Ja kun he olivat itkeneet, vaikeroinneet, niin läksivät he puita noutamaan metsästä, rakentaaksensa lavan, jonka päällä aikoivat polttaa vielä kuolemassakin kauniin ruumiin.

Mutta kun tulivat lähteelle takaisin, niin ei enään ollutkaan ruumis siellä. Sen sijaan havaitsivat he kauniin keltaisen ja valkean kukan, joka kohosi siitä paikasta ruohosta, missä ruumis oli maannut. Jumalat olivat, näet, tämmöiseksi kukaksi muuttaneet silloisen nuorukaisen, jonka nimen kukka sai kantaa.

Nyt kävi Teiresias-tietäjän ennustus aivan selväksi: Narkisso ei päässyt korkeaan ikään, sillä hän tuli tuntemaan itsensä, s. o. hän tuli näkemään oman kuvansa.

Tämmöinen oli Narkisson historia, josta narcisso-kukka muistuttaa. Tätä kukkaa pitivät tästä lähin muinais-Kreikkalaiset suuressa arvossa, ja kehuvat sen kunniaksi, että korkeat jumalattaretkaan eivät katsoneet alentavaksi joskus kantaa sitä koristuksena. Missä hyvänsä se kasvoi, niin se luettiin erinomaiseksi kauneudeksi sille paikkakunnalle. Sentähden eivät unohtaneet runoilijat koskaan, kuvatessaan jonkun paikan kauneutta, mainita, että siinä kasvoi narcisseja. Niinpä esm. ikipäiviksi verraton Sofokles eräässä paikassa draamoissansa, joka paikka on tullut historiallisestikin kuuluisaksi. Kun, näet, runoilija joutui iälliseksi, syyttivät hänen täysikasvuiset poikansa tuomioistuimen edessä häntä iän heikontamana mahdottomaksi hoitamaan talouttansa. Vaadittuna vastaamaan sanotaan Sofokleen silloin vastauksen asemesta tuomarien kuullen lukeneen erään kööri-paikan vasta valmistuneesta näytelmästänsä "Oidipus Kolonossa", jota kuultuansa tuomarit yksimielisesti vapauttivat hänen, lausuen, että, joka osasi niin kauniisti runoella, ei suinkaan voinut olla iän heikontama. Samassa paikassa hän, kehuen Kolono-lehdon ihanuutta, ei jätä sanomatta, että siinä myös "taivaallisen kasteen kasvattamana kukoisti ihana-rypäläinen narcissi ikuisessa suloisuudessa".

IX.

Filomela eli Satakieli.

"Miksi satakieli vaikeroitsee?" -- Ihmishenki, näet sä, puhuu hänessäkin ja sentähden hän meitä liikuttaa. Ja jos kysyt, mistä satakieli on saanut omaisuuden enemmän kuin muut meissä herättää sitä romantillista mielialaa, jota hänen laulunsa vastustamatta virittää, tai miksikä juuri hän ennen muita viihtyy yön hiljaisuudessa, taikka mistä syystä hänen laulunsa niin hyvin sointuu yhteen lemmen unelmien ja lempivien sydämmien kanssa, niin tietäös, että kauniit sävelet tulevat neitsyestä hentoisesta ja että ne tästä syystä soivat niin puhtailta, niin sulovilta.

* * * * *

Kaksi impeä kasvoi Pandionin palatsissa loistavassa Athenan kaupungissa. He kasvoivat kuin kukkaset, mutta kauniimmat olivat he kaunihimpia kukkia, sillä heidän ihanat silmänsä puhuivat sisällisestäkin, hengen, kauneudesta niin rikkaasta, että, kun niihin katsoit, sä luulit köyhyyden jo tuiki maailmasta kadonneen. Ja Kreikan nuorukaiset, joiden osalle se onni sattui että saivat näitä impiä nähdä, tunsivat ja tunnustivat yksin mielin, että olivat nähneet kaunokaisista rikkaan Hellaan kaunihimmat naiset.

Ja maan kaunokiharaiset pojat kilpailivat voittaaksensa suosiota impien edessä, uljaat ruhtinaat kävivät heitä kosimassa. Mutta immet eivät niihin taipuneet, vaan pitivät sydämmensä vapaina toisiansa varten.

"Toisiansa varten" -- sillä keskenänsä olivat he tehneet sisar-liiton semmoisen, että rakastaisivat toisiansa totisesti ja etteivät toisistaan eroaisi tässä maailmassa, eipä toisessakaan maailmassa, jos suopeat jumalat semmoista sallisivat.

Ja siltäpä todellakin näytti kuin olisivatkin korkeat jumalat katsoneet hyväksi toteuttaa sisar-parin tahdon ja päätöksen, ja kuin olisivat onnen jumalattaret, nuo järkähtämättömät Moirat eli Parcit, kehränneet sisarten elämänlangat yhdenlaisiksi. Mutta se siltä ainoastaan _näytti_, sillä vaikka langat olivat yhtä pitkät, niin oli niihin kuitenkin eri kohtaloita kierretty.

Metelinen aika sattui maalle. Kuningas Pandioni joutui sotaan toista kuningasta vastaan nimeltä Labdako, Thebessä. Kun thebeläinen kuningas näytti pääsevän voitolle, kutsui Pandioni avuksensa Terey'n, joka oli kuningas Dauliissa. Tämän avulla voitti Pandioni Labdakon, ja palkinnoksi tarjotusta avusta lupasi Pandioni liittolaisellensa Tereylle vanhemman tyttärensä Prokne'n, -- toisen tuosta ihanasta sisar-parista. Nuorempi, Filomela, oli jäävä kotiin vanhempain luo.