Chapter 2

Ja kun Apolloni ei voinut herättää kuollutta ihmiseksi, tahtoi hän kuitenkin luoda hänet semmoiseksi elolliseksi esineeksi, joka hänen ystävyydestään muistuttaisi. Hän muutti sentähden kuolleen ruumiin kukaksi, jonka hän pani kasvamaan siihen paikkaan, mihin rakastettu nuorukainen oli kaatunut. Ja tämän kukan lehtiin kirjoitti hän verellä Ai, Ay, 'Y, joka merkitsisi hänen murhettansa ja kaipaustansa. Ja sentähden havaitaan vieläkin näitä piirroksia sen kukan kupulehdissä, joka kantaa Hyakinton nimen: Hyacintti[1].

[1] Delphinium Ajacis, Linn.

Mutta jälkeen jätetyt sukulaiset ja ystävät surivat hartaasti Hyakinton kuolemaa, ja hänen muistoksi sääsivät hänen maakuntalaisensa juhlan, jonka kutsuivat "Hyakintia". Tämä juhla oli vietettävä kolme päivää perätysten, pisimpinä päivinä Hekatombeionin kuukaudessa. Ensimäinen päivä oli murheelle vihitty. Neitsyet eivät silloin saaneet kantaa seppeleitä päässänsä, iloiset kiitoslaulut ja paianit olivat kielletyt, pitoja ei saatu pitää, eipä edes muuta ravintoa nautita kuin imelöitä kakkuja; kuolon-uhria toimitettiin manalan jumaloille. Toinen päivä oli Apollonille vihitty. Silloin oli juhlallinen ilo ja riemu. Kaikki nyt itsensä seppelöitsivät efeulla eli muuratilla; ylistyslauluja ja paiania veisattiin; laulukuntia kulki ympäri kaupunkia laulaen ja tanssien; huilut ja kitarat soivat; immet kulkivat pitkin katuja kauniisti koristetuissa vaunuissa; nuorukaiset pitivät hevosilla taisteluleikkejä Hyakinton kunniaksi; silloin heitettiin diskoskiekkaa, harjoitettiin kilpajuoksua täysissä aseissa y. m.

Ja niin pyhänä pidettiin tämä juhla, ettei kukaan saanut siitä poissa olla. Jos sattui sota olemaan silloin, kun tämä juhla oli vietettävänä, niin tehtiin joko rauhaa tahi aseiden seisahdusta vihollisen kanssa, jotta saatettaisiin niinkuin sopi viettää juhlaa kauniin Hyakinton muistoksi.

IV.

Syrinx eli Paimenpilli.

Istuessamme eräänä kesä-iltana mielipaikallamme kauniin harjun päällä, katsellen kuinka ilta-aurinko kullallaan kirkasteli alhaalla jalkaimme edessä levenevää laaksoa ja tyyntä järven pintaa, kuului arvaamatta paimenpillin ääni loittoa soivan laakson kaukaisuudesta. Sen sorea ääni kaikui monikerrottuna vuorien seinistä ja sointui erinomaisen hyvin seudun kesälliseen ihanuuteen ja illan hiljaiseen rauhaan. Eikä aikaakaan ennenkuin jo karjan iloinen ammominen ja kellojen soiminen, yhdistyen pillin säveliin, synnytti omituisen mieluisen maalais-soitannon. Paimen oli pillillänsä kutsunut karjaa yhteen ja ajoi sitä nyt soittaen kotia tuohon punaiseksi maalattuun taloon, joka näkyi laakson suussa järven rannalla.

Kysyit, tiesinkö mitään kertoa paimenpillistä, jonka heleä, vähän alakuloiselle soiva ääni kuului niin erinomaisen kauniilta kesä-illan tyvenessä.

* * * * *

Tunnetko sä leikillisen, pukin-jalkaisen, partaisen Pan jumalan? Hänestä kertoo satu, että hän syntyessään oli niin ruma ja karvainen, että hänen imettäjänsä säikähtyneenä juoksi tiehensä. Mutta kun hän vietiin Olympoon, mielistyivät kaikki jumalat kummalliseen rattosaan lapseen niin, että hän siitä sai nimensä Pan, joka merkitsee "kaikki", kaikki kun häneen muka mielistyivät.

Kuinka lieneekin tämän laita, niin on varmaa, että Pan jumala oli iloinen poika. Hän oleskeli metsissä ja samosi laaksoja ja vuoria. Hän rakasti iloisata seuraa ja viihtyi sentähden vilkasten Satyrien ja Silenien parissa. Myöskin piti hän tanssista ja laulusta ja rakasti varsinkin tanssia Nymfain kanssa Mainalion ja Lykaion vuorilla tahi Pisan metsien tummuudessa. Ja kun hän seuroinensa ajeli pitkin metsiä ja yli kukkasien nurmien, tanssivat Oreadit hänen ympärillänsä, laulellen ylistysvirsiä hänelle ja muille jumaloille.

Pan oli myöskin karjan jumala ja piti semmoisena huolta elikoista, ajoi karitsat luolain suojaan ja tappoi sudet ja muut karjalle haitalliset pedot vuoren kukkuloilla.

Metsässä kun piti hauskaa ja iloista elämää oli Panilla sen ohessa tapa säikähyttää ihmisiä. Sä tunnet sananparren: "paaninen säikähdys", jolla tarkoitetaan äkillistä pelkoa, jonka syytä ei voi selittää. Se on Panin tuottama säikähdys. Panilla niinkuin muillakin jumalilla on, näet sä, voima tehdä itsensä näkymättömäksi. Kun hän nyt joko tämmöisenä salaupi, tahi hiljaa hiipii puiden välitse, ja yht'äkkiä joko pensasta karistaa taikka puun-oksien lomista viuhahtaa, niin hypähdät sä kaiketi säikähtyneenä takaisin, ja se on silloin paaninen säikähdys. Mutta älä ole milläskään, ei hän tarkoita mitään pahaa, hän vaan leikittelee kanssasi, sillä hän on iloinen jumala.

Välistä voipi kumminkin paaninen säikähdys olla ankarampaakin laatua sitä myöden mitä Pan sillä tarkoittaa ja miten hän sen toimittaa. Niinpä kertoo vanha satu, että kun Zey ja uudet jumalat kävivät sotaa Titaneja eli Jättiläisiä vastaan, sai Pan käsiinsä raakun eli karinkaukalon ja aikaansaatti siihen puhaltamalla äkki-arvaamatta niin hirmuisen jyrinän, että Titanit kauhistuneina paikalla pötkivät pakoon.

Niiden Nymfain joukossa, joista Pan enemmiten piti, oli jumaloille mieluisassa Arkadiassa eräs Naïas niminen Hamadryadi eli metsä-Nymfa, joka oli erinomaisen pulska ja komea. Naias oli hänen jumalallinen nimensä, mutta muut Nymfat kutsuivat häntä keskenänsä tavallisesti Syringiksi. Ei ainoastaan yhdesti, vaan monta monituista kertaa, oli tämä uljas neitsy pilkaksi kääntänyt Satyrien, Silenien, jopa itse Paninkin yritykset saada häntä heidän tanssipareihinsa. Nopeudellaan, sukkeluudellaan hän takaa-ajajia aina vältti, ja vastasi vaan pilkalla, kun häntä kehoitettiin osaa ottamaan heidän iloisiin leikkeihinsä.

Syringin ilo oli oleskella Artemiin eli Dianan kanssa, jonka seurueesen hän kuuluikin. Tälle siveälle, puhtaalle jumala-immelle oli hän pyhittänyt elämänsä toiminensa päivinensä. Tämän seurassa metsästäen Syrinki samosi vuoria, laaksoja, metsämaita, ajellen joutsellaan metsän nopsajalkaista viljaa. Ja kun hän näin muiden Nymfain joukossa kulki korkean Artemis-jumalan sivulla, niin olisi kaukainen katsoja miltei luullut häntä itse solakaksi jumalattareksi, ellei jumalattaren olisi ollut tapa jumalallisten hartiainsa yli kantaa kultaista jousta ja kultaista viineä, kun sen sijasta Syringin joutsi ja viini oli koristetusta sarvesta. Näin jalon ja uljaan näköinen oli Syrinki.

Kaunisten kumppaniensa seurassa eleli Syrinki näin elämänsä autuaallisessa onnessa ja vapaudessa. Mutta Panin ja hänen lystikkäitten toveriensa vilkkaasta seurasta hän ei pitänyt lukua ollenkaan.

Kerran kun hän yksin palasi metsästyksestä Lykaion vuorelta, tapasi häntä Pan. Nymfa oli metsästäjättären tavan mukaan helmoiltansa sonnustettuna, viini kauniilla hartioilla, joutsi kädessä. Metsästys oli hänen ihanoille kasvoillensa ajanut hempeän ruskon. Pukinjalkainen jumala, kun näki hänet, ihastui hänen kauneuteensa ylen määrin. Hän alkoi metsästäjätärtä puhutella. Mutta tuskin oli hän saanut suustansa pari sanaa, ennenkuin hän jo havaitsi Nymfan olevan kaukana poikessa.

Hän saavutti hänen ja alkoi uudestaan rakentaa mairetta kanssapuhetta. Mutta yhtä nopeasti oli Nymfa taasen kaukana poissa. Kiihoitettuna vastustuksesta ja Nymfan pilkasta koetti Pan vieläkin häntä saavuttaa. Mutta nyt ei Nymfa enään seisahtunut, vaan pakeni yhtä mittaa. Pan perässä. Peljäten mielestään ilkeätä jumalata lensi Syrinki tuulen nopeudella eteenpäin. Tullaksensa vielä kepeämmäksi nakkasi hän joutsensa ja viinensäkin pois. Pan taas tulistuneena kiihkostansa ajeli yhtä nopeasti takaa.

Pan oli pukinjalkainen, mutta sentähden ei suinkaan hitaampi jaloiltansa. Päin vastoin. Vähitellen alkoi hän sentähden voittaa. Pelolla havaitsi kaunis Nymfa tätä ja koetti tehdä kaunomuotoisten nopeain jalkain nopeutta kahta suuremmaksi, kun, kauhuksensa, Ladonin leveä, laimea virta äkkiä esti häntä edemmäksi pääsemästä. Nyt ymmärsi Syrinki, ettei hän voinut välttää takaa-ajavaa Pania, joka jo kuului takana hengähtelevän.

Mitä tehdä?

Hänen tuumailunsa oli lyhyt. Rukoillen korkeita jumaloita pyysi hän päästä tästä elämästä ja -- hypähti Ladoni-virtaan. Pan, joka tuli heti perässä ja jo luuli saavuttavansa Nymfan, ojensi käsivartensa vangitakseen hänet syliinsä. Mutta pitkiksipä venyivät pukinjalan partaiset kasvot, kun hän pulskan Nymfan sijasta sai syliinsä -- kauniin solakan pilliheinän. Noudattaen Syringin tahtoa olivat, näet, jumalat tämmöiseksi muuttaneet siveän Artemiin Nymfan.

Kummastuneena seisoi Pan siellä kauan aikaa, huokaellen kadonnutta kaunokaista, kun hän kuuli vaikeroitsevan äänen, joka tuli pilliheinästä. Tuulten henget olivat puhaltamalla heinikkoon aikaansaattaneet tämän äänen.

Tästäpä älysi Pan tehtävänsä. Pilliheinästä laittoi hän itsellensä nyt huilun eli pillin, ja, siihen kun puhalsi, lähti niin erinomaisen suloisia säveleitä, että hän perin ihastui ja sen jälkeen aina piti pillin varsinaisena mieli-soittimena. Hän opetti ihmisiäkin käyttämään sitä ja erittäinkin niitä, jotka hoitivat hänen suojelemaansa karjaa, se on paimenia, josta pilli kutsuttiinkin _Paimenpilliksi_.

Kummako se sitten on, että paimenpillin äänet kuuluvat niin ihanilta, kun niin puhdas ja hempeä henki kuin Syringin siinä elelee?

V.

Arakne eli Hämähäkki.

Muutamana aamuna kun kävelimme lehti- ja katajapensaisin kasvettuneella joenrannalla sa kummastelit hämähäkkien ihmeellisiä verkkoja, joita ahkerat hyönteiset olivat kutoneet tiheästi pensastoon. Hieno aamukaste viipyi vielä yhtä hienojen verkkojen silmukoissa ja solmuissa, ja, kun nouseva aamu-aurinko näihin jakeli suopeita säteitänsä, kimeltelivät pienet siistit verkot monenlaatuisimmilla väreillä.

Ihastuneena sä kysyit silloin, voinko ma selittää, miksikä ihmiset ovat niin häijyt, että he arastelevat ja pelkäävät jopa vihaavatkin hämähäkkejä, vaikka nämä osaavat kutoa noin sanomattoman taidollisia kudelmia ja vaikka ne ovat aivan hyödyllisiä eläviä. "Eihän", sa sanoit, "hämähäkit ole ihmisiä pahemmat, tekeväthän ihmisetkin verkkoja -- vaikk'eivät voi tehdä näin konstillisia -- ja nauttivathan hekin saalistansa, kun saavat. Mitä pahaa siis hämähäkit ovat tehneet, että niitä vihataan?"

Jäin sulle silloin velkaa hämähäkin historian. Suoritettakoon velka nyt. Tunnet sanalaskun: "äkäinen kuin lukki" (hämähäkki), mutta voipi myöskin sanoa, kuten sitä joskus kuuleekin: "ylpeä kuin lukki", sillä ylpeys se on, joka on lukkia eli hämähäkkiä langettanut ja tehnyt semmoiseksi, kuin se nyt on, ja sen saat kuulla:

* * * * *

Maionian eli Lydian maassa, pienessä Hypepan kaupungissa, asui nuori neitsy, jonka nimi oli Arakne. Hän ei ollut korkeata sukua, sillä hänen isänsä, Kolofonilainen Idmoni, oli värjäri, eikä äitikään juuri ollut miestänsä korkeasukuisempi. Äiti oli kuollut.

Nuorelle neitsylle olivat jumalat sallineet erinomaisen kutomis-taidon. Nuoruudestansa saakka tottunut auttamaan isäänsä villan ruokossa ja käyttämisessä, oli Arakne niin tutustunut sen kaikkiin käytäntöihin, että hän pian omin käsin voi kaikki toimittaa. Ei kukaan osannut niin kauniisti kuin hän painaa villat kullan ja purppuran väreihin, ei kukaan osannut niin taitavasti kuin hän niistä tehdä kauniita kankaita. Jo hänen aivan nuorena ollessansa leveni hänen maineensa ja suureni suurenemistaan päivä päivältä. Pian hänen nimensä oli tunnettu yli Lydian kaikkien kaupunkien.

Mainetta seurasi kunnia ja kunnioitus.

Taidokkaan Lydian kaikista maan-ääristä, jopa ulkomaaltakin, tuli väkeä katsomaan kiitettyä kutojatarta ja hänen teoksiansa. Ja kun näkivät, millä erinomaisella taitavuudella hän käytteli raasia ja levitteli kihermiin kiertyneitä villoja; tahi kuinka kätevästi hän heiluttaa helskytti välisevää värttinää; tahi kuinka kutoneula välähdyksen nopeudella sukelti ylös alas kuteen läpitse, kylväen kultaa ja purppuraa jälkeihinsä; taikka kun he katselivat tukkuihin käärityitä jo valmiita kankaita, joihin oli ihanoilla väreillä kudottu kaikenlaisia kuvaelmia maasta ja taivaasta -- taideteoksia semmoisia, jonka vertaisia ei yksikään ihmisen lapsi voi kutoa --, niin syntyi tavallisesti ihastuksen huuto nuorisossa, vaan vanhat sanoivat: se on varmaan itse Pallas.

Mutta hänen maineensa ei jäänyt ainoastaan ihmisiin, vaan tuli tunnetuksi itse korkeille jumaloillekin, jotka pitivät häntä arvossa ja iloitsivat hänestä, sillä kuolemattomat iloitsevat ihmislasten toimeliaisuudesta ja taiteellisuudesta. Enimmiten iloitsi siitä itse Pallas, toimen, taiteen ja viisauden sinisilmä jumalatar. Näin tulivat myöskin jumalalliset Nymfat Tmoolo-vuoren varjokkaista luolista usein, kun olivat kylpeneet Paktolan eli Kultavirran vilppaissa vuolteissa, Araknen luokse, katselivat valmistuneita kankaita ja ihmettelivät näihin kudotuita kuvaelmia.

Mutta kuinka kauan voi ihmislapsi kantaa tämmöistä kunniaa turhamieliseksi muuttumatta? Arakne oli tomun lapsi, heikko kuin muutkin, eikä voinut varjella sieluansa puhtaana, viattomana. Ylpeyden turmeleva henki pääsi kauniisen taideniekkaan.

Mitä enemmin hänen taitonsa suureni, sitä enemmin suureni myös hänen itseensä-luottamus; mitä enemmin hän havaitsi itsensä ihailluksi, sitä enemmin hän joutui itserakkaaksi. Katselijain kiitokset ja ylistykset ylläpitivät ja yhä kiihoittivat itserakkautta. Sen sijaan että hänen nöyrästi olisi tullut odottaa mitä sanottaisiin hänen teoksistaan, hän alkoi _tahtoa_ kiitosta; sen sijaan että hän ennen, kun joku ylisti hänen kutomiansa, oli ujosti punastunut ja itsestänsä kääntänyt ansion jumaloille, mitkä olivat hälle sallineet semmoisen taidon, hän alkoi nyt _vaatia_ itselleen ylistystä, ja unhotti vallan, että se vaan on jumalat, jotka semmoista ihmisille suovat.

Ja yhä edemmäksi hän vaelsi turhuuden tietä. Pian hän ei ollenkaan tahtonut enään kuullakaan jumaloista ja heidän taidoista; missä olivat he näyttäneet, että muka voivat kutoa kuin hän?

Kun sentähden kerran taas Nymfat Tmoolon vuoriloista kävivät häntä tervehtimässä ja he oikein häntä ylistääksensä sanoivat, että hän kutoi niin ihanasti kuin jos taiteen korkea jumalatar Pallas itse olisi häntä opettanut, lausui hän närkästyen, voimatta hillitä ylpeätä mieltänsä: "Pallas! -- ei ole Pallas mulle mitään opettanut, eikä jumalatar voikaan kutoa niin kuin minä!"

Itseluuloisuus, kuinka kauaksi sä ihmisiä viet; ylpeys, kuinka hurjaksi sä kuolevaisia teet: Arakne, kuolon-alaisten vanhempain synnyttämä, isoilee Zeyn-sukuisen Pallaan rinnalla!

Kauhistuneina katosivat Nymfat Tmoolon viini-vuoriin.

Mutta Arakne istui paikallansa entistään vielä pöyhkeämpänä, ylpeili kätensä teoksista, ja kertoi kaikille, joitten vaan teki mieli kuulla, ettei hänen vertaistansa ollut ei taivaassa eikä maan päällä. Tämmöistä kuullen katsoivat nuoret vanhoihin, epäyksissään mitä arvella tänkaltaisesta itsensä ylistämisestä, mutta vanhat pudistivat päätään ja läksivät pakoon sanoen: "ylpeys käy lankeemuksen edellä; rangaistuksi tulee mi pöyhistelee jumalien vertaisena".

Ja kuten vanhat sanoivat, niin kävikin.

Kerran kävi Araknen tykönä eräs vanha vaimo. Koukistunut oli iäkäs vartalo, valkeita hapsia riippui ohimoilla. Vanhus tuli Araknen viereen, missä tämä kangastuolissansa istui. Hän ihasteli kaunista kangasta ja sanoi samaten kuin Nymfat olivat sanoneet ja heidän mukaan kaikki muutkin, että Pallas itse varmaan oli hälle oppia antanut, koska kudelmat näyttivät melkein jumalallisilta.

"Pallas" ja taasen "Pallas"! -- tämä vihastutti Araknea syvästi, ja hän nuhteli vanhusta kovilla sanoilla: Missä oli siis Pallas osoittanut, että hän muka voi kutoa niin hyvin? ei, vaan hän, Arakne, oli jotain näyttänyt, ja samaten kuin hän ihmisistä oli etevin taidossaan, samaten voitti hän taidossa myöskin itse jumalat.

Hämmästystä kuvasteli vanhuksen kasvot, kun hän tämmöisiä sanoja kuuli. Hän tahtoi pöyhistynyttä oikaista, korotti sentähden ääntänsä ja virkkoi: "Iän kanssa ei seuraa suruja ja murheita paljaastansa, vaan myöskin kokemusta. Älä siis ota pahaksuakses neuvoani, sillä paljon olen maailmassa nähnyt. Niin tiedän mä myös yhtä: missä ihmiset ovat hurskaita, siinä ovat korkeat jumalat suopeita, mutta missä ihmiset ylpeilevät, siinä jumalat vihastuvat. Uljaile vaan mieltä myöten olemalla ihmisten joukossa etevin, mutta väistä jumalatarta, älä pyri hänen rinnallensa, vaan ano häneltä anteeksi ajattelemattomat sanat, ja, usko se, anteeksi-saamista hän ei sulta kiellä".

Tätä kuullessaan Arakne punastui -- ei hävystä, vaan vihasta. Silmänsä kiiltivät tulisina, tuskin voi hän kättänsä hillitä:

"Köyhänä tulet sinä tänne" -- huusi hän vanhukselle -- "köyhänä terveestä järjestä ja vanhuuden heikontamana; paha on elää liiaksi kauan. Saarnaa oppisi tytöillesi ja pojillesi, jos niitä semmoisia sulla on. Minä sun oppiasi en tarvitse, voin itse antaa oppia itselleni. Älä myöskään usko, että tuhmat sanasi olisivat ajatustani muuttaneet, ei, minä pysyn lausutuissa sanoissani. Miks'ei tule Pallas tänne? Miksikä pelkää hän kilpailla kanssani julkisessa kilvassa?"

"Hän tulee, usko se", vastasi vanhus, kääntyi Araknesta, oikaisi itsensä pystyyn niin että hän muodoltaan tuli suurien jumalien näköiseksi, ja katosi.

Vanhus ei ollut kukaan muu kuin Pallas itse, joka oli ottanut ihmismuodon, koettaaksensa kuinka kauas Arakne menisi julkeudessansa.

Ja hän tulikin takaisin korkean jumalattaren muotoisena, suuren jumalattaren näköisenä, Nymfojen palvelemana, monilukuiset jumalalliset olennot ympärillänsä. Arakne pelästyi; tumma rusko leveni hänen kasvoinsa yli, mutta katosi äkkiä tulena syöpyvänä.

Ihmisluonto, ken selvittää sinun vastakohtiasi: Sokea ylpeys esti Araknea lankeemasta alas jumalattaren etehen, esti häntä anteeksi pyytämästä. Vaikka salainen kauhu häntä värisytti, hän pysyi turhamielisessä päätöksessään kilpailla itse jumalattaren kanssa.

Niin oli siis asia selvään todistettu; ei edes Pallas jumalatar, läsnäollen olympisessa kirkkaudessaan, voinut häntä enään oikealle johtaa. Se ei siis ollutkaan kevytmielisyyden varomattomia sanoja, vaan se oli sydämmen täysi paatumus.

Miten rankaisevat jumalat semmoista hurjaa röykkeyttä?

Pallas otti sukkulan ja koski sillä Arakneen; hapset, nenä, korvat katosivat, pää ja vartalo kutistuivat, sormet muuttuivat jaloiksi, ja taidokkaan maionialaisen immen sijasta mateli suuri hämähäkki laattian yli ja katosi kattoräystään alle.

Näin rangaistiin Arakne.

Mutta taidollisuuden antoi Jumalatar hänen pitää. Sentähden kutoo hän vielä taidollisia ja hienoja kudelmiansa, mutta eivät ihmiset niihin ihastu niinkuin entisiin, vaan, missä hän on niitä laskenut ihmisten tiehen, siellä ihmiset päin vastoin pyyhkivät ja särkevät ne pois. Ei myöskään ole entinen ylpeys hänestä lähtenyt, vaan lisäksi on hän vielä tullut vihaiseksi ja äkäiseksi. Kun sentähden nuo pienet lenteleväiset hyönteiset tulevat ihmettelemään noita hänen konstillisia kudelmiansa ja silloin tarttuvat hänen verkkoihinsa, niin heti hyökkää hän piilostansa niiden päälle, imee heidän veren suuhunsa ja poistaa ne sitten pois verkoista.

Ja kaiken tämän tähden tuntuu hän ihmiselle vähän harmittavalta, vaikka hän muutoin ei ole mikään vahingollinen, päin vastoin hyötyäkin tuottava olento.

VI.

Alkeste.

Oli eräs noita Pohjolan suloisia valo-iltoja, jolloin yö on vaan päivän jatkona.

Tapa ja taipumus oli meidät taasen saattanut tuohon juhlallisen kauniisen saareen, sinne missä kuolleet vaivoistansa lepäävät ja kumeat kuuset humisevat molempain meidän vanhempaimme hautojen ylitse. Saaren kummallakin puolella kohisevat kosket yhdistivät syviä säveleitään illan juhla-sointuun. Säteilevän purppura-meren ympäröitsemänä viipyi vielä päivän kulta-kerä punertavana taivaan rannalla, ikään kuin epäillen pitikö rannan alle laskeuman, koska niin pian kumminkin oli nouseminen. Epäilivät niin ikään laulu-lintuset puun oksilla, oliko nyt yö vai päivä. Makuusalle valmistautuen he, päät kallellaan, tirkistelivät laskeuvaa aurinkoa, mutta eivät malttaneet olla pikku viserrettä silloin tällöin visertelemättä.

Palajaminen ei ollut mieleemme; astuskelimme vitkaan. Ja ennenkuin olimme rantaan päässeet, oli jo päivä uudestaan noussut taivaan rannan yli ja levitti nyt säteillänsä niin ihmeen kummallisia, monenkaltaisia valo-värejä ristien huippujen ympäri, että hämmästyen seisahduimme ihmettelemään. Oli ikään kuin uuden-elon aamukoite, joka kirkasti kuoleman tummia yö-majoja, ennustaen heillekin nousevaa päivää.

Kuolleet jälleen nousevat. Kansojen kuvitus tätä kuvailee monenlaisessa eri muodossa itsekunkin kansan eri luonteen mukaan. Mutta tietävätpä tarut siitäkin kertoa, että kuolleet joskus palajavat vielä tähänkin samaan elämään, jonka he jo kerran ovat jättäneet. Tätä kertovat Kreikkalaiset Alkestestäkin.

* * * * *

Alkeste oli Jolkon kuninkaan, Peliaan tytär Thessaliassa. Hänen äitinsä nimi oli Anaxivia.

Alkeste oli nuori ja kaunis, ja, mikä vielä parempi oli, hän oli siviä ja hurskas. Hänen maineensa olikin levinnyt lavealle koko Thessalian maassa vieläpä ulommaksikin, ja moni kuninkaallinen kosija kaukaisilta mailta oli koettanut onneansa, saadaksensa omakseen tätä kirkasta helmeä. Mutta ei kenkään voinut täyttää niitä ehtoja, jotka tähän vaadittiin: voittaa immen suosiota ja valjastaa vaunut jalopeuroilla ja metsäkarjuilla, jotka olivat Thessalian metsästä pyydettävät. Tämä oli, näet, isän järkähtämätön tahto.

Feren kaupungissa, Thessalian pelasgillisella tasangolla, eli tähän aikaan ruhtinaallinen nuorukainen, nimeltä Admeto. Hän oli niin kaunis, että häneen itse jumalatkin mieltyivät, ja varsinkin oli hän tuon loistavan valo-jumalan Foibo Apollonin lemmityinen. Myöskin oli hän uljas ja urhea. Satu tietääkin hänestä kertoa, että hän otti osaa tuohon vaaralliseen, saduissa ylistettyyn kalydoniseen metsästykseen sekä argonautiseen sotaan. Hänen isänsä Feres oli Feren kaupungin hallitsija.

Maine kuninkaantyttären erinomaisesta kauneudesta ja siveydestä oli Admetonkin korviin joutunut, ja hän päätti hänkin lähteä neitoa kosimaan. Ja erehtyikö vai ei, mutta niin kait hänestä näytti, että siveä neito häneen katseli ihan toisilla silmillä kuin muihin kosijoihin. Tämä hänen uskaliaisuuttansa yllytti. Mutta kuinka yrittikin, kuinka monta kertaa olikin henkensä menettää koettaessaan tuota toista ehtoa täyttää, niin hän ei vaan onnistunut; jalopeurat ja metsäkarjut oli mahdoton saada vaunujen eteen valjastetuiksi.

Vihdoin kun huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, hän raskaalla mielellä palasi kotiinsa takaisin. Mutta hempeän neidon ihana kuva poltti kovasti hänen sydäntänsä; kaunis nuorukainen surkastui.

Admetolla oli ystävä, joka tällä erää paimenena kaitsi hänen karjaansa. Hän oli vartaloltaan ja käytökseltään niin korkea ja jalo, kuin olisi hän joku ihmiseksi pukeunut jumala. Kaikki naapurit he arvelivatkin, ettei paimen voinut olla kenkään muu kuin itse karjojen korkea hallitsija, Hermes jumala. Sillä sill'aikaa kuin tämä paimen oli Admeton karjoja kainnut, olivat ne niin suuresti karttuneet, että olivat lihavimmat ja lukuisimmat kaikista, ja kun metsän pedot muita karjoja raateli, niin eivät Admeton karjoissa vohlaistakaan koskeneet.

Tälle ystävällensä Admeto suruansa valitti. Paimen heti hänen mieltänsä rohkaisemaan, lupasi apuansa, ja niin päätettiin yhdessä lähteä uudelle kosija-matkalle.

Ja nytpä havaitsikin Admeto, ettei jalo paimen ollutkaan kenkään muu kuin korkea jumala. Se oli itse Apolloni, joka, saadaksensa sitä useammin olla rakkaan Admeton parissa, oli paimeneksi muuttaunut.

Tämän avulla Admeto Thessalian metsissä kahlehti jalopeurat ja metsäkarjut, eikä aikaakaan ennenkuin nämä seisoivat vaunujen valjahissa niin kesyinä kuin virmaiset ratsut ainakin.

Yhdessä Apollonin kanssa hän oudolla juhdallansa nyt ajoi Peliaan palatsiin, jonka asujat kauhulla katselivat kauhistavaa näköä.

Mutta määrätyt ehdot olivat nyt täytetyt, eikä muuta: Alkeste tuli Admeton puolisoksi ja nuori parikunta eleskeli sitten Feren kaupungissa, tavattoman ja harvoin nähdyn onnen omina. Apolloni yhä Admeton karjoja kaitsi.