Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe

Kreikkalaisia Satuja.

Kirjeissä Suleimalle

kertoi J. W. C. [J. W. Calamnius]

Ensimmäisen kerran julkaissut K. E. Holm 1875.

_Saduista rikas muinaisuus tietää kertoa eräästä sfinxistä, joka ihmisten selitettäväksi esitti sen arvoituksen: mikä se oli, joka aamulla kulkee nelin jaloin, päivällä kahden, illalla kolmen. Kauan aikaa jäi tämä arvoitus selittämättä. Kreikkalainen oli se mies, jonka onnistui sitä viimein selittää._

_Tämä merkitsee, että Kreikkalaiset tiesivät selittää luonnon ongelmoita. Kreikkalaisille oli avattu luonnon ihmeellinen kirja ja sen mystillisen verhon alla, joka heistä peitti luonnon salaista elämää, näkivät he lukemattomia henkisiä voimia ja aatteita. Luonto ei heistä ollut kuollut, se oli täynnänsä eläviä olentoja ja henkilöitä. Metsissä oleskelivat Dryadit eli metsän-Nymfat, vuorissa asuskelivat Oreadit eli vuori-Nymfat ja lähteiden sekä vesien syvyyksissä piileskelivät Najaadit ja Nereidit, lähde- ja vesi-Nymfat. Taikka jos silmiäsi loit taivasta kohden näit sielläkin samanlaisen elämän. Täällä jatkoi mahtikas metsästäjä Orioni uljaita urostöitänsä, täällä itkeä surivat Hyadit veljensä kuolemaa ja heidän kyyneleensä valuivat satehena alas maan päälle, täällä elivät ennen onnettomat lempiväiset tähtinä onnellisempaa elämätä, kuin mitä ihmisinä eläneet olivat. Sanalla sanottu: Taivaat ja maat olivat henkisyyttä täynnä ja kaikesta tiesivät Kreikkalaiset sadun kertoa. Yö-haukan kamoittavassa huuhkaamisessa he kuulivat Nyktimenen ääntä, joka synkeässä yössä huutaa valitti entisiä rikoksiansa. Satakielen laulussa he huomasivat Filomelan vaikeroitsevan; veri-pisaroissa, jotka tippuivat kallio-seinistä he näkivät Nioben kyyneleitä. Niinpä eivät voineet, ei kukkaa poimia eikä puun varjoon istahtaa ilman kuulemattansa näiden kertovan kohtaloansa._

_Tästä ihmeellisestä satu-maailmasta ovat seuraavaisten kertoelmain aineet valikoimalla otetut. Karttamalla senkaltaista, joka loukkaa nykyistä siveydellistä kantaa on koetettu valita kaunihimpia ja mielekkähimpiä satuja, kuitenkin ilman ylenantamatta sitä muinaisuuden ominaista katsomustapaa, joka näille tämmöisille saduille juuri antaa niin mielyttävän ja omituisesti viehättävän värin. Ne ovat kuvaelmia jo rauenneesta maailmasta, joka vuosisatojen läpitse kangastaa kauniina, ihanteellisena ilmiönä, ja joka esthetillisen sievyytensä sekä rikkaan mielenkuvituksensa kautta tarjoo runsaita nautinnon aiheita kaikille, joilla vaan on runoudelle altis mieli._

_Suurin osa seuraavista kertoelmista on ollut julkaistuna eri vuosikeeroissa aikakauskirjassa Kirjallinen Kuukauslehti._

Tekijä.

I.

Tettinki eli Heinäsirkka.

Tässä se sulla nyt on kertomus, jonka lupasin.

Sä muistat: oli lämpimänä päivänä heinäkuussa. Me astuimme vihannalle kedolle. Oli vähää ennen sitä hetkeä, jolloin aurinko on korkeimmalle en päässyt. Päivän kulta-silmä säteili kirkkaita, kuumia säteitä. Likeisestä metsästä kaikuivat lintujen viserteet, ja järven laineet kävivät leikkisillä rannan ruokojen kanssa.

Mutta viheriöitsevällä, avaralla kedolla oli oma kummallinen elämä. Täällä oli ääretön paljous hyönteitä ja pikku-eläviä, jotka vilkkaasti mennä riensivät ristin rastin ketoa, ja jotka olivat tänne ottaneet ikään kuin rakentaaksensa uuden pikku-maailman itsellensä. Kullan- ja hopean-kiiltävät kuoriaiset toimiskelivat täällä ykstotisessa innossa; täällä ahkeroitsi muurahainen, tuo ihmisen voittaja uutteruudessa; täällä kiipeilivät musta-pilkkuiset kulta-tertut ruohojen päihin ja laskeusivat sieltä lennolle. Hurja-ilossa hyörivät kukkien kauniit rakastajat, kaunosiipiset perhoset, tuoksuvassa kukkaistossa; totisemmalla mielellä lentelivät kukasta kukkaan hyrräilevät mehiläiset, suu siivet simassa. Ja koko tämä ilomaailma se riemuiten lauloi, lauloi kesäpäivän ihanuutta, lauloi kukin taitoansa myöten. Mutta korkeammalle kaikkia kaikui heinäsirkkain heleät äänet, ihan kuin pikkola-huilun säveleet hyvinvarustetussa orkesterissa.

Sinun teki silloin mieli nähdä näitä heleä-äänisiä laulajia, ja me rupesimme niitä kilpaa ajamaan, saadaksemme yhden kiinni. Mutta turhiinpa olisi yrityksemme mennyt, ellei yksi näistä olisi vahingossa tarttunut hattusi harsi-vaatteesen.

Nyt sait siis likemmältä nähdä heinäsirkan. Sinua kummastutti sen hoikka rakenne ja soukat jalat. Mistähän heleät laulajamme näin ovat laihoiksi joutuneet, arvelit sä. Lupasin silloin sulle sen kertoa.

Tässä se nyt on kertomus. Nämä laulavat laihat olennot ovat, näet sä, nekin ennen olleet ihmisiä.

* * * * *

Siirrymme siihen aikaan, jolloin Muusat eli runottaret eivät vielä olleet olemassa, eikä siis mitään lauluakaan, sillä nämä ne laulun ja runouden jumalattaret ovat, joitta ei laulua, ei runoutta. Muita jumaloita kyllä oli, ja nämä asuivat autuaallisessa rauhassa Olympossa, kuolemattomien taivaallisessa kodissa. Ihmisiä oli myöskin jo maailmassa. Nämä asuivat niinkuin ainakin maan päällä, eleskellen tavallista elämätänsä, mutta ilman laulutta ja runoutta, sillä näitähän ei vielä ollut.

Silloin tapahtui häät Olympossa. Itse jumaloiden korkea isä Zey nai näet taivaan jalon kuningattaren Junon eli Heran, ja tästäkö nyt loistavat pidot jumalain kodissa. Kaikki jumalat kutsuttiin ja tulivatkin saapuville. Kun sitten pidot ja jumalalliset juomingit olivat parhaillansa, kysyi Zey-isä muilta jumaloilta, oliko heillä jotain pyytää tai toivoa, niin hän sen nyt tahtoi täyttää. Nämä isälle vastaamaan, että kaikki oli niin hyvin luotu ja rakennettu, että tuskinpa olikaan enään mitään jälellä, mitä osaisi pyytää. Se vaan olisi suotavaa, että kun näin oli kaikki kauniissa järjestyksessä, hän heille loisi senkaltaisia jumalallisia olentoja, jotka sanan ja äänen voimalla ylistäisivät ja kiittäisivät kaikkea tätä kauneutta ja suloisuutta.

Tämä heidän tahtonsa sattui Zeyn mieleen, ja hän loi nyt Apollonin, runouden jumalan, runottarein johtajan, ja -- Muusat, laulun jumalattaret.

Nyt tuli laulu, riemu ja tanssi Olympoon, jossa uudet jumalat saivat asuntonsa. Mutta eipä ainoastaan Olympoon tätä iloa tullut, vaan myöskin maan päälle. Sillä taivaan asujat tulivat usein maan päälle ja harjoittivat kanssakäymistä ihmisten kanssa. Niinpä tulivat Muusatkin maan päälle ja valitsivat itselleen rakkaaksi asuntopaikaksi varsinkin Helikoni-vuoren, jonka selänteellä olevassa Hippokrenen lähteessä he kylpivät, ja toimittivat suloiset kööri-tanssinsa.

Täältä kulkivat he sitten ympäri maata, tanssien ja laulaen, ja toivat iloa ja riemua ihmislapsille.

Mutta kun ihmiset kuulivat nämät oudot äänet, joita ei ennen oltukaan kuultu, täytti ihmeellinen tunne heidän sielunsa autuuden vavahduksella. Eihän he olleetkaan ikinänsä kuulleet mitään näin jumalallista. He ihan kuin joutuivat lumouksiin. Työnsä, rientonsa, itsensä, kaikki unohtivat he, kuuntelivat vaan uutta ilmestynyttä ihanne-ihmettä.

Näin suuri oli laulun voima.

Ihmisten joukossa oli muutamia, joidenka sielut olivat jumalalliselle ilmaukselle vielä aukeammat, kuin muiden. Nämä joutuivat vielä syvempään intoon, eivätkä voineet itseänsä siitä irroittaa. Heidän lumotut sielut rippuivat kiini laulun suloisissa sävelissä, ja ikään kuin sulivat yhteen näiden kanssa. Ja kun Muusat ja taivaallinen laulu kulkivat eteenpäin, niin seurasivat nämä ihmiset heitä vastustelematta, sillä koko heidän olemisensa oli heiltä unohtunut, ja laulu oli heidän sielunsa, heidän kaikkensa. Ja syömisen juomisen he unohtivat, nälkä ja jano ei tuntunut, heidän ruumiinsa eli lumottua elämää.

Mutta kun ruumiilta puuttuu ravintoa, se nääntyy, kuolee. Niin kävi näidenkin ihmisten. Kun he ilman mitään luonnollisetta ravinnotta yhä seurasivat Muusain kulkua pitkin maata, nauttien ihanata laulua vaan, niin laihtuivat he ja nääntyivät ja menivät päivä päivältä pienemmiksi, lyhyemmiksi ja hoikemmiksi. Ja viimein he kuolivat.

Mutta kun Muusat tulivat tuntemaan heidän ääretöntä intoansa ja ihastustansa ja siitä seurannutta kuolemaa, kävi niiden heitä sääli. He päättivät herättää heitä eloon takasin. Kuitenkaan he eivät voineet saada niille samaa ko'okasta ruumisvartta, mikä niillä alusta oli, kun olivat ihmisiä. Tämä ei ollut heidän vallassansa. Mutta elon voimaa voivat he takasin antaa. Ja näin syntyi silloin heinäsirkkain suku, tettingit elikkä cikadit.

Mutta laulun jumalallinen sävel ei kuolemankaan kautta ollut näiltä kadonnut, vaan heti maailmaan taas tultuansa he muistivat taivaallisia ääniä, ja lauloivat sitä myöten kuin he niitä osasivat. Ja näin yhä laulavat he läpi elämänsä eikä lopu milloinkaan heidän riemu-laulunsa.

Ja tämä heidän loppumaton rakkautensa laulua kohtaan tuotti heille Muusain suosion, ja nämä tekivät heidät ystäviksensä maan päällä. Tästä riemuiten hyppivät heinäsirkat nyt iloisesti paikasta paikkaan ja laulavat. Myöskin kuuntelevat he ihmistenkin lauluja. Ja kun he sitten kuolevat, pääsevät he Muusain tykö ja kertovat näille, mitkä ihmislapset laulua ja musiikkia rakastavat, ja näitä tekevät sitten Muusat ystäväksensä, ja suovat näille yhä enemmän suloa ja laulunhalua, muiden ihmisten niinkuin omaksikin ihastukseksi ja mielihyväksi.

* * * * *

Ja tämmöinen oli nyt tämä juttu.

Mutta, kuulen ma sun arvelevan, mistäs tulee se, että Kreikkalaiset olivat niin ihastuneet heinäsirkkain lauluun, emmehän me pidä sitä niin erinomattain kauniina.

Tosiaan heidän kimeä äänensä ei niinkään herätä meidän ihastustamme. Toinen oli kuitenkin laita Kreikassa. Huomattava onkin, että mainitut tettingit elikkä cikadit eivät ole samaa lajia, kuin meidän tavalliset heinäsirkat, vaan toista isompata[1]. Niillä on siivet, ja ne oleskelevat mielellään puissa ja pensaissa. Kun päivä kuumasti paistaa, hierovat ne alemmalla siipiparillansa rintaansa, ja aikaansaavat täten heleän ja kauniin äänen, minkä vanhat pitivät niin armaana, että he käyttivät sitä kuvaukseksi, kun tahtoivat oikeen kiittää ihmisäänen suloisinta suloa. "Hänen äänensä on ihana kuin tettingin ääni", oli Kreikkalaisissa oivallisinta kehumista.

[1] Cicada ornis Linn. cicada plebeia.

Puhelijainkin niinkuin myös kuuluttajain ääni verrattiin niitäkin tettinki-ääniksi, jolloin ei tarkoitettu ainoastaan äänien suloa, vaan myöskin selvyyttää ja heleyttä. Tässä tarkoituksessa käyttää maailman kuulu Homero tätä vertausta, kun hän, Iliadi kirjassaan kertoo miten Troialaisten vanhat ruhtinaat Priamo, Thymoites, Lampo, "sodan vesa" Hakataioni y. m. istuen skaijisessa portissa kehoittivat äänillä semmoisilla kuin tettinkien poikiansa ja nuorisoa urhollisesti taistelemaan maansa ja jumalainsa suojelukseksi. Itse olivat he näet liian vanhat ottamaan osaa taisteluun.

Näin "sokea runoruhtinas" kertoo.

Useat runoilijat ovat ottaneet tettingit varsin laulunsa aineeksi. Min esimerkiksi kultasuinen Anakreoni. Eräällä hänen runoelmista on nimenä "Tettinks", ja kuuluu näin:[1]

[1] E. A. Ingman'in suomennos.

"Sua, Tettinks, autuaaksi Kehun, kun sä puun nenässä, Ravinnoittu kastehelta, Kuninkaan tavalla laulat. Omas ompi kaikki tyyni, Mitä maassa kasvoapi, Mitä metsäkin tarjoopi. Rakastettu maaväeltä Sinä oot, et heitä haittaa; Ja ihmeeksi ihmisille Suven ennustat suloisen. Rakas oot Runottarille, Rakas Foibollenkin varsin, Joka soiton antoi sullen. Sua ei vanhuus vioita, Maanlapsi laulavainen, Veretön ja vaivatonkin; Jumalainpa verta lienet."

II.

Heliotropi eli Päivänkukka.

Kuinka vanha on satu uskollisesta lemmestä?

Sen tiedät olevan yhtä ikuisen ensimäisen uskottomuuden kanssa. Siitä hetkestä saakka, jolloin lempi ensi kerran petti, alkoivat ihmiset eroa tehdä uskollisen ja uskottoman lemmen välillä.

Päivänkukka kertokoon sulle historiansa. Se on satu uskollisesta lemmestä, lemmestä, jok'ei kuolemankaan kautta loppunut, lemmestä, joka on -- ijankaikkinen, loppumaton.

Ei "kuolemankaan kautta" sanoin. Siitä havaitsetkin, että päivänkukka on aikanansa kerran kuollut. Ja niin se onkin. Eri muodossa, ihmisenä, nuorena kauniina impenä, eli se aikansa, kuoli ja muuttui muuksi.

Tämmöinen on päivänkukan historia:

* * * * *

Klytie oli niitä puoli-jumalallisia olentoja, jotka kutsuttiin Nymfoiksi. Jumaloitten tavalla ravinnoksi nauttien ambrosiaa, ja ottaen osaa jumaloiden ja jumalattarien iloisiin tansseihin, eli Klytie elämänsä jumalallisessa autuudessa ilman surutta, ilman murheetta.

Sulolla ja hyvillä avuilla varustettuna niinkuin jumalalliset olennot ainakin, oli hän korkeille jumaloille rakas. Mutta varsinkin lempi häntä päivän kultainen jumala Apolloni, joka kullansädestävillä vaunuillansa kulkee taivaankantta ylös ja alas. Ja kaikesta sydämmestään lempi Klytie Apollonia takasin -- kuka ei lempisi Hyperionin loistavaa poikaa?

Klytie oli päivänjumalan lemmityinen, ja tämä loisti lemmityisensä iloksi mitä kirkkaimmin.

Näin ei kuitenkaan kauan kestänyt.

Kulkeissansa taivaankantta idästä länteen havaitsi päivänjumala kerran Persian balsami-rikkaassa maassa erään ihmisistä syntyneen neitsyen, joka oli ihmeen kaunis. Nimensä oli Leukotoe, ja hänen oli maailmaan synnyttänyt hänen äitinsä Eurynome, jonka kauneuden maine oli verrattomasti suurin Persian laveissa maissa. Ja kun nuori Leukotoe alkoi kasvaa ja varttua, voitti hän kauneudessa äitiänsä saman verran, kuin äiti ennen oli siinä kaikki muut ihmiset voittanut.

Tätä ihanata ihmislasta näki päivän säteilevä jumala ja tulistui niin hänen kauneuteensa, että hän tämän tähden liian varhain nousi idästä ja liian myöhään laski länteen takasin. Hänen kauneutensa rinnalla himmentyivät jumalalliset Nymfatkin, jopa itse Klytie. Apolloni unhotti tämän lemmityisensä, sillä suloinen Leukotoe oli nyt joutunut hänen silmäinsä ainoaksi riemuksi.

Apolloni unhotti Klytien, mutta Klytie ei voinut unhottaa Apollonia. Hänen rinnassaan oli uskollinen mieli, ja hän lempi Apollonia yhtä paljon kuin ennen, jopa, jos mahdollista, vielä enemmänkin. Senpä tähden se koskikin sydämmeensä kipeästi, kun hän havaitsi, ettei jumala enään häntä suositellutkaan samalla lemmellä, kuin ennen. Mutta kahta vertaa katkerammalta tuntui suru, kun hän viimein havaitsi että se oli uusi lempi, joka häneltä luovutti jumalan sydämmen.

Mutta vieläpä syvemmälle piti piston tuntuman, kun Klytie näki, ken se uuden lemmen esine oli. Itse oli Klytie jumalallista sukua, ja Leukotoe -- tuo uusi lemmityinen -- ihminen. Hylätyn rakkauden lisäksi tuli vielä loukattu arvokin. Kuinka kiusallista tietää, että korkea päivän jumala kuolon-alaisen ihmislapsen tähden ylenkatsoi häntä, joka oli jumalallinen kuolematon Nymfa. Jos olisi se ollut joku hänen vertaisiansa, joka olisi hänet voittanut ja jumalan sydämmen hänestä kääntänyt, niin eipä olisi suru niin katkeraksi käynyt, mutta nythän se oli vaan eräs maan kuoleutuva, lakastuva kukka. Tämä se koski vieläkin syvemmälle. Ja suru muuttui vähitellen katkeruudeksi, katkeruus kateudeksi, Klytie muuttui, kuten maan lapset sanovat, mustasukkaseksi.

Samaten kuin muutkin samassa tilassa alkoi nyt Klytie miettiä keinoa, millä saada jumalansa takaisin. Ensinkin oli Leukotoe Apollonista eroitettava ja neuvo keksittävä, mikä estäisi lempiväisiä toisiansa tapaamasta. Jos tämä saataisiin toimeen oli hän vakuutettu, että Apolloni taas niinkuin ennenkin palaisi hänen luoksensa takaisin. Ja muuta hän ei tahtonutkaan. Hän ei muutoin kantanut vihaa Leukotoeta vastaan, hän vaan kävi mustissa sukissa tämän tähden ja tahtoi sentähden vaan häntä eroittaa Apollonista, ei muuta.

Tätä voittaaksensa päätti hän Leukotoen isälle ilmoittaa Leukotoen ja Apollonin keskinäistä väliä. Mitä hän päätti, hän myös teki. Hän ilmoitti asian.

Leukotoen isä oli kova ja ankara Orkamo, joka oli ruhtinaana Persian kaupunkien yli. Tämä Orkamo oli seitsemännessä polvessa jälkeinen Belon ikivanhasta suvusta, eikä hänelle ollut mikään kalliimpi, kuin korkean sukunsa moitteettomuus. Tämän moitteettomuuden hyväksi oli hän valmis uhraamaan kaikki, jopa itse perheensäkin.

Tälle ankaralle isälle ilmoitti Klytie Leukotoen ja Apollonin keskinäisen rakkauden.

Olla jumalan lemmityinen ja jumalata rakastaa takaisin oli aina suurin kunnia ja suurin autuus ihmislapsille. Mutta Orkamo ei uskonut Klytietä, kun tämä kertoi, että päivän ja runouden suloinen jumala, itse Apolloni, oli Leukotoen lempijänä. Paremmin luotti hän niihin halventavaisiin kulku-puheisin, jotka, kuten ainakin tahraten puhtahintakin, niin nytkin koettivat kaikki tehdä saadaksensa Leukotoen rakkauden huonoon huutoon. Näihin kulkupuheisin pani hän sitä pikemmin luottamuksensa, koska tarkka huolensa jalon sukunsa hyvästä maineesta pakoitti häntä olemaan epäluuloisena ja epäileväisenä.

Julmasti suuttui kovaluontoinen isä. Ja kun hän oli yhtä pikainen toimissaan kuin ankara ajatuksissaan, niin hän ei kauan tuuminut, mitä hänen oli tekeminen. Hänen päätöksensä oli yhtä joutuisa kuin kovakin. Hän kaivatti syvän haudan, sulki lapsensa elävältä siihen, ja antoi luoda haudan päälle korkean kummun. Hänen puolisonsa ja tyttärensä hartaat rukoukset eivät mitään auttaneet.

Tähän julmaan loppuun oli Klytie syytön. Tämmöistä hän ei koskaan ollut aavistanutkaan, vielä vähemmin tahtonut.

Nyt oli Leukotoe poissa.

Mutta siltä ei suinkaan Apollonin lempi palannut Klytieen, niinkuin tämä oli sydämmessään toivonut. Päin vastoin suri Apolloni syvästi Leukotoen kuoloa, ja kun hän ei voinut Leukotoeta herättää eloon takasin, niin hän säteillänsä lämmitti hautakumpua ja kasvatti sen sisästä kalliin suitsu-pensaan, joka lavealle ilmaan levitti hyvän lemunsa.

Mutta Klytiestä kääntyi Apollonin lempi yhä enemmin pois. Tästä oli Klytie haikeimman surun omana. Klytien lempi ei näet ollut kadonnut. Päin vastoin oli se yhä syvemmälle hänen sydämmeensä juurtunut, ja muuttunut hänen koko elämäksensä. Senpätähden kantoi hän vielä sydämmessään toivon, jos kyllä heikon, että Apolloni kuitenkin viimein häneen kääntyisi.

Mutta kun Leukotoen kuoltua Apolloni yhä enemmin kylmeni häntä kohtaan ja vihdoin kohteli häntä täydellä jäykkämielisyydellä, niin joutui armas raukka epätoivoon. Hän luopui toisten Nymfain seurasta, jotka koettivat häntä lohduttaa, ja läksi syvään öljypuun-puistoon. Täällä hän sitten istuihe maahan paljaasen, kultaiset kihara-hapset levitetyinä ilmaan tuulien hajoitettavaksi, eikä muuttanut ollenkaan sijaa, vaan, itkettyneet silmät taivasta kohden luodut, hän ainoastaan päätänsä kääntämällä seurasi rakkaan päivänjumalan kulkua yli taivaankannen idästä länteen. Ja näin hän istui yöt päivät taivasalla yhtä mittaa yhdeksän vuorokautta ilman muutta virvoituksetta kuin kaste, joka hänen otsallensa laskeui, ja kyyneleet, jotka vuotivat pitkin vaalenneita poskia.

Kun näin hän nähtiin kymmenentenäkin vuorokautena istuvan samassa tilassa, samalla rakkaudella ja samalla uskollisuudella seuraten päivänjumalan nousua ja laskua, kävi jumalain ja jumalattarien häntä sääli, ja Apolloninkin sydän heltyi. Vaan kun hän ei enään saattanut häntä lempiä, tahtoi hän kuitenkin hänet pelastaa enempätä kärsimästä. Sentähden hän jumalain neuvon ja tahdon mukaan häntä muutti kukaksi, siksi kukaksi näet, jonka ihmiset tästä syystä kutsuivat _päivän kukaksi_.

Mutta lempeänsä ei Klytie uudessakaan muodossaan unhottanut, se kun oli muuttunut hänen koko olennoksensa. Samoin kuin ennenkin hän sentähden vielä nytkin kääntää kasvonsa Hyperionin säteilevätä poikaa kohden, katselee hänen loistavaa muotoansa, nautitsee hänen lämpöänsä ja seuraa hänen kulkuansa taivaankannella.

Ja näin tulee hän samalla uskollisuudella tekemään aina maailman loppuun saakka, ja tämä on satu Klytien ikuisesta lemmestä. Kun siis näet sitä pettämätöntä tarkkuutta ja uskollisuutta, millä päivänkukat parterrissasi seuraavat päivänkulkua, niin tiedät nyt, että niissä asuu Klytien henki ja että niitä johtaa loppumaton lempi.

Ja tästäpä Klytie-kukka onkin nimensä saanut. Sen kreikkalainen nimitys Heliotropi, merkitsee näet semmoista, joka päivään päin kääntyy. Samaa merkitsee myös meidän äidinkielessämme ne lisäsanat, joilla päivänkukkaa koristetaan, kun sitä nimitetään "päivän kääntäjäksi" vieläpä "päivän noudoksikin".

III.

Hyacintti.

Kukilla on usein kumma näkö ja merkillinen muoto, joka muistuttaa mikä mistäkin meidän ihmis-maailmaan kuuluvasta esineestä. Monta kertaa olet sinä maasta koettanut saada sen juuren, joka kuvaa "neitsy Maarian kättä" ja olet kummastellut sen säännöllistä käsi-rakennusta; "Kristuksen kyyneleitä" on sulla kamarissasi kukkiesi joukossa; ja sitä talonpojan-taloa tuskin lienee kotiseuduillasi, jolla ei olisi "Aaronin parta" rippumassa akkunan keskipielestä.

Niinpä näkyy myöskin useain kukkain lehdissä monenlaisia kuvia ja piirroksia, milloin selvempiä, milloin tummempia. Kuinka monta kertaa me esimerkiksi olemme koettaneet selittää hieroglyfit keto-orvokkien kukissa sinun kukka-parterrissasi. Tämmöisiä kuvakirjaimia löytyy myöskin Hyacintti-kukassa.

Tahdotko hyacintin historiata kuulla?

* * * * *

Hyakinto oli eräs nuorukainen Amyklossa. Hän oli niin erinomaisen kaunis, ettei ainoastaan ihmiset häntä ihailleet, vaan myöskin ijankaikkiset korkeat jumalatkin. Apolloni, runouden ja laulun jumala, ihastui hänkin ylen määrin Hyakinton kauneuteen.

Saadaksensa pitää kanssakäymistä hänen kanssansa, muuttihe päivänjumala ihmiseksi ja astui alas maan päälle Hyakinton luokse. He huvittelivat itseänsä nyt, ihmiseksi muuttunut Apolloni ja Hyakinto, diskos-heitolla, joka Kreikkalaisille oli varsin mieluinen huvitus, sillä siihen tarvittiin sekä voimaa että notkeutta. Diskos oli metallinen kiekka, jota koetettiin heittää mitä kaukaisimmaksi eteenpäin ennenkuin se maahan koski. Mihin se sitten alas putosi, siihen pantiin merkki.

Mutta pohjantuulen jumala, tuo tuima ja ilkeä Boreas, näki kateudella, miten molempain nuorukaisten keskinäinen ystävyys yhä enemmin karttui. Hänkin oli näet ihastunut Hyakintoon ja halusi hänen ystävyyteensä päästä. Mutta kun ei nähnyt voivansa kilpailla hänen suosiosta jalon päivänjumalan kanssa, rupesi hän Apollonia kadehtimaan. Hän ei kärsinyt sitä, että toinen jumala, kuka hyvänsä, paremmin kuin hän saavutti ihmisten luottamusta. Eikö ollut hän, Boreas, yhtä hyvin jumala kuin Apollonikin, jos ei kylläkään niin korkea. Hän siis mietti kostoa. Ja kun hän ei uskaltanut eikä liioin voinutkaan kostaa mahtavalle Apollonille, niin hän päätti kostaa viattomalle Hyakintolle.

Mutta kun jumala kostaa, niin kostaa hän ankarasti. Koko nuorukaisten keskinäinen olo oli tykkänään keskeytettävä.

Kerran olivat taas Apolloni ja Hyakinto yhdessä. Niinkuin ennenkin huvittelivat he itseänsä diskos-heitolla. Suloinen Hyakinto oli käynyt kahta suloisemmaksi siitä verevästä elosta, jonka liikunto sai aikaan, kun hän diskos-heittoa harrasti. Hyakinto oli vuorostansa vasta juuri diskonsa heittänyt, ja nyt oli Apollonin vuoro. Nähdäksensä kuinka kauas Apollonin diskos-kiekka lentäisi Hyakinto asettui kappaleen matkan eteenpäin, vähän syrjälle sitä rataa, mitä diskos-kiekan oli kulkeminen.

Vaan nytpä odottikin kadehtivan jumalan toimittama tuho.

Diskosheitto-rata kulki idästä länteen, ja eteläpuolelle tätä rataa oli Hyakinto asettaunut, kehoittaen jumalallista toveriansa heittämään hänen vuoronsa. Saadaksensa hyvän vauhdin heilutti Apolloni nyt diskos-kiekkaa pontevasti edes takasin ilmassa, teki ankaran ponnistuksen, ja kas! nyt lensi kiekka nuolena hänen kädestänsä.

Vaan nyt oli myös Boreas valpeellansa. Äkkiä vinkui tuima vihuri pohjoisesta, tarttui rientävään metallikiekkaan kiini ja johti sen määrätystä radasta pois suorastaan Hyakinton päätä kohden. Se sattui kannallansa Hyakintoa otsakulmaan. Punanen verivirta purskahti haavasta. Hyakinto kaatui taapäin maahan -- ja melkein samassa silmänräpäyksessä seurasi kuolema. Boreas läksi kiiruusti pakoon.

Ääretön oli Apollonin tuska ja epätoivo. Hän lankesi kuolleen nuorukaisen viereen, syleili häntä ja itki kuin ihminen.

Vaan ei mikään enään voinut kuollutta eloon herättää.