Part 2

Sydäntä se Herskan särki, Särki, että petti järki. Mielessänsä hirmutyöt asuvat nyt päivät, yöt.

Hornan henget häntä hurmaa, yhä kuiskaa: Surmaa'! surmaa'. Mink' on henki arvoinen moisten kauppakalusten!

Ihmisarvoaan hän turhaan säilytti, nyt ryhtyy murhaan, ryhtyy työhön hirmuiseen — lopettaikse lapsineen!

Yötä viimeistään kun vietti Luomallaan, niin mutkan mietti: Salpausi saunaseen — paloi sinne perheineen!

Arvaas, tokko kyyneleitä vuoti haudattaissa heitä? Mink' on henki arvoinen moisten kauppakalusten?

Tyytyös syömeni.

Tyytyös, syömeni, tyytyös vainen, vaikka on onnesi vaihtelevainen, vaikka ei aina aurinko paista — riemusi on, näet, taivahan laina autuiden maista! Kiittämätöntäpä tottakin ois suuttua sun, taivaiset kun omansa hetkeksi ottavat pois. Tyydy siis syömeni, tyytyös vainen, vaikka on onnesi vaihtelevainen!

Iltakello.

Riemastu raukka rinta, jo iltakello soi! Se rauhaa rakkahinta sinulle huminoi.

Yl' laaksoin, vetten, vuorien sen ääni raitis raikuu, hyvyyttä Herran taivaisen se kaikkialla kaikuu.

Niin siitä riemuitkaamme me kurjat syntiset, me sabbatin taas saamme, olkaamme iloiset!

Se keskeyttää hyörinän meluisen, maailmaisen, ja kysymykset elämän luo esiin taivahaisen.

Aamuhetki.

Oi, armas aamuhetki, sä kirkas, kultainen! Taas äänet tuhannetki soi kilvan helkkyen. Taas leivo taivahalla korkealla lyö virren vilppahan. Ja sadastakin suusta joka puusta soi ilo ilmahan.

Kuin pauhaa jylhä koski ja ilma tuoksahtaa! Kuin hehkuu immen poski ja rinta riemahtaa! Ja aamun ihanuuden nähden uuden kuin sydän sykkäilee! Vaikk' on vait ihmiskieli totta mieli taivaisiin ylenee.

Niin on kuin aukeaisi tuo taivas kaukainen, ihailla silmä saisi iloja taivaisten, kuin siivet enkelitten loistavitten taivaalla välkähtäis, ja laulu lumoovainen, ihanainen ylhäältä helkähtäis!

Taivas.

(Mukaelma Saksasta.)

Kun korkea tuo taivas lie? Sen sanon kernahasti: Jos linnun siivet saisit sie lentääkseis liukkahasti ja yhä, yhä ylös päin taivaalle kiiruhtaisit ja viimein tähden kirkkaan näin kiitäissäs' saavuttaisit, kysyisit enkeliltä sie: "Kuin korkea tuo taivas lie?" Hän vannaan vastais hämillään: "En, lapsein, tiedä itsekkään. Vaan lennä tuohon tähtehen, se ehkä voisi tietää sen". On — ei siis mitään kiireen pulmaa — vaan satatuhatta peninkulmaa. Mut tähteen tuohon tultuais se samaa sulle vakuuttais; ja lentäisitkö kiiruhtain tähdestä tähteen aina vain — ei kukaan sitä tietää voisi, sun kyselysi turhaa oisi: "Tuo taivas kuin lie korkea?" Sen tietää yksin — Jumala!

Muutos.

Muinoin kaikki kaunokaiset mielestäin ol' yhdenlaiset: Armahat ja rakkahat. Niin ei nyt — kylmennyt on sydän, silmäin sokeat. Laura vaan nauramaan suuni saa ja sydämeni hehkumaan.

Turvaton.

Taivan tähti yksin hellin silmäyksin mua katselee, neuvon sanat armaat, varoitukset varmat tuuli kuiskailee.

Aamunkoi se mulle lausuu sorretulle hyvän huomenen, iltarusko suopi, hymyellen luopi viime katsehen.

Enpä vaikerrellen kulje, kujerrellen sentään polkujain. Toivon tähti hohtaa Sepä mua johtaa kilvoituksissain!

Laula lintuseni.

Laula, pikku lintu, laulamahan luotu! Taivainen on sulle laulunlahja suotu. Laula lintuseni, ethän viihdy vait! Kielin kiitä häntä, kielen keltä sait.

Laula, lintuseni, huolta tunne et sä. Tuvan, turvan, leivän suopi sulle metsä. Laula, ystäväsi hellä kuulee sen. Säveliisi kohta vastaa riemuiten.

Laula lintuseni, tunnethan sä varmaan immen kultakutrin, neitoseni armaan. Laula oksalla, min alla istuu hän. Tunteheni hälle kerro, ystävän'.

Sinisilmissään jos kyynelhelmi kiiltää, sydäntänsä silloin murhe musta viiltää. Ah, niin virka silloin riemuvirsiäis, niihin ehkä armaan huolet hälviäis!

Ilma-orpo.

Katso tänne, kirkas tähti, Ilma-orpoon silmäs luo. Kuutamoon hän yksin lähti, tervehdyksen sulle tuo.

"Tervehdys niin harras multa huokaus niin murheinen, ota, vie, oi tähti kulta, äidilleni taivaasen!

Päiväni on pitkät aivan, kaiho karvas, raskas on. Alla surun, tuskan, vaivan näännyn orpo onneton.

Tuika tähti armas vielä! Ah — oi, minkä tuolla nään? Äidin silmä loistaa siellä, kutsuu — miks' siis tänne jään!"

Taivahasta enkel' lensi kirkas, valkosiipinen. Hänen kanssaan Ilma ensi, kirkas hänkin, taivaasen.

Siin' on pieni ruumis rukka valju maahan vaipunut, niinkuin arka orvonkukka myrskysäässä murtunut.

Impi.

Aurinko nousi korkealle sinitaivahalle. Niityt ne loisti kullassansa, kukkaverhossansa.

Impi se tuomistossa astui, punaposket kastui, kastuivat immen kyynelistä taajaan vieryvistä.

"Miksikä itket, impi rukka, suret kaunokukka? Riemuhan kaikkialla kaikuu, iloäänet raikuu."

"Tuotapa itken, tuost' on huoli: Isä multa kuoli, kuolipa armas äitiseni — siitä kyyneleni!"

"Oisiko valtavanhempasi kuolleet armahasi, itkisit heitä kalmistossa, kirkon koivikossa."

"Kuolipa armas veikko multa, kuoli sisko kulta. Siksipä täällä astuskelen, heitä kaipaelen."

"Oisiko kuollut veikkosesi, sulosiskosesi, etpä sä itkisi näin heitä, kätkein kyyneleitä.

Siitäpä tiedän, siitä arvaan syyt tuon kaihon karvaan: Kuollutpa onkin sulho sulta, kuollut armas kulta!"

Impi se nuori mättähälle vaipui vehreälle. Kyynelten virrat kuumat kieri, viljemmältä vieri.

Eräs virkamies.

On meillä virkamies! — tuo yksikö, vaan lienee? Hän palkakseen, kentiesi, kuin suuret summat vienee.

Hän maaten viettää yötä ja syöden, juoden päivää. Voi, onpa siinä työtä, jos väsyttääkin räivää!

Hän kansanmies on hyvä — ei kuule kansan mieltä! On kielitaitona' syvä — ei taida kansan kieltä!

On hermostonsa arka. Jos "kansallista" vaan hän aavistaa — mies parka jo pyörtyy helpointaan!

Hän muistopatsaitansa eläissään nähdä saapi. Sen aina seurassansa sylissään kuljettaapi.

Kun mainetyönsä karttuu, niin muistopatsaskin, tuo vatsa, aina varttuu, kuin vuori uhkein.

Hän pääsi kuormastansa, jo päättyi ikä kulta. Hän nukkuu vaivoistansa, jo lienee maa ja multa.

Tuon muistopatsahansa vei hautaan seurassaan, ja kiittämätön kansa ei häntä muistakaan.

Suomen kansakoulukartta 1882.

Sain Kalenterin kauniskantisen, sain joululahjaks' sen. Sit' ihaellen käännän, katselen ja luen ahmien. Jo luku luistain puolikirjaan ehti. vaan tuossa, kas — on kummallinen lehti!

On lehti täynnä mustaa, mustaa vaan — nimeksi valkeaa! Kuin kansakoulukartta Suomenmaan noin mustaa rakastaa? Pois murhepuku tuo — on juhla joulun! Pois tuo, vaikk' ootkin kartta — kansakoulun!

Vaan puvustaan ei taivu luopumaan tuo uppiniskainen. Se vaippaansa ei vaihda valkeaan, jos kuinka käskenen. On syynsä sillä olla murheissansa, muut kuinka riemuinneekin joulunansa.

Myös minäkään — se täytyy tunnustaa — en riemuita nyt voi. Noin synkkä vielä armas synnyinmaa. Se murheen mulle toi. Mut jouluriemuihin tuo murhe haihtuu. Ja Suomen yö se päivään viimein vaihtuu.

Wäinöläisten maa.

Ja Pohjantähti kerran kohtas' Aamun koin: "Miks' hehkuu poskipääsi joka aamu noin, ikäänkuin posket jalon nuorukaisen hohtaa, kun sattumalta immen ihanimman kohtaa?"

Näin innostuen tuohon lausui Aamunkoi: "En punastumatta mä suinkaan olla voi, en tyvenillä mielin ihaella saata lumoovan ihanaista sulo Suomenmaata!

Oi, itämeren tytär, Wäinöläisten maa! Maanpallon kaikki maat mun silmän' nähdä saa. Ja sinuun joka päivä niitä vertaelen, vaan vertaistasi turhaan niistä etsiskelen!"

Lintuselle.

Sun luoksesi lintunen pieni on laulusi johtanut tieni, ah, laulaos vaan! Taas kaihojen kalvama rinta juo loihtua lohdullisinta, kun kuulla sun saan.

Sä kiittelet taivahan luojaa, hyvyyksien kaikkien suojaa ja suojelijaa, ja siitäpä toivoa uutta ja riemua, rauhallisuutta mun rintani saa.

Henrik Gabriel Porthan.

[Lausuttu Jyväskylän seminarin Porthan-julilassa 8.11.1878.]

Kauan astui armas Suomen kansa tietä synkkää, valotonta varsin, pimeöitä kulki polkuloita, alkua ei tietänynnä tiensä, määrää matkansa ei tuntenunna. Kauan kaihess' oli kansa Wäinön, urosheimo unhotuksiin jäänyt, itse tuntenut ei itseänsä, ei käsittänyt kuin vennon vieras usein anasteli mainetyöt sen, omisteli kunnian sen kuulun, kielenkin sorean sorrutteli. Suku Suomen kuolon teillä kulki, kadotustaan kohden riensi armas, yöhön synkkään vaipua ol' aivan. Mutta niinkuin nääntyneelle hoiva, eksyneelle tienopas ja niinkuin erämaalla yössä kulkevalle aamunkoitto armas jouduttaikse, niin myös sulle, Suomen kansa kallis, tähti koin on koitti loistavainen, aamurusko kasvojansa nosti, valkeni valoinen päivä vihdoin.

Ken se hoiva, tienopas lie ollut, kuka aamurusko, ken se tähti?

Porthan, Henrik Gabriel se armas, Keski-Suomen lapsi syntyjänsä, hänpä kansan nukkuvan herätti, siihen puhui hengen hehkuvaisen, päivän saatti Pohjolan perille. Nimet kuuluisimmat mainitaanko, kerrotaanko mainetyöt jaloimmat, ansiot urosten lausutaanko, sijan totta siinä saapi Porthan, sijan toisen, ellei ensimmäisen. Totta on: Ei voittanunna Porthan kuuluansa tappotantereilla, mainettansa miekan tutkaimella, arvoaan ei asein ansainnunna. Mutta miehevyyttä eipä toki tarvittane tappeluissa yksin, kuntoisuutta kuolon ahtehilla; miestä tarvitahan, missä suinkin suurta, loistavaa ken luoda mielii, muiston arvoista ken tehdä aikoo. —

Suurta, ylevää mit' tuotti Porthan, mitä toimitteli muiston syytä?

Yö jo peitti meiltä muinaisuuden, unho varjosi jo entis-aikaa. Astui silloin auttajaksi Porthan, mies tuo jalo joutui johtajaksi, matkusteli hengen mahdillansa, sielun siivin etähälle ehti, tunkeusi aikoin tuonoisihin. Todet totisetpa sieltä tuotti, valehettomat vakaiset löysi, tosineemme taatoksi hän nousi — hän on Suomen Historian isä. Hänen, armahaisen, toimistaanpa järvein tuhansien maasta tästä, synnyinmaastamme niin suloisesta vieri viestit maille vierahille: kaikui kaskut maille kaukaisille, kansasta, mi talven hyisen maassa sekä maassa heltehen kesäisen kätkee sydämessään elon, lemmen, riemut, murheet laulaa lauluissansa, runoin kertoo isäins' urotöitä. — Kosken perkaaja ol' Porthan, hänpä senkin puhkoi purosen, mi ensin vieri vienoisena ojasena, joeksi jo joutui voimakkaaksi, vihdoin virtana jalona juoksi, kuohuu koskena nyt maltitonna, murtain kaikki esteet edestänsä — se on koski kansallisuutemme, suuri suomalaisuuden Imatra.

Kauan on jo poissa ollut Porthan, elävitten mailta mennyt on hän, Tuonen tuville on matkaellut; mutta viel' on henkensä hereillä, muisto Porthanin ei kuole koskaan suremast' ei Suomi lakkaa häntä, ikävöimmästä ei isää moista, kaipaamasta miestä kallistansa.

Elokuun ilta.

Elokuun oli ilta armas, päivä laskihe läntehen, linnut laaksossa laulelivat, torvet kaikuivat paimenten.

Kukkarannalle unelmiinsa neitonen oli vaipunut, kastehelmiä hiuksiinsa hienosiin oli tiukkunut.

Pitkin pintaa lammin tyynen poika souteli purressaan, vuoroin vait oli nuorukainen, vuoroin loihe hän laulamaan.

Eipä soutanut edemmäksi, seista antoi hän venosen; muuttui laulu vaan hellemmäksi — liekö nähnyt hän neitosen?

Luonto nukkui — jo illan kuuhut hopeoitsevi maailmaa. Vielä soutaja immeltänsä tuhat ottaavi suudelmaa.

Puolueoloistamme.

Liperaalit — heistä viis! — Roskat kuivat varisevat. Viikingit — se hyv' on niis — he kuin yks mies taistelevat. Kansalliset — ties sen hiis. miks he toistaan raatelevat!

Miks, kuin midianien, miekkaan kuolla ystäväinsä täytyis miesten uljasten kesken töinsä, tehtäväinsä? Ken loi kiistan tyhmän sen? Veljet, tää tok' ei käy päinsä!

Pois nuo kiistat katalat! Miks te käytte eri teitä, johtajamme uljahat! Yhtenä taas viekää meitä, rivit muuten horjuvat — miel' yks vie vaan voittoon heitä!