Part 3

-- Älä puhu, se oli trikoota. -- Ja niin rumaa ja vanhaa.

-- Mutta mikä se tuhkapöperö sitte on?

-- Sanoiko hän sinua siksikin?

-- Sanoi.

-- Se on semmoinen hyvä ja rehellinen poika, joka ei tee kenellekään vääryyttä, vaan jota toiset pojat pitävät pilkkanaan. Lopuksi käy tuhkapöperön aina hyvin ja pilkkaajitten huonosti. Minulla on kirja, jossa on monta juttua hänestä.

-- Mene oitis tuomaan kirja tänne. Minä tahdon lukea sitä nyt heti.

-- Ei nyt enään lueta, nyt mennään syömään ja maata, että jaksetaan huomenaamulla nousta aikaisin ylös, Klaus tulee herättämään minua ja sitte tulemme alas teille; ole vaan valmis. Iloista hypynsäveltä laulaen lähti Kaisa juoksemaan kotiinsa.

Jukka istui vielä hetkisen yksin kivellä, mietti siinä yhtä ja toista Oskarista ja Hurtastakin ja lähti sitte käymään polkua alas. Isä ei ollut vielä tullut Herttalasta kotiin, ja tupa oli tyhjä, ikävä.

-- Aina se viipyy niin kauan iltaan. Voi että äidin piti kuoleman.

Syötyään leipää ja piimää meni Jukka maata ja nukkui heti, Aamulla hän heräsi Klaun iloiseen ääneen.

-- Ylös, sanoi tämä ja nosti Jukan istumaan. Herttalan emäntä käski sanomaan sinulle, että heillä on jo aamukahvit valmiina.

Miekkonenkin nauroi omaan tapaansa hiljaa ja pehmeästi.

-- Entä Kaisa ja Mari?

-- Menevät edellä. Joudu, joudu.

Jukka tuli pian valmiiksi lähtemään.

Herttalan isäntä oli saanut haalituksi leikkuuväkeä pellolleen kolmattakymmentä henkeä, joten niitä riitti neljään sarkaan. Palvelijain ehdotus, ett'ei mitään kilpailua pantaisi toimeen ennen kuin vihoviimeisissä saroissa, hyväksyttiin aamulla yksimielisesti. Kun olki yli koko pellon oli yhtä vahvaa, sarat yhtä leveitä, ja kun ei kilpailua ollut kysymyksessä, pysyivät leikkaajat suorassa viivassa. Toramäkeläiset olivat sijoittuneet niittämään yhdessä. Jukka sitoi Klaun ja Marin perään, ja Kaisan edellä niitti Karu ja Herttalan nuorempi piika; kuhilaita teki Miekkonen.

Alussa tahtoi Jukalle jäädä luokoa, mutta pian hän oppi vetämään sitomat sukkelasti kiinni ja pysymään Kaisan rinnalla. Sitte työkin tuli hauskaksi. Tosin aurinko poltti kaulaa ja käsivarsia, ja sänkikin pisteli sääriin, mutta kaks' kuus' mokomista kiusoista. Olihan viisikolmatta penniä kaunis ja kirkas hopearaha.

Aikaa myöten sormet kuitenkin tulivat ihmeellisen kipeiksi ja aroiksi. Illalla leikkaajani hioessa sirppiä, sanoi Jukka Kaisalle.

-- En minä ymmärrä, mutta sormeni tulevat kovin kipeiksi.

-- Eikö sinua myöskin väsytä ja eikö myöskin tee mielesi lähteä kotiin? ivasi Kaisa.

-- Ei minua liiaksi väsytä eikä minun tee mieleni kotiin, mutta sormeni ovat kovin kipeät.

-- No näytä nyt niitä.

Jukka näytti oikean kätensä sormia; niissä kynsilihat olivat halkeilleet, ja halkeamista tirskui veri.

-- Kiesus poika sinua! Mitenkä sinä sidot?

-- Samalla lailla kuin sinäkin, mutta en minä ymmärrä miksi sormeni menevät ihan rikki.

Kaisa otti käteensä Jukan sitoman; side oli kiristetty lujaan niinkuin vanne astian ympäri.

-- Eihän tämä enää ole sitomista, tämähän on kuristamista. Ihme että on sormissasi enää kynsiäkään jäljellä. Koetapa minun sitomiani.

Jukka koetti Kaisan sitomaa; sen side oli höllällä, joten sai tuskatta sormet väliin.

-- Sido sinäkin niin.

-- Mutta kun isä aamulla opetti meitä, käski hän vetämään siteen lujasti kiinni, ja sen kuulit sinäkin.

-- Vaikka käski, ei hän tämmöisiksi tarkoittanut. Eihän kenenkään kädet rautaa ole.

-- Mutta jos tulevat liian hölliä.

-- Eivätkä tule. Ja kyllä isäsi sitte muistuttaa, käsitteleehän hän jokaista sitomaa. Tottele nyt vaan, muuten hukka sinut perii. Kotona panemme talia sormiisi, niin paranevat jo huomiseksi.

Luottaen Kaisaan alkoi Jukka enemmän noudattaa kohtuutta työssään; hän ei enää vetänyt sidettä kovin kireälle, mutta ei jättänyt liian höllällekään; siten sitomat tulivat parahiksi hyviä ja työ kävi kahta helpommin. Iltaviileässä ei hiki enää kirvellyt niskassa, eikä aurinkokaan polttanut käsivarsia; sänkikin lauheni pehmeäksi, joten ei pistellyt kipeästi sääriin.

Isäntä itse tuli illalla käskemään väkeä työstä pois. Sitomat lyötiin miehissä kokoon, ja ensimmäinen leikkuupäivä oli illassa. Klaun rinnalla käveli Jukka tupaan. Oskari ja Hurtta olivat kokonaan unhottaneet vanhat vihat, koska luistivat luunsa kiireimmiten kamariin; Jukan punaisenkirjaviin sääriin toki loivat ohi mennessään altakulmaisen silmäyksen.

Ensimmäisinä leikkuupäivinä ei tapahtunut ilmassa mitään muutosta. Taivas oli aina yhtä huikaisevan sininen, helle aina yhtä kuuma ja rasittava, mutta viidennen päivän ehtoolla laski aurinko pilveen. Leikkuuväki siitä päätteli, että Eliaan poudat vihdoinkin olivat lopussa, ja sade tulossa. Samat sanat lausui Herttalan isäntäkin, silmäillen ruispellolle, jossa leikkaamatonta alaa oli vaan enää kapea kaistale.

Seuraava päivä oli viimeinen. Kapeasta kaistaleesta ei jäänyt iltapuolen työksi muuta kuin neljä pitkää sarkaa; niissä siis tuli kilpailun tapahtua. Päivällistä ei huoattu lainkaan, vaan mentiin heti syötyä pellolle, hiottiin sirpit ja alettiin leikkuu niinkuin yhdellä sanalla.

Jo kilpailun alussa joutui Jukka haltioihinsa; hyöri ja pyöri Klaun kantapäillä, hokien yhtenään:

-- Vetäkää, vetäkää, että voitamme.

Kotvasen aikaa näytti epävarmalta, minkä saran väki voittajana ehtisi päähän, mutta ennen pitkää se jo näkyi. Herttalan isäntärenki, niittäen vierisarkaa niinkuin Toramäkeläisetkin, ennätti jo puolivälissä edelle muita; Klaus oli jäänyt hiukan jäljelle hänestä, ja keskimmäisten sarkain etumiehet noin pari syltä jäljelle Klausta.

Kilpailu oli enemmän totta kuin leikkiä; jokainen leikkasi voimainsa takaa ja sirpintäydeltä. Saran juostessa loppua kohden kuin hiljainen virta, kiihtyi into; leikkisanaa ei lausuttu, pilviä ei kurkisteltu. Äänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin olki, joka rouskui ja paukkui leikkaajain käsissä, ja Jukka, joka hyöri ja pyöri Klaun ja Marin kantapäillä, hokien yhtenään:

-- Vetäkää, vetäkää, että voitamme.

Klaus niitti kuin vihollinen, ja Karu, kylän kuulu leikkaaja hänkin, rouhasi olkea kumoon tunnetulla taidollaan, mutta sitteki näkyi isäntärengin väki pääsevän voittajiksi. Viiva hänestä Klauhun pysyi vinossa ehkä noin sylen verran; keskimmäisten sarkain etumiehet pysyivät toistensa rinnalla, mutta matka heidän ja Klaun välillä oli venynyt toista vertaa pitemmäksi. Siis varsinainen kilpailu oli vaan enää Toramäkeläisten ja isäntärengin joukon välillä. Viimeksimainittu oli jo voitosta varma, kun sokea onnetar äkkiä tuli väliin ja muutti pelin. Leikkaajan eteen tuli lyhyt kappale tuulen hasamaa olkea, jossa oli pyörylöitä ja pesiä toinen toisensa vieressä. Viivyke ei ollut suuri, mutta ennenkuin siitä selkesivät ja pääsivät tasalakoiseen olkeen, oli viiva Klaun ja isäntärengin välillä muuttunut vinoksi päinvastaiseen suuntaan.

Voitonpuolella olleet huomasivat onnettaren oikullisuuden, mutta eivät siltä antauneet epätoivoon; he rynnistivät kahta uljaammin eteenpäin.

Olki taas rouskui ja paukkui leikkaajan käsissä. Ja Jukka hyöri ja pyöri Klaun ja Marin kantapäillä, hokien yhtenään:

-- Vetäkää, vetäkää, että voitamme.

Voitto oli neulankärjessä; olkien takaa näkyi jo neularuoho sarkain päissä. Klaun sirppi ensiksi koski pientareen kasteheinää, sitte Karun ja Herttalan piian; Mari vielä kumartui kerran, ja sarka oli lopussa. Klaus ojensi selkäänsä ja katsoi isäntärengin saralle. Siellä leikattiin vielä Marin jälkeen ... kolme sormausta!

Toramäkeläiset olivat voittaneet.

-- Hyviä olimme. Isäntärenki tuli voittajain saralle ja tarjosi Klaulle tupakkia piippuun. Tuo poika perhana teille voiton toi. Viime vuonna ei sitä ollut ja...

-- Silloin te voititte. Jukka niin voiton toi.

-- Kolmatta tuntia kesti tämä tanssi.

-- Ja pyöritys. Mutta minne aurinko on meiltä mennyt?

Nyt vasta oli aikaa tarkata säänmuutosta. Taivas oli vetäytynyt siniseen pilveen ja pilvet kulkivat matalalla.

-- Tulee sade.

-- Tulee kuin tuleekin.

Vanha ja kaunis tapa vaati, että rukiinleikkuu piti lopetettaman hoi-huudolla. Isäntärengin ja Klaun ympärille keräytyi siis leikkuuväki, ja pian kuului voimakas hoi-huuto kuusi kertaa Herttalan pellolta yli koko kylän. Huudon ajalla ilmaantui isännän lyhyt vartalo kartanolle, ja uusi, vaaleanharmaa lakki kohousi ylös ilmaan jokaiselle huudolle. Kepein askelin lähti leikkuuväki käymään isäntää kohden. Jokainen tiesi, että Herttalassa pidettiin leikkuunlopettajaiset varsinaisen juhlan arvoisina; makeata ja karvasta ei silloin tavallisesti puuttunut pöydältä. Se oli isännän tahto ja kunniaksi emännälle.

-- Huusitko sinä kaikki kuusi kertaa yhtä kovasti? kysyi Jukka Kaisalta, kun astelivat ylös taloa kohden.

-- Huusin kai. Miksi sitä kysyt?

-- En minä huutanut lujasti kuin viisi kertaa, hopearahoille vaan, näetsä. Tästä päivästä ei saada muuta kuin kuparia, enkä minä...

-- Nyt sinua taas hassuttaa.

Entistä enemmän oli tällä kertaa varustettu ruokaa ja juomaa Herttalan pöydälle. Leikkuuväki kävi niihin rohkeasti käsiksi, ja vilkas puhelu syntyi ruokapöydässä. Isäntä itse piti varalla, että jokainen nautti.

-- No Miekkonen, kaada itsellesi, sanoi hän samanlaisella äänellä, jolla oli puhutellut Klautakin Karun luona. Ja kaada sinäkin Klaus; ottakaa jokainen. Kylän pelloilla on leikkuu vasta parhaassa alussa.

Kahvia juotiin ruo'an edellä ja jälkeen; Helma ja emäntä sitä tarjoilivat -- Oskari oli mennyt Franssin ja Hurtan kanssa oravia ampumaan kaaripyssyllä -- ja Helma hoputti Jukkaa ottamaan rinkilän lisäksi korppuakin. Hän oli kaunis tyttö ja ijältään Jukan vanhuinen. Kasvojenpiirteet tosin pyrkivät olemaan kylmät kuin isänkin, mutta silmissä oli jotaki lapsellista ja lempeätä, joka lauhdutti piirteiden kylmyyttä. Kun äidin silmä vaan vältti, oli hän vielä lapsi, jota huvitti palvelijain nauru ja lasten määkiminen. Mutta saaden ani harvoin elää ominaista sielunelämää, tukehtui luonnollisuus, lapsellisuus. Äidin suurellinen esimerkki vaikutti vahingollisesti nuoreen sydämeen, ulkonainen kiilto ja loisto turmelivat aikaisin puhtaan mielen. Kauniita kenkiä opetettiin ihailemaan ja arvossa pitämään, rikkaita toisin kohtelemaan kuin köyhiä. Äidin opetuksen mukaan osasi Helma jo erottaa paremmat ja huonommat ihmiset toisistaan; rikkaat olivat parempia, köyhät huonompia. Se oli peruskivi elämänviisaudessa. Mutta vaikka Helmalle oli sataan kertaan sanottu, että hymyillessäkin piti muistaa erotus, tuli joskus silmänräpäyksiä, jolloin hän unhotti äidin kaikki opit ja neuvot ja oli lapsi niinkuin ikänsä vaatikin. Semmoinen silmänräpäys tuli äskenkin, kahvia tarjotessa Jukalle.

-- Ota enemmän, käski Helma luontaisella lapsellisuudellaan. Ota tuo pala, jossa on kolme rusinaa.

-- Helma! torui heti emäntä. Ethän anna rauhassa...

-- No kun ei se ota korppuakaan, vastasi Helma punastuen ja hämille joutuen.

Iloisin silmänräpäys, ainakin Jukalle, oli se, jolloin isäntä avasi rahakukkaronsa ja rupesi maksamaan päiväpalkkoja. Hän alottikin Jukasta, laskien tälle kouraan puolitoista markkaa hopeata.

-- Siinä on kuusi rahaa, sanoi hän samassa, ett'et sekaannu laskuissa.

-- Kiitoksia, hyvä isäntä, vastasi Jukka, pahoitellen heti mielessään, ett'ei huutanut kuudettakin kertaa lujasti.

Tuli sitte Karunkin vuoro, mutta jalomielisesti hylkäsi hän rahat. Jos ottaisi makson, ei kehtaisi enää katsoa isäntäväkeä silmiin. Lähimmäisen rakkauden vuoksi olikin tullut leikkaamaan, eikä palkan vuoksi. Ystävyys vaan pysyisi heidän välillään muuttumatonna, ei muusta lukua...

Klaus veti suutaan nauruun, mutta emäntä käski Karun kamariin. Sinne meni Helmakin, huulet hienossa hymyssä, astunta kaiken kauniina. Äidin opetukset kantoivat väliin hedelmiäkin!

Peläten tulevansa puolihutikkaan, kuten muut miehet jo olivat, joll'ei ajoissa katsoisi eteensä, lähti Klaus joukkoineen pois. Sen verran oli hänkin jo nauttinut, että mielikuvituksensa oli herkempi. Se lensi kuhilaista, joita Herttalan pelto oli täynnä, syksyyn ja talveen, jolloin mylly pyörii yöt päivät huiman tuulen käsissä, ja viljakuorma tulee myllyn eteen ennenkuin toinen vielä ehti poiskaan.

-- Kuule, Mari, sanoi hän lämpöisellä äänellä. Minä kuolen myllärinä, myllyn isäntänä, tarkoitan minä. Siinä ei auta...

-- Myllärin renkinä sinä pikemmin kuolet.

-- Ei, perhana vieköön. Myllyn isäntä minusta tulee. Rintani alla soi semmoinen sävel niin selvästi.

-- Kuka sinulle antaa myllyn? Karu peri omansa ostokaupalla. Kyllä hän pitää huolen, ett'et sinä eikä kukaan muu sukulainen peri penniäkään. Jotkut puhuvat että testamentti on jo tehty.

-- Kai se onkin. Enkä minä odotakaan perinnön kautta myllyä, mutta minä ostan rahalla. Kerran tulee joku onnenpotkaus, joka minusta tekee myllyn isännän, tulee, perhana vieköön, niinkin. Se sävel soi rintani alla niin selvästi.

-- Älä turhia puhu. Mylly maksaa paljo. Kodin kohdalla erosi Jukka joukosta ja meni maantietä kylään päin. Kaisa silloin huusi:

-- Minne sinä menet?

-- Puotiin; ei ole vielä läheskään ilta.

-- Odota, minäkin tulen.

Rouva oli Ainun kanssa puodissa, ja heillä oli tärkeä asia ratkaistavana. Herttalan emännän nimipäivä oli nimittäin seuraavana huomisena, ja lahja, jonka hänelle tällä kerralla antaisivat, oli vielä kiistan alaisena. Kankaita ja lasitavaroita oli nostettu alas tiskin täydeltä; rouva itse mieli antaa lahjaksi lasitavaraa, mutta Ainu tahtoi, että lahjan piti välttämättä olla kangasta. Rouva siihen vihdoin suostui.

-- Jos kangasta annamme, ei muu sovi kuin tuo musta tylli, virkahti hän ja alkoi nostelemaan tavaroita jälleen paikoilleen.

Hänessä huokui koko olento hienoutta ja herramaisuutta, kauniista puvusta alkaen punajauhoitettuihin poskiin saakka. Kerran oli hänelläkin ollut kurjat päivänsä elettävänä, mutta ne pysyivät hyvästi salassa. Täällä ei kukaan tietänyt, että hieno rouva olikin mökistä kotoisin, ja että hän nuorena tyttönä lankesi pois siveyden tieltä ja läksi häpeäänsä pakoon kotiseudulta kauas kaupunkiin; siellä sitte elätti itsensä pesijättären raskaalla ammatilla. Mutta pian onnettomuus vaihtui onneksi, kurjuus rikkaudeksi. Lapsi kuoli puolen vuoden vanhana, ja heti sen jäljestä viskasi sattuma hänet Mikon läheisyyteen. Heti ensimmäisenä silmänräpäyksenä tunsivat molemmat sydämessään taivaallisen äänen sanovan, että he ovat luodut toisiansa varten. Mikko oli kyllääntynyt kulkijan elämään ja kiirehti vihille. Sitte he hommasivat paperinsa hyvään järjestykseen ja lähtivät matkustamaan yli yhdeksän meren, kahdeksan kaupungin. Onnen suosimina löysivät he täällä rauhallisen kylän, jonka yksinkertainen väestö ja omituiset olot olivat omiaan alkavalle kauppiaalle. Paitsi Mikkoa, eivät täällä muut kuin kirkonkirjat -- ja nehän eivät osaa puhua -- tienneet rouvan kirjavasta elämästä. Monikin, ja niiden joukossa Herttalan emäntä ensimmäisenä, uskotteli itselleen, ett'ei rouva saattanut olla syntyisin talonpoikaisista vanhemmista, koska hän käytti ylenmäärin hajuvesiä, vallitsi miehensä ja piti piikansa kovassa kurissa.

-- Tylliä niin annetaankin. Ainu otti kyynärän ja rupesi mittaamaan kangasta Herttalan emännälle nimipäivälahjaksi.

Kun Jukka ja Kaisa tulivat puotiin, muuttui rouvan muoto ynseäksi, kiukkuiseksi. Hän kadehti ja vihasi sydämensä pohjasta Kaisaa. Köyhä kerjäläistyttö pyrki olemaan sievempi kuin hänen oma Ainunsa. Kaisatta olisi Ainu Helman jäljestä kylän kaunein tyttölapsi. Mutta raiska on tiellä. Sillä on suu pienempi, otsa ja kaula valkoisempi, kulmakarvat kauniimmat, säännöllisemmät. Ja niinkuin hyvälläkin, on sillä aina puhdas ja sievä puku, vaikka rohtiminenkin kelpaisi raukan ruumiin verhoksi. Sille sopii värikin mikä tahansa. Likaisenkeltainen kretonki, jota hän tahallaan sille keväällä kaupitti, näyttää nyt vaatteena peräti sievältä. Ja Ainulle kuin ei tahdo mikään väri sopia. Entä käytös sitte? Se vasta vihaksi pisti, sillä siinäkin oli hän Ainun täydellinen vastakohta; ei koskaan pyrähdellyt eikä töllistellyt suu auki. Ujosti, mutta vapaasti puhui ja nauroi, tuli ja meni. Jos se poloinen olisi varakkaasta kodosta, ei olisi kellään sanan sanomista, mutta...

-- Mitä sinä tahdot? rouva melkein tiuskaten kysyi Kaisalta.

-- Virkkaneulan ja yhden kyynärän tuota kangasta esiliinaksi.

Jukka oli monissa ajatuksissaan ja hän ihan sävähti kun rouva repäisi kankaan poikki.

-- Entä sinä? Rouvan ääni oli jo ystävällisempi, ja hän katsoi nauraen Jukan rohtuneita käsivarsia. Onko sinullakin rahaa ostaa jotakin?

-- On minulla yhtä paljo kuin Kaisallakin. Paljoko nuo vaaleanharmaat lakit maksavat, nuo, joissa on lipun päällä pumpulat.

-- Neljä markkaa?

-- Voi sinun pojat! Entä nuo mustat samettilakit?

-- Ne ovat helppoja. Rouva valitsi joukosta sopivan samettilakin ja pani sen Jukan päähän. Markka niiden oikea hinta on, mutta sinulle myön halvempaan; saat yhdeksästäkymmenestä pennistä.

-- Taitaa näyttää sievältäkin.

-- Näyttää maarkin. Sitä sopii pitää suven talven kanssa, eikä se tunne likaansa niin pahasti kuin nuo vaaleanharmaat.

-- Mutta ei ole pumpuloita. Neljäkö rahaa siihen sitte menee? Jukka avasi vasemman nyrkkinsä, jossa piti hopearahoja.

-- Neljä siihen menee, ja takaisin saat vielä kymmenen penniä.

-- Antakaa sen edestä vaikka rintasokuria. Rouva antoi Jukalle nyrkinkokoisen sokurinkappaleen. Lähteissä muisti Kaisa jättää hyvästi, mutta rouva vaikeni, käänsi selkänsä lapsiin, ja rupesi puhelemaan Ainun kanssa.

Kotiin mennessä murenteli Jukka sokuristaan kappaleita Kaisalle; yhdessä tuumivat mitä jäljellä olevilla rahoilla ostaisivat. Kaisallakin oli vielä joku penni taskussa, ja hän ehdotteli, että ostaisivat jäännöksillä jonkinlaisen kuvakirjan yhteiseksi omaisuudeksi. Tottuneena suostumaan Kaisan tahtoon kaikissa vaikeissa seikoissa, sanoi Jukka:

-- Se sopiikin. Klaus menee tällä viikolla kaupunkiin Karun juottovasikkaa ja kanoja myömään, annetaan sille rahat.

-- Kyllä se osaa ostaa.

Toramäen lähellä yllätti heidät sade; suuria pisaroita alkoi putoilemaan taivaasta.

-- Juoskaamme, ett'ei kastu sokuri ja uusi lakkini.

He juoksivat kaikin voimin kotoa kohden.

-- Tule meille sateensuojaan, sanoi Jukka, kun ehti kodin ovelle; katsellaan tarkemmin sun kangastasi.

-- Kyllä.

Kaisa meni Jukan kotiin. Lattialle oli ripustettu tuoreita lepän ja koivun oksia; hyvä haju lemusi huoneesen.

-- Mummo on taas käynyt täällä.

-- On se käynyt.

-- Istumme nyt lattialle ja katselemme sun kangastasi.

He asettuivat istumaan lattialle; Jukka katseli ja kiitteli kangasta, Kaisa samoin lakkia. Sokurilohkare oli heidän välillään, ja siitä molemmat haukkoilivat tuon tuostakin.

Mutta ulkona rupesi satamaan yhä rankemmasti; moniaan minuutin perästä juoksi vesi virtana maantiellä.

Minä olen täällä niinkauan kun sade menee ohitse. Kaisa laskihe kyljelleen ja asetti kätensä päänalaiseksi.

-- Ole vaan... ja syö sokuria niin paljo kuin mielesi tekee. Jukan silmät olivat jo ummessa, ja hän hetkahti Kaisan viereen.

Vielä muutama silmänräpäys, niin nukkuivat molemmat sikeintä unta.

* * * * *

Loppupuolen kesää ja koko syksyn sateli melkein lakkaamatta. Ken kiirehti, hän ehti saamaan rukiin kunnolliseen kylvöön, mutta ken hidasteli, odottaen poutaa ja kylvöpeltojen valahtamista, hänen täytyi lopulta pöpertää siemenen läpimärkään maahan. Taivas oli kummallisen hereä satamaan. Ohuesta ja pienestäkin pilvestä, josta poutaisilla ajoilla olisi ollut turhaa toivoa pisaraakaan vettä, riitti runsas sade kastelemaan maita ja viljoja. Kylän pelloilla orastuivat ruiskuhilaat, ja kaura ja ohra, jotka aroissa ja laihemmissakin maissa olivat versoneet jotakuinkin kauneiksi, homehtuivat ja mätänivät syksyllä keoissa.

Mutta Herttalan viljat saatiin hyvissä ajoin korjuun. Talossa oli kaksi suurta riihtä, vankka työväki ja järkevä isäntä. Kun pahimmat syksysateet alkoivat, olivat pellot tyhjät ja hinkalot hyvää viljaa täynnä. Ruis oli myös ennätetty kylvää kuivaan maahan. Heti leikkuun loputtua käytiin kylvöön käsiksi, vaikka vähä satelikin joka päivä.

-- Rikkaalla on rikkaan onni, sanoivat ne, jotka turhaan odotettuaan poutaa, lopulta kylvivät sateessa ja kurassa.

Perunain kanssa oltiin tekemisissä Herttalassakin. Niitä oli kylvössä paljo, ja päiväväkeä oli milt'ei mahdoton saada, sillä ketään ei haluttanut mennä rypemään kuraisille saroille; jokainen kiitti Luojaansa, että sai omat vähänsä pois maasta mätänemästä.

Mutta kun Jukka kuuli Oskarin lähteneeksi kansakoulua käymään kirkonkylään, meni hän Herttalan pellolle perunoita kaivamaan. Paljasjaloin ja vanhat vaaterievut yllä hän siellä ryömi mullan ja saven sisässä, huolimatta tuulesta tai sateesta, kylmästä tai kurasta. Muista oli työ surkeata, mutta Jukasta se oli vallan hauskaa. Milloin löysi tavallista suuremman perunan, heti sitä näytteli muillekin, hokien samassa:

-- Katsokaapa tämmöistä, tässä vasta on poikaa.

Väki nauroi hänelle, ja isäntärenki vakuutti useat kerrat, että Jukatta kuolisivat he pellolla ikävään ja lokaan.

Kyllä olikin työ kurjaa. Jos tunnin oli poutaa, niin jo toisen satoi roiskui. Suojaan meneminen ei auttanut, sillä sitte olisi suurin osa päivää mennyt hukkaan, ja perunat olisivat kentiesi jääneet lumen alle. Ikäänkuin kiusantekeiksi oli sää mitä epävarmin. Joskus oli aamulla kirkas ja kaunis pouta, mutta jo ennen puolta päivää oli taivas yltänään pilvessä, ja ehtoopuolen sitte satoi tihrutti levähtämättä.

Osalta vietiin perunoita kuoppaan, osalta kannettiin niitä nurmelle suuriin läjiin, jossa sade ne huuhtoi toisaalta puhtaiksi.

Kun sitte olivat pari viikkoa kömpineet pellolla, ehtivät vihdoinkin viimeiseen sarkaan. Siitä riitti vako kullekin. Jukka kilpaili yksin ja voitti kaikki muut; kysyi sitte:

-- Hoilataanko myös?

-- Emme viitsi, vastasi isäntärenki. Olemme niin perhanasti yskässäkin joka mies.

-- Työnsä oli Jukka tehnyt hyvin, mutta kylläpä sai palkankin työn mukaan. Isäntä antoi hänelle käteen ihka uudet, mitan mukaan tehdyt saappaat, ja emäntä toi koko kertamuksen Oskarin vanhoja puolipitoisia vaatteita. Jukka kiitti kerran jokaisen kappaleen osaksi ja virkkoi sitte:

-- Missä Helma on? Hän lupasi minulle koiranpennun.

Helma haettiin tupaan ja isäntä kysyi:

-- Oletko sinä luvannut Jukalle koiranpennun?

-- Olen, vastasi Helma arastelevasti ja hieman häpeissään.

-- No tuo tänne se nyt. Ei sanastaan saa minnekään mennä.

Emäntä aikoi ruveta nuhtelemaan Helmaa, mutta onneksi kauppiaan rouva samassa astui portista pihaan. Emäntä meni vierasta vastaanottamaan, ja nuhteet jäivät toiseen erään; Helma sai rauhassa etsiä koiranpennun Jukalle.

-- Hoida sitä hyvin, varotti hän. Muista se.

-- Hoi, voi! Minä pidän sen niin hyvänä, ett'et uskokaan.

-- Minä sitte tulen teille katsomaan.

Tullen juuri kamarista tupaan kuuli emäntä Helman lupauksen. Ylpeästi ja tuiskahuttaen kysyi hän:

-- Minne sinä menet?

Helma punastui ja pyörähti vasemman kengän korolla ympäri.

-- Piloja minä puhuin, sanoi hän nauraa virnistäen. En minä teille tule.

Jukalta heti katosi rohkea iloisuutensa. Typerän näköisenä katseli hän kiiltonahkaisella ruusulla koristettua, pientä kenkää ja sen korkeaa, kaartavaa korkoa.

-- Mene kamariin tervehtimään rouvaa, emäntä taas tuiskahuttaen sanoi.

Helma heitti päänsä kauniisti kenoon ja meni. Samassa Jukkakin muisti, että hän oli ollut päivämiehenä rikkaassa Herttalan talossa ja saanut monenkertaisen palkankin käteensä.

-- Kiitoksia nyt kaikesta, sanoi hän vielä emännälle ja lähti tuota pikaa ovesta ulos.

Pihalle näkyi Toramäki, petäjä ja Annin tupa. Heti meni Jukan mielestä pois emännän ylpeä ääni ja Helman pienet kengät, korkeine korkoineen ja kiiltonahkaisine ruusuineen.

-- Joka joutuisi pian Kaisan ja mummon luo.

Juosten koko matkan ehti Jukka pian kotiin. Siellä pesi hän silmänsä, kätensä ja jalkansa, muutti ylleen vaatteet ja veti jalkaansa uudet saappaat. Otti sitte käsivarrelleen koiranpennun ja lähti käymään polkua ylös mäelle. Klaus oli menossa myllyyn, mutta nähtyään Jukan, jäi hän seisomaan paikalleen.

-- Siinä poika, joka ei pelkää sadetta eikä poutaa. Klaus paiskasi kättä Jukalle. Terve nyt.

-- Terve, terve.

-- Perin ovat uudet nuo saappaat, ja varret ulottuvat lähes polviin asti. Klaus koetteli käsin saappaita. Kyllä sinä olet kova mies.

-- Aina vähäsen.