Part 2

Moniaan silmänräpäyksen kuluttua ei kirkkotarhassa ollut yhtään ihmistä. Lumisade riehui sakeimmillaan, kätkien uumenensa ristit, kirkon ja koko ympäristön. Riehuvaa pyryä kesti noin tunnin ajan, sitte rupesi taivas kellotapulin kohdalla heloittamaan kuin hopea. Kohta ilmaantui siihen sininen juova. Tuuli keksi juovan, kiirehti siihen ja rupesi ajelemaan edellään pilviä taivaan itärantaan. Kirkonmenojen loputtua oli ilma sees, ja aurinko paistoi laskun puolelta. Kaukana metsässä kohahteli länsituuli, ennustaen mietoa, vesisuojaa säätä.

Jukan varpaisiin karkasi kylmä kiinni, ja kirkossa niitä jo paleli ja kynnisteli pahanpäiväisesti. Hän siitä ensiksi valitti Kaisalle, mutta tämä heti torui:

-- Eihän minunkaan palele, vaikka jalassani on ohuet pieksut.

-- Mutta minä en muistanutkaan aamulla muuttaa ehjiä sukkia.

-- Se sinulle sitte joutikin. Olisit totellut mummoa ja jättänyt hevoset katselematta, niin olisit muistanut.

Kirkosta tultua ilmoitti Anni Klaulle Jukan tuskat.

-- Sen varpaita palelee ja kynnistelee nyt, sanoi hän. Täydymmeköhän mennä johonkin lämmittelemään?

-- Emme tarvitse mennä, kyllä minä tiedän sopivamman keinon; vastasi Klaus. Hyppele, Jukka, hyppele niin tuhannen tavalla ja lyö kärkiä korkoihin; kyllä varpaasi kuumenevat.

Jukka alkoi tekemään työtä neuvottua. Klaun puhdistaissa hevosta ja hankkiessa lähtöön hyppeli hän reen vieressä, löi jalkateriä kymmenellä eri tavalla toisiinsa, ponnahteli ylös ilmaan koroilla ja kärjillä, tasakäpälässä ja vuorojalassa.

Klaus nauroi että vapisi.

-- Sillä lailla niin, sanoi hän. Juuri tuolla tavalla noin.

Anna ja Lauri olivat tulleet samassa seurassa kirkosta. He seisoivat Kaisan lähellä ja katselivat Jukkaa, kuinka tämä ponnahteli ja teki temppujaan reen vieressä.

-- Tuo keltainen talo on meidän kotomme, sanoi Anna, osottaen Kaisalle kaunista taloa peltojen takana. Entä sinun kotosi? Missä sinä asut?

-- Minä asun Toramäellä.

-- Missä se on?

-- Se on niin kaukana täältä. Kun lähdetään ja pellot loppuvat, tulee metsää niin pitkältä. Sitte tulee taas peltoja, ja peltojen yläpuolella on Toramäki. Siellä on tuulimyllykin.

-- Vai asutte te niin kaukana. Koska taas tulette kirkkoon?

-- Sitä emme tiedä.

-- Kesällä Lauri ja minä käymme joka sunnuntaina äidin haudalla. Talvella ei isä laske meitä yksin ensinkään, mutta nyt sattui niin, että hän lähti eilen illalla kotoa pois. Minä tahdoin Laurin tulemaan kanssani, ja me pääsimmekin kannaksille jo kodon kohdalla. Ehkä taaskin...

Herttalan ja kauppiaan lapset samassa ajoivat siitä ohitse. Herttalan isäntärenki oli heitä kyydissä, korskuvalla hevosella, välkkyvillä valjailla. Vastamaa oli jo lopussa, mutta hevonen vielä käveli. Ohi mennessä osotti Franssi sormellaan Jukkaa ja kysyi Oskarilta.

-- Mikä pyöreä esine tuo tuossa vekkuloi?

-- Se on Miekkosen Jukka.

-- Nyt se on tullut hulluksi.

Paitsi Lauria ja Annaa ei kukaan muu kuin Kaisa kuullut pilkkapuhetta. Jukan huoahtaissa sanoi hän:

-- Katso tuonne, siellä ajaa herraspoikia.

-- Ja herrastyttöjä.

Korskuva hevonen lähti samassa uljaasti juoksemaan, ja tuuli heilahutteli karhunnahkaa tammenväriseksi maalatun reen perässä.

Kun komeat kulkijat ehtivät pois näkyvistä, kysyi Anna ihmetellen.

-- Keitä ne olivat?

-- Etkö sinä niitä tuntenut? Hoi, voi! Siinähän oli Herttalan Helma, kauppiaan Ainu ja ... Jukka luetteli jonkinmoisella ylpeydellä reessäolijat.

-- Asuvatko nekin Toramäellä?

-- Eihän ne siellä asu.

Annan mielestä oli sekin ihme. Hän itsekseen lausuili nimiä moneen kertaan, ikäänkuin pelkäisi unhottavansa ne liian pian.

-- No Jukka, kysyi Klaus, kun oli saanut reen ja hevosen puhtaaksi. Miltä maistui hyppy?

-- Hyvältä, peräti hyvältä, vastasi Jukka. Ei kylmä enää tunnukaan, vaikka taannoin ihan poltti.

-- Tarkenetko nyt? kysyi Anni.

-- Tarkenen kylläkin.

-- Mies on aina mies, kehahti Klaus, kääntäen hevosen maantielle.

-- Ja onhan sinulla suuret saappaat, sanoi Kaisa. Liikuttele ahkeraan varpaitasi, niin pysyvät kuumina.

-- Ei niitä peiton sisässä enää...

-- Eikä meillä ole liioin aikaakaan kylmän kanssa tappelemaan, keskeytti Klaus, istuen samassa kuskilaudalle. Tulkoon Miekkonen hevoshaljullaan perässä sitte kun ehtii, mutta me ajamme edellä niinkuin paha sää; meillä onkin hevonen juoksijan sukua.

-- Olisi kotonne täällä päin, sanoi Kaisa Annalle, niin tulisitte kannaksille.

-- Niinpä se. Lauri, mennään mekin. Lauri kääntyi menemään Annan kanssa. Käsi kädessä astelivat he ihan vastakkaiseen suuntaan, kuin hevonen, jota Klaus ajoi. Jukan katsahtaissa taakseen, ei heitä enää näkynytkään.

-- Hei, virkku varsa, sanoi Klaus kun pääsivät vastamaan loppuun. Hei, hyvä hepo.

Pian kirkonkylän lakeudet jäivät taakse, ja pitkä metsämaa alkoi. Virkku varsa juoksi, ja matka joutui. Klaus ei antanut kenenkään ajaa ohi, vaikka moni koetti sitä tehdä. Hänellä olikin omat syynsä kiirehtää kotiin. Kaisu oli viime aikoina ollut kiukkuinen ja itkuhinen hampaittensa tähden. Mari oli ehkä pahemmassa kuin pulassa, yksin puuhatessaan päivällistä saattoväelle. Karusta ei ainakaan ollut apua. Virrenvärssyjä, joissa sanotaan että ihmisen pitää iloisesti kantaman ristinsä ja tyytymän Luojan laatimiin päiviin, on kyllä valmis latelemaan, mutta hoivata toisen ihmisen lasta pyhäpäivänä! Sehän olisi jo suuri synti. Paitsi jos saisi palkaksi rikkaiden ja isollisten kiitoksen, sitte se olisi vallan toinen asia.

-- Ulkokullattu ihminen! pääsi Klaulta ääneen.

-- Mitä sinä itseksesi puhelet? kysyi Anni, joka kuuli sanat.

-- Enpä paljo mitään. Taas mentiin.

Hevonen lähti rivakkaasti juoksemaan. Lumiset puut siirtyivät tanhuten reessä istujain sivuitse, norot ja pensaat kilpaa puiden perässä.

Metsäinen seutu loppui, Herttalan laveat pellot levisivät näkyville, ja peltojen ylipuolella kohosi Toramäki korkeana, alastomana. Annin tuvan takana kasvoi vanha ja paksu petäjä, ainoa puu koko mäellä. Sen oksaton runko päättyi ryheään ja lihavaan latvaan, joten puu kauaskin näytti muhkealta.

Klaun suureksi iloksi oli Mari, saattoväen kotiin tullessa, hilpeällä mielellä. Vaikka olikin yksin puuhannut, ei puuro siltä ollut päässyt palamaan pohjaan, ja liemiruoka osui tulemaan sopivan suolaista. Kaisu oli ollut kiltti koko ajan; vähäistä ennen Annin ja lasten tuloa oli nukkunut makeaan uneen.

Ensin mainittu käski Karuakin tulemaan muiden mukana heille.

-- Meillä on lattia havutettu, sanoi hän leikillisesti, kahvit ja päivällinen valmiina. Tule kanssamme.

Mutta Karu hylkäsi kutsun. Omatuntonsa ei sallinut hänen tehdä suurta syntiä, koska Jumalan sanassa nimenomaan lausutaan voi-huuto niiden ylitse, jotka syövät leskein ja orpoin huoneet tyhjäksi.

-- Ole sitte tulematta, sanoi Anni. Karun kanssa puhellessa oli hän totutellut käyttämään mahdollisimman selviä ja lyhyitä lauseita.

Kylän miehet eivät olleet yhtä arkatuntoisia, vaan tulivat Annin tupaan ja nauttivat mitä tarjona oli; istuivatpa siellä iltaan asti teetä juoden, tupakkia polttaen ja tarinoiden maailman menosta ja eletyistä ajoista.

Istuen kumarassa, kyynäspäät polvilla ja kädet, leuan alla, kuunteli Miekkonen heidän puheitaan; joskus toki sanoi sanan joukkoon. Hän ja Jukka lähtivät ensimmäisinä pidoista kotiin. Isän jäljessä astuessa tuli hauta, kirstu ja valkoinen lumikerros Jukalle silmäin eteen. Samassa mäki, koti ja taivas olivat lausuvinaan surullisesti:

-- Nyt Jukka olet orpo poika.

Ohuet pilviharsot peittivät taivaan; laenpuolella kumotti kuu, mutta alempana Herttalan lähellä loisti suuri ja kirkas tähti.

-- Olisi siivet, että lentäisi tuonne. Kodin ovelta samassa kuului isän ääni:

-- Minne sinä jäit?

Jukka kiirehti polkua alas kotiin.

Tuvan ikkunat olivat paksussa jäässä, ja ilma tuntui kylmemmältä kuin ulkona. Miekkonen pani puita pesään ja sytytti ne tervaisella sirulla palamaan. Istui sitte liedelle, asetti kyynäspäät polville ja kädet leuan alle.

Huoneessa oli jonkun aikaa hiljaista, mutta sitte Jukka virkkoi:

-- Isä, minä olen väsyksissä.

-- Mene maata ja siunaa itsesi.

Jukka riisui vaatteet yltään ja meni maata; peitteen veti ylitsensä ja kasvonsa kätki päänaluiseen, jotta ei itku päässyt tulemaan.

Lyhyen hetken kuluttua oli hän unettarien hellissä helmoissa.

II.

Kuivempaa ja kuumempaa kesää eivät vanhemmatkaan ihmiset muistaneet. Toukoja tehdessä satoi hereästi pari virkistävää sadetta, mutta sitte ei herahtanut taivaasta veden pisaraakaan kahteen kuukauteen. Sammalperäiset niityt kasvoivat niukalti heinää, ja ohra ja kaura näytti pakosta jäävän surkean lyhyeksi ja harvaksi.

Mutta ruispelloilla viihtyi kylväjän silmä. Olki oli pitkää, tähkäpäät lihavia, sormenpaksuisia. Kevät oli ollut harvinaisen aikainen. Juhannuksena oli jo tähkissä pehmeitä jyvänalkuja, heinäkuun loppupuolella oli paras leikkuu-aika.

Päivä oli illanpuolella, ilma oli tyyni, ja taivas huikaisevan sininen. Tiedottomana näännyttävästä helteestä, joka koko kesän oli rasittanut luomakuntaa, rehoitti tiheä kanervikko yksinvaltiaana Toramäellä. Kanervain juurilla oli elämä täydessä vilkkaudessa, siellä kun lukemattomat muurahaiset risteilivät kaikille ilman suunnille, laahaten törkyä ja rikkoja uudelle, vasta-alotetulle pesälleen.

Klaus työskenteli pihalla paitahihaisin, edessään joukko työ-aseita ja myllyn kone-osia, ja petäjän luota kuului Jukan harras ääni tavailevan sanoja, joita "Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta" oli painettu raamatunhistoriaan. Opettajan kallista virkaa toimitti Kaisa. Kutoen sukkaa istui hän Jukan vieressä, tyytymättömyyden ja nyreyden ilmauksia näkyi kasvoillaan. Opettajan toimi oli tuiki työlästä ja raskasta, sillä Jukka oli kankea oppimaan ja lisäksi vielä haluton. Hyvällä puheella ei ottanut juuri milloinkaan käteensä kirjaa, aikavälin ei pelännyt pientä pahaakaan, tuumailipa vaan:

-- Minkä minulle voitte?

Siten oli käynyt juuri äskenkin. Kun piti lähteä lukemaan, intti Jukka sitkeästi vastaan ja lausui viimeiseksi puheekseen nuo sanat. Mutta olipa Annillakin jo kerran vastaus valmiina; hän välinpitämättömästi virkkoi:

-- Minkä me voimme? Mutta eiköhän Karu voi? Pyydämme hänen opettamaan sinua.

Kovinkaan korvapuusti ei olisi vaikuttanut niin tehoisasti kuin mummon sanat. Jukka heti haki kirjan ja lähti Kaisan kanssa petäjän juurelle. Mutta lukeminen sujui peräti huonosti. Tällä erällä ei Jukka osannut sitäkään vähää kuin muulloin; arvoittelemalla hän tokasi kirjaimista tavuja, tavut lausueli moneen suuntaan sanoiksi, toivoen että joku niistä sitte olisi kohtuullinen ja oikea. Kaisa koetteli vuoroin ystävällisiä sanoja, vuoroin nuhtelevia lauseita, mutta apua ei lähtenyt mistään.

-- Käskyt olivat helppoja, mutta tätä kirjaa en minä opi. Jukka sulki kirjan ja tähtäsi isolla varpaallaan suurta muurahaiskekoa, joka seisoi keskellä mäkeä.

Kaisa ei heti vastannut, vaan alkoi purkaa sukan kantapäätä, johon harmissaan oli tullut kutoneeksi vääriä silmiä.

-- En opi millään. Tämä kirja on semmoinen.

-- Et opi, kun mielessäsi aina on hevoset ja varsat.

-- Enkä minä tahdokaan oppia. Saat nähdä, että minä tulen laatuun, vaikka en osaakaan lukea enkä laulaa.

-- Etpähän tule laatuun. Et pääse rippikouluun, et pääse koskaan mieheksi, ei kukaan pidä sinua metsänpetoa parempana, joll'et opettele lukemaan. Sinua nauraa ja pilkkaa kylän variksetkin.

Jukka tavallisesti lasketteli Kaisalle sanan sanasta, kaksi paraasta, mutta nyt jäi hän vastauksen velkaa.

-- Äidillesi aina lupasit tulla hyväksi pojaksi, mutta nyt et tottele enää ketään.

-- Älä puhu sillä tavalla. Jukka huokasi syvään ja avasi kirjan.

-- Koetetaan nyt taas, ehkä menee paremmin.

-- Voi toki näitä päiviä! Jukka alkoi piirtämään tikun terävällä kärjellä hevosen kuvaa lehden laitaan, jossa niitä jo oli entiseltä iso joukko, monta eri kokoa ja luontoa. Minä tavaan, jos tulet huomenna kanssani Kotosuolle, muuten en.

-- Lakkiasiko hakemaan?

-- Sitä niin. Eilinen päivä vasta oli onneton.

-- Miksi karkasit?

-- Älä sitä kysy, kysy ennemmin, miksi en löytänyt mätästä, jonka viereen panin lakkini. Lakissa oli hilloja, joita aioin tuoda sinulle ja mummolle. Syötyäni juovukoita niin paljon kuin jaksoin, aioin lähteä kotiin, mutta en löytänytkään mätästä, vaikka henki olisi mennyt.

-- Ja vasta auringon laskettua tulit suolta kotiin, lakitta, uuvuksissa ja...

-- Sano, tuletko kanssani, vai etkö?

-- Tulen, jos tavaat sen luvun vielä kolmeen kertaan. Kyllä lakkisi löytyy. Isäsi aina sanoo, ett'ei Kotosuo mikään suo ole, vaikka sitä siksi sanotaan. Eihän siellä ole suota ja mättäitä leveältä.

-- Ei olekaan.

-- Tottahan löydämme, kun yhdessä haemme. -- Siinä lähellä, josta Herttalaan multaa ajetaan, se on.

-- Eli valtaojan tienoilla.

-- Ihan niin. Muualla ei siellä mättäitä olekaan.

-- Alota jo.

-- Voi toki näitä päiviä! Jukka huokasi syvään ja rupesi sitte hartaalla äänellä tavaamaan.

Luvun loputtua seurasi lyhyt lomahetki. Se oli iloinen molemmille. Kaisan kasvoilla ei enää näkynyt tyytymättömyyden ja nyreyden ilmauksia, kun virkkoi:

-- Nyt näit että opit, kun vaan tahdot. Kaksi sanaa kaikkiaan tavasit, väärin.

-- Olisivat nekin menneet oikein, mutta hevosenkenkä, jonka eilen illalla löysin, tuli juuri silloin mieleeni. Arvaatko, se on Hiirakon kenkä.

-- Voi olla.

-- On varmaan. Herttalan hevosia tuotiin eilen aamulla niityltä kotiin, ja Oskari ajoi edellä Hiirakon selässä. Ai, voi, kuinka kovaa se ajoi tässä Toramäen kohdalla; se laski niin häpeämättömästi. Perässä juoksi pieni varsa, semmoinen kaunis sukkajalka. Siitä vasta hevonen tulee.

-- Vai niin. Luetaan taas, että ehdimme määrän täysi onnen iltaa.

Jukka avasi herkästi kirjan ja tavasi levähtämättä luvun loppuun Ei tullut ainoatakaan virhettä.

-- Nyt minä luen tavuttain yhteen.

-- No lue nyt.

Kaisa kuunteli tarkasti. Hän salaa pelkäsi, että Jukka kompastuu nurinniskoin jo ensimmäisissä riveissä ja suuttuu sitte lukemiseen moneksi ajaksi. Mutta niin ei käynytkään. Jukka luki tavuttain sanoja, tosin hitaasti ja hartaasti, mutta ihka oikein; parsia ei tarvinnut kertaakaan.

-- Nyt se loppui. Hoi, voi! Iloissaan sulki Jukka kirjan ja lähti nilkuttamaan yhdellä jalalla ympäri petäjän.

-- Eikä tullut yhtään virhettä.

-- Ei alkuakaan. Nyt on sinun vuorosi. Pieni piika, päästäppä nyt luku.

Kaisan jokapäiväinen tinka oli oppia luettava luku ulkoa. Asettaen korviinsa peukalot ja etusormet silmäluomille, kuten muistia ponnistaissa oli tottunut tekemään, luki hän luvun juoksevasti ulkoa.

-- Oh, sinä laskit kuin aisakellolla.

Päivän helle oli tällä välin muuttunut vilpoisaksi ja ihanaksi illaksi. Lasten mieli virkeni, ilo ja hupi puhkesivat esille; he jäivät petäjän juurelle kisailemaan ja leikkiä lyömään.

-- Tuon kävyn tahtoisin minä alas sinulle. Jukka heitti kivellä männynlatvaan, mutta ei osannutkaan käpyyn; se jäi kellertämään ylös. Voi paimenen piimät! Niin suuri ja lihava käpy!

-- Ei se ole käpy, se on lammas, virkkoi Kaisa. -- Annetaan sen olla siellä ja leikitään sen sijaan torpparia. Ole sinä emäntänä, minä olen isäntänä; olkoon talvi, ja minä tulen surullisena metsästä kotiin, sillä kirveeni lohkesi kuivaa oksaa lyödessä. Täällä päin on ovi, josta minä astun sisään, mene sinä lähemmäksi mäntyä, siellä on liesi, valkea ja...

-- Jukka, tule joutuin tänne, kuului samassa Karun huuto.

Lapset kavahtivat kuullessaan yrmeän äänen.

-- Mitähän tuo tahtoo?

-- Mene luokse, kun kerran käskee. Jukka meni Karua kohden, mutta hän käveli hitain ja epäilevin askelin.

-- Mikä sinua takaisin kiskoo? Niinhän sinä liikut kuin myllyn alimmainen kivi.

Nähtyään Karun kädessä hopearahan tuli Jukka rohkeammaksi.

-- Tässä minä olen, sanoi ja hyppäsi kutsujan eteen. Mihin minua tarvitsette.

-- Juokse puotiin ostamaan nisusia tämän rahan edestä. Kara pudotti hopearahan Jukan kouraan. Tuo pehmeitä ja juokse joutuun, Herttalan isäntä tuli meille.

-- Kyllä minä juoksen ja joudun. Matkien vallatonta ja juoksuintoista varsaa, tepasteli Jukka silmänräpäyksen ajan paikallaan ja lähti sitte kipasemaan aika juoksua kylään.

Kauppias oli kahdenkesken Franssin kanssa puodissa. Muuan köyhä emäntä oli juuri käynyt ottamassa tavaraa velaksi, ja Franssi kirjoitti paraikaa emännän nimeä kapeaan kirjaan. Kauppias itse ei kyennyt omaa nimeänsäkään kirjoittamaan, mutta hän pitikin taitamattomuuttaan siinä suhteessa enemmän kunniana kuin häpeänä, hän olikin kauppamies eikä kynämies. Köyhästä pojasta oli alkanut ja rikkaaksi oli päässyt. Ensin teki kellokauppoja, joissa voitti ja oppi pitämään omaa puoltansa, sitte osteli raavaita ja vaihteli hevosia; niissä kaupoissa voitti enemmän ja oppi yhä taitavammaksi. Kaikkia toimiaan seurasi loistava onni ja menestys. Tosin pahat ja kateet kielet kertoivat, että hänen kukkaronsa, silloin kun hän tänne kylään tuli ja kaupan alotti, oli vielä jokseenkin ohut ja laiha, mutta ei sekään seikka ollut kuin kunniaksi. Se onkin mies, joka köyhästä pojasta kynsii itsensä rikkaaksi mieheksi. Niitä miehiä on harvassa.

-- Se on saanut paljo meiltä velaksi, sanoi kauppias Franssille. Kirjoita kalliimman jälkeen eli kymmenen penniä korkohintaa jokaiselle markalle.

-- Tietysti.

-- Joka velaksi ottaa, hänen täytyy aina maksaa enemmän.

-- Tietysti.

-- Ja tuskin siltä rahaa saakaan. Kirjoita vaan kymmenen penniä lisää joka markalle. Ei kukaan korotta lainaile.

Kauppias tuli ovelle, avasi sen ja katseli ulos kylän pelloille; eräällä oli jo leikattu ruista, ja kuhilaita oli saroilla taajasti. Omituinen tyytyväisyys levisi hänen viekkaille kasvoilleen, kun katseli suuria kuhilaita, joihin ilta-aurinko loi kultaista hohdettaan. Niistä juuri heruu hyötyä hänellekin. Velkahiset myövät viljaa ja tuovat rahat hänelle. Kelpaakin nyt myödä, sillä rukiita ainakin tulee runsaasti. Kauroista ehkä tulee kato. Tulkoon. Hänellä on vanhoja sata tynnyriä, ja niissä ovat rahat maanneet hyödyttöminä kiinni jo lähes vuoden ajan. Mutta jos nyt sää pysyy vielä kaksikin viikkoa yhtä kuumana ja kuivana kuin tähän asti, niin kyllä keväällä käyvät kaurat kaupaksi. Melkein kylän jokainen isäntä tarvitsee siementä peltoonsa. Silloin niistä sopii kaapata korot ja korkojen korot. Ei se ole väärin. Saahan tarvitsevaa auttaa ja avusta ottaa korvausta asianhaarain mukaan. Vihatuksi siitä tulee, mutta mitä lukua siitä? Aina köyhät rikkaita vihaavat. Häntäkin sanovat tuhmaksi, aasiksi ja moneksi muuksi. Totta puhuen ei hän mikään kirjamies olekaan, mutta kaupan vaan osaa tehdä siinä kuin joku toinenkin. Viisauskin on maailmassa monenlaista. Jos asiat oikein ajatellaan juurta myöten, lienee hänellä parahinta laatua. Jo pienenä poikana, silloin kun muiden tavallisten ihmisten järki vielä makaa kapalossa, huomasi hän että ne ihmiset, jotka tekevät raskainta työtä myöskin syövät kaunaisinta leipää; mutta ne, jotka osaavat ostaa helpolla ja myödä kalliista, elävät herrakkaisesti ja kuolevat rikkaina. Eläminen rikastumatta on jokseenkin samaa kuin uiminen koskaan rantaa saavuttamatta, olkoon mies sitte kuinka viisas tahansa; mieheksi hän on aina huono...

Köyhän emännän tili oli valmis korkohintoineen, kun Jukka tuli puotiin. Franssi rupesi heti ilvehtimään, kysyen:

-- Mitä sinä ähmästät ja kenenkä kanoja olet ollut varkaissa?

-- Minä juoksin sen tavalla, vastasi Jukka, joka sanoista nolostui pahanpäiväisesti. Enkä minä ole ollut kanoja varkaissa. Kotoa minä tulin nisusia ostamaan; anna pehmeitä nisusia tämän rahan edestä.

-- Kenelle niitä viet? -- Karulle.

-- Onko siellä vieraita?

-- On Herttalan isäntä, ja minulla on kiire.

-- Pane sitte tuoreita, käski kauppias.

Ollen aina huvitettu Franssin sukkeluuksista, läheni hän Jukkaa ja jatkoi ilvettä. Viekkaasti nauraen sanoi hän:

-- Kovin sinä olet äitisi näköinen, mutta kananvaras sinä sittekin olet. Ei siinä auta mikään.

-- En ole. Jukalta oli vähällä päästä itku. Sen todistaa Klauskin.

-- Olet vainenkin, näkyyhän se silmistäsikin.

-- Ei näy, eihän Karukaan sitä sano. Anna pian nisut, minulla on kiire.

-- Tuossa on. Franssi antoi paperiin käärityt nisut Jukalle. Tiedätkö mikä muu sinä vielä olet, paitsi kananvaras.

-- En minä tiedä. Mikä muu minä vielä olen?

-- Sinä olet tuhkapöperö.

-- Älähän mitä...

-- Olet, tuhkapöperö niin sinä olet. Kauppias nauroi silmänsä vesille. Moista sanaa ei usein kuulla vanhoilta markkinamiehiltäkään, eikä sitä liioin ole kirjoissa eikä kansissa; ei sitä ole muualla kuin Franssin viisaassa päässä. Ja yhden vuoden on veitikka vasta käynyt kansakoulua. Isännät aina sanovat ett'ei Mikko mitään ymmärrä, mutta nyt on Mikolla poika, viisas kuin pappi ja liukas kuin orava. Kun Franssi tulee mieheksi, niin sitte näkevät, mikä on mitään.

Ihastuksissaan meni kauppias rouvallekin kertomaan, miten viisas ja liukas heidän Franssinsa on.

Sillä aikaa kuin kahvi kiehui, puheli Herttalan isäntä Karun kanssa ilmasta ja vuodentulosta.

-- Sitä kuumuutta, sitä kuumuutta, valitti Herttalan isäntä.

-- Niin, Jumala nähköön, huokasi Karu.

-- Kynnetyille pelloille on pouta kylläkin hyvää, se polttaa laihatkin maat väkeviksi, mutta paratkoon ohraa, kauraa ja perunaa. Jos tämmöistä ilmaa vielä riittää jonkun viikon, syö ruoste nekin vähät, kun pelloissa nyt on.

-- Ja vielähän teidän toukonne joltakin näyttävät, mutta noiden muiden raukkojen. Ei ole kuin peippa siellä, toinen täällä; nekin muutamat kaatuelevat maanperiin.

-- Tulisi sade, niin versoisivat ja kasvaisivat.

-- Sataisi vähäkin, kyllä nousisi vilja teidän väkevistä pelloistanne.

Jukka samassa palasi puodista. Pantuaan nisuset pöydälle, meni hän ovenpuoleen, istui Kaisan viereen ja virkkoi hiljaa:

-- Olethan sinäkin tullut tänne.

-- Karu kävi käskemässä ja sanoi, että Herttalan isännällä on asiaa. Istu hiljaa nyt.

Klaun tultua pihalta tupaan, kääntyi keskustelu toiselle tolalle. Hän tervehti Herttalan isäntää ja sanoi:

-- Tulitte kai leikkuuväkeä hakemaan.

-- Niin tulin.

-- Täältä niitä saattekin. Pyydämme Annin pitämään lasta, niin pääsee Marikin.

-- Hyvä olisi.

Herttalan isäntä oli mies parhaassa miehuudessa. Vartalonsa oli lyhyt ja lihava, käytöksensä arvokas, melkeinpä kopea. Kasvoissa oli jotakin kylmää, joka vaati kunnioitusta ja vivahti tylyyteen. Mutta Klaun kanssa puhellessa tuo kylmyys ja tylyys melkein kokonaan katosi. Huoleton katse, ylhäisyyden ja mahtavuuden tunnusmerkki, muuttui ystävälliseksi ja ääni ilmaisi, että kylmän kuoren alla oli lämpöäkin, vaikka lujatahtoiset kasvojenpiirteet ja sukuylpeys sitä jäähdyttivät melkoisessa määrässä.

Uudesta, vaaleanharmaasta lakista, joka hänellä oli päässä, ei Jukan katse voinut kääntyä minnekään. Pienet pumpulat kelluivat leveän lipun yläpuolella niin sievästi ja somasti, että katselijaa ihastutti ja nauratti. Jukka aikoi juuri huomauttaa Kaisallekin sievistä pumpuloista, mutta Herttalan isäntä samassa katsoi häntä silmiin ja sanoi:

-- Sitelijöistä siellä sitte taitaa tulla puute. Eiköhän nuo lapset...?

-- Joutavat tulla, keskeytti Karu; syövät laiskoinakin ateriasta ateriaan.

-- Näinköhän tulisitte?

-- Kyllä minä tulen, sanoi Kaisa.

-- Ja minä myös, lisäsi Jukka.

-- En minä ilmaiseksi pyydä. Kun sidotte kumpainenkin kahden leikkaajan perään, saatte viisikolmatta penniä päivältä. Teillä on näppärät sormet ja notkea selkä.

-- Kyllä minä tulen, vakuutti Kaisa; ihan mielelläni.

-- Niin minäkin, vastasi Jukka: ihan halusta me tulemme.

-- Tottahan oman talon pellolle menemme, sanoi Karu ja kaatoi kahvia, sen kerran kun sinne pääsemme. Juokaa, hyvä isäntä. Kerran taas jouduitte meillekin; ette usein käykään.

Juotuaan kahvia lähti Herttalan isäntä pois.

Karu sitte kantoi kahvia Kaisalle ja Jukallekin, virkkoen samassa:

-- Tulkaa juomaan nyt. Kun hyviä vieraita tulee, saavat saamattomatkin.

Kun olivat juoneet kahvia, tulivat lapset ulos ja istuivat pitkähkölle kivelle myllyn viereen. Aurinko oli jo lähellä laskua, puiden latvat vaan enää punertivat sen valossa. Jotenkin haikeasti virkkoi Jukka:

-- Franssi sanoi minua kananvarkaaksi. Tiedätkö, mitä varten hän niin teki?

-- Hän ilvehti taasen sinun maksollasi. Kun on lakitta, sanotaan pilalla kananvarkaaksi.

-- Vai se siinä olikin. Eipä sitte Klaus suotta sanonutkaan minun tehneen penteleitä, kun lakkini hukkasin.

-- Jos tuo mukama nyt hukkui tahi ei.