Part 14

-- Annasta puhumattakaan on se Franssinkin mielessä hautaan asti. Sanotaan, ett'ei vanha rakkaus ruostu, ja niin se onkin. Minä tiedän, että Franssi antaisi jo sormen kädestään, jos sillä saisi vaimokseen Annan.

-- Vai niin.

-- Teillä kun on semmoinen voima ihmisten yli, niin yhdessä saisimme tämänkin asian menemään mieltämme myöden.

-- Vai niin.

-- Mutta te vihaatte meitä ja kiellätte Annaa.

-- Enpä kiellä. Anna saa tehdä kuin tahtoo.

-- Onko se totta?

-- En minä valehtele koskaan.

-- Tulkaa sitte huomenna ottamaan meiltä voittoja, mutta tulkaa hevosella.

-- Kyllä tulen. Kaaren isäntä naurahti, hymyili ja läksi tyytyväisenä pois.

Arpajaiset, ensimmäiset laatuansa kylässä, pidettiin Kaaren talossa, jossa oli tilavia huoneita. Rahallisessa suhteessa ne onnistuivat hyvin, sillä väkeä tuli huoneet täyteen; olikin jouluinen aika, jolloin ei ollut töillä kiirettä. Raakaa menoa ja humalaisia, jotka molemmat ennen olivat kaikkiin huvituksiin yhdistyneitä, ei näkynyt; siisteys käytöksessä ja puvuissakin oli yleinen. Kotikutoinen kangas oli jälleen vallassa, ja jonkunmoinen ujous somisti nuorien käytöstä. Se miellytti vanhoillisia, jotka rakastivat siivoutta ja suomalaisen miettiväisyyttä.

Arpoja möivät Helma, Anna ja Kaisu; heidän ympärillään ihan kiehui ostajia. Innokkain onnen-onkija oli kauppias. Koko ajan kun arpoja myötiin hääräili hän Annan lähellä, lahjoitellen voittolippuja lapsille ja puhellen iloisesti kansan sivistymisestä. Se oli hänellekin tullut rakkaaksi; kaikkiin rientoihin ja pyrintöihin, jotka kansan parasta tarkoittivat, oli hän sydämestään mieltynyt. Kun arvat olivat myödyt loppuun, ja voittojen jakaminen anasti yleisen huomion, virkkoi hän Annalle:

-- Ikävä, ett'ei Franssi päässyt tänne. Hän olisi ostanut sinulta urakassa kaikki arvat.

-- Miks'ei tullut?

-- No ei hän ole kotonakaan; Ainu kirjoitti ja vaati tulemaan sinne. Eilen Franssi lähti rouvan kanssa, ja minulla oli ikävä ilta. Aioin jo tulla teille, mutta...

-- Olisitte tulleet. Anna katsoi terävästi ja epäilevästi kauppiasta silmiin.

-- Tule sinä huomenillalla veljesi kanssa meille. Jos tulevat kotiin, niin saadaan tulijaisia.

-- Eivät he sieltä niin pian joudu kotiin, kun on yksi tie ja kaksi asiaa. Morsiamissa käyvät samalla.

-- Eivätkä käykään. Eikö veljesi olekaan sinulle puhunut?

-- Mitä hänen piti puhuman?

-- Hä sinun ja Franssin entisestä välistä.

-- Aikoi hän kerran puhua, mutta minä suutuin ja läksin ovesta ulos.

-- Mitä varten? Ei se nyt enää leikkiä ole, sillä Franssi aikoo tulla oikein todenperästä kihlaamaan sinua. Hän olisi jo tullut, mutta epäilee ja häpee...

Annan kasvot tulivat punaisiksi kuin orjantappuran ruusu. Katsoen terävästi kauppiasta virkkoi hän:

-- Jos Franssi niissä aikeissa tulee minua lähelle, syljen minä häntä silmille.

-- No jo nyt on ihme ja kumma. Osaamatta muuta sanoa lähti kauppias kiireesti pois. Kansan sivistys ja kaikki hyvät riennot olivat samassa silmänräpäyksessä menettäneet kaiken arvonsa.

Mutta yhtiön kauppa kirvelti alinomaa mieltä. Kun kavaluus ja salaiset laskut eivät vieneetkään tarkoitusten perille, alkoi julkinen taistelu. Kauppias rupesi myömään kahvia ja vanhoja kankaita tuiki alhaiseen hintaan. Kahvi meni hyvin kaupaksi, mutta kangasta ei ostanut kuin joku typeräjärkinen. Kummastakaan tavarasta ei myöjä saanut omia rahojaankaan.

Kaksi kahvisäkkiä loppui pian, ja väkeä kävi yhäti puodissa.

-- Ostakaa muutakin, käski kauppias. Sitte minä voin myödä kahvia aina näin helppoon. Tehkää kaikki kaupat meillä niinkuin ennenkin. Saatte kahvia ja kangasta helpolla.

-- Kankaista ja muista tavaroista emme huoli, sanoivat ostajat, mutta punnitaan kahvia.

Kauppias mietti vähän sinne, vähän tänne ja avasi sitte kolmannen säkin. Kun se loppui, sai hän tapaturmaisesti kuulla, että suuri osa ostetusta kahvista olikin viety yhtiön puotiin, jossa sitä sitte myötiin kahden pennin korolla naulaa kohti. Ostajat olivat olleet yhtiön salaisia kätyreitä. Kahvin joutuminen yhtiön puotiin ja siis vihannesten hyödyksi sapetti kauppiasta enemmän kuin vahinko, jonka oli kärsinyt hinnanalennuksen kautta. Maattuaan kaksi päivää sairaana pelkästä mieliharmista tapasi hän Kaaren isännän. Siltä sitte kysyi:

-- Eikö löydy yhtään ehtoa, jolla pääsisin sovintoon teidän kanssanne?

-- Ei löydy, vastasi Kaaren isäntä. Minä vihaan teitä ja koko kylä vihaa teitä. Menkää muille maille.

-- En mene kiusallannekaan. Tässä olen ja elän.

-- Me rakentaisimme halusta kansakoulun tälle samalle paikalle, josta niin paljon turmiota on vuotanut kylään. Ja teidän olisi keveämpi ollaksenne vieraissa paikoissa, joissa ei rikkautenne kirouksia tietäisi muut kuin Jumala.

-- En mene kiusallannekaan. Laittakaa koulunne mihin muuanne tahdotte, mutta tähän ette sitä laita.

Arpajaiset tuottivat puhdasta voittoa yli puolentuhannen markan, jotka rahat käytettiin kirjojen ostamiseen. Lukuhalu oli niin suuri, että satakunta, nuorukaista ja neitoa sitoutui lukuyhtiön vakituisiksi jäseniksi; jäsenmaksu määrättiin viideksikymmeneksi penniksi vuodelta. Siten kirjaston tulevaisuus oli johonkin määrin turvattu.

Huomaten, että nuoret jo kaipasivat puhtaampia huveja, kuin mitä nurkkatanssit ja muut sentapaiset raa'at ilot voivat tarjota, ehdotteli Kaaren isäntä Helmalle ompeluseuran perustamista kyläkuntaan. Helmasta tuli heti puuhan innokas puoltaja. Hän kävi puhuttelemassa ikäisiänsä nuorukaisia ja neitoja, joille useammalle oli ompeluseurakin ihka uutta. Yksi ajatteli siitä yhtä, toinen toista, mutta kun Helma selitti, ett'ei muuta pääsymaksua vaadita kuin iloinen luonto, puhtaat kädet ja kangaskappale tai lankakerä, niin suostui jokainen pyydetty tulemaan. Ensimmäisen kerran yhdyttiin Herttalassa. Nuoria tuli suuri joukko, kaikilla arkivaatteet yllä, ja jokaisella tytöllä pientä nyperrystä mukana. Työstä ei ensimmäisenä iltana tullut sanottavia, sillä aika kului jonkinlaisessa vallattomuudessa, mutta hyvä alku oli tehty ja mielet voitettu. Siisti ilo pani monen nuoren salaa häpeemään omaa itseään, kun muistui mieleen nurkkatanssit ja muut hurjat huvitukset himmeine valoineen, rivoine ja raakoine iloineen.

Vaikka Helma oli käskenyt vanhempiakin nuorten seuraan, ei kylästä tullut muita kuin Annan entinen emäntä. Hän käsitti, mikä siveellinen vaikutusvoima tämmöisellä seuralla, jota johtivat niin puhtaat ja jalot henkilöt kuin Kaaren isäntä ja Herttalan Helma, tuli olemaan nuorisoon. Siksipä hän tuli ja toi mukanaan vanhimman tyttärensä, joka vasta oli rippikoulun ijässä.

-- Kun ensi kerran yhdytte, niin tulkaa meille, sanoi hän omituisen kylmällä äänellään, meilläkin on suuri tupa.

-- Kyllä tulemme, vastasi Kaaren isäntä. Näin talvella aiomme yhtyä joka viikko, mutta tuonnempana kesällä harvemmin. Tulevana vuonna pidämme suuret arpajaiset, joihin emme tarvitse enää voittoja kerjätä. Tulot käytetään paloruiskun hankkimiseksi kylään. Kesällä voimme viettää pienet kansanhuvit näytelmällä, leikeillä ja muilla vehkeillä.

-- Kylläpä sitte on hommaa.

-- Kansakoulua tarvitsisi myöskin ajoissa ruveta puuhaamaan. Nuori, innokas opettaja voisi meidän keskemme vaikuttaa paljon. Emme saa ruveta nukkumaan, vaikka onnistuimmekin saamaan oluet ja viinat pois; pahan sija pitää täyttää hyvällä.

-- Ja yhtiön kaupan saitte kylään.

-- Se alkaa menestyä hyvin, sillä keskimääräinen päivätulo tavoittelee jo kuuteen- ja seitsemäänkymmeneen markkaan. Toivon, että kohta voimme laventaa liikettä ja alentaa vieläkin hintoja. Äskenkin oli siellä väkeä, joten ei ryökynä, joksi Mikko ystävämme Kaisua kutsuu, päässyt vielä lähtemään. Anna jäi puotiin odottamaan.

-- Eivät he suinkaan jalkaisin tule.

-- Ei, Annalle jäi hevonen; minä en viitsinyt odottaa, vaan tulin edellä. Luullakseni he jo tulivat, koska etehisessä kolisee, kuten ainakin silloin kun Kaisu ja Anna yhdessä elävät.

Samassa odotetut tulivatkin. Anna meni istumaan entisen emäntänsä viereen, mutta Kaisu liehui, kiharatukkainen poika sylissään, ympäri huonetta kuin perhonen, kunnes pääsi istumaan erään ujon talollisen pojan lähelle. Poika kutoi kalanpyydystä ja punastui ehtimiseen. Kaisun olisi pakosta täytynyt poistua hänen luotaan, joll'ei Kaaren isäntä olisi tullut avuksi ja kiinnittänyt seuran huomiota muuanne siten, että vaati Jukan lukemaan ääneen. Avaten umpimähkään kirjan, joka hänelle heitettiin, rupesi Jukka lukemaan satua "Jussin turkeista". Luku ei suinkaan ollut taiteellista, mutta raikkaan naurun se kuulijoissa vaikutti. Sanat ja lauseet tulivat lukijan huulilta niin hartaina ja luonnollisina, ja satu oli niin lukijan luonteen mukainen, että kuulijoista tuntui kuin olisi itse onneton Jussi ilmielävänä heidän edessään. Jukan herettyä lukemasta sanoi Kaaren isäntä:

-- Sinun pitäisi käydä jokaisessa kokouksessa lukijan virkaa toimittamassa. Tuommoisia kappaleita, joille nauraa saa, ei meistä kukaan muu osaa lukea niin hyvin.

-- En minä jouda käymään, vastasi Jukka. Mutta kun Kaaren talossa yhdytte, silloin tulen.

-- Siksi ehtii kevät, sillä pyyntöjä on tullut joka puolelta. Tätä seuraa suosivat jo edeltäpäin kaikki isännät ja emännät.

-- Kesällä sitte tulette meille, sanoi Kaisa. Ainoastaan Herttalassa ja kauppiaalla on yhtä kaunis piha kuin meillä.

-- Kyllä tulemme teillekin.

Herttalan emäntä oli kuullut Kaaren isännästä niin monituista hyvää, että hän tuli iloiseksi, kun sai kerrankin nähdä edessään ylistetyn miehen. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä näytti kiitetty mies vallan tavalliselta talonpojalta. Käytös oli kömpelö, vartalo roteva, ja ääni vähän karkea. Kasvot olisivat muuten olleet ehkä hyvinkin kauniit, mutta niissä oli vakava varjo, joka vivahti hienoon suruun. Sama vika oli silmissäkin. Sini oli tosin kirkasta, mutta katse oli huolehtiva, surullinen.

-- Vai tuommoinen hän onkin, ajatteli Herttalan emäntä itsekseen, kun oli hätä hätää silmäillyt miehen yltä ylitse.

Toisella kerralla kiintyi hänen huomionsa keltaisiin hiuksiin. Niissä oli kaunis, kirkas väri, ja korvien lähellä muodostivat ne mitä sievimpiä kähäröitä. Lähemmin katsottuina näyttivät kasvotkin kauneilta, lämpimiltä. Samoin kävi silmäin, vartalon ja käytöksen. Lähempi ja tarkempi silmäys loi vähä vähältä uutta valoa koko mieheen. Hetkisen kuluttua oli Herttalan emäntä silmittömästi mieltynyt kiiteltyyn isäntään. Yleisestä naurustakin, joka seurasi Jukan lukemista, erotti hän Kaaren isännän äänen; se helähti salissa kuin harpun matala kieli.

-- Ihmiset eivät ole missään suhteessa hänestä liikoja laskeneet, tunnusti hän itselleen.

Sitte käski hän nuoria iloitsemaan.

-- Lyökää nyt iloksi, sanoi hän viehättävän iloisesti, Tanssikaa laulun mukaan, tai leikkikää muuten.

Kaaren isäntä vastusti hyppyä.

-- Ei siinä mitään sopimatontakaan ole, saati sitte pahaa, sanoi hän. Mutta se voisi vahingottaa seuran mainetta.

Häneen yhtyi Helma ja usea muu. Ensin mainittu sanoi:

-- Meidän täytyy elää näissä seuroissa niin, ett'eivät ahdasmielisimmätkään saa moitteen syytä. Tanssit ovat nykyaikana joutuneet huonoon huutoon, ja syystäkin. Niitä jokainen vanhin, jolla on lapsia ja nuoria tyttäriä, pelkää kuin ruttoa. Häitä ja kihlajaisia lukuun ottamatta ei yleinen mielipide enää hyväksy muita kuin julkisia huveja, joissa saa kuulla ja nähdä muutakin kuin viulua ja uusia pukuja.

Leikkejä vastaan ei kenelläkään ollut sanottavaa. Kaaren isännän ehdotukseen, ett'ei kukaan saisi suuttua, mitä leikissä sattuisikin osaksi, suostuttiin yksimielisesti. Aljettiin panttisilla-olosta. Sitte seurasi kysymys- ja vastausleikkejä ynnä monia muita samanlaisia; pieniä naarmuja niissä vedettiin, mutta kukaan ei loukkaantunut. Monta luotia ammuttiin Annaankin. Joku poikaveitikka vaati jo panttien lunastuksessa Annaa sanomaan suorimman keinon, jolla kauppias voisi kukistaa yhtiön kaupan. Kun Laurikin rupesi veitikan puolelle, täytyi Annan puhua sula totuus.

-- Suorin keino lie se, että Franssi nai minut, sanoi hän. Ja minä vaikutan Lauriin, että hänestä tulee luopio, puolueensa pettäjä.

Jukkaa ja Kaisaakaan ei unhotettu. Heiltä tiedusteltiin, milloin kova halla nousee Kotosuosta, ja milloin Anni ja Miekkonen pappiloihin lähtevät.

Mutta säädyllisyyttä ei unhotettu, ja siten jäi jokaiselle hyvä omatunto.

Aiottiin jo illanvietto lopettaa, mutta Kaaren isäntä ehdotteli vielä uuden leikin, sillä nimenomaisella ehdolla, ett'ei siitäkään saisi suuttua.

-- Lupaatko, ett'et loukkaannu? kysyi hän Helmalta.

-- Lupaan, vastasi Helma.

-- Hyvä on. Jukka, peitä Helman silmät, vie hänet keskelle lattiata ja jää itse taakse.

Jukka teki niinkuin käskettiin. Sill'aika Kaisu riisui jalastaan kengät, ja kun Kaaren isäntä raskain askelin, jotka Helmakin hyvin tunsi, lähti käymään lattialla, hiipi Kaisu sivussa Helman eteen ja suuteli häntä rohkeasti. Toisten tyttöjen taakse sitte pujahti, mutta Kaaren isäntä jäi seisomaan paikalleen ja viittasi Jukkaa päästämään peitteen auki.

Leikki onnistui oivallisesti. Helma punastui tulipunaiseksi, oikea kätensä kohousi äkkiä, kimahdus kuului, ja Kaaren isännän vasen poski muuttui vuorostaan punaiseksi kuin pihlajanmarja.

Raikas nauru täytti salin. Pidellen käsivarsiaan lausui emäntä:

--... Tule ja siunaa tuota meidän Helmaa! Kun leikistä suuttui.

-- Nyt on paras aika lähteä, kuului usea ääni, ja vallaton joukko syöksyi etehiseen; sieltä vielä huutelivat hyvästihuutoja Helmalle ja emännälle.

Kaaren isäntä kiirehti joukkoon.

-- Nyt rekeen ja kotiin, sanoi hän emännälle. Kyllä minä vihamiesteni kanssa aikaan tulen. Hyvästi!

-- Hyvästi! vastasi emäntä. Pitäkää hyvänänne mitä saitte.

Vallattomasti nauraen syöksyi joukko etehisestä ulos. Silmänräpäyksen kuluttua oli Herttalan suuressa salissa jälleen hiljaista.

Lukittuaan ovet ja sammuteltuaan tulet meni emäntä Helman kamariin. Helma istui pöydän ääressä, täytetty vesilasi edessä ja puoliarkkinen paperia kädessä. Sitä hän repi pieniksi kappaleiksi, joita sitte pudotteli vesilasiin.

-- Helma! Kun leikistä suutuit niinkuin lapset. Emäntä istui sängyn laidalle ja nauroi heleällä äänellään.

-- Leikistä! Helman kädet vapisivat, ja kyynel oli tulossa silmään. Pilkkaahan se jo oli.

-- Eipä ollut kuin leikkiä. Emännän kävi jo sääliksi. Ei Kaaren isäntä sinuun sattunutkaan.

-- Kuka sitte?

-- Kaisu. Sukkasissa tuli eteesi ja suuteli sinua. Kaikki oli sukkelaa petosta.

-- Voi minua hupsua! Helma purskahti nauramaan ja hyppäsi emännälle kaulaan. Voi minua hupsua! Äiti, pidätkö Kaaren isännästä?

-- Pidän, paljon minä hänestä pidän. Soisin sydämestäni, että ottaisit hänet.

-- Joko nyt on sinun vuorosi tulla hupsuksi? Luuletko, ett'ei siinä ole muuta kuin ottaa?

-- Oikein minä kiitän Jumalaa, ett'ei sinun ja Franssin naimisesta tullutkaan totta?

-- Joko silmäsi ovat auenneet?

-- Jo viimeinkin. Kylässä kuuluu kahden piikatytön asiat olevan hullusti, ja molemmat syyttävät Franssia. Käräjiin uhkaavat viedä kiusallakin, eikä todistajista kuulu puutetta olevan.

-- Pelkkiä mainetöitä rouvan mielestä. Josta paljon pidetään, siitä paljon pauhataan, kuului hän lausuneen uutisten johdosta. Ei ne häpee mitään muuta paitse köyhyyttä.

-- Ja mies on julkisesti kihloissa. Ei maarkaan se tyttö raukka tule tänne ruusujen sekaan kävelemään; eihän semmoisia asioita saa hetkeksikään pois mielestä. Kaikellahan on rajansa.

-- Mutt'ei Franssin himoilla; hän on elukka.

-- Voi tyttö raukkaa, sanon vielä toisenkin kerran.

-- Anna on veljeltään saanut urkituksi, ett'ei rouvan omakaan elämä ole niin tahraton ja kaunis kuin pukunsa.

-- Minäkin suuresti epäilen sitä. Oskarin kuolema oli ankara isku sydämelleni. Koko mennyt elämä kuvastui silmiini oikeassa valossaan, minä rupesin näkemään ja ymmärtämään. Moni sana, jonka rouva ajattelemattomasti lausui, on nyt vasta selvennyt. Tiedätkö, hän on salajuoppo.

-- Se tiedetään kylässä jo yleisesti. Kauppias on jo kahdesti saanut hävetä silmänsä maalle, ja Franssi kuului kerran kurittaneen juopunutta rouvaa. Hyvä Jumala! Poika löi omaa äitiään.

-- Kun rouva oli nauttinut liiemmäksi, ei hän yhtään ajatellut sanojaan. Kuudetta käskyä...

-- Älä niitä minulle kertoile. Kuinka vanha olit miehelään mennessäsi?

-- Seitsemäntoista, vast'ikään täyttänyt.

-- Niin nuori! Milloin sitte kauppias tuli kylään?

-- Samana vuonna.

-- Ja sinä rupesit ahkerasti seurustelemaan rouvan kanssa.

-- Niin tein. Hän oli yhtä vanha kuin minäkin. Minä olin rikkaasta kodista, lapsellinen ja ymmärtämätön.

-- Entä isäni? Eikö hän koettanut estää sinua?

-- Hän helli liiaksi nuorta vaimoaan, ja muutenkin ei meidän välillämme koskaan ollut kinasanaa. Aikaa mukaan rupesi Mikko rikastumaan hyvää vauhtia, ja rikkaudella on erinomainen lumousvoima. Isäsi rupesi pitämään arvossa taitavaa kauppiasta. Silloin olivatkin ajat toisenlaiset kuin nyt, ei ollut kirjoja eikä kouluja. Rouva tuli pian esikuvakseni kaikessa. Minä oikein vapisen, kun ajattelen sitä syvyyttä, jonka partaalle jo olimme joutuneet. Sinä pelastit itsesi ja minun.

-- Osaatko nyt kuvitella, minkämoista olisi Herttalan talon elämä, jos Franssista olisi tullut vävy.

-- Luulenpa osaavani. Vanha emäntä olisi takamuorina, ja nuori emäntä saisi selkäänsä joka päivä, joll'ei nauraisi ja olisi iloinen, kun mies tulee kotiin sivuvaimojensa luota.

-- Joku vuosi taakse päin olin minä niin löyhämielinen, että luulin voivani vaikuttaa Franssiin ja herättää hänessä jalompia tunteita, puhtaampia tapoja.

-- Samanlainen houkka minäkin olin. Oskarilla oli hyvä ja hellä luonto, mutta varjele Franssia; sen ei tule armot toista ihmistä. Sillä lailla julkesi pelata ja pettää Oskariltakin. Tuskin kymmentä sataa antoi rahaa.

-- Sairaana ollessaan tunnusti Oskari minulle kaikki rikoksensa. Franssi oli hänen paha henkensä; yhdestä synnistä talutti toiseen niinkuin hevosta suitsista.

Emäntä huokasi raskaasti.

-- Mikä paperi tuossa pöydällä on?

-- Minä olin hupsuna äsken. Helma meni pöydän luo, kaatoi kukkaruukkuun veden ja levitteli paperipalaset pöydälle. Kuivakoot tuossa. Voi kuinka olin hupsu!

-- Etkö jää kanssani maata? kysyi hän sitte ja tuli jälleen hyväilemään emäntää.

-- Kyllä jään, vastasi emäntä, mutta syömme ensin.

-- Ei minun ole nälkä.

-- Syödään toki voitaleipää ja maitoa, minä menen ottamaan.

Helma myöntyi emännän tahtoon. Syödessä tulikin hyvä ruokahalu; tuore leipä, voi ja rieska maito rupesivat maistamaan hyvältä.

-- Juo vielä edes puoli lasia, sanoi emäntä ja kaatoi maitoa lasiin, niin kasvat jälleen kauniiksi.

-- Olenko minä sitte tullut entistä rumemmaksi?

-- No et ainakaan kauniimmaksi ole tullut, näinä kahtena vuotena tarkoitan minä. Kylässä huhuilevat, ett'ei Ainun mies olekaan oikein kunniallinen herra, vaikka rouva hänestä on ylpeillyt kuin kalkkuuna. Alkutunnista minä jo vähän sitä epäilin. Joka kerran on tuomarin koulun käynyt, ett'ei muuta puutu kuin vihkiminen ja vala, kuten rouva on kehunut, hän ei sano Ainulle muuta kuin hyvänpäivän ja hyvästin.

-- Tuomarin koulut ovat menneet viinapulloon. Ylioppilas hän on ollut, mutta kurjinta lajia. Syntyisin köyhistä vanhemmista on hän nauttinut jaloluontoisten ihmisten apua koko koulukäyntinsä ajan; pää hänellä kuuluu olevan hyvä, mutta sydän huono. Syytettynä vekselinväärennyksestä ja monesta muusta konnantyöstä viskattiin hän yliopistosta suoraan kadulle; kadulla sitte tuttavuuskin syntyi Ainun kanssa. Jonakuna kuutamoiltana tulivat he kolme kertaa toisiaan vastaan, kolmannella kerralla rupesi Ainu nauramaan. Se on niin hassua, että syljettää.

-- Ja tuttavuus päättyi siihen, että Ainu pääsi miehelään ja sai herran.

-- Sormuksen ostamisessa joutui katusankari kovaan pälkähäsen. Mutta kumppanit auttoivat vanhaa veikkoa, jolle onni äkkiä rupesi niin kirkkaasti hymyilemään. Joku iloinen veitikka pani listan kiertämään osakuntalaisten kesken, ja onnellinen sulho sai käteensä rahaa niin paljon, että riitti vielä hyvät humalatkin yli. Kaupungin hienoimmassa ravintolassa ne juotiin, ja Ainukin oli mukana. Rouva sitte täällä kehui, miten komioissa kemuissa tyttärensä oli ollut.

-- Muistan minäkin kuulleeni jutun. Piti olleen niin paljon iloisia tuomareja, tohtoreja ja muita herroja, ett'ei kukaan ihminen usko. Mitähän nuori pari toimii uudessa kodissaan?

-- Elävät hienoa elämää, käyvät teaattereissa, laulajaisissa ja muissa huveissa. Rouva opettelee songertamaan ruotsia, ja herra aikoo pyrkiä ylimääräiseksi lääninkanslistiksi. Jos ei papinkirja sulje hänen edestään kuvernörinviraston ovia, ja jos kaikki menestyy hyvin, tulee hänestä vielä nimismies, ennenkuin kauppias kuolee.

-- Katajaan sitte kapsahtikin.

-- Minua väsyttää jo.

-- Nyt onkin jo myöhä. Mennään maata.

Sytytettyään lyhyen kynttilän palamaan sammutti emäntä lampun. Kuu nousi taivaalle ja loi hämärää valoaan korkean akkunan lävitse kamariin. Kului hetkinen hiljaisuudessa, molempain mielikuvitus nautti talvisen yön salaperäisestä hiljaisuudesta. Sitte Helma virkkoi:

-- Sammuta kynttilä ja käänny minuun päin.

-- Kyllä. Emäntä puhalsi kynttilän sammuksiin ja kääntyi Helmaan päin.

-- Pois lähteissään hän puhui jotakin, mutta minä en lainkaan kuullut mitä se oli. Helma kiersi kätensä emännän kaulan ympäri ja kätki kasvonsa olkapäätä vasten.

-- Kuka?

-- Kaaren isäntä. Helman ääni kuului salaiselta kuiskaukselta. Etkö sinäkään muista, mitä hän sanoi?

-- Hän sanoi sanasta sanaan: Kyllä minä vihamiesteni kanssa aikaan tulen.

-- Vai niin hän sanoi. Helma kertaili kuiskaten sanoja ja puristihe lujemmasti emäntään kiinni.

Kun lyhyt hetki taas kului hiljaisuudessa, sulkeutuivat hänen silmänsä, ja kasvoille levisi nukkuvan omituinen rauhallisuus.

Mutta emännän sydäntä poltti moni tuskainen ajatus, ja rinnasta tuli monta raskasta huokausta. Saadakseen unen nosti hän hiljaa peitettä ylemmäksi, kiersi oikean kätensä Helman lämpöisen vartalon ympäri ja sulki silmänsä.

Vihdoin sitte nukkui hänkin.

* * * * *

Ompeluseuran illanvietot tulivat suosituiksi koko kylässä. Jo pelkkä puhdas huvikin, jota niissä nuorille tarjottiin, oli omiaan voittamaan vanhoillisimpainkin mielet. Tanssit ja muut hurjat huvitukset joutuivat kerrassaan tieltä pois, jota vastoin lukuhalu kasvoi ihmetyttävässä määrässä.

Kevät jo ehti tulla, ennenkuin ompeluseura keräytyi Kaaren taloon; sinne meni nuori Miekkonenkin vaimonsa kera. Kokous oli tavallista tärkeämpi sen vuoksi, että näytelmä, joka aiotuissa kansanhuveissa piti näyteltämän, harjoiteltiin nyt ensi kerran täydellisesti ulkoa. Monen jankutuksen perästä oli vihdoinkin edistytty niin pitkälle, että kukin näyttelijä muisti osansa ulkoa. Kaaren isäntä, jolta kaikki johtajan ominaisuudet puuttuivat, pani paraansa liikkeelle voidakseen pitää vallatonta joukkoa pari tuntia aisoissa. Hän onnistuikin siihen määrään, että näytelmä, joka kuvasi kansan elämää, päästiin onnellisesti lävitse, opeteltiinpa vielä äänenpainoakin erityiskohdissa ja luonnollisuutta yleensä lausumisessa ja liikkeissä.

Jukka oli yksi näytelmän päähenkilöitä, ja harjoituksessa näytteli hän mainiosti. Typerä ja rikas talonpoika, jota hän esitteli, oli täynnä lihaa, verta ja typeryyttä. Kuulijat hillitsivät naurunsa ja myönsivät arvostelussa, joka heti näytelmän loputtua seurasi, Jukalle korkeimman kiitoksen.

-- Metsittyneenä olemme häntä pitäneet, lausui joku velikulta, ja kuitenkin on mies mestari kaikessa, joka tyhmyyttä koskee.

-- Jukassa on paksu nahka päällä, arveli toinen, ja outo luulee, että nahan alla ovat asiat vielä hullummasti.

-- Vallaton seura laski taas vallattomuutensa valloille. Väiteltiin, luettiin runoja ja leikittiin. Luonteet olivat vapaassa seurustelussa vapaasti kehittyneet, ja niin oli yhdestä tullut pilanpuhuja, toisesta etevä lausuja j.n.e. Siten seuran monipuolisuus hyvin vastasi jäsenten lukua.

Vasta puoliyön vaiheissa erottiin. Kaaren isäntä, Anna ja Kaisa tulivat saattamaan Helmaa ja hänen matkakumppaneitaan. Nuori ja ujo talonpoika yhtyi joukkoon.

-- Eihän minun tieni sinne päin ole, sanoi hän, mutta...

-- Naurismaan kautta ei ole väärää, keskeytti Kaaren isäntä. Tule vaan mukaan. Minä käyn edellä Helman kanssa, katso sinä perään, ett'ei Kaisu huku minnekään, ja Jukka, joka on vanha ja vakaantunut mies, käyköön vaimoineen viimeisenä, kuten paimen ainakin.