Part 13

-- Minun pitäisi päästä kummiksi, ensimmäisen kerran...

-- Taidatte olla Jukan kanssa hyväkin tuttava?

-- Olemmehan me vanhoja tuttavia. Hautausmaalla tapasimme toisemme jo silloin kun Jukan äitiä haudattiin. Silloin ei Annalla ja minulla ollut vielä äitipuolta. En tiedä, miksi kohtaus jäi mieleeni haihtumattomaksi. Jos olisin piirustaja, muistaisin tehdä vielä nytkin Jukan kuvan, niin ehjän ja tarkan, ett'ei suinkaan virhettä tulisi. Punaruutuinen takki, harmaa saali, suuret saappaat, avomieliset ja hiukan typerät kasvot, kaikki nuo jäivät ainaiseksi mieleeni. Silloin näin teidätkin.

-- Minutko? Nyt muistatte väärin.

-- Ihan Herttalan Helman minä näin. Hän istui miellyttävän näköisen, mustatukkaisen pojan rinnalla; poika oli muistaakseni kauppiaan Franssi. Reessä oli vielä veljenne ja joku muu tyttö, mutta heitä en tullut katsoneeksi tarkkaan.

-- Teilläpä on hyvä muisti.

-- Joku tapaus on semmoinen, ett'ei mene koskaan mielestä. Ei ihmekään, että Jukan kuva on pysynyt muistossani ja himmentymisen sijaan vaan tullut selkeämmäksi. Pääpiirteissään ovat elämämme yhtäläiset. Molemmat tiedämme, mitä leipä ja vaate maksavat, ja molemmille koittaa nyt kaunis tulevaisuus. Anna ja Jukka ovat luonteiltaan siinä yhtäläiset, ett'eivät surut ja taistelut jättäneet heihin tuntuvia jälkiä, kun sitä vastoin minussa on aina jotakin raskasta ja surullista, minä en koskaan voi näyttää oikein iloiselta. Tuolla Anna jo juoksee vastaamme, näette miten hän osaa olla iloinen...

-- Ja ilonsa on niin luonnollista, tarttuvaista... Anna purskahti nauramaan, kun tuli Helman eteen. Kaaren isäntä joutui naurusta hämille. Pyyhkien otsaltaan hikeä lähti hän käymään edellä tupaan.

Vasta illalla pääsi Helma lähtemään Annan luota kotoa kohden. Kylän ohi ehdittyään käveli hän melkein juosten. Pian vaikutti kiireinen käynti kovan hengästyksen; Toramäen kohdalla hänen jo täytyi hiljentää askeleitaan ja hengittää syvään.

Ilta oli erittäin ihana; tuomet olivat kukassa ja metsistä kuului lintujen viserrys. Joku sanomattoman onnellinen tunne hiipi Helman rintaan, ja hän tunsi kevyttä rauhaa, hyvinvointia. Unhottunut oli entinen elämä taisteluineen, tuskineen; suuri valtameri oli nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Maailma ja elämä tuntuivat kokonaan uusilta, onnellinen tunne loi kultakiiltoa turhempaankin ajatukseen, vähäpätöisimpäänkin esineesen.

Peltojen tiellä otti Helma käteensä kuitin, jonka Kaaren isäntä oli kirjoittanut ja todistanut.

-- Minkämoista lie käsiala? kysyi hän itseltään ja rupesi lukemaan kuittia.

Ensin näyttivät kirjaimet oudoilta ja liian teräviltä, mutta kun silmä tottui niihin, näkyi sopusuhtainen kauneus yltä ylitse. Sievyydellä oli oma uransa. Kirjaimet olivat koruttomia, mutta ihmetyttävän säännöllisiä, joten kirjoitus kokonaisuudessaan näytti niinkuin vaksiin painetulta.

-- Hän on etevä, hirmuisen etevä, virkkoi Helma, kun oli silmäillyt kuittia, mutta sanojaan ei hän osaa laatia hyvin. Sama vika hänessä kuin Jukassakin. Etevyyttä lukuunottamatta onkin hän kaikessa olennossaan juuri kuin Jukka. Sama tyyni mieli, luja tahto ja sama ujosteleva, melkein kömpelö käytös on molemmilla. Mutta etevä, hirmuisen etevä hän on, vaikka näyttää niin tavalliselta.

Ennenkun Helma taittoi kuitin kokoon, luki hän sen vielä kertaan lävitse. Nauttien onnellisesta tunteesta tuli hän pihalle ja aikoi mennä vielä puutarhaan haaveksimaan hetkiseksi ja nauttimaan kaikesta siitä ihanuudesta, jota tunsi ja näki, mutta samassa kuuli hän epätoivon ja tuskan sanat:

-- Joudu, joudu. Oskari kuoli jo. Emäntä ne lausui, tuskan musertamana.

Helma tunsi miten hervottomiksi hänen polvensa äkkiä kävivät. Seisoen rapulla toisti emäntä sanat:

-- Joudu, joudu. Oskari kuoli jo.

Nojaten äitiinsä jaksoi Helma käydä kamariin. Oskari makasi kuollunna, kalpeana; Jukka seisoi lähellä, silmänsä olivat kosteat, kasvonsa liikutetun näköiset.

-- Onko siitä kauankin? Helma tuskin kuultavasti kysyi.

-- Ehkä viisi minuuttia, vastasi Jukka hilliten liikutustaan ja pyyhkien silmiään.

-- Miten hän kuoli? Mitä hän puhui viimeiseksi?

-- Kauniisti hän kuoli, yhtä kauniisti kuin äitini? Antaen toisen kätensä emännälle ja toisen kätensä minulle sanoi hän: Jääkää hyvästi ja sanokaa Helmalle, että minä olen saanut kaikki syntini anteeksi. Sitte hän veti kolme kovaa henkäystä...

-- Hyvä Jumala! Helma heittäikse vuoteelle ja kiersi kätensä kuolleen kaulan ympäri.

Kauan hän kyyneleillään kasteli kylmiä, kalpeita kasvoja.

IX.

Jo samana kesänä kiinnitti Kaaren isäntä molemmat talonsa hypoteekkiyhdistykselle. Arvioimisessa myönnettiin hänelle niin suuri summa, että se riitti kaikkiin velkoihin. Siten köyhällä miehellä oli parhaat takeet päästä itsenäiseen, muista rippumattomaan asemaan.

Hänen esimerkkiään seurasi jokainen velkahinen isäntä. Kun kauppiaan Ainun ja tuomarin häitä vietettiin, tarkasteli agronomi kylän peltoja ja rakennuksia, joiden parantamisessa viime aikoina oli kiitettävää intoa osotettu. Talot arvioittiin kalliisen arvoon, joten myönnetty summa tuli riittämään kunkin suurempiin ja pienempiin velkoihin; monelle myönnettiin enemmän kuin tarvitsikaan.

-- Kaaren isännän juonia kaikki tyyni, sanoi kauppias, kun eräs isäntä hänelle kertoi ja selitti lainapuuhat. Sillä miehellä on keinojen keinot, ja te tarhapöllöt juoksette hänen perässään vaikka kaivoon.

-- Ei kaivoon juostu tässä puuhassa, vastasi kertoja, joka oli kylän köyhempiä isäntiä. Kyllä minä tiedän, mitä yksityiselle velassa oleminen merkitsee. Pää on aina painossa.

-- Voi sinua tarhapöllöä! Pankki vasta piru onkin, sillä se ei leiki korkojen kanssa, vaan ottaa ne ulos vaikka silmän sisästä.

-- Me tiedämme sen, ja se onkin juuri hyvä kohta, sillä sittehän ei velka pääse kasvamaan.

-- Mutta jos vilu tapaa viedä viljanne. Entä sitte? Menee talonne niinkuin pilanpäiten.

-- Yleisen hädän aikana voi pankki armahtaa ja odottaa. Ja kokemus on osottanut, että juuri yksityiset velkojat ovat hädän aikana pahimpia. Jos katovuosi tulee, silloinhan ne syöksevät saaliisensa niinkuin sudet. Viimeisessä hädässä voimme turvautua metsiimme. Jos kovalle käy, maksamme metsäntuotteilla vaikka useamman vuoden korot yhtämittaa, eikä metsä lainkaan vähenny. Tämä lainahanke oli meillä jo keväällä mielessä, ja siksi emme kukaan myöneet metsiä. Nyt ne ovat meille hyvänä turvana.

-- Voi varjelemaan, kuinka viisaita ja rikkaita olette!

-- Te vihaatte tätäkin puuhaa, kuten kaikkea yleistä edistystä, omien etujenne tähden. Ei kukaan niin hävytön velkoja ole kuin te.

-- Mitenkä niin? Milloin minä olen lentänyt kenenkään silmille liian aikaiseen? Odottanuthan minä aina olen.

-- Niin olettekin, mutta entä korot ja korkojen korot? Moni sadan markan suuruinen velka on hätä kättä teidän kaapissanne kasvanut tuhanneksi markaksi. Mutta kohta loppuu teiltä sekin rahasuoni. Heti rahat saatuani maksan minäkin teille velkani, jota olette keloneet suureksi jos jollakin lailla. Ette suotta sanokaan meitä tarhapöllöiksi. Me olemme hikoilleet ja tehneet työtä, mutta te olette saaneet työmme hyödyn, kaiken hyvyyden. Nyt toki jo lakkaamme rikastuttamasta teitä ja lakkaammekin yksimielisesti. Nyt eivät ole ajat enää niinkuin oli ennen. Tarhapöllöt ymmärtävät jo muutakin, kuin kantaa rahaa teille. Jonakuna päivänä vievät he vielä teiltä koreasti leivän suustanne. Ette tiedä kuinka vihattu olette.

-- Te raukat ette vihallanne minulle mitään voi. Sinäkin nyt ylvästelet, kun on rahoja tulossa, mutta pian ne menevät kädestäsi. Kyllä sitte taas tulet nöyränä miehenä...

-- Valhe, niin pitkä valhe, kuin meiltä tänne teille.

Eläen ahtaassa näköpiirissä ei kauppias voinut käsittää, miten kylän isännät kykenisivät viemään häneltä leivän suusta. Että he sen mielellään tekisivät, sen hän kyllä uskoi, mutta millä keinoin sen voisivat tehdä, oli hänen mahdoton ymmärtää.

-- Myrkyttää minua eivät tohdi ja kauppaoikeuksiani eivät saa millään pois, tuumasi hän itsekseen. Hurjassa vihassaan vaan uhkailevat ja pelottelevat.

Kuitenkin vaikutti uhkaus kauppiaassa salaista pelkoa ja levottomuutta. Monena yönä pakeni uni silmistä, ja kasvojen kavalat rypyt painuivat syvälle muutamassa vuorokaudessa. Urkkijoita käyttämällä hänen vihdoin onnistui päästä uhkauksen perille. Se olikin tosi ja pahinta laatua, sillä kylään hommattiin yhtiön kauppaa. Puuhan etupäässä oli Kaaren isäntä ja Herttalan Helma. Kaksi kokoustakin oli jo salaa pidetty, ja tärkeimmistä kohdista oli jo sovittu. Liike alotettaisiin viidentuhannen markan pääomalla, ja osakkeiden hinta oli määrätty kymmeneksi markaksi. Liikkeen hoitajaksi oli ehdoteltu Klaun Kaisua, ja johtokuntaan oli valittu Kaaren isäntä, Herttalan Helma, ynnä kylän muut etevät isännät.

-- Se keino niiltä piruilta vielä puuttui, sanoi kauppias. Kaikkia muita ovat jo kokeneet. Mutta minäpä tiedän, mitä teen. Minä ostan kolmesataa osaketta, niin saan vallan käsiini.

Huono lohdutus, sillä urkkija toi tiedon, ett'ei osakkeita myödä kellekään kymmentä enempää. Tuo kohta oli otettu erityiseen huomioon; jopa Kaaren isäntäkin oli sanonut, ett'ei hän takaa itseänsäkään voitonhimolta, joll'ei osakkeiden määrää rajoiteta.

Kolmas kokous, osakkeiden kirjoitusta varten pidettiin syyskesällä, jolloin lainaajat olivat hypoteekkiyhdistykseltä saaneet rahoja. Julkinen käsky, että yhtiön kauppaa harrastavat henkilöt saapuisivat Kaaren taloon, oli lähetetty ympäri kylän. Moni isäntä, joka parikymmentä vuotta oli kumarrellut kauppiasta, asteli nyt rynkeänä kokoukseen, sata markkaa kukkarossa osakkeiden ostoa varten.

Kauppias oli ihan kidutuskoneessa.

-- Tuokin nokinenä menee kokoukseen, sanoi hän, kun näki Jukan astelevan Helman ja Klaun kanssa kylään. Ovat muut ihmiset joskus siistiä ja puhtaita, mutta tuon miehen kädet ovat aina lannassa.

-- Ja tuo myllärikin, joka ei koskaan tee meillä kauppaa, menee tuulen mukana, virkkoi rouva. Ei nyt ihmeempää, miten pahasisuisia ja kateellisia ihmisiä pitää löytymän maailmassa.

-- Jos minäkin menen.

-- Mene ja osta pilkoilla yksi osake. Mutta tule ensin tänne katsomaan. Näitkö, tuomari, Ainu ja Franssi joutuivat Helmaa vastaan. Oh, tuomari ei nostanut hattuakaan, ja Franssi löi piiskalla silkkimustaa. Kuinka muhkeat nuo ranskalaiseen malliin tehdyt ajopelit ovat, kai ne häikäsivät Miekkosen pojan silmiä. Menkää kokoukseen tai kokouksen taa, ette meitä köyhiksi voi tehdä. Ainu saa viisikymmentätuhatta myötäjäisiksi; hänen rinnallaan on Herttalan Helmakin kuin tavallisen torpan tytär. Menkää vaan kokoukseen, raukat.

-- Kiusallakin menen minä sinne. Kiroten Kaaren isäntää meni kauppias ulos ja lyöttäytyi ohi kulkevain seuraan.

Samassa ranskalaiseen malliin tehdyt ajopelit kääntyivät pihaan. Rouva riensi vastaanottamaan vävyään ja virkkoi:

-- Kaukana te ajoittekin.

-- Oli niin vilpoisa ilma, vastasi tuomari. Mutta miksi talonpojat arkipäivänä jouten ovat? Miksi eivät tee töitään?

-- Sekö heidän tiesi? Ne sivistyvät niin, etteivät enää huoli muusta kuin seuroista ja kokouksista. Nyt näitte tarpeeksenne navetoita ja perunamaita. Ei täällä voi olla kauneudesta puhettakaan.

-- Semmoista on muuallakin Suomessa. Talonpojat eivät välitä kaunistella kartanoltaan. Kunhan vaan saavat paksua vaatetta ylleen ja rasvaista lihaa syödäkseen, on kaikki hyvin.

-- Niillä on tänäpänä tärkeä kokous, virkkoi Ainu. Menikö isäkin sinne?

-- Meni, uuden kauppayhtiön osakkeita ostamaan.

-- Täysi tosi talonpojilla sitte on ollutkin, vaikka minä pidin koko juttua pilana. Tuomari tarjosi käsivartensa Ainulle ja lähti käymään edellä.

Mustine hiuksineen, vaaleine kasvoineen ja kultasankaisine silmälasineen oli hän rouvan mielestä hienon herran täydellisyys. Kaunis ja hieno oli Ainukin keikaillen kävellessään hienon herran rinnalla. Hänellä oli yllään kuosikkaasti tehty harmaa silkkipuku, ja uudella kalliilla hatullaan oli se hyvä ominaisuus, että se teki kasvot hieman pyöreämmiksi, naisellisemmiksi. Tottuneena latelemaan hänelle aina pelkkiä kohteliaisuuksia virkkoi tuomari kävellessään:

-- Sinä olet niin herttainen ja sievä. Ja kääntyen rouvaan lisäsi hän: Kun erämaasta löytää kauniin kukan, se vasta onkin kaunis.

Rouva loi lausujaan kiitollisen katseen, ja Ainu virkkoi:

-- Sinä kykenet runoilijaksikin.

Kauppias viipyi kylässä kauan. Kun hän tuli kotiin, oli kasvoillaan ilkeä hymy, ja katseessa näkyi kätketty kiukku. Istuen tuomarin rinnalle sanoi hän:

-- Olin siellä loppuun asti, jotta kaulin asiat juurin jaarin.

-- Puhu kuulemasi meillekin, pyysi rouva.

-- Kaaren isäntä siellä johti puhetta, alkoi kauppias kertoa, ja isäntiä oli kokouksessa niinkuin kärpäsiä kesällä karjatarhassa, muuta väkeä vielä sitäkin enemmän. Osakkeiden kirjoitus alkoi pitkän keskustelun jäljestä. Johtaja, Herttalan tytär ja Klaus mylläri ensiksi ostivat, kukin sadan markan edestä. Se oli merkki muille väkeville. Neljättäkymmentä pohattaa astui toinen toisensa jäljestä Klaun Kaisun eteen, joka kirjurin kunniakasta virkaa toimitti. Kymmenen kappaletta, kymmenen kappaletta, kuului jokaisen isännän kuonosta. Muut olivat vakavia, mutta kirjuri naureskeli, että hampaat välkkyivät...

-- Piikatyttö pääsee herrasväen luokkaan, keskeytti rouva; navetasta yhtiön puotiin. Sitä onnea!

-- Sitte myötiin osakkeita kaksittain ja kolmittain, jatkoi kauppias kertomustaan. Koturit, suutarit, sepät ja räätälit niitä kilvan ostivat. Asian ääretön suuruus ja tärkeys kutkutti raukkojen itsetuntoa, isänmaallisuutta, ja Jumala tiesi mitä kaikkea se kutkutti. Viho viimeiseksi tuli renkien vuoro. Miekkosen poika alotti, ja minä lopetin; kymmenen markan miehiä olimme molemmat.

Tuomari rupesi nauramaan, ja nauruun yhtyivät kaikki muut paitse Franssi. Hän pysyi kylmänä.

-- Niillä on nyt viisituhatta markkaa koossa, ja pian alkaa taistelu.

-- Ei se riitä, arveli tuomari. Jotta voisivat kilpailla teidän kanssanne, tarvitsee olla kolme sen vertaa.

-- Niin sitä outo luulisi, mutta ei muualla maailmassa ole semmoisia viisaita kuin täällä meidän kylässä. Yhtiön kaupalla tulee olemaan kaksi suurta päämaalia, nimittäin kukistaa minun kauppani ja siinä samassa vähentää yleistä ostohalua.

-- Sepä oivaa!

-- Yhtiön puoti rupee tekemään kauppaa parhaasta päästä kotimaisilla tavaroilla, tavaran pitää olla hyvää, halpaa ja välttämättömän tarpeellista.

Turhat ja kalliit tavarat pois kylästä ja koko Suomesta, kirkuvat isännät, koturit ja rengit.

-- Se on sitä nurkka-isänmaallisuutta, joka nykyään on muodissa. Ihmiset, jotka eivät milloinkaan ole käyneet omaa tunkiota edempänä, innostuvat siihen. Tyhjät sanat ja tyhjät päät mieltyvät toisiinsa ja ylpeilevät yhdessä.

-- Tuo oli kohdalla sanottu. Meidän kylän isännät pitävät itseänsä maailman viisaimpina, ja itse mielestään kelpaisivat he vaikka kuninkaan neuvonantajiksi. Ei sitä asiaa, jota he eivät pysty arvostelemaan. Eivätkä he tarvitse nähdä tai kuulla mitään, sillä kaikki viisaus on sanomalehdissä niinkuin vesi järvessä. Kauha vaan käteen, niin kyllä viisautta lähtee. Kun minä olin nuori, oli kyläkunnassa joku viisas mies, joka tiesi ja ymmärsi lakikirjat ja muut ennustukset, mutta nyt on jokainen viisas. Ja ne kirotut sanomalehdet! Niistä ovat he onkineet aivoihinsa yhtiökaupankin. Siellä ja siellä pitäjässä on jo semmoinen, sanovat he, miksi ei se kävisi täälläkin laatuun? Herrat ennen sanomalehtiä lukivat, ja talonpojilla oli virsikirjat. En minä voi ymmärtää, mitä valtamiehet ajattelevat, kun painattavat sanomalehtiä suomeksi. Ei siitä hyvää seuraa.

-- Ei seuraakaan, todisti tuomari. Nyt jo on alituinen riita kansan ja virkamiesten välillä. Talonpojat pistävät nenänsä, missä vaan on rako, johon mahtuu, ja sitte sanomalehdet kirkuvat ja parkuvat, miten meillä Suomessa on Egyptin pimeys ja turkkilaiset virkamiehet. Siksipä en minäkään viitsinyt pieniin virkoihin ruveta, mutta kun pääsen tuomariksi, niin tuomitsen minä talonpojille ropoja niskaan.

-- Ei ne pirut muuta ansaitsekaan. Mutta sanokaapa, mitenkä minun tulee menetellä, kun yhtiön puoti avataan. Mitenkä minä voin kukistaa sen?

-- Siten että myötte helpompaan; se on yksi ja ainoa keino. Parikin vuotta kiusaatte, eivätköhän jo sitte väsy.

-- Sitä minä en luule. Osakkeiden korko on nyt aluksi tavattoman alhainen, nimittäin neljä sadalta, huoneet ilmaiseksi ja hoitajan palkka pieni. Sitäpaitse ovat osakkaat sitoutuneet kärsimään tappiotakin alkuaikoina; jos kireälle käy, ei makseta korkoja lainkaan. Siten sen menestyminen on kaiken uhalla taattu. Jokainen osakas on hyvinvoipa; ei heille tunnukaan, vaikka osakkeiden korot jäävät joinakuina vuosina tulematta; ajan pitkään saavat he monenkertaisesti takaisin. Ja niinpian kun yhtiön kauppa avataan, käyvät he sieltä ostamassa, se on tiettykin. Yhteinen kateus minua vastaan yhdistää heidät yhdeksi mieheksi. Minä en voi uida niin väkevää vastavirtaa, en voi joukolle mitään. Kaaren isäntä vei leivän suustani.

-- Myökää puotinne tyhjäksi ja eläkää rauhassa rahoillanne tai rahojenne koroilla. Siten ainakin minä tekisin teidän sijassanne.

Vävyn hellä rakkaus liikutti rouvaa.

-- Mitä meidän tarvitsee huolehtia? sanoi hän ylpeästi. Ei ikävä tule, kun ei raha lopu.

-- Mutta millä minä saan päiväni kulumaan iltaan, sitte kun kaupan lopetamme? Myöminen ja ostaminen on minun elämäni. Jos olisivat ajat niinkuin ennen, mikä sitte olisi eläessä ja ollessa. Muuttaisimme johonkin toiseen kylään ja alottaisimme mahtavasti. Mutta nyt ei sekään keino kannata, sillä kauppiaita on joka kylässä, on liiaksikin.

-- Missä markka on ansaittavissa, siinä on kymmenen kättä jo ottamassa, huomautti tuomari. Samoin on laita kaikilla muillakin aloilla.

-- Franssi, teitpä hullusti sittekin, kun et nainut Annaa. Hänestä olisit saanut muhkean rouvan, ja tässä olisimme sitte elelleet kuin kalat kudunaikana. Tämmöinen suuri kylä ja...

-- Sinä olet jo ihan höperö, keskeytti rouva. Nyt vasta Franssin hyvin käy, saa rikkaan ja rakkaan.

-- Se on vielä saamatta.

-- Ei ole, se on jo varma. Isä ja äiti ovat myöntyneet, kun ovat kuulleet että Franssi on parantunut, ja tyttö on itsekin rakastunut, kuten novelleissa sanotaan.

-- Ei se mikään suuri onnenpotkaus ole, vaikka saisikin; ei maanviljelyksellä kukaan rikastu.

-- Mutta sillä pysyy rikkaana.

-- Kymmenessä vuodessa ansaitsen minä kaupanteolla enemmän, kuin semmoinen talo koskaan maksaa. Ja köyhän minäkin nain. Ei vaimon perinnöistä ole muuta kuin riitaa, sillä ne eivät kuitenkaan riitä pitemmälle kuin Tuomaan päivästä jouluun.

Tuomari naurahti.

-- Etkä sinä puhu mitään, sanoi hän Franssille, joka näytti kylmältä, välinpitämättömältä.

-- Älkää minusta riidelkö. Franssi ei ollut kuullut keskustelusta puoliakaan. Minä annan pitkän hiton kaikille rikkaille ja rakkaille.

Rouva viittasi tuomaria tulemaan kanssaan kamariin. Siellä sitte sanoi kuiskaten:

-- Tuommoiseksi hän heti tulee, kun vaan näkee vilaukseltakaan Helman.

-- Missä hän tänäpänä Helman näki?

-- Tuolla maantiellä, kun tulitte ajelemasta. Muistatteko tyttöä kahden miehen seurassa tässä meidän lähellä.

-- Muistan hyvinkin. Hänellä oli ihmeen tyyni katse ja ihmeen kaunis vartalo. Kasvoissa oli jotakin kovaa, ja ankaraa ja puku oli semmoista ristiraitaista, arkipäiväistä kangasta. Minä luulin häntä sen nuoren jättiläisen vaimoksi, jonka rinnalla hän käveli. Arvelin myöskin, että täällä tuskin kukaan osaa kadehtia sitä nuorta miestä...

-- Se oli Herttalan Helma, lapsuudesta asti Franssin kihlattu. Tiedätte miten heidän rakkautensa kävi. Käärme tuli siihen väliin ja... Mutta Franssi raukka ei voi unhottaa. Nähtyään vaan vilaukseltakin Helman puhuu hän heti halveksien elämästä ja maailmasta. Itse näitte, miten tänäänkin heti muuttui, hän ei enää kuullut eikä nähnyt mitään. Semmoinen tauti on vaarallista. Mikä siihen sopii lääkkeeksi?

-- Iloinen seura. Tuomari tarjosi käsivartensa rouvalle ja meni jälleen saliin.

Franssi istui sohvalla, pää oli käden nojassa ja kauniit kasvot surullisen, mietteliään näköiset.

-- Älä sure, sanoi tuomari ja löi häntä olkapäähän. Elämä on lyhyt, ja haudan taakse ei näe kukaan. Koska nautit, joll'et nyt?

Franssi ei vastannut sanaakaan.

-- Ruvetkaa pelaamaan sitä uutta peliä, sanoi rouva. Minä lämmitän totivettä.

-- En minä viitsi pelata, vastasi Franssi kärsimättömästi; paitse jos pannaan rahaa pöytään.

-- Pankaa sitte, mutta älkää suuria summia panko. Vaihtakaa puodista pieniä.

Kotvasen kuluttua alkoi kiihkeä kortinlyönti. Sitä häiritsi ainoastaan keltasirkun laulu, joka avonaisesta akkunasta kuului saliin, ja pelaajain kiihkeät kiroussanat.

Kaaren isännän ja Herttalan Helman toimesta ruvettiin puuhaamaan arpajaisia, joiden tulot käytettäisiin kylään aiotun lainakirjaston hyväksi. Voittoja kerättiin vapaaehtoisissa antimissa, ja itse Kaaren isäntä meni kerjäämään kauppiaalta almuja.

-- Ette siitä köyhemmäksi tule, sanoi hän, vaikka annattekin tuommoisia kaupaksi käymättömiä tavaroita; eivät antamanne hukkaan mene.

-- Mihin tulot käytetään?

-- Kirjaston perustamiseen. Nuorilla on niin hyvä lukuhalu, että siitä oikein sopii iloita. Minun kirjani kulkevat ympäri kylää yhtenään.

-- Ne ovat arvatenkin semmoisia lorukirjoja, joita Ainukin nuorena tyttönä lueskeli. Ja ne ovat turhia. Toiset ihmiset niissä maalataan sysimustiksi, toiset lumivalkoisiksi. Mitä varten, on mahdoton meikäläisen ymmärtää. Meissä on kaikissa vähä vikaa, yhdessä yhtä lajia, toisessa toista lajia, mutta piruja tai enkelejä emme ole kukaan. Ja vaikka tuhannen joukossa löytyisikin yksi jalo ihminen, niin mitä hyvää siitä lähtee, että minä luen kirjasta hänen elämänsä. Ajan haaskausta lorukirjain lukeminen on, eikä muuta. Ei ihminen kirja kädessä tule toimeen.

-- Minä en katso asiaa siltä kannalta kuin te. Joka ei mitään lue, hän ei mitään tiedäkään. Muista hyödyllisistä kirjoista puhumattakaan, ovat lorukirjatkin nuorille tarpeellisia, niiden jalostava vaikutus nuoreen sydämeen on äärettömän suuri. Tuon tiedän omasta kokemuksestani. Paimenpoikana minä luin ensimmäisen lorukirjani. Sankarin kuva painui ainaiseksi sydämeeni, ja minä päätin tulla samanlaiseksi. Päätös oli minulle hyvinkin tarpeellinen. Sankarin vaiheisin en tosin joutunut, mutta jouduin kuljeksimaan maailmaa, jouduin hyvien ja huonojen ihmisten pariin. Minä asuin kolme vuotta talossa, josta oli vaan kymmenkunta askeletta kapakkaan ja saman verran julkiseen synninpesään. Mutta minulla oli sydämessä lorukirjani sankari, ja minä olin omissa silmissäni suurempi kuin muut kuolevaiset. Hauskin huvitukseni oli lukeminen. Vanhoja kirjoja vein pois, uusia toin, ja kun ne kolme vuotta saivat kuluneeksi kovassa työssä ja ahkerassa lukemisessa, oli minusta tullut aika mies. Mitä työlläni voin säästää, ne säästyivät tarkkaan. Saatuani pienen perintöni tulin sisartani tervehtimään, ja nyt minä olen kahden talon isäntä.

-- Olin minäkin nuori ja kuljin maailmaa, muita turhia kirjoja en lukenut. Kuitenkin voin vakuuttaa, ett'en käynyt kapakoissa, enkä hypännyt tyttöjen perässä.

-- Minä en voi vielä nytkään elää lukematta. Raskas työ ja hyvät kirjat ovat minulle välttämättömiä.

-- Voivat olla teille, mutta minä en ainakaan kaipaa lukemista. Ja luulen, ett'ei se sovikaan minun ammattiini.

-- Hm! Minä taas olen vakuutettu, että juuri lukemattomuus ja aineellisuuden jumaloiminen vaikuttivat perikadoksenne. Palvelitte kultaista vasikkaa liian hartaasti, liian sokeasti. Tavattoman suuri voitto, jota otitte tavaroista, niinkuin myös olut- ja viinakauppa...

-- Älkäämme puhuko niistä enää. Perin kerjäämälläkö te aiotte saada arpajaisvoitot?

-- Ei muu keino auta tällä erällä.

-- Onko jo yhtään voittoja tiedossa?

-- On maarkin. Mylläri antoi puolen tynnyriä rukiita, vanha Miekkonen perunoita, Herttalan Helma kangasta ja samoin kaikki muutkin kylän varalliset henkilöt. Ei kukaan ole saituri ollut.

-- Annan minäkin, kun vaan ehdin katsoa ja kääntää tavaroitani. Te olette semmoinen mies, että teihin täytyy suostua väkisin. Älkää nyt vain suuttuko, vaikka puhun teille eräästä vanhasta ja tärkeästä asiasta, olettehan jalo ja viisas mies. Minä tahtoisin Annan ja Franssin välin jälleen hyväksi. He ovat kerran tykänneet toisistaan...

-- Vai niin! Kaaren isännän ääni oli tyyni, ja hän hymyili kauppiaalle.