Part 12

Risto, kauppiaan nykyinen kätyri, oli viisas ja viekas. Hänen johtamanaan kukoisti liike paremmin kuin koskaan ennen ja tuotti myöskin suurempaa voittoa, sillä viinassa oli vettä lähes kolmas osa; sitä annettiin ainoastaan lapsille, jotka eivät kelvanneet todistajiksi. Pitäjän uutta nimismiestä, joka alituisesti ahdisteli salakauppiaita ja viinan kuljettajia, oli hän monta kertaa vetänyt nenästä. Keinot olivat monenmoiset. Useimmiten tuli vanha veijari viinakuormineen kirkonkylän lävitse yöllä, jolloin valpas virkamies nukkui. Edellinen matkansa oli tullut naurun-aiheeksi koko pitäjälle ja suureksi häpeäksi nimismiehelle ja hänen kotkansilmilleen. Risto tuli nimittäin kotiin vaaralliselta matkaltaan sydänpäivällä. Nimismies sattui juuri silloin seisomaan kartanolla, ja hän näki rattailla lootia, anturanahkaa, nuoraa ja sen seitsemää lajia, kuten kauppiaan tavarakuormassa ainakin. Risto käveli vakavana miehenä hevosen rinnalla. Tultuaan nimismiehen kohdalle lausui hän hyvänpäivän ja tiedusteli samassa, mikä aika päivästä oli kulumassa. Kello on kaksitoista, huusi nimismies. Risto, jolla oli hyvät leuat, vastasi: Nyt ei herra vallesmannin kello käykään tarkasti! Sitte tuli sana, että se olikin viinakuorma. Silloin oli nimismies kynsinyt korvansa juurta ja kiroten vakuuttanut, että joll'ei Risto seuraavalla kerralla kulje pilviä pitkin kotiin, joutuu hän kiinniottoon.

Uhkaus kerrottiin kauppiaallekin mutta hän ja Risto löivät älynsä yhteen. Viimeksi mainittu oli jo edellisen päivän aamuna lähtenyt matkalle, ja vasta tänä aamuna piti hänen palata. Nimismiehen nukkuessa makeinta aamu-untaan piti Riston ajaa kirkonkylän lävitse ja siten taaskin päästä ehjin nahoin kotiin.

-- Liiaksi Risto sittekin viipyy. Kauppias katsoi kelloonsa ja rupesi kävelemään rauhattomasti edes ja takaisin. Kun ei vaan olisi piru merrassa.

-- Sitä minä en pelkää, tuumi rouva. Kuuden ajoissa nimismies vielä nukkui kauniisti.

-- Mutta jos Risto olisi kuuden ajoissa ajanut kirkonkylän lävitse, olisi hän nyt jo kotosalla. Kun ei vaan pirun kello olisi tänäpänä käynyt tarkasti.

Kauppias odotti hukkaan koko päiväsydämen.

Illanpuolella palasivat isännät. Harmaalla hevosellaan ajoi Kaaren isäntä taaskin edellä; hän poikkesi puotiin toverinsa kera, osti sikaareja, rautanauloja ja kirjoituspaperia. Antaessaan tulta isännille kysyi kauppias!

-- Mikä kokous siellä taas oli?

-- Kuntakokous, vastasi Kaaren isäntä. -- Oliko tärkeitä ja sattuvia asioita esillä?

-- Oli maarkin, viinat ja oluet siellä olivat kysymyksessä. Talonpojat ja herrat tappelivat niin, että sitä oli hauska katsella ja kuunnella; ajatukset löivät oikein sylipainia.

-- Arvaan minäkin sen. Talonpojat tahtoivat hävittää pitäjän olutkaupat, mutta herrat eivät suostuneet.

-- Suostuivatpa.

-- Älkää peeveliä!

-- Herrain oli pakko suostua, sillä he jäivät äänestyksessä vähemmistöön.

-- Ai peeveli! Talonpoikia oli paljon.

-- Pitäjän kaikki isännät. Olvilat päätettiin hävittää joka kylästä. Uudenvuoden päivästä alkaen ei olutta enää myödä muualla kuin panimossa ja pitäjän kievariloissa. Ja sitte isännälle, jonka maalla harjoitetaan viinakauppaa, määrättiin neljänkymmenen markan sakko.

-- Mutta hullun päätöksen teitte, ainakin oluen suhteen. Totta kai olutta täytyy saada myödä, koska sitä kerran suvaitaan valmistaakin; Jumala on sen asettanut maailmaan niinkuin veden ja kaljankin. Olutpanimo on paronin pelto. Mitä te sanoisitte, jos äkkiä tulisi laki, joka kieltäisi teitä myömästä viljaa, voita ja mitä aitoissanne on?

-- Semmoista lakia ei tule, sillä ihmiset eivät elä syömättä.

-- Ja leipä on Jumalan asettama, lisäsi toveri, mutta olut ja viina ovat paholaisen keksimiä; ne vievät ihmiseltä sielun ja ruumiin. Viinatta ja oluetta eläisi nuorin veljeni tänäkin päivänä. Ajaessaan kumoon rattaat ja hevosen oli hän juovuksissa. Isku, jonka sai kumoon kaatuessaan, vei häneltä hengen, mutta iskun vaikutti olut ja viina. Selväpäisenä ei hän milloinkaan lyönyt hevoista, eikä milloinkaan ajanut hurjasti, mutta olut ja viina tekivät hänestä pedon. Kuinka niitä sitte voitte väittää Jumalan asettamiksi? Paholainen ne on keksinyt niiden ihmisten tähden, joita ei muilla keinoilla saa valtaansa.

Kauppias huomasi vaikenemisen parhaaksi.

Tekosyyllä, ett'ei lootassa ole pieniä rahoja, esteli hän ottaa Kaaren isännältä maksoa.

-- Annetaan olla toiseen kertaan, sanoi hän, sillä minä juuri äsken korjasin pienet rahat. Käyttehän te usein meillä.

-- Maksetaan pois, selvä on aina selvä.

-- Sama tuo. Kauppias otti setelin, meni saliin ja toi sieltä pieniä rahoja. Rouva tuli hänen perässään ja jäi kynnykselle seisomaan.

-- Tässä on takaisin. Kauppias luki rahat tiskille ja mainitsi samassa summan, joka ostoksiin meni.

-- Mitenkä sitä niin paljon meni? Kysyjä näytti hyvinkin hämmästyneeltä.

-- Eihän sitä paljoa mennyt. Sikaarit maksoivat kaksikymmentä penniä, rautanaulat markan ja paperi yhdeksänkymmentä penniä. Selvähän se on.

-- Mutta tehän otatte sata prosenttia voittoa, eli toisin sanoen viette rahat ja kukkarot.

-- Elää minunkin täytyy. Tavaroissa seisoo suuria summia kiinni.

-- Olkaa tulematta meille, tiuskasi rouva. Että tuommoiset kehtaavat, kun eivät muut paremmatkaan. Emmehän me tyrkytä teille tavaroitamme. Ostakaa muualta.

-- No, no, hyvä rouva, Kaaren isäntä naurahtaen virkkoi. Kyllä minä kuulen hiljaisemmankin puheen.

-- Kehtaatte moittia ja morkata, niinkuin hyvätkin! Rouva poistui saliin, mutta paiskasi oven täydellä voimalla perässään kiinni.

-- Olkaamme ystäviä, sanoi kauppias? Mitä me miehet huolimme akkain puheista? Entä muita kuulumisia kirkonkylästä?

Ei sieltä erittäin mitään kuulu. Nimismies vainenkin, otti tänä aamuna takavarikkoon Riston viinat, viisikymmentä kannua.

Kauppiaan kasvot muuttuivat hiilimustiksi.

-- Olvilan ohi ajaessamme makasi Risto pihalla pitkänään, arvattavasti perin humalassa. Minulle joku sanoikin, että miesparka häpeää tulla kotiin, kun ei rattailla hölkykään viinatynnyri.

-- Sehän koko koira herraksi ja virkamieheksi, kauppias vihdoinkin änkytti. Pohjanmaalla saisi semmoinen nimismies puukkoa, että kyllä muistaisi toisen viinat vieneensä.

-- Hm! Täällä emme häntä ainakaan puukota. Päinvastoin aikovat raittiusmieliset ostaa hänelle jonkun lahjan, siten osoittaakseen julkista kiitollisuutta valppaalle virkamiehelle. Kultakello lie sopivin, se kun useimmiten käy tarkasti! Kai tekin annatte markan...

-- Vai lahjat vielä sille koiralle, vai vielä kultakellot. Ja Risto, senkin sika, rupesi sitte juomaan...

-- Minkä suruissaan ja häpeissään enää tekee? Isännät menivät ulos, ja rattaille noustessaan virkkoi Kaaren isäntä:

-- Paimenessa ollessamme saimme me pojat kerran kyyn elävänä kiinni, panimme sen pihtiin, annoimme sen sähistä ja pihistä siinä koko päiväkauden. Puodissa äsken muistui tuo tapaus elävästi mieleeni. Kauppias oli juuri kuin meidän kyykäärmeemme pihdissä.

-- Hm! Täynnä vihaa ja myrkkyä, mutta voimaton vahingottamaan ketään.

Mikkoa oli ensi kerran elämässä kohdannut huono onni.

Pian se tuli toisenkin kerran tervehtimään häntä. Pari päivää kuuluisan kuntakokouksen jäljestä tuli Kaaren isäntä ostamaan häneltä taloa ja tarjosi siitä kelpo hinnan.

-- Myökää minulle talonne, sanoi hän suoraan. Ette saa siitä vuokraa niin paljoa, kuin tarjoomani hinta kasvaa korkoa viidenkin mukaan.

-- En saakaan. Kauppias rupesi miettimään tarkemmin.

Jollekulle muulle ostajalle olisi hän mielellään myynyt talonsa noin hyvään hintaan, mutta Kaaren isäntä häntä epäilytti. Entä jos suorien sanojen takana piilikin petos, kosto ja vaino? Entä jos koko talonkauppa oli pelkkä paula? Mutta tarjottu hinta oli ylen hyvä ... ja talo oli ylen huono, eli oikeammin sanoen ylen huonossa tilassa. Köyhä emäntä oli sitä hoitanut niin ja näin, ja velkoihin se sitte kokonaan meni. Vuokraaja, jonka hallussa se oli ollut kymmenkunta vuotta, oli köyhä ja kykenemätön, joten teki paljasta vahinkoa talolle ja pelloille. Mutta nyt tarjottiin talosta hyvä hinta.

-- Ei kukaan järjellinen ihminen maksa teille siitä niin paljoa, kuin minä nyt maksan, sanoi Kaaren isäntä kaikella sillä suoruudella, joka oli hänelle omituista ja luontaista. Sitä on vuosikaudet viljelty huonosti ja rakennukset eivät nekään enää ole kehuttavassa kunnossa. Syksyllä loppuu nykyisen vuokra-ajan kontrahti, ja teillä ei ole muuta valittavaa, kuin joko nyt myötte talon minulle, tai otatte syksyllä uuden vuokraajan, ja alennatte vuokraa, jotta siinä voi alkaa elää. Jos nimittäin ette tahdo suoraa tappiota itsellenne.

-- Mitä varten sitte te sitä haluatte niin kovasti?

-- Sitä varten että sen maat sopii yhdistää Kaaren talon maihin, jok'ainoa kyynärä.

-- Ai peeveli! Kaikki epäilykset jo katosivat. Sekö siinä olikin mattina?

-- Juuri se. Tämä kauppa on semmoinen, että siitä voitamme molemmat.

-- Selittäkääpä tuo tarkemmin.

-- Kernaasti sen teen. Eikö ensiksikin tarjoomani hinta ole hyvä?

-- Sitä en voi kieltää. On siinä hintaa sille talolle.

-- Ei kukaan teille siitä niin paljoa maksa, eikä kenenkään sovikaan maksaa. Minä yksin voin maksaa siitä ylihintoja, sillä minä hyödyn siitä enemmän kuin kukaan muu. Parilla esimerkillä näytän sanani todeksi. Tätä nykyä on meillä kolme hevosta ja kaksi renkiä. Liiaksi siinä on kumpiakin, mutta kiireisenä aikana ei riitä kaksi hevosta ja yksi renki. Ostettuani teidän talonne otan minä lisää korkeintaan yhden rengin ja kaksi hevosta. Tuloni suurentuvat kaksinkertaisesti, mutta menot eivät lisäännykään samassa määrässä; ne jäävät vähempään joka kohdassa. Sillä tavoin minä nyhdän siitä voittoa joka mutkassa. Että se tapahtuu ajan pitkään, ymmärrätte sanomattanikin. Hyvät heinämaat jo alussa osaksi korvaavat, mitä pelloista tulee tappiota. Aionkin ruveta parantamaan karjanhoitoa, jos lyötte kaupan valmiiksi.

-- Miks'en löisi? Mutta velkakauppoja en mielelläni tekisi, nykyjään en ensinkään, sillä Ainun häät ovat tänä kesänä, ja minä olen luvannut vävylleni puhtaat rahat, viisikymmentä tuhatta. Miestä minussakin on. Köyhästä pojasta olen alottanut ja tämmöisiin varoihin olen päässyt. Jos teillä olisi...

-- Minulla on rahat taskussa.

-- Te taidattekin olla rikas.

-- En minä rikas ole, mutta minulla on hyvä nimi.

Vielä samana päivänä tehtiin talonkauppa valmiiksi. Kaaren isäntä itse kirjoitti kauppakirjat, ja hän vaati rikkojaisiksi puolet kauppasummasta. Kauppias siihen empimättä suostui. Piirtäessään puumerkkiään kauppakirjoihin unhotti hän nimismiehen koiruudet ja kaikki muut ikävät. Mikko oli taas sama onnen mies, joka ottaa kärsimänsä vahingon kymmenkertaisesti takaisin.

-- Ihmeen luja mies te olette, sanoi hän Kaaren isäntää ja otti pöydältä setelikimpun. Voi peeveli miten luja mies olette, puolet kauppasummasta panitte rikkojaisiksi.

-- Asiat väliin vaativat lujaakin.

Kaaren isäntä korjasi kauppakirjat ja meni todistajain kanssa piammiten pois. Ulkona sitte virkkoi:

-- Te ette tiedä, miten väsynyt minä olen pelkästä mielenponnistuksesta. Vaikka näytin tyyneltä, kuohui ja kiehui vereni. Viimeiseen silmänräpäykseen asti epäilin. Kun hän oli piirtänyt kauppakirjoihin puumerkkinsä, ihmettelin ett'ei hän samassa repinyt niitä tuhansiksi kappaleiksi. Ja kuitenkin olin tyyni.

-- Hätäileminen olisi tehnyt hittoja.

-- Tämä talonkauppa oli minun edistymiselleni hengenehto. Mikko teki hyvän kaupan, mutta minä tein vielä paremman.

-- Kaaren talosta tulee pieni kartano.

-- Mennään meille juomaan harjaiskahvia. Kylässä on aina laulettu, ett'ei sitä miestä synny, joka Mikon pettäisi, mutta kyllä minä sen nyt petin. Vanha kettu muistaa myyneensä talon hyvästä hinnasta.

-- Muistaa maarkin, jahka saa vähän tietoja.

-- Iloinen hän oli, kun ei tarvinnut ostaa harjakannujakaan, vaikka sai tuhansia yhdessä erässä; mutta minä pelkään, että ilo tulee olemaan lyhyt.

Niin kävikin.

Saadakseen Oskarin velan maksetuksi oli Helma lähettänyt eräälle puuliikkeen harjoittajalle tiedon, että heillä löytyy metsää myödä. Heti kesän tullessa tuli Herttalaan tukkiherra, joka luki puut ja teki tarjouksen, kolme markkaa kannolta. Helma suostui tarjoukseen, mutta tinki kontrahtiin tärkeän ehdon, nimittäin että lähes koko kauppasumma eli kymmenentuhatta markkaa piti heti maksettaman. Pieni sanakiista siitä syntyi, mutta Helma osasi, polttavaa rahantarvetta kuitenkaan ilmoittamatta, ajaa hyvin asiansa, ja herra suostui siihenkin ehtoon.

-- Turhaa on teidän naisten kanssa väitellä, sanoi hän ja kirjoitti mainitun maksuehdon.

Kontrahdin saatuaan lähti Helma heti Jukan hevosella kaupunkiin rahoja noutamaan.

Mutta herra meni salavihkaa kylän metsään, käveli ja kurkisteli siellä pari päivää. Sitte meni hän kylään ja poikkesi mennessään puotiin. Kauppiaan hiukset ihan nousivat pystyyn, kun kuuli että jokaisen talon metsässä löytyy yhdeksän tuuman vahvuisia puita niinkuin seinää.

-- Möiväthän ne joka mies jo metsänsä, sanoi hän, ja kasvonsa olivat mustat kuin pata.

-- Siitä on jo enemmän kuin kymmenen vuotta, virkkoi herra. Harvennettu metsä ehtii kymmenessä vuodessa kasvaa paljon. Kyllä tämän kylän metsästä lähtee puita ja rahaa, jos vaan myövät.

-- Paljonko arvaatte tulevan taloa kohden?

-- Sitä on vaikea sanoa, sillä se riippuu siitä, miten kauppa tehdään. Mutta puita on perhanasti, ja hyviä puita. Liikkeen alkaessa, jolloin metsiä saatiin pilkkahinnoilla, ei niin tarkasti eletty, toinen hutiloi enemmän, toinen vähemmän. Joka täällä on työtä johtanut, ei ole liioin tarkkaa tehnyt; paikoittain ei ole viety muuta kuin mastopuut. Perhanan hyviä ovat tämän kylän metsät.

-- Älkää hitossa.

-- Minkämoisissa varoissa täällä talot ovat?

-- Huonoissa, peräti huonoissa, isännät ovat köyhiä kuin kirkon rotat. Kyllä he myövät vaikka seiväspuutkin. Paljonko Herttalan metsästä tulee rahaa?

-- Tulisihan sieltä paljonkin, mutta ne eivät myö kaikkia. Isäntärenki jätti suuren kulman, johon ei saada sattuakaan, ja tytär pidätti itselleen oikeuden lopettaa, jos hän niin tahtoo, hakkuu heti, kun kymmenentuhannen markan edestä on otettu puita. Semmoisia metsiä kuin täällä en ole eläissäni tavannut, paljasta korpea ja puut yhtä paksuja latvasta kuin tyvestäkin. Älkää sitä sentään juosko isännille kertomaan.

-- Olkaa turhia puhumatta, mitä siitä tulisin paremmaksi? Käykää sisään juomaan lasi olutta.

-- Kiitoksia! Minä kuulun raittiusseuraan! Herran mentyä tapaamaan kylän isäntiä päästi kauppias vihansa valloilleen. Hän repi tukkaansa ja kiroili yhteen sijaan puolen tuntia. Tavattuaan rouvan ruikutti hän:

-- Voi suurta surkeutta! Kaaren isäntä sai minulta talon ilmaiseksi. Puodissa kävi äsken tukkiherra, joka Herttalan metsää ostelee, ja hän tuli tänne kylään tekemään kauppoja isäntäin kanssa. Niillä kerjäläisillä on jok'ainoalla metsiä myydä. Ja minä hullu ennätin myödä taloni, metsineen päivineen. Kirottu mies se Kaaren isäntä. Puheli minulle hevosista ja heinämaista, vaikka metsät ja tukit paloivat mielessä. Se vasta on kirottu mies.

-- Enkö minä kieltänyt sinua ryhtymästä hänen kanssaan kauppoihin? virkkoi rouva vihoissaan. Ennen minä olisin heittänyt taloni vaikka mereen, ennenkuin vihamiehelleni olisin sen myönyt. Kun hyvin sopii, saa hän rahaa metsästä niin paljon, että pääsee eroon kaikista veloistaan, ja Anna on kuin kahden talon emäntä tietenkin. Kuka heitä sitte jaksaa katsella?

-- Voi tätä turhuutta! Velkakirjankin panimme liian myöhään liikkeelle. Helma saa metsästä rahaa niinkuin lantaa; ei ne kiipeliin joudu. Piruko niillä luuli olevan niin suurta metsää jäljellä?

-- Joutuvat ne kovaan kiipeliin. Ensi viikolla tulee kuvernörin päätös, ja silloin maksa pois! Mutta mistä saada rahat? Sukulaisten luo eivät kehtaa mennä, ja rikkaita tuttavia niillä ei ole tässä kylässä, eikä muuallakaan. Kun nimismies siellä kävi välipäätöksen kanssa, pääsi emännältä itku, mutta ensi viikolla ajaa nimismies uudestaan oven eteen, ja sitte ei päästäkään enää itkulla. Tarvitaan rahaa, mutta sitä ei talossa ole, eikä saadakaan, ennenkun arvatenkin talvella. Kovaan kiipeliin ne joutuvat.

-- Jospa joutuisivat. En minä odota tuntiakaan. Vuotta ennen jo olisi tarvinnut hätyyttää heitä, mutta kun Helma rupesi velan takaajaksi, niin eihän sitä raskinut heti. Mutta nyt on jo aika. Tuleehan kirjoitus kuitenkin, vaikk'ei ryöstöä tulekaan. Hyvää tekee jo sekin.

-- Siinä Herttalan emäntä taas saa hautoa päätään kylmällä vedellä, kun nimismies on mennyt ja kirjoihinsa kirjoittanut eläimet, laihot ja muun irtaimiston. Eikä tule rahoja, vaikka Helma kiireesti kirjoitti tukkiherran perään heti kun välipäätöksen saivat.

-- Ennen se jo kirjoitti. Herra käveli jo metsää, kun nimismies sinne meni. Mutta heti illalla sitte syntyivät kaupat. Olisi herra asunut täällä lähempänä, että olisimme ulottuneet kuiskaamaan hänelle pari sanaa korvaan, ei sitte lapiolla olisi tarvittu luoda rahaa, kuivuneet ne olisivat puoleen.

-- Eihän ne itse saa rahoja pitää, meillehän ne tuodaan.

-- Se on totta. Ja parin vuoden perästä kysyn minä Kaaren isännältä, arvaako hän kenen kukkaroon isäntäin rahat ovat pysähtyneet. Luulen, että hän osaa vastata kysymykseeni.

Seuraavana päivänä matkusti kauppias kaupunkiin ja toi sieltä monta hevosenkuormallista helppoa ja huonoa tavaraa; kattuuneja ja trikoitakin oli kahtakymmentä eri lajia. Kauneimmat tavarat, jotka enin silmää houkuttelivat, asetti hän näkyville. Eräs isäntä tuli puotiin terästä ostamaan kauppiaan juuri levitellessä kauneita tavaroita seinille.

-- Iloitaan ystävät, sanoi hän isännälle. Nyt tulee ilon aika.

-- Mikä ilon aika? kysyi isäntä.

-- Hä kun metsiänne myötte ja suuria rahoja saatte. Jo tässä on köyhyyttä kärsittykin. Paljonko saitte käsirahoja mieheen?

-- Käsirahoja, hm! Kyllä nyt saatte iloita yksin, me emme myö puutakaan tänä vuonna, emme vielä toisenakaan.

-- No helvetti! Paremmin en taida sanoa teille. Eikö rahaa kelpaa ottaa silloin kun sitä saa?

-- Kyllä joskus, mutt'ei aina. Talonpojan pitää elää maanviljelyksellä ja karjanhoidolla, niihin hänen tulee luottaa. Helposti ansaittu raha, kuten metsänhinnat, hupenee käsistä ett'ei tiedäkään ennenkuin on viimeinen penni mennyt. Sitte ei ole kuin haikea mieli jäljellä. Eikä suuret rahasummat vaikuta terveellisesti talonpojan tapoihin. Kun on rahaa isommissa määrissä, tekee mieli yhtä ja toista turhaa, mutta kun metsä saa olla pystyssä, kasvaa se suureksi pääomaksi, josta hädän hetkenä voi saada apua. Me olemme käyneet kovaa koulua viimekuluneena vuosikymmenenä, emmekä enää myö ja osta niinkuin viimeistä päivää.

-- Voi tarhapöllöt teitänne, kun kuuntelette Kaaren isännän lipotuksia. Voi vietävä teidän järkeänne! Ihan tupaan tullaan rahaa tarjolle, ja te ette huoli, vaikka velka kasvaa miehen korvien tasalle.

-- Unhotatte että metsäkin kasvaa. Senkin unhotatte, että viime vuosina on jokainen velkahinen isäntä maksanut velkansa korot, onpa joku vähentänyt pääomaakin. Muiden mukana maksoin minäkin korkojen lisäksi pääomaa sata markkaa. Tänä vuonna aion maksaa kaksisataa. Sanokaa vaan meitä tarhapöllöiksi, mutta metsiä emme myö. Poikivia lehmiä, nuoria hevosia, viljaa ja karjantuotteita kyllä myömme. Ostakaa itse talo ja koettakaa ruveta elämään sen tuloilla, niin saatte kokea, kelpaako siihen toimeen tarhapöllö. Seistä täällä puodissa, nylkeä ihmisiä ja siten rikastua, siihen ei syvää viisautta tarvita. Mutta saada pieni talo siihen kuntoon, että siinä voi suuri perhe elää ja edistyä, siihen tarvitaan miehen mieltä, vaimon tarkkuutta. Isäntä otti tiskiltä teräskappaleen, sylkäsi lattiaan ja lähti ovesta ulos.

Yksin jäätyään rupesi kauppias kiroilemaan koko kylän isäntiä.

Saman päivän ehtoopuolella tuli Herttalan Helma puotiin ja virkkoi iloisesti:

-- Minä tulin maksamaan sitä velkaa, tuokaa velkakirja tänne.

Kauppias hätääntyi, eikä osannut vastata mitään.

-- Tuokaa pian; minulla on kiire.

-- Tule saliin istumaan, sanoi kauppias hädissään. En minä nyt saa velkakirjaa käsiini.

-- Kenellä se sitte on?

-- Jos Franssi erhetyksessä otti sen mukaansa kaupunkiin. Käy istumaan saliin.

-- Ei minulla ole aikaa. Kirjoittakaa kuitti, että velka on maksettu, ja hakekaa joku todistajaksi.

-- Kenenkä tässä sais? Kaaren isäntä näkyy tuolla kyntävän perunamaata. Jos ma käsken hänen, hän osaa kirjoittaa.

-- Käskekää.

Kauppias meni rapulle ja huusi Kaaren isäntää, joka kynti perunamaata harmaalla hevosellaan, tulemaan heille.

-- Tulkaa tänne, sanoi hän, täällä vähän tarvittaisiin teitä.

Kaaren isäntä kynti sahrat kiinni, pani ohjakset lyhyelle ja meni puotiin.

-- Mennään saliin, käski kauppias taaskin.

-- En minä tule likaamaan huoneitanne, kielsi Kaaren isäntä. Näettehän, miten olen savessa ja loassa.

Samassa hän näki Helman. Tämä seisoi melkein kätkössä ja luki rahoja, ihka uusia seteleitä. Hän loi hätäisen silmäyksen äsken tulleesen, ja sitten levisi hieno puna hänen kasvoilleen, ja katseensa näytti hämmästyneeltä.

Esittelemättä tervehtivät he toisiaan; Kaaren isäntä ensiksi ojensi suuren kätensä. Hänkin joutui hämille nähdessään ensi kerran naisen, josta Anna oli niin paljon puhunut. Lopettaakseen kiusallisen äänettömyyden virkkoi hän leikillisesti:

-- Täälläkö se rikas tyttö onkin, jota minä olen ikäni etsinyt.

Lausujan olento vaikutti, ett'ei sukkeluus kuulunut julkealta Helman korvissa. Hän vastasi yhtä leikillisesti:

-- Ja niin ahkeraan, että hiki on hatussanne. Samassa hän punastui enemmän. Kaunis mies, joka unessa ilmaantui kääpiösulhasen sijaan, seisoi ilmielävänä hänen edessään. Siniset silmät, keltaiset hiukset, roteva ja kehkeytynyt vartalo, kaikki olivat ihka samat. Yksi pieni virhe toki oli muistikuvassa. Musta pilkku vasemman korvan lähellä, johon Helman huomio oli erittäin kiintynyt silloin, kun kätensä ojensi ja vihkituoliin astui, ei ollutkaan suuri ja häiritsevä...

-- Hirmuisen paljon teillä on rahaa. Kenelle ne annatte?

-- Minulle, hyvälle miehelle ne annetaan, vastasi kauppias. Te kun kykenette kynään, kirjoittakaa kuitti. Mutta käydään saliin, ei meillä peikkoja ole.

-- En minä tule, kielsi Helma taaskin. Kirjoittakaa kuitti, että minä olen tänäpänä maksanut kauppiaalle veljeni velan, kymmenentuhatta markkaa. Velka on koroton, joten olemme kuitit. En minä ainakaan tiedä mitään muuta.

-- Ei muuta olekaan, todisti kauppias. Selvät me sitte olemme.

-- Tässä rahat, lukekaa, onko oikein. Helma työnsi suuren seteliläjän kauppiaan eteen.

Tämä ensin antoi Kaaren isännälle kirjoitusvehkeet ja rupesi sitte lukemaan rahoja. Kädet vapisivat, silmät kiiluivat ja kasvoille levisi onnellinen hymy. Rahain lukeminen oli hänelle jumalain nautintoa.

-- Oikein on. Käsi, joka piteli setelejä, vapisi niinkuin kuolemaan tuomitun.

Puumerkkiäkin kirjoittaissaan kuittiin vapisi hän kättään yhtä väkevästi.

-- Nyt on kaikki hyvin ja oikein. Käydään nyt sisään.

Mutta pyydetyt eivät suostuneet tulemaan. Asiansa suoritettuaan lähti Helma heti pois, ja Kaaren isäntä jouduttihe hänen kanssaan. Maantiellä sitte kysyi Helmalta:

-- Miksi lopetitte seurustelemisen Annan kanssa heti kun minä tulin tänne? Ette ole kertaakaan käyneet meillä.

-- Eihän Annakaan ole tullut meille, vastasi Helma. Ja tiedättehän, että veljeni on heikkona sairaana. Tuskaa teki, että pääsin nytkään lähtemään, mutta kun ei äitini millään ehdolla suostunut tulemaan, täytyi minun tulla.

-- Älkäämme riidelkö näin ensi kerran tavatessa. Tänään iltapäivällä en ole vielä juonut kahvia, ja Anna odottaa minua. Menkää edellä meille, minä sidon hevosen lujemmasti kiinni ja tulen sitte perässä.

-- Kauniistihan se seisoo. Tulkaa kanssani, ett'en saa toruja.

-- Syyllisellä on aina paha omatunto. Käydään sitte.

He lähtivät yhdessä käymään.

-- Mitenkä nuori Miekkonen jakselee näin kevätkiireillä? kysyi Kaaren isäntä. Sitä miestä ei näy täällä kylässä päin koskaan.

-- Hyvin siellä jaksetaan, vastasi Helma. Anni muutti tänäpänä vanhan Miekkosen naapuriksi. Mummon tuli tyttöään niin ikävä, että huone täytyi muuttaa. Hän ei ikäväänsä kenellekään ilmoittanut, mutta mylläri ja vaimonsa huomasivat, että hän salaa itki ja suri. Tämä päivä on Annille ja vanhalle Miekkoselle ilon päivä.

-- Eikö sinne jo kohta tule ristiäisiä?

-- En minä tiedä. Mitä varten sitä kysytte?