Part 8

Kun ihmisen onnettomuuden hetki lyö, on hän joutunut näkymättömään pyörteeseen, ja voimat ovat jo vuosien kuluessa suunnitelleet kaikki ne sattumat, jotka määrätyllä hetkellä johtavat hänet juuri siihen kohtaan, jossa kyyneleet häntä odottavat. Muistatko ponnistelujasi ja aavistelujasi, muistatko turhaa apua! Muistatko vielä niitä myötäisiä asianhaaroja, jotka kohtalosi hellyttäminä yrittivät sulkea sinulta tietä, mutta jotka sinä työnsit syrjään, niinkuin tunkeilevat kerjäläisnaiset! Ne olivat kumminkin niitä vauhkoja sisarparkoja, jotka tahtoivat pelastaa sinua; mutta ne olivat liian heikkoja ja liian pieniä taistellakseen näkymätöntä määräystä vastaan ja niin ne sanaa sanomatta hävisivät, Jumala tiesi mihin...

Tuskin onnettomuus sitten on tapahtunut, kun meillä jo on ihmeellinen tunne siitä, että olemme noudattaneet jotain ikuista lakia; ja keskellä suurinta tuskaa saamme jo tuosta lainkuuliaisuudestamme jotakin salaperäistä lohdutusta.

Emme koskaan ole niin sisäisesti ehjät kuin korjaamattoman onnettomuuden jälkeen. Silloin tuntuu, kuin olisimme jälleen löytäneet itsemme ja saaneet takaisin jonkun tuntemattoman ja välttämättömän olemuksemme osan. Jokin erikoinen rauha ja tyyneys vallitsee. Päiväkausia, ja melkein meidän tietämättämme, kun me vielä saatoimme hymyillä ihmisille ja kukille, taistelivat meidän sielumme kapinalliset voimat syvyyden partaalla, ja nyt kun olemme sen pohjalla, hengittää kaikki taas vapaasti.

Niin voimat herkeämättä taistelevat meidän kunkin sielussamme; ja joskus me saamme nähdä varjon tuosta taistelusta -- vaikkemme kiinnitäkään siihen huomiotamme, sillä meidän silmämme tarkkaavat vain toisarvoisia asioita -- tuosta taistelusta, johon meidän tahtomme ei voi puuttua. Kun istun ystäväini parissa, voi keskellä puhelun ja naurun helinää jonkun läsnäolijan kasvoilla vilahtaa jotain, joka ei ole tästä maailmasta. Samassa syntyy aiheeton vaitiolo: ja kaikki katselevat hetkisen, tietämättään, sielunsa silmillä. Vähän päästä nauru ja puhe taas palautuvat entistä äänekkäämpinä, oltuaan hetken kadoksissa, kuin pelästyneet sammakot suuressa järvessä. Mutta tuo näkymätön on ottanut omansa, nyt kuten aina. Jokin on ymmärtänyt, että eräs taistelu on päättynyt, eräs tähti noussut tai laskenut, eräs kohtalo saanut määrätyn suuntansa...

Sillä olikin ehkä jo suuntansa; ja kuka tietää, vaikka taistelu olisi näennäistä! Jos minä tänään kolkutan sen huoneen ovelle, jossa tulen kohtaamaan erään loppumattoman surun ensi hymyilyt, niin olen sitä tekoa valmistellut paljon kauemmin kuin luullaan. Mitä hyödyttää sellaisen minän kehittäminen, johon emme voi juuri mitään vaikuttaa? Meidän tähteämme meidän on tarkattava. Se on hyvä tai paha, kalpea tai voimakas, eivätkä kaikkien merien voimat voisi mitään muuttaa. Muutamat luottavat siihen ja leikkivät sillä kuin lasipallolla. Heillä on rohkeutta heitellä sitä kuten haluavat: se palaa aina uskollisesti heidän käteensä. He tietävät hyvin, ettei se voi särkyä. Mutta on toisia, jotka eivät uskalla katsahtaakaan omaan tähteensä: heti se järkähtää asemiltaan ja putoo tomuna heidän jalkainsa juureen...

Mutta sitä on vaarallinen tutkistella: sillä tutkistelu on usein sen merkki, että tähti tekee sammumista...

Tässä kohden olemme yön syvyydessä ja odotamme, mitä tuleman pitää. Ei ole enää kysymys tahdosta, -- me olemme tuhansia peninkulmia sen yläpuolella ja sellaisilla aloilla, missä tahtokin on vain kohtalon kypsin hedelmä. Älkäämme valittako; me tiedämme jo jotakin ja olemme paljastaneet muutamia niistä tavoista, joita sattuma noudattaa. Me odotamme niinkuin linnun pyydystäjä, joka tarkkaa muuttolintujen tapoja, ja kun joku tapahtuma saapuu näköpiirin äärelle, niin me tiedämme, ettei se ole yksin, että sen toverit kohta joukoittain rientävät samoille maille. Olemme epämääräisesti tajunneet, kuinka eräät ajatukset ja eräät sielut erikoisesti näyttävät vetävän niitä puoleensa, ja että jotkut olennot saavat ne säikkymään, kun taas toiset saavat ne saapumaan luokseen kaikilta ilman kulmilta.

Tiedämme erityisesti, kuinka muutamat kuvitelmat ovat vaarallisia: jos luulee olevansa täysin turvassa, niin jo kohta pitkäinen jylisee, ja että onni muodostaa tyhjän tilan, johon kyynelvirrat nopeasti syöksyvät. Jonkun ajan päästä opimme myös erottamaan niiden erikoiset mielihalut. Huomaamme pian, että jos otamme muutamia askelia elämän tiellä jonkun määrätyn lähimäisemme rinnalla, niin sattumalla silloin on eri tavat, kun taas toisen lähimäisen seurassa sattuvien tapausten luonne johdonmukaisesti pysyy muuttumattomana. Huomaamme vielä, että noilla tuntemattomilla aloilla muutamien olentojen vaikutus on suojelevaa, toisten taas vaaraan vievää; että on niitä, jotka nukuttavat ja niitä jotka herättävät tulossa olevia tapahtumia. Me myös aavistamme, että seikat ensin syntyvät heikkoina ja kokoovat sitten meissä voimansa, ja että kaikissa äkkivaiheissa on muuan lyhyt hetki, jona meidän vaistomme ilmoittaa, että kohtalo vielä on meidän vallassamme. Jotkut vihdoin rohkenevat meille vakuuttaa, että ihminen voi oppia olemaan onnellinen, että sitä mukaa kuin me tulemme paremmiksi me myös kohtaamme ihmisiä jotka ovat tulossa paremmiksi, että hyvät olennot vastustamattomasti vetävät puoleensa hyviä tapauksia, ja että kauniissa sielussa surullisinkin sattuma muuttuu kauneudeksi...

Kuka ei olisi kokenut, mitenkä hyvyys etsii hyvyyttä, ja mitenkä me aina olemme samoille uskollisia ja samoille petollisia? Jos sama suru kolkuttaa kahdelle rinnakkaiselle ovelle, niin noudattaako se samaa tapaa oikeamielisen kuin väärämielisenkin huoneessa; ja jos sinä olet puhdas, niin eivätkö sinun surusikin ole puhtaita? Eikö tulevaisuus ole vallittavissa sillä, että osaa sisällyttää menneisyyden muutamiin suruvoittoisiin hymyilyihin? Ja eikö tunnu siltä kuin voisimme me viivyttää jotakin siitäkin, mikä välttämättömästä on tuleva? Eivätkö suuret sattumat nuku siihen asti kunnes joku näköpiirissä sattuva liian kiivas liike ne herättää? Ja olisiko tämä tai tuo onnettomuus tapahtunut sinulle jo tänään, jos eivät ajatukset tänä aamuna juhliessaan olisi pitäneet liian suurta menoa sinun sielussasi? Onko tämä kaikki mitä meidän viisautemme on saanut selville noista hämäryyksistä? Kukapa uskaltaisi väittää näiltä aloilta löytävänsä varmempia totuuksia? Toistaiseksi täytyy osata hymyillä ja täytyy osata itkeä nöyrän hyvyyden hiljaisuudessa. Näiden seikkojen ylle kohoovat vähin erin meidän nykypäiväisen kohtalomme epätäydelliset piirteet. Pieni kulma on ollut poissa siitä pilvestä joka niitä tähän asti on peittänyt, ja niin paljastuneessa kohdassa olemme, hiukan levottomina, tunteneet yhtäältä _niiden voiman jotka eivät vielä ole syntyneet_, ja toisaalta _kuolleitten voiman_. Taustalla näkyy vain uusi salaperäisyyden kaukaisuus. Me olemme suurentaneet kohtalon jäistä kättä; ja niin yhtyvät sen varjossa meidän syntymättömien lastemme kädet meidän esi-isiemme käsiin. Oli muuan teko, jossa luulimme voivamme jakamattomasti nauttia kaikista vapauksistamme, ja rakkaus oli äärimmäinen pakopaikka niille, joita elämän kahle painoi liian kovasti. Me sanoimme itseksemme: tänne tämän salaisen temppelin suojiin ainakaan ei meidän kanssamme kukaan astu; täällä voimme hetkisen huoahtaa; täällä vihdoin meidän sielumme hallitsee tehtyään vapaan valinnan itse vapauden keskuksessa. Mutta nyt tullaan ja sanotaan meille, ettemme me saakaan rakastaa omaan tiliimme. Tullaan ja sanotaan, että me itse rakkauden temppelissäkin noudatamme näkymättömän joukon muuttumattomia määräyksiä. Tullaan ja sanotaan, että me olemme tuhannen vuosisadan päässä omasta itsestämme silloin kun valitsemme rakkautemme esinettä ja että sulhasen ensimäinen suudelma on vain sinetti, jonka syntymistään ikävöivät kädet painavat kaipaamansa äidin huulille. Ja toisaalta tiedämme, että kuolleet eivät kuole. Tiedämme nykyään, että ne eivät oleskele yksinomaan kirkkojen vaiheilla, vaan meidän asunnoissamme, meidän kaikissa tavoissamme. Tiedämme ettei yksikään liike, ei yksikään ajatus, synti, kyynel, eikä yksikään saavutetun tietoisuuden hiukkanen katoa maan syvyyksiin, ja että meidän mitättömin tekomme saa meidän esi-isämme nousemaan -- ei haudoistaan, sillä sieltä ne eivät liikahda -- vaan meidän oman olentomme pohjalta, jossa ne yhäti elävät.

Näin me olemme menneisyyden ja tulevaisuuden johdateltavina. Ja nykyisyys, joka on meidän perusaineemme, suurenee kuin pieni saari kahden vihaisen valtameren välillä. Perinnöllisyys, tahto, kohtalo, kaikki käy humisten yhteen meidän sielussamme; mutta siitä kaikesta huolimatta ja sen kaiken yläpuolella on ja hallitsee hiljainen tähti: Ihmiset asettavat tilapäisiä nimilaattoja niiden suunnattomien maljojen juurelle, jotka sisältävät näkymätöntä, ja sanat eivät sano juuri mitään siitä, mitä sanoa pitäisi. Perinnöllisyys tai itse kohtalo on vain yksi säde, joka tuosta tähdestä on harhautunut salaperäisyyden yöhön. Ja eihän mikään estä kaikkea olemasta vielä salaperäisempää. "Me nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa", niin on sanonut yksi tämän ajan suurista viisaista; ja siksi meidän on oltava kiitollisia niille, jotka vavisten ponnistelevat rajoja kohden. Sama viisas sanoo vielä: "Jos me olemme törkeitä ja raakoja, niin esiintyy sallimuskin törkeänä ja raakana".

Kun me hienostumme niin hienostuvat meidän onnettomuutemmekin. Jos me kohoamme jollekin henkisen viljelyksen asteelle, niin henkevöityy vastapuolikin. On ehkä totta, että sikäli kuin meidän sielumme kohoaa se samalla puhdistaa kohtaloa; vaikka on totta sekin, että samat surut, mitkä uhkaavat villejä myös uhkaavat meitä. Mutta meillä on toisia suruja, joita he eivät aavistakaan; ja henki kohoaa vain sitä varten, että se keksisi niitä uusia, kaikista näköpiireistä. "Me nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa." Pyrkikäämme vaikuttamaan niin, ettei kohtalo olisi liian jyrkkä. On kaunista lisätä surujensa määrää, koska se on yhtä kuin laajentaa tietoisuuttaan, joka taas on ainoa ala, missä ihminen tuntee elävänsä. Ja se on myös ainoa keino täyttää korkein velvollisuutensa toisia maailmoja kohtaan, koska maanpiirin tietoisuuden lisääminen todennäköisesti on yksin meidän tehtävämme.

XI.

NÄKYMÄTÖN HYVYYS.

Viisas mies, jonka sattumalta olin tavannut suuren valtameren kuuluvissa, sanoi minulle eräänä iltana: On muuan asia, jota ei huomata ja jota ei kukaan näytä ottavan lukuun; ja kumminkin se luullakseni on yksi niitä voimia, jotka pitävät yllä olentoja. Ne jumalat, joista me olemme syntyneet, ilmaisevat meissä itsensä tuhansilla eri tavoilla; mutta niiden ikuisen elämän ehkä puhtain tunnus on tuo salainen hyvyys, johon ei ole kiinnitetty huomiota ja josta kukaan ei ole puhunut kyllin suoraan. Ei kenkään tiedä mistä se on lähtöisin. Se vaan tulee ja hymyilee meidän sielujemme ovilla; ja ne joille se hymyilee syvimmin ja tiheimmin voivat, jos tahtovat, täyttää kärsimyksillä meidän päivämme ja yömme, ja sittenkään me emme voi olla heitä rakastamatta...

Syy ei ole tästä maailmasta, ja kumminkin se liittyy useimpiin meidän toimiimme. Se ei huoli edes näyttäytyä katseessa tai kyynelessä. Päinvastoin se joistakin arvaamattomista syistä aina pysyy kätkössä. On kuin se pelkäisi voimansa käyttämistä. Se tietää, että sen tahdottominkin liike luo sen ympärille kuolemattomia seikkoja; ja me olemme kitsaita, kun on kysymys kuolemattomista seikoista. Minkä tähden me niin pelkäämmekin ammentaa siitä taivaasta, joka meissä on? Me emme uskalla toimia sen Jumalan mukaisesti, joka meitä pitää elävinä. Me säikymme kaikkea, mitä jokin liike tai sana ei kykene selittämään; ja me suljemme silmämme kaikelta mitä vasten tahtoamme teemme siinä valtakunnassa, jossa kaikki selittelyt ovat tarpeettomia. Mistä johtuukin että ihmisten jumalallisuus on niin arkaa? Voisi sanoa, että mitä enemmän jokin sielun liike lähestyy jumalallista, sitä tarkemmin me yritämme peittää sitä lähimäistemme katseilta. Eikö ihminen olisi muuta kuin pelokas jumala? tai eikö meidän ole lupa eksyttää korkeampia voimia? Kaikessa mikä ei sisälly tähän ylen näkyväiseen maailmaan on samallaista hentoa nöyryyttä kuin taitamattomassa tytössä, jota äiti ei päästä sisälle silloin kun taloon tulee vieraita. Ja sen vuoksi ei meidän kätketty hyvyytemme vielä koskaan ole käynyt ulos meidän sielumme hiljaisista ovista. Se elää meissä niinkuin vanki, jonka on kielletty lähestymästä ristikkoa. Sen ei muuten tarvitsekaan sitä lähestyä. Riittää kun se vaan on siellä. Pyrkiköön se vaikka piiloonkin, niin heti kun se kohottaa päätään tai liikuttaa jotain kahleensa rengasta tai avaa kättänsä, valkenee vankihuone, ikkunat leviävät sisäisen kirkkauden paineesta, sanojen ja olentojen välille aukenee kuilu, joka on täynnä liehuvia enkeleitä, kaikki on hiljaa, katseet kääntyvät hetkeksi pois ja siinä kynnyksellä kaksi sielua syleilee toistaan kyynelsilmin...

Se ei ole mitään tähän maailmaan kuuluvaa, eivätkä mitkään kuvaukset sen suhteen auta mitään. Niillä jotka tahtovat minua ymmärtää, pitää itsellään olla _sama tunnonherkkä kohta_. Jollet eläissäsi koskaan ole kokenut _omaa näkymätöntä hyvyyttäsi_, niin pysähdy tähän, tämä ei hyödytä sinua. Mutta onko todella niitä, jotka eivät olisi tuota voimaa kokeneet, ja eivätkö pahimmatkin meistä joskus näkymättömästi ole olleet hyviä? En tiedä sanoa; on niin paljon olentoja tässä maailmassa, jotka eivät muuta mieti kuin miten masentaisivat sielunsa jumalallisuutta. Pienikin peräänantaminen saa kumminkin jumaluuden taas elpymään, eivätkä ilkeimmätkään aina jaksa pitää puoliaan. Ja sen vuoksi varmaan niin monet ilkiöt ovat hyviä vaikkei sitä päästä näkemään, kun taas monet pyhimykset eivät näkymättömissä olekaan hyviä...

Minä olen useamman kuin yhden kerran aiheuttanut kärsimystä, jatkoi hän, kuten jokainen olento luo kärsimystä ympärilleen. Minä olen tuottanut kärsimystä sen tähden, että me olemme maailmassa, missä kaikki on sidottu toiseensa näkymättömillä siteillä, maailmassa, missä kukaan ei ole yksin; ja kuinka usein särkeekään hyvyyden tai rakkauden lempein liike niin paljon viattomuutta meidän läheisyydessämme! -- Olen vielä tuottanut kärsimyksiä siitäkin syystä, että parhaimmat ja hellimmätkin ihmiset joskus tuntevat tarvetta toisten tuskista löytämään jonkin osan omaa olemustaan. Löytyy todella semmoisia siemeniä, jotka itävät meidän sielussamme vain niiden kyynelten kasteessa, jotka vuodatetaan meidän tähtemme; ja kumminkin niistä siemenistä kasvaa hyviä kukkia ja terveellisiä hedelmiä. Minkä sille voi? Se on laki, jota me emme ole laatineet, ja minä en tiedä, uskaltaisinko minä rakastaakaan semmoista ihmistä, joka ei koskaan olisi tuottanut toiselle kyyneliä. Sangen usein ne, jotka ovat enimmän rakastaneet, myös ovat aiheuttaneet enimmän kärsimystä, sillä jokin lempeä ja arka julmuus on tavallisesti rakkauden levoton sisar ja seuralainen. Rakkaus etsii kaikkialta rakkauden todisteita, ja kukapa ei olisi taipuvainen näkemään kaikkein ensimäisiä sellaisia todisteita rakastetun kyynelissä?

Ei kuolemakaan riittäisi tyynnyttämään rakastajaa, jos hän uskaltaisi kuunnella rakkauden vaatimuksia; sillä kuoleman hetki tuntuu aivan liian lyhyeltä tuolle rakkauden sisäiselle julmuudelle. Kuoleman tuolle puolen mahtuu vielä kokonainen epäilysten meri; ja ne jotka kuolevat yhdessä, eivät ehkä kuolekaan ilman levottomuutta. Tässä on kyynelten juostava pitkään ja verkallensa. Tuska on rakkauden ensimäinen ravinto, ja jokainen rakkaus, jota ei kertaakaan ole ravittu puhtaalla tuskalla, kuolee pois niinkuin äskensyntynyt lapsi, jota yritetään ravita aikuisten tapaan. Rakastatko sinä samalla lailla sitä joka aina saa sinut hymyilemään, kuin sitä joka joskus saa sinut itkemään? Ah, rakkauden täytyy saada itkeä, ja sangen usein juuri nyyhkytysten hetkinä taotaan ja karaistaan rakkauden siteet koko elämän iäksi...

Niin olen aiheuttanut kärsimystä sentähden, että rakastin -- puhui hän edelleen -- ja myös olen aiheuttanut sitä sentähden, että en enää rakastanut. Mutta mikä ero onkaan noiden kaksien eri kärsimysten välillä! Yhtäällä koetellun rakkauden verkkaiset kyyneleet, jotka omissa syvyyksissään näyttivät olevan tietoisia siitä, että ne meidän yhtyneissä sieluissamme kostuttivat joitakin sanoin selittämättömiä seikkoja; toisaalla taas nuo poloiset kyyneleet, jotka puolestaan tiesivät valuvansa yksinäisinä erämaahan. Mutta juuri semmoisina hetkinä, kun sielu todella on pelkkänä korvana tai pikemminkin pelkkänä sieluna, olen minä saanut tuta sen näkymättömän hyvyyden voiman, joka osaa sammuvan rakkauden onnettomiin kyyneliin luoda syttyvän rakkauden jumalallista hohdetta. Etkö koskaan ole kokenut semmoista synkkää iltaa, kun masentuneet suudelmat eivät enää jaksa hymyillä ja sielu vihdoinkin huomaa pettyneensä? Sanat saattoivat vain suurella vaivalla tulla kuuluville lopullisen eronhetken viileässä ilmassa; sinä hankit juuri ainiaaksi poistumaan ja melkein elottomat kädet ojentuivat peruuttamattoman lähdön hyvästelyyn, kun sielu yhtäkkiä värähti käsittämättömällä tavalla. Samassa heräsi kumppaninkin sielu olemisen huipuilla, jotakin syntyi paljon korkeammalla kuin oli väsyneiden rakastajien rakkaus, ja loitotkoot ruumiit toisistaan miten kauas tahansa, niin sielut eivät silleen enää unohda, että ne hetkisen saivat katsella toisiaan vuorten yli, joita ne eivät ennen olleet nähneet, ja että ne silmänräpäyksen ajan olivat hyviä sellaisesta hyvyydestä, jota ne eivät vielä tunteneet...

Mitä sitten on tuo salaperäinen liikunto, josta tässä olen puhunut vain rakkauden toten, mutta joka voi ilmetä elämän pienimmissäkin sattumuksissa. Onko se jotakin pyhää uhrautumista tai sisäistä syleilyä, syvää tarvetta esiintyä sieluna sielua kohtaan, liikuttavaa tunnetta toisen yhtäläisen elämän näkymättömästä läsnäolosta? Onko se samaa kuin kaikki se ihanuus ja suruvoittoisuus mikä sisältyy itse elämän ilmiöön, sen yhden ja jakamattoman elämän tuntua, joka semmoisina hetkinä huuhtelee koko meidän olemustamme? -- Minä en sitä tiedä; mutta niinä hetkinä ihminen todellakin tajuaa, että jossain on jokin tuntematon voima; että me kuulumme jonkin semmoisen Jumalan aartehistoon, joka rakastaa kaikkea; ettei pieninkään sen Jumalan liikahdus huku huomaamattomiin; ja että lopultakin ollaan semmoisten seikkain aloilla, jotka eivät petä...

On kyllä totta, ettemme me kapalon ja haudan välillä kertaakaan poistu noilta sanotuilta aloilta, mutta me harhailemme Jumalassa niinkuin unissakävijät tai niinkuin sokeat, jotka kiihkeästi etsivät samaa temppeliä, jossa juuri ovat. Me vaan elämme elämäämme, mies miestä, sielu sielua vastaan ja yötä päivää me olemme aseissa. Me emme näe toisiamme, emme kosketa toisiamme. Emme näe muuta kuin kilpiä ja kypäreitä, emme kosketa muuta kuin pronssia ja rautaa. Mutta kun joku taivaallinen sattumus hetkeksi saa aseet vaipumaan, niin eikö näykin aina kypärän alta kyyneleitä ja kilven takaa lapsen heikkoa hymyä, ja eikö vivahda siinä jokin uusi totuus?

Hän vaipui ajatuksiin; sitten hän jatkoi surullisempaan sävyyn:

Eräs nainen -- luullakseni mainitsin siitä äsken -- eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä -- sillä vaikka ihminen kuinka varoisi, niin levittää hän sittenkin tietämättään kärsimystä ympärilleen -- eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä, paljasti minulle eräänä iltana tuon näkymättömän hyvyyden kaikkivaltiaan voiman. Ihmisen täytyy olla kärsinyt, ennenkuin hänestä tulee hyvä, mutta hänen täytyy ehkä tuottaa kärsimystä toiselle, ennen kuin hänestä tulee parempi. Sen sain kokea sinä iltana. Minä tajusin, että olin yksinäni saapunut siihen suudelmien surulliseen vaiheeseen, kun jo tuntee itse liikkuvansa matalissa majoissa vaikka rakastettu vielä viivyttelee menneitten alkuaikojen palatseissa. Se rakkaus, josta ihmiset puhuvat, hankki jo meiltä kuolemaan niinkuin lapsi, jonka on tavannut säälimätön ja selittämätön tauti. Me emme sanoneet toisillemme mitään. Enkä minä voisi enää edes muistaa, mitä minä ajattelin tuona vakavana hetkenä. Epäilemättä ajattelin jotakin mitätöntä. Ehkä äsken tapaamiani kasvoja tai aution rantakadun lepattavaa lyhdynvaloa. Ja kuitenkin _kaikki tapahtui_ tuhatta vertaa puhtaammassa ja tuhatta vertaa korkeammassa valaistuksessa, kuin jos mukana olisivat toimineet kaikki ne säälin ja rakkauden voimat, jotka ajatuksissani ja sydämessäni ovat minun käskettävinäni. Me erosimme mitään puhumatta, mutta samalla me hyvin ymmärsimme toinen toisemme sanoin tulkitsemattoman ajatuksen. Me tiedämme nyt, että on syntynyt uusi rakkaus, joka ei enää kaipaa tavallisen rakkauden lauseparsia, huomaavaisuuksia eikä hymyilyjä. Me me ole silleen toisiamme tavanneet emmekä ehkä tapaakaan vuosisatoihin. "Epäilemättä on meidän paljon unohdettava ja paljon uutta opittava niissä maailmoissa, joiden läpi meidän on käytävä" ennenkuin jälleen tapaamme toisemme _samassa sielunliikunnossa_ kuin tuona iltana; mutta meillä on aikaa odottaa...

Siitä päivästä alkaen olen minä kaikkialla, synkimpinäkin hetkinä, kunnioittavasti suhtautunut tuon ihmeellisen voiman hyväätekevään läsnäoloon. Kun vaan yhden ainoankin kerran on selvästi tullut sen näkemään, niin ei sen kasvoja enää pääse välttämään. Sen hymyä voi havaita synkimmän vihan onkaloissa ja katkerimpain kyynelten pohjalla. Ja kumminkaan emme näe sitä ruumiillisin silmin. Heti kun se ilmenee ulkonaisena tekona, niin sen luonto muuttuu, ja me joudumme samassa pois sielunmukaisen totuuden piiristä johonkin ihmismäisen valheen piiriin. Sellainen hyvyys ja sellainen rakkaus, jotka eivät ole tiedotonta, eivät tee mitään vaikutusta sieluihin, sillä ne ovat poistuneet omalta elämisalueeltaan. Mutta niinkauan kun ne pysyvät sokeina, voivat ne järkyttää itse Kohtaloa. Minä tiedän monia ihmisiä, jotka ovat tehneet kaikkinaisia hyvyyden ja laupeuden töitä, eivätkä kumminkaan ole niillä ainoatakaan sielua liikuttaneet; ja taas tiedän toisia, joiden koko elämä näytti olevan valhetta ja vääryyttä, ja kumminkaan eivät sielut heitä säikkyneet eikä herännyt hetkenkään epäilystä siitä, että he olivat hyviä. Eikä siinä kyllin. Kun sinun hyvyydestäsi ja rakkaudentöistäsi vaan kerrotaankin semmoisille, jotka eivät ollenkaan sinua tunne, niin he heti epäilevät jotain, eikä paraskaan vakuuttelu liikuta heidän syvintään, jollei sinun hyvyytesi ole ollut tuota näkymätöntä laatua. On kuin jossain olisi semmoinen paikka, missä kaikki punnitaan henkien läsnäollessa, tai jossain yön tuolla puolen semmoinen varmuuksien keskuslähde, jonne sielujen äänetön lauma joka aamu saapuu juomaan.

Ehkei vielä ollenkaan tiedetä, mitä _rakastaminen_ todella merkitsee. Monien ihmisten elämä sisältää rakkautta, josta he eivät tiedä mitään. Sellainen rakastaminen ei ole vain sitä, että tahdotaan auttaa ja onnellistuttaa; vaan se että tunnetaan sääliä, että vilpittömästi uhraudutaan, että tahdotaan auttaa ja onnellistuttaa; vaan se on tuhannesti syvempää kuin suloisimmat, luontevimmat, voimakkaimmat inhimilliset sanat voivat saavuttaa. Joskus tekisi mieli sanoa, että se on salainen mutta erittäin tehokas ja selvä muisto suuresta alku-yhteydestä. Siinä rakkaudessa piilee voima, jota ei mikään voi vastustaa. Kukapa ei -- jos tutkistelee niitä tietämyksiään joihin tavallisesti ei huomiota kiinnitetä -- kukapa ei sisimmästään löytäisi muistoja tuon voiman joistakin ihmeellisistä vaikutuksista? Kukapa ei olisi kokenut, kuinka joskus, ihan mitättömänkin ihmisen läsnäollessa yhtäkkiä tulee esille jotakin, jota ei kukaan ole esille kutsunut? Onko se sielu tai ehkä elämä, joka silloin käännähtää niinkuin unesta heräävä? Sitä en tiedä. Ettekä te itsekään sitä tienneet eikä kukaan siitä puhunutkaan. Mutta te ette eronneet niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Sellainen rakastaminen on sielun mukaista rakastamista, eikä ole semmoista sielua, joka ei siihen rakkauteen vastaisi. Sillä ihmissielulla on vuosisatainen nälkä, sitä ei tarvitse kahdesti käskeä hää-aterialle.