Part 7

Mutta meidän tragiikanviljelijämme, samoin kuin keskinkertaiset maalarit, jotka eivät jaksa luopua historiallisista aiheista, he sijoittavat teostensa koko mielenkiinnon esillä olevan tapahtuman väkivaltaiseen puoleen. Ja he vaativat, että meitä pitäisi tyydyttää samantapaisten tekojen kuin raakalaisia, joiden parissa tuommoiset väkivaltaisuudet, murhat ja petokset olivat jokapäiväisiä. Sellaista vaaditaan vielä, kun meidän elämämme jo useimmiten kuluu kaukana veren vuodatuksesta ja miekkojen melskeestä, ja meidän kyyneleemme ovat tulleet hiljaisiksi, näkymättömiksi, melkeinpä aineettomiksi...

Kun käyn teatterissa, tuntuu minusta kuin viettäisin sen ajan esi-isieni keskuudessa, joiden elämänkäsitys oli kehittymätön, runoton ja raaka, niin etten minä enää voi sitä mieleeni palauttaa enkä omaksua. Näen petetyn puolison tappavan vaimonsa, naisen myrkyttävän rakastajansa, pojan kostavan isälleen; näen isän uhraavan lapsensa ja lasten surmaavan isänsä; näen murhattuja kuninkaita, häväistyjä neitoja, vangittuja kansalaisia; näen koko tuon sovinnaisen järkytyksen. Mutta voi sittenkin! niin pinnallista ja niin aineellista, kaikki tuo veren ja kyynelten ulkonainen vuotaminen, kaikki tuo kuoleminen! Mitä voi olla minulle sanottavaa sellaisella olennolla, jolla on vain yksi ainoa kiinteä ajatus, ja joka ei ehdi elää sen vuoksi, että hänen on toimitettava hengiltä kilpailijansa tai rakastajattarensa?

Kun tulin teatteriin, toivoin saavani nähdä niitä siteitä, joita myöten minun elämäni juontuu salatuista alkulähteistään, kun en itse joka hetki ehdi tai jaksa niitä havaita. Toivoin saavani hetkisen katsella vähäpätöisen arkielämäni kauneutta, sen suuruutta ja vakavuutta. Toivoin saavani nähdä jonkinlaisen olennon, voiman, jumalan, josta en mitään tiedä, mutta joka asuu minun kanssani minun huoneessani. Odotin joitakin epämääräisen yleviä hetkiä, jotka huomaamattani eläisin pisimpien ja raskaimpien tiimojeni välissä; ja useimmiten minä löysin ihmisen, joka pitkästi selitti, minkätähden hän on mustasukkainen, miksi hän myrkyttää toisen tai tappaa itsensä.

Minä ihailen Othelloa, mutta minusta hän ei elä samaa ylevää arkielämää kun Hamlet, jolla on aika elää, kun hän ei toimi. Othellon mustasukkaisuus on ihanaa. Mutta emmekö sittenkin ole vanhoilla harhateillä, kun luulemme elävämme todellisinta elämäämme noina hetkinä, joina olemme tuollaisen tai jonkun yhtä voimakkaan intohimon vallassa? Joskus olen taipuvainen uskomaan, että vanhus, joka yksinkertaisesti istuu nojatuolissaan lampun valossa ja odottaa, seuraten alitajunnassaan kaikkia niitä ikuisia lakeja, jotka vallitsevat hänen talonsa ympärillä; tulkiten, vaikka ymmärtämättään, kaikkea sitä mitä sisältyy ovien ja akkunain hiljaisuuteen ja valon hienoon ääneen; kannatellen sielunsa ja kohtalonsa läsnäoloa; kääntäen, hiukan päätään ja aavistamatta, että samassa huoneessa vaikuttavat ja valvovat kaikki tämän maailman voimat niinkuin toimeliaat palvelijat; tietämättä, että itse aurinko syvyyden päältä kannattelee sitä pöytää, johon hänen kyynärpäänsä nojaa, ja ettei ole yhtäkään taivaan tähteä eikä ainoata sielun kykyä, joka olisi täysin riippumaton laskeutuvan silmäluomen liikkeestä tai nousevasta ajatuksesta; -- joskus olen taipuvainen uskomaan, että tuo liikkumaton vanhus oikeastaan elää paljon syvempää, paljon inhimillisempää ja paljon yleispätevämpää elämää kuin rakastaja kuristaessaan rakastajattarensa, päällikkö voittaessaan tai "puoliso hyvittäessään kunniaansa".

Tähän ehkä vastataan, ettei sellaista liikkumatonta elämää sinänsä voi aistimilla todeta, että se on joillakin liikkeillä tehtävä havainnolliseksi ja että nuo siihen tarvittavat ja hyväksyttävät liikkeet ovat valittavissa vain niiden muutamien intohimojen piiristä, joita tähänkin asti tällä alalla on viljelty. En tiedä, onko perää siinä, että sellainen paikoillaan seisova näytelmä olisi mahdoton. Minä suorastaan luulen, että niitä on olemassakin. Suurin osa Aeschyluksen murhenäytelmistä on liikkumattomia. En puhukaan _Prometeuksesta_ enkä _Rukoilijoista_, joissa ei mitään tapahdu. Mutta katsokaamme _Choephores_-näytelmää, joka kumminkin on vanhan ajan tärisyttävin näytelmä. Sehän polkee paikoillaan Agamemnonin haudan edustalla kuin paha uni, kunnes hartaiden itsetutkistelujen kylläisyydestä salamana sinkoaa esiin murha. Tarkastakaamme tältä kannalta muutamia muita vanhan ajan kauneimpia kappaleita, sellaisia kuin _Eumenidit, Antigone, Elektra, Oedipus Kolonoksessa_. Esipuheessaan _Bereniceen_ sanoo Racine: "He ovat ihailleet Sofokleen _Ajax'ia_, jossa ei tapahdu muuta, kuin että Ajax surmaa itsensä raivoissaan, kun häneltä on kielletty Achilleen aseet. He ovat ihailleet _Filoktetesta_, jonka ainoana aiheena on Ulysses vaanimassa Herkuleen nuolia. Itse _Oedipus_, huolimatta kaikista tuntemiskohtauksistaan, on toiminnaltaan köyhempi kuin vähäpätöisin nykyajan näytelmä."

Eikö sellainen ole melkein liikkeetöntä elämää? Tavallisesti niissä ei ole edes sielullista toimintaa, joka merkitsee tuhannesti enemmän kuin aineellinen ja jonka toki luulisi välttämättömäksi. Ne vaan tulevat toimeen ilman sitä tai supistavat sen ihmeellisellä tavalla siihen mielenkiintoon, joka johtuu ihmisen tilanteesta maailmankaikkeudessa. Se on jo toista kuin raakalaisten kesken; ihminen ei toimi enää alkeellisten intohimojen piirissä, missä hänen olentonsa mielenkiintoisin osa ei suinkaan olekaan tavattavissa. Hänet nähdään lepäävänä. Ei ole enää kysymys olemassaolon tavattomista ja väkivaltaisista hetkistä, vaan olemassaolosta itsestään, sellaisenaan. Löytyy tuhansia ja taas tuhansia lakeja, jotka ovat mahtavampia ja arvokkaampia kuin intohimojen lait; mutta ne lait ovat verkkaisia, tarkkoja ja hiljaisia, ja kuten kaikki peräänantamattomat voimat, tulevat nekin näkyviin ja kuuluviin vain elämän hiljaisina hetkinä, puolihämärässä hartaudessa.

Kun Ulysses ja Neoptolemus tulevat pyytämään Filokteteelta Herkuleen aseita, niin on se juuri yhtä yksinkertainen ja vähäpätöinen teko kuin jos meidän aikana joku ihminen käy katsomassa sairasta, joku kulkija kolkuttaa majatalon ovelle tai joku äiti lieden ääressä istuen odottaa lapsensa paluuta. Sofokles kuvaa ohimennen nopealla vedolla sankariensa luonteet. Mutta eikö olekin myönnettävä, että näytelmän perimmäinen vetovoima ei johdu siinä vallitsevista taisteluista oveluuden ja kunnollisuuden, koti-ikävän, vihan ja ylpeän päättäväisyyden välillä? Siinä on jotakin muuta. Siinä tahdotaan näyttää ihmisen korkeampaa olemassaoloa. Runoilija liittää tavalliseen elämään jotakin muilta ihmisiltä salattua, ja heti näyttäytyy tuon elämän suunnaton suuruus, sen riippuvaisuus tuntemattomista voimista, sen loputon suhteellisuus ja sen valtava köyhyys. Kemisti pudottaa muutamia salaperäisiä pisaroita lasiin, jossa silmän nähden on vain kirkasta vettä, ja heti syntyy sinne reunoja myöten kidemaailmoja, jotka näyttävät meille, mikä siellä lasissa odotti, vaikkei meidän vajanainen silmämme havainnut mitään. Niin Filoktetes-näytelmässäkin tuntuu siltä, kuin kolmen päähenkilön vähäpätöinen sielunkuvaus muodostaisi vain lasin kirkasta vettä, eli tavallisen elämän, johon runoilija pudottaa neronsa paljastavat pisarat...

Eikä kauniitten ja suurten murhenäytelmien kauneus ja suuruus riipukaan niiden toiminnoista, vaan niiden sanoista. Ja riippuuko se yksinomaan niistä sanoista, jotka liittyvät toimintoihin ja selittävät niitä? Ei, siinä pitää olla jotain muuta kuin ulkonaisesti välttämätön vuoropuhelu. Juuri ne vuorosanat, jotka alussa näyttävät tarpeettomilta, painavat näytelmässä enimmän. Niissä piilee näytelmän sielu. Välttämättömän vuoropuhelun ohessa kulkee melkein aina toinen vuoropuhelu, joka tuntuu turhalta. Jos olet tarkka, niin huomaat, kuinka syvästi sielusi kuuntelee vain tuota jälkimäistä puhelua, sillä se yksin puhuu sielulle. Huomaat myös, että tuon tarpeettoman puhelun laatu ja ulottuvaisuus määrää koko kappaleen laadun ja selittämättömän kantavuuden. On varmaa, ettei tavallisten näytelmien vuoropuhelu täysin vastaa todellisuutta; ja kauneimpien murhenäytelmien salaperäinen kauneus piilee juuri niissä sanoissa, jotka sanotaan näennäisen jyrkän totuuden sivussa. Niissä sanoissa se vallitsee, ja ne sanat sisältävät totuuden, joka on syvempi ja verrattomasti läheisempi sille näkymättömälle sielulle, joka kannattaa koko runoelmaa. Voipa sanoa, että runoelma on sitä lähempänä kauneutta ja korkeampaa totuutta, mitä vähemmän siinä on toimintoihin liittyvää ja "sielun tiloja" selvittävää puhetta ja niiden sijaan enemmän sellaista, mikä kirkastaa sielujen käsittämätöntä ja jatkuvaa pyrkimystä omaan kauneuteensa ja omaan totuuteensa. Sitä lähempänä se myös on todellista elämää. Jokainen ihminen joutuu arkielämässä joskus sanoilla selittämään jotakin hyvin vakavaa asiaa. Harkitsepas tätä kohtaa hetkinen. Onko sellaisina hetkinä, tai yleensäkään, suurin merkitys sillä, mitä sinä sanot tai mitä sinulle vastataan? Eikö siinä ole mukana toisia voimia ja toisia kuulumattomia sanoja, jotka yksin vaikuttavat määräävästi. Se mitä minä sanon, ei useinkaan tule lukuun; mutta minun läsnäoloni, minun sieluni asenne, minun tulevaisuuteni ja entisyyteni, se mikä minussa vielä syntyy ja se mikä jo on kuollut, joku salainen ajatus, tähdet, jotka minua tukevat, minun kohtaloni, tuhannet salaperäiset seikat, jotka ympäröivät minua ja ympäröivät sinua; kaikki tämä sinulle puhuu tuona kohtalokkaana hetkenä, puhuu sinulle ja vastaa minulle. Se on mukana jokaisen minun sanani ja sinun sanasi ohessa, ja juuri sen me ennen muuta näemme ja ennen muuta kuulemme, vasten tahtoammekin. Jos sinä "loukattuna puolisona", "petettynä rakastajana", "hyljättynä vaimona" tulet minua tappamaan, niin en loistavimmallakaan puheella voisi pidättää kättäsi aiotusta teosta. Mutta niin voi sattua, että sinä silloin kohtaatkin jonkun noista oudoista voimista, ja minun sieluni, tietäen olevansa noiden voimien vartioima, sanoo sinulle salaisen sanan, ja sinun aseesi vaipuu. Sellaisissa ilmapiireissä tapaukset ratkeavat, ja sellaisten vuoropuhelujen pitäisi edes kaikuna tulla tajuttaviin. Ja sitä kaikua kuuleekin, vaikka etäisenä ja heikkona, niissä suurissa teoksissa, joista äsken puhuin. Mutta eikö voitaisi pyrkiä vieläkin lähemmäksi noita ilmapiirejä, joissa kaikki "todellisuudessa" tapahtuu?

Tuntuu siltä kuin pyrittäisiin. Joku aika sitten tein tosin vielä jotenkin heikon yrityksen tunkeutua noihin salaisuuksiin siinä Ibsenin näytelmässä, jossa kaikkein vaikuttavimmin kuuluu tuo "toisen asteen vuoropuhelu", nimittäin "_Solness rakentajassa_". Kuitenkin on siinä sama muuri, johon saman sokean kädet ovat piirtäneet samoja piirtoja, jotka johtavat samoja valoja kohden. Mitä on runoilija _Solnessissa_ liittänyt tavallisen elämän oheen, että se meistä näyttää niin ihmeelliseltä, niin syvältä ja niin tuskastuttavalta, ulkonaisessa lapsekkuudessaankin? Sitä ei ole helppo osottaa, sillä vanha mestari on kätkenyt siihen useamman kuin yhden salaisuuden. Tuntuu suorastaan siltä, että se mitä hän on tahtonut sanoa on vallan vähäpätöistä sen rinnalla, mitä hänen on _täytynyt_ sanoa. Hän on vapauttanut eräitä sielun voimia, jotka eivät koskaan ennen ole olleet vapaina, ja hän itse on ehkä ollut niiden vallassa. "Nähkääs, Hilde!" huudahtaa Solness. "Teissäkin asuu hiisi. Kuten minussa. Se hiisi juuri -- näettekös -- se on _se_, joka saa ulkonaiset voimat liikkeelle. Ja siinä on antautumien -- joko sitten tahtoi tai ei."

Heissä on hiittä, kuten meissä kaikissa. Hilde ja Solness ovat luullakseni ensimäiset sankarit, jotka hetken ajan tuntevat elävänsä sielun ilmapiirissä, ja heitä pelottaa tuo tosioleellinen elämä, jonka he ovat havainneet liikkuvan tavallisen elämän tuolla puolen. Hilde ja Solness esittävät kahta sielua, jotka ovat päässeet näkemään toistensa tilanteita tuossa oikeassa, oleellisessa elämässä. Ihmisen voi tuntea sangen monella tavalla. Otan esimerkiksi pari kolme olentoa, jotka näen miltei joka päivä. Todennäköisesti en pitkään aikaan eroita heitä muusta kuin liikkeistä, heidän ulkoisista ja sisäisistä tavoistaan, niistä erikoisuuksista, jotka ilmenevät heidän aistimuksissaan, toimissaan ja ajatuksissaan. Mutta jokaisessa pitemmässä ystävyydessä tulee kerran sellainen salaperäinen hetki, jona me niin sanoakseni saamme tarkalleen havaita, mikä on meidän ystävämme suhde siihen tuntemattomaan, joka häntä ympäröi ja mikä on kohtalon suhde häneen. Sellaisesta hetkestä alkaen minun ystäväni todellisesti kuuluu minulle. Siinä kerta kaikkiaan käy ilmi, kuinka tapaukset hänen kohdallaan tulevat muodostumaan. Siinä meille selviää, että vaikka tämä ihminen kuinka vetäytyisi suojiensa syvyyteen ja siellä koettaisi olla ihan hiljaa, ettei mitenkään järkyttäisi tulevaisuuden suuria sammioita, niin ei hänen varovaisuutensa mitään auta: kaikki ne lukemattomat tapaukset, jotka ovat hänelle määrätyt, ne löytävät hänen pakopaikkansa ja tulevat järjestänsä kolkuttamaan hänen ovelleen. Toisella kertaa taas saamme tietää, että vaikka tuo toinen etsimällä etsisi sellaisia tapauksia, niin hän ei niitä tavoita. Hän saa aina palata tyhjin käsin. Sillä hetkellä kun meidän silmämme siten aukenevat, näyttää meidän sielussamme ilman muuta heräävän jokin pettämätön vaisto, ja samassa me olemme varmoja siitä, että jokin tapaus, joka saattaa olla ihan tuon ihmisen käden ulottuvilla, ei kumminkaan häntä kosketa.

Semmoisesta hetkestä ruveten hallitsee jokin erikoinen sielun osa niin kaikkien älykkäimpien kuin kaikkien hämärimpienkin olentojen ystävyyttä. Siinä on eräänlaista elämän transpositiota. Ja kun me sattumalta tapaamme jonkun, jonka tällä tavoin tunnemme, ja vaikka me sitten puhelemmekin lumisateesta tai ohikäyvistä naisista, niin on meissä kummassakin jokin pieni seikka, joka tervehtii toisessa olevaa samanlaista seikkaa, tutkii ja kyselee siltä salavihkaa olosuhteita ja puhuu tapauksista, joita me emme ole mahdolliset ymmärtämään...

Minä luulen, että Hilde ja Solness ovat juuri sellaisessa tilanteessa ja huomaavat toisensa sillä tavoin. Heidän keskustelunsa ei vähääkään muistuta mitään ennen kuultua, sillä runoilija on yrittänyt samoihin lauseparsiin sitoa sekä ulkonaisen että sisäisen vuoropuhelun. Tuossa unissakävijänäytelmässä vallitsevat jotkut uudet voimat. Kaikki sen lauseet samalla kertaa sekä kätkevät että paljastavat tuntemattoman elämän lähteitä. Ja jos me joskus hämmästymme, niin älkäämme unohtako, että meidän sielumme meidän heikoissa silmissämme usein näyttää sangen hullulta ja että ihmisessä on aloja, jotka ovat hedelmällisempiä, syvempiä ja mieltäkiinnittävämpiä kuin järjen ja älyn alueet...

X.

TÄHTI.

Voisi sanoa, että vuosisadasta toiseen on aina joku traagillinen runoilija "runouden soihtua kantaen käynyt läpi kohtalon sokkeloitten". Siten he kukin aikansa voimien mukaan ovat runouteen kiinnittäneet ihmiskunnan aikakausien sielun, ja niin ovat he kirjoittaneet jumalaista historiaa. Vain heitä myöten voi seurata tuon suuren muuttumattoman voiman lukemattomia vaihteluja. Mielenkiintoista onkin niitä seurata; sillä kansojen puhtain sielu on ehkä löydettävissä niitten aatekuvien pohjalta, joita ne ovat tuosta voimasta itselleen luoneet. Itse voima ei ole koskaan täysin kuollut, mutta muutamina ajankohtina se ei ole toiminut juuri ollenkaan, ja silloin ei elämäkään ole ollut niin voimakasta eikä niin syvää. Vain yhden ainoan kerran se on ollut jakamattoman ihailun ja palvonnan esineenä. Silloin sen salaperäisyys kauhistutti jo jumaliakin. On sangen omituista todeta, että se aika, jolloin tuo hahmoton jumalallisuus näytti kaikkein hirveimmältä ja käsittämättömimmältä, kuitenkin oli ihmiskunnan kaunein aika; ja että kaikkein onnellisimman kansan käsitys kohtalosta oli kaikkein kauhistavin.

Tuntuu siltä kuin piilisi tuossa käsityksessä joku salainen voima, tai kuin olisi tuo käsitys jonkun voiman merkkinä. Suureneeko ihminen sitä mukaa, kuin hän pääsee sen tuntemattoman suuruuden perille, joka häntä vallitsee, vai suureneeko tuo tuntematon ihmisen mukana? Nykyään tuntuu kohtalonaate taas olevan heräämässä. Ei liene aivan hyödytöntä lähteä sitä etsimään. Mutta mistä se löytyy? Käydä etsimään kohtaloa, eikö se ole samaa kuin käydä etsimään ihmiskunnan suruja? Ei ole mitään iloista kohtaloa, ei löydy mitään onnen tähteä. Ne tähdet, joita onnen tähdiksi kutsutaan, ovat vain pitkämielisiä. On muuten tärkeätäkin, että joskus käymme etsimään surujamme oppiaksemme niitä tuntemaan ja ihailemaan, vaikkapa kohtalomme ääriviivaton suuri alkumuoto jäisikin meiltä käsittämättä.

Se on tehokkain tapa käydä etsimään ja löytämään omaa itseään; voidaan näet sanoa, että meidän arvomme on yhtä kuin meidän surumme ja murheemme arvo. Sitä myöten kuin me edistymme, tulee meidän surumme syvemmäksi, jalommaksi ja kauniimmaksi, ja Markus Aurelius on ihailtavin ihminen sen vuoksi, että hän paremmin kuin kukaan on ymmärtänyt sen heikon alistuneen hymyn, jota meidän sielumme varmaan hymyilee meidän syvimmässämme. Samoin on laita ihmiskunnan surujen. Niiden vaiheet muistuttavat meidän yksityisten surujemme vaiheita; mutta niiden rata on pitempi ja varmempi ja johtaa kerran sellaisiin valtakuntiin, joihin vain viimeksi tulevaiset saavat tutustua. Se rata on sekin lähtöisin ruumiillisesta tuskasta, on hiljakkoin sivuuttanut jumaltenpelon ja pysähtyy meidän päivinämme erään uuden kuilun partaalle, jonka syvyyksiä parhaimmatkaan meistä eivät vielä ole mitanneet.

Kullakin vuosisadalla on omat lempisurunsa; sillä jokainen vuosisata näkee kohtalon erilaisena. Meidän intohimojemme purkaukset eivät enää kiinnitä meidän mieltämme, niinkuin ne ennen kiinnittivät; ja entisaikain järkyttävimpäinkin mestariteosten suru on arvoltaan alhaisempaa kuin meidän nykyaikaiset surumme. Nuo teokset koskettavat meitä vain välillisesti ja yksinomaan sen toten, mitä meidän ajattelumme ja elämäntuskan jalostama itsemme omasta kohden lisää niiden esittämiin vihan ja rakkauden kohtauksiin.

Välistä tuntuu siltä kuin olisimme lähestymässä uutta pessimismiä, salaperäistä ja ehkä sangen puhdasta. Peloittavimmat tietäjät ja viisaat, Schopenhauer, Carlyle, venäläiset, pohjoismaalaiset, ja myös kunnon optimisti Emerson (sillä mikään ei ole niin masentavaa kuin vapaaehtoinen optimismi), he ovat menneet pois selittämättä meidän surumieltämme. Me tajuamme, että kaikkien niitten syiden ja perusteiden alla, joita he ovat yrittäneet meistä lausua, vielä on paljon muita syvempiä syitä, joita he eivät ole pystyneet paljastamaan. Ihmisen suru, joka jo alusta alkaen on kaunista, voi vielä jalostua loppumattomiin, hamaan siihen asti, kunnes tulee nero, joka sanoo tuskan viimeisen sanan, joka ehkä meidät täydellisesti puhdistaa...

Siihen asti me olemme ihmeellisten voimien vallassa ja joka hetki pääsemäisillämme perille niiden tarkoituksista. Suurten uudempien tragikkojen Shakespearen, Racinen ja heidän seuraajainsa aikana uskotaan kaikkien onnettomuuksien johtuvan meidän sydämiemme erinäisistä intohimoista. Lähestyvä tuho ei mitenkään leijaile kahden maailman välillä: se tulee täältä ja menee tuonne ja sen lähtökohta tiedetään. Ihminen on aina valta-asemassa. Kreikkalaisten aikana oli ihmisen asema paljon heikompi, ylinnä vallitsi silloin kohtalon voima. Mutta se oli luoksepääsemätön, eikä kukaan uskaltanut siltä mitään kysyä. Mutta nykypäivinä käännytään juuri sen puoleen, ja siinä ehkä on se suuri merkki, joka viittaa näytelmätaiteen uudistumiseen. Ei pysähdytä enää pelkkään onnettomuuden vaikutelmaan, vaan pyritään onnettomuuteen itseensä, tahdotaan tietää sen olemus ja sen lait. Se mikä itsetiedottomasti täytti ensimäisten tragikkojen mielen ja heidän tahtomattaankin ympäröi juhlallisella hämyllä ulkonaisen kuoleman kovat ja väkivaltaiset eleet; itse onnettomuuden luonne; se on tullut uusimpien näytelmien keskiöksi ja niiden oikullisten valojen polttopisteeksi, joiden ympärillä miesten ja naisten sielut risteilevät. Ja niin on päästy askelta lähemmäksi salaperäisyyttä, näkemään elämän kauhuja kasvoista kasvoihin.

Olisi mielenkiintoista ottaa selkoa, miltä kannalta meidän viimeiset tragikkomme näyttävät katselevan onnettomuutta, joka on kaiken näytelmärunouden pohja. He näkevät sen lähempää kuin kreikkalaiset, ja tunkeutuvat syvemmälle sen sisäisen piirin hedelmälliseen hämäryyteen. Se on ehkä eräänlaista jumaluutta. Mutta he jättävät sen lähemmin huomioon ottamatta. Mistä se tulee, minne se menee ja mitä varten se laskeutuu tänne alas! Kreikkalaiset tuskin tekivät noita kysymyksiä. Onko se meille määrätty, vai syntyykö se silloin kun me itsekin? Saapuuko se itsestään meitä kohden vai kutsuvatko sitä ne äänet, jotka nousevat meidän olemuksemme syvyyksistä ja joiden kanssa sillä on salaista yhteisymmärrystä? Pitäisi päästä jonkun toisen maailman huipuilta tarkkaamaan sen ihmisen oloa, jota suuri tuska lähestyy; ja kukapa ihminen ei tietämättään työskentelisi sen tuskan valmistamiseksi, josta on tuleva hänen elämänsä keskipiste.

Skotlantilaisilla talonpojilla on muuan sana, jota voisi sovittaa kaikkiin olentoihin. Taruissaan he nimittävät _fey'iksi_ sellaista ihmistä, jota jokin sisäinen hellittämätön veto, kaikista ponnistuksista, neuvoista ja avusta huolimatta, vie välttämätöntä turmaa kohden. Siten oli Jaakko I, Catherine Douglas'in Jaakko, sellainen _fey_, kun hän kaikista maailman, helvetin ja taivaan kaameista ennustuksista huolimatta lähti viettämään joulua Perth'in synkkään linnaan, jossa häntä odotti murhaaja, petollinen Robert Graeme. Kuka meistä ei elämänsä ratkaisevimman onnettomuuden aikoina muistaisi olleensa samanlaisissa lumoissa! On huomattava, että minä tässä puhun vain toimivista onnettomuuksista, sellaisista, joita olisi voinut välttää; on näet sellaisiakin onnettomuuksia, kuten rakastetun olennon kuolema, jotka kohtaavat meitä ilman muuta, ja joihin emme teoillamme voi mitään vaikuttaa. Mutta palauta mieleesi se päivä, josta elämäsi kohtalo johtuu. Ketä meistä ei olisi varoitettu; ja vaikka meistä nyt tuntuu, että koko kohtalo olisi ollut vältettävissä, kun emme olisi astuneet sitä yhtä askelta, emme avanneet sitä ovea, emme nostaneet kättämme; niin emmekö me kukin silloin kuilun partaalla turhaan, toivottomasti ja voimattomasti taistelleet jotakin näkymätöntä voimaa vastaan, joka itse näytti olevan toimeton?

Eräänä iltana avasin erään oven, ja siinä tuulahduksessa sammui ijäksi minun onneni, aivan samoin kuin siinä olisi sammunut lampun hento liekki; ja kun minä sitä nyt muistelen, niin en voi sanoa, etten olisi sitä tiennyt... Ja kumminkaan ei minua mikään tärkeä seikka vienyt sille kynnykselle. Olisin voinut mennä menojani olkapäitäni kohauttaen, mikään inhimillinen järkisyy ei olisi voinut pakoittaa minua sille ovelle kolkuttamaan... Ei mikään järkisyy; ei mikään muu kuin kohtalo...

* * * * *

Tämä muistuttaa vielä Oedipuksen kohtaloa, ja kuitenkin siinä jo on jotain muuta. Voisi sanoa, että tässä on sitä kohtaloa katsottu _ab intra_. Salaperäiset voimat vallitsevat meissä itsessämme, mutta näyttävät samalla sointuvan yhteen ulkonaisten tapausten kanssa. Meidän kaikkien sieluissamme viihtyy vihollisia. Ne viholliset tietävät mitä ne tekevät, ja mitä ne saattavat meidät tekemään. Ja kun ne ovat johtaneet meidät sattuvaan tapaukseen asti, niin ne varottavat meitä puolella sanalla, joka on liian vähän pysähdyttääkseen meidät puolitiehen, mutta ihan kylliksi saadakseen meidät liian myöhään vaikeroimaan, ettemme sittenkin tarkemmin kuunnelleet tuota heikkoa ja ilkkuvaa ääntä. Mihin ne pyrkivät, nuo voimat, jotka halajavat saattaa meitä turmioon, aivan kuin ne itse olisivat riippumattomia eivätkä määrätyt meidän kanssamme katoamaan, vaikka ne yksinomaan meissä asuvatkin. Mikä panee liikkeelle nuo maailmankaikkeuden rikostoverit, jotka elävät meidän verestämme?