Part 6

Emerson on tullut yksinkertaisin tavoin todistamaan tätä meidän sielumme yhtäläistä ja salaista suuruutta. Hän on ympäröinyt meidät hiljaisuudella ja ihailulla. Hän on vuodattanut valojuovan kotiin palaavan käsityöläisen askeliin. Hän on osottanut meille kaikki taivaan ja maan voimat, kuinka ne ovat mukana kannattamassa kynnystä, jolla pari naapurusta puhelee sateesta tai nousevasta tuulesta, ja kahden toistaan lähestyvän kulkijan yläpuolella hän saa meidät näkemään Jumalan kasvot, jotka hymyilevät niin ikään Jumalan kasvoille. Hän on meidän arkista elämäämme lähempänä kuin yksikään. Hän varoittaa meitä ennakolta ja on siinä kohden kaikkein huolellisin, uutterin, taitavin ja tarkin, ehkäpä inhimillisin. Hän on arkipäivien viisas, ja arkipäivät muodostavat itse asiassa meidän olemuksemme sisällön. Vuosikausia kuluu ilman intohimoja, ilman hyveitä, ilman ihmeitä. Opeta meitä pitämään arvossa elämän pieniä hetkiä. Jos minä tänä aamuna olen osannut toimia Markus Aureliuksen hengessä, niin älä sinä tule minun toimiani korostamaan, sillä minä tiedän itsekin, että on jotakin tapahtunut. Mutta jos minä luulen menettäneeni päiväni arvottomissa teoissa, ja sinä voit todistaa, että minä sittenkin olen elänyt yhtä syvästi kuin joku sankari ja että minun sieluni ei ole menettänyt oikeuksiaan, niin olet sinä tehnyt enemmän kuin jos olisit taivuttanut minut tänään pelastamaan viholliseni hengen, sillä sinä olet lisännyt minussa elämän summaa, elämän suuruutta ja elämän halua; ja huomenna minä ehkä taas osaan elää arvokkaasti.

VIII.

NOVALIS.

[Esipuheen katkelma _Saïs'in oppilaiden_ käännöksestä.]

"Ihmiset vaeltavat eri teitä; ken niitä seuraa ja niitä vertailee, hän näkee ihmeellisiä ilmiöitä syntyvän" -- niin sanoo kirjailijamme. Minä olen valinnut kolme sellaista ihmistä, joiden tiet johtavat kolmelle eri huipulle. Ruysbroeckin teosten piirissä olen nähnyt sielun siintävimmät huiput, Emersonilla taas säännöttömästi kaartoilivat ihmissydämen vaatimattomammat kukkulat. Tässä teoksessa joudumme ymmärryksen teräville häkilänpiikeille, jotka usein ovat pelottaviakin. Mutta piikkien välissä on viheriöitseviä painanteita ja niissä suloisen varjokkaita kätköjä, joiden ilma alati on kirkasta kuin kristalli.

On ihastuttavaa nähdä, kuinka ihmissielujen radat käyvät erilleen pyrkiessään saavuttamattomuutta kohden. Seuratkaamme hetkinen niiden kolmen sielun jälkiä, jotka äsken mainitsin. He ovat kukin tahollaan päässeet kauas keskimittaisen tietoisuuden tuttujen ja turvallisten rajaviivain yläpuolelle ja sieltä löytäneet totuuksia, jotka eivät ole toistensa kaltaisia, mutta jotka meidän kumminkin on otettava vastaan niinkuin kadonneet ja taas löydetyt sisaremme. Jokin kätketty totuus on se mikä meitä pitää elossa. Me olemme sen totuuden tiedottomia ja mykkiä orjia ja kannamme kahleita niin kauan kun ei se vielä ole näyttäytynyt. Mutta jos joku noista oudoista olennoista, jotka ovat moninaisuudessaan yhtenäisen ihmissielun tuntosarvia; -- jos joku niistä pimeässä hapuillessaan hetkenkin saa tuota totuutta aavistaa, niin heti mitättöminkin meistä tuntee kuin jonkin äkillisen ja selittämättömän voiman avulla vapautuvansa jostakin. Paljastetun ja iäksi paenneen totuuden tilalle tulee uusi korkeampi, puhtaampi ja salaperäisempi totuus, ja vaikkei pinnalle näy mitään, niin viettää kaikkeuden sielu seijasta ja syvällistä juhlaa, johon me vain kaukaa ja hidastellen otamme osaa. Ja minä luulen, että se juuri sillä tavalla kohoaa ja lähestyy päämäärää, joka sille yksin on tuttu.

Kaikki se mitä sanoilla sanotaan ei itsessään ole mitään. Pane toiselle vaakalaudalle kaikki suurten viisaitten puheet ja toiselle tuon lapsen tiedoton viisaus ja sinä saat nähdä, että kaikki se mitä Platon, Markus Aurelius, Schopenhauer ja Pascal ovat meille ilmoittaneet, ei saa rahtuakaan hievahtamaan tiedottomuuden aartehistoa, sillä vaiti oleva lapsi on tuhatta vertaa viisaampi kuin puhetta pitävä Markus Aurelius. Ja kumminkaan eivät kaikki tuon lapsen tuntemattomat sisäiset aarteet olisi sitä mitä ne nyt ovat, jollei Markus Aurelius olisi kirjoittanut kahtatoista Meditatio-kirjaansa. Ehkei ole mahdollista puhua näistä asioista selvää kieltä, mutta ne joilla on kykyä asettaa omalle itselleen kyllin syviä kysymyksiä ja jotka osaavat vaikkapa vain salamanlyönnin ajan elää täysin olemuksensa mukaisesti, ne tietävät, että asia on niin. Jonain päivänä voidaan saada selville ne syyt, jotka vaikuttavat sen, että vaikka joku kansanmies ei ikänään ole lukenut Platonia, Swedenborgia eikä Plotinosta, niin ei hänen sielunsa nyt olisi sitä mitä se niin erehtymättä on, jolleivät nuo mainitut miehet koskaan olisi eläneet. Mutta miten lieneekin, niin ainoaltakaan sielulta ei koskaan ainoakaan ajatus katoa olemattomiin, ja kuka tietää kuinka monet meistä elävät vain sellaisten ajatusten varassa, joita ei koskaan ole ilmaistu? Meidän tietoisuudellamme on monta astetta, ja suurimmat viisaat huolehtivat vain meidän tietoisuudestamme, joka on melkein tiedotonta sen tähden, että se juuri on tulossa jumalalliseksi. Tuon transeendentalin tietoisuuden kartuttaminen näyttää aina olleen ihmisten korkein vaikka tuntematon halu. Että se on heille tietämätöntä ei merkitse mitään, sillä heille on kaikki tietämätöntä, ja kumminkin he sieluissaan toimivat niin viisaasti kuin kaikkein viisaimmat. Totta on että suurin osa ihmisistä vasta kuoleman vaiheilla saa elää pienen hetken. Kuitenkin tuo mainittu tietoisuus karttuu vain sikäli kuin karttuu se selittämätön mikä meitä ympäröi. Me pyrimme tietämään oppiaksemme olemaan tietämättä. Me suurenemme vain sikäli kuin suurennamme niitä salaperäisiä seikkoja, jotka meitä painavat, ja me olemme sellaisten orjien kaltaisia, jotka vain sillä ehdolla saavat elämänhalunsa säilymään, että aina ja masentumatta lisäävät armottomien kahleittensa painoa...

Noiden ihmeellisten kahleitten historia on meidän oman itsemme ainoa historia. Sillä me olemme pelkkä mysterio ja se mitä me tiedämme ei ole mielenkiintoista. Tuo historia ei vielä ole pitkä; se mahtuu muutamille sivuille ja parhaimmatkin näyttävät pelkäävän sitä. Kuinka harvat uskaltavatkaan edetä inhimillisen ajatuksen äärimmäisille aloille! ja sano minulle niiden nimet, jotka olisivat siellä jonkun hetken viipyneet... Monet ovat sitä luvanneet, ja jotkut ovat yrittäneet, mutta pian on heiltä loppunut se voima, jota siellä tarvitaan, he ovat vierähtäneet takaisin ulkonaisen elämän vaiheille, ihmisymmärryksen tutuille maille, "ja heidän silmäinsä edessä solui kaikki taas vanhaan tapaan."

On todella vaikeata tehdä kysymyksiä omalle sielulleen ja erottaa sen heikko lapsenääni ympäröivän turhan melun keskeltä. Ja kumminkin, kun ajattelemme: kuinka mitättömiä ovatkaan kaikki muut hengen ponnistukset, ja kuinka kaukana meistä itsestämme käykään meidän tavallinen elämämme! Voisi sanoa että siellä alhaalla näkyy vain meidän tyhjien, hajanaisten ja hedelmättömien hetkiemme kuvajainen; mutta täällä on meidän olemuksemme ainoa kiinnekohta ja itse elämän olinpaikka. Sinne meidän on alati ja yhä uudelleen paettava. Kaiken muun me tiedämme jo ennen kuin meille on mitään sanottukaan; mutta täällä me opimme paljon enemmän kuin mitä puhumalla puhutaan. Ja juuri kun lause uupuu ja sanat häviävät, kohtaa meidän levoton katseemme yhtäkkiä, vuotten ja vuosisatain halki, toisen katseen, joka uskollisesti on sitä odottanut Jumalan tiellä. Silmäluomet värähtävät yhtaikaa, silmät kostuvat saman mysterion pelottavan suloisesta kasteesta, ja me tiedämme ettemme enää ole yksin tällä loputtomalla tiellä...

Mutta mitkä kirjat puhuvat meille tuosta elämän olinpaikasta? Metafysikot pääsevät tuskin sen rajamerkeille asti ja kun niiden ohi on menty, niin mitä oikeastaan on silloin jälellä? Joitakin mystikoita, jotka näyttävät mielettömiltä sen vuoksi, että he ilmeisesti edustaisivat itse inhimillisen ajattelun luonnetta, jos ihmisellä olisi aikaa ja voimaa olla tosi ihminen. Vaikka me yli kaiken rakastammekin tavallisen järjen mestareita, semmoisia kuin Kant, Spinoza, Schopenhauer ja muutamat muut, niin ei se anna aihetta vieromaan toisellaisen järjen mestareita, joiden järki on veljellistä järkeä sekin ja ehkäpä meidän tulevaisuuden järkeämme. Kuitenkin kaikitenkin he ovat meillä sanoneet asioita, jotka olivat meille välttämättömiä. Ota syvällisin kaikista tavanmukaisista siveysoppineista tai sielutieteilijöistä ja katso mitä hän opettaa. Hän puhuu sinulle rakkaudesta, vihasta, ylpeydestä ja muista meidän sydämemme intohimoista, ja nuo seikat voivat viehättää meitä hetkisen, niinkuin poimitut kukat. Mutta meidän todellinen ja muuttumaton elämämme kulkee tuhannen peninkulman päässä rakkaudesta ja sadantuhannen peninkulman päässä ylpeydestä. Meillä on _minä_, joka on syvempi ja tyhjentymättömämpi kuin intohimojen tai puhtaan järjen _minä_. Ei ole tärkeätä sanoa meille mitä tunnemme silloin kun rakastajattaremme hylkää meidät. Tänä päivänä hän menee pois, ja meidän silmämme itkee, mutta meidän sielumme ei itke. Voi sattua, että sielu saa tuosta tapauksesta tiedon ja muuntaa sen valoksi, sillä kaikki mikä sieluun saapuu, alkaa heti säteillä. Myös on mahdollista, ettei sielu tiedä mitään koko asiasta, ja mitäpä siitä silleen on puhumista? Sellaiset pienet asiat on jätettävä niille, jotka eivät tiedä että elämä on syvää, Jos minä tänä aamuna olen lukenut La Rochefoucauld'ia tai Stendhal'ia, niin luuletteko siitä saamieni ajatusten lisänneen minun ihmisyyttäni tai tehneen minua kauniimmaksi niiden enkelien edessä, joita minun päivin ja öin on lähestyminen? Kaikki mikä ei kohoa koeteltua arkiviisautta korkeammalle, se ei kuulu meille eikä ole meidän sielullemme arvollista. Kaikki mitä opimme ilman tuskaa, tekee meidät pienemmiksi. Minä hymyilisin vaivaloisesti, jos sinun onnistuisi minulle osottaa, että olin itsekäs siinäkin kun uhrasin onneni ja elämäni; mutta mitä on itsekkyys niin monien muiden kaikkivaltiasten seikkain rinnalla, joiden tunnen itsessäni elävän sanoin kuvaamatonta elämää? Meidän olemuksemme puhtaat lait eivät löydy intohimojen vaiheilta. Tulee hetki, jolloin meitä ei enää hyödytä eikä meidän elämäämme enää liikuta tavallisen tietoisuuden ilmiöt -- jota myös voisimme sanoa intohimojen tai ensiasteisten suhteiden tietoisuudeksi. Minä myönnän, että tuokin tietoisuus jossain kohdin on mielenkiintoinen ja että on välttämätöntä tuntea sen tapoja. Mutta se on vain pinnallinen kasvi, sen juuret karttavat sitä tulta, joka palaa meidän olemuksemme keskuksessa. Minä voin tehdä jonkun rikoksen eikä silti pieninkään henkäys kosketa sen tulen liekkejä; ja taas joku vaihdettu katse, tulkitsematon ajatus, vaitiolon hetki voi kiihdyttää sen hirmuisiin loimuihin ja saada sen piilojensa syvyydestä tulvimaan yli minun elämäni. Meidän sielumme ei tuomitse samoin kuin me; se on oikullinen ja kätkössä pysyvä. Se voi huomata tuulenhenkäyksen ja myrsky voi siltä jäädä huomaamatta. On etsittävä sellaista, jota se huomaa. Siinä on kaikki, sillä siinä olemme me itse.

Niinpä -- palatakseni jälleen tuohon tavalliseen tietoisuuteen, joka vallitsee niin etäällä meidän sielustamme -- tiedän monta, joita ei enää ollenkaan hämmästytä esimerkiksi kuvaus Othellon ihmeellisestä lemmenkateudesta. Se on määräävänä ihmisen ensimäisissä piireissä. Se on vielä ihailtavaakin, kun varoo avaamasta ovia ja ikkunoita; jos ne aukenevat, virtaa ulkoa sisään kaikki se tuntematon mikä siellä on odottanut, ja siinä virrassa varahtaa koko kuva tomuksi. Me kuuntelemme Maurin ja Desdemonan puhelua ja pidämme sitä täysivalmiina luomana, mutta emme kuitenkaan voi olla sen ohessa ajattelematta syvempiä asioita. Tuo afrikalainen soturi elää toista elämää, joka ei riipu siitä, pettääkö jalo venetsiatar häntä vai eikö petä. Hänen sielussaan ja hänen olemuksensa ympärillä voi juuri hänen kurjimman epäluulonsa ja raaimman vihansa hetkellä sattua tuhat vertaa ylevämpiä tapauksia, joita hänen kiljuntansa ei voi hämmentää, ja lemmenkateuden pinnallisten kuohujen läpi kuultaa jokin muuntumaton olemus, johon ihmisnero toistaiseksi vain sivumennen on viitannut.

Siitäkö johtuu kaikkien mestariteosten suruvoittoinen sävy? Niitä luodessaan on runoilijain täytynyt sulkea silmänsä näkemästä sielunsa hirvittäviä näköaloja ja vaimentaa sen lukuisat vakavat äänet. Jolleivät he niin olisi tehneet, olisivat he kadottaneet uskalluksensa. Ei mikään ole niin masentavaa ja petollista kuin mestariteos, sillä se osottaa parhaiten ihmisen kyvyttömyyttä päästä tietoisuuteen omasta suuruudestaan ja arvokkuudestaan. Jollei siinä ohessa jokin ääni meille ilmoittaisi, että suurimmatkaan kauneudet eivät ole mitään sen rinnalla mitä me olemme, niin olisi sellainen mestariteos omansa alentamaan meitä enemmän kuin mikään.

"Sielu", sanoo Emerson, "on korkeampi kuin kaikki mitä siitä voidaan tietää ja viisaampi kuin mikään sen teoista. Suuri runoilija saa meidät tuntemaan oman arvomme ja niin me annamme vähemmän arvoa hänen luomalleen. Paras oppi mitä hän meille antaa on se, että opimme pitämään halpana kaikkea, mitä hän on tehnyt. Shakespeare vie meidät niin yleville älyllisen toiminnan maille, että hänen omat rikkautensa vaikuttavat mitättömiltä niiden rikkauksien rinnalla, joihin siellä saamme eläytyä, ja niin me tunnemme, ettei se ylevä teos, jonka hän on luonut ja jonka me hetkittäin kohotamme itsestään olemassa olevan arvoon; ettei se teos koske asiain todellista luontoa sen syvemmälti kuin ohikulkijan varjo jotakin kallionkylkeä."

Suurten runoelmien ja suurten murhenäytelmien ylevät huudahdukset eivät ole muuta kuin salaperäisiä huudahduksia, jotka eivät koske noiden runoelmien ja näytelmien ulkonaista toimintaa. Ne ovat sisällisen elämän hetkittäisiä pilkistyksiä ja ne saavat meidät toivomaan jotakin odottamatonta -- jota me kumminkin niin kiihkeästi odotamme! -- kunnes ylen tutut intohimot taas peittävät ne lumellaan... Juuri semmoisissa kohdissa ihmisyys hetkeksi asettuu oman itsensä eteen, niinkuin joku ihminen jonkun enkelin eteen. Mutta nyt on tarpeellista, että se niin usein kuin mahdollista asettuu oman itsensä eteen saadakseen tietoa omasta olemuksestaan. Jos jonkun toisen maailman olento astuisi alas meidän keskellemme ja kysyisi meidän sielumme jaloimpia kukkia ja ihmiskunnan aateliskirjoja, niin mitä me hänelle antaisimme. Jotkut, tietämättä mitä tehdä, viittaisivat filosoofeihin. Joku taas, en muista kuka, on luvannut tuoda esiin _Othellon, Kuningas Lear'in ja Hamletin_. Ei, ei, emme me ole mitään semmoista. Ja minä luulen, että meidän sielumme painuisi syvälle meidän ruumiiseemme ja kuolisi sinne häpeästä, sillä se tietää kyllä hyvin, etteivät sen näkyväiset aartehistot ole mitään vieraille näytettäviä ja että ne sisältävät vain väärennettyjä jalokiviä. Vähäisinkin meistä tuntee yksinäisyyden hetkinä -- kun hän tietää sen mitä ihmisen pitäisi tietää -- olevansa oikeutettu toisenlaiseen esittelyyn kuin se minkä mestariteokset antavat. Me olemme näkymättömiä olentoja. Meillä ei olisi taivaan lähettiläälle mitään sanottavaa eikä liioin mitään näytettävää, ja meidän parhaat kauneutemme tuntuisivat yhtäkkiä samanlaisilta kuin ne poloiset perhemuistot, jotka ovat olevinaan niin kalliita siellä omissa laatikoissaan, mutta muuttuvat heti niin surkeiksi jos ne vedetään piilostaan välinpitämättömien silmien katseltaviksi. Me olemme näkymättömiä olentoja, jotka elämme vain omassa itsessämme, ja tuo tarkkaavainen vieras menisi pois aavistamatta mitä kaikkea hän olisi voinut nähdä, jollei meidän suopea sielumme juuri silloin tulisi väliin. Sielu pakenee niin mielellään pikkuasioita ja sitä on niin vaikea tavottaa elämän seasta, ja sen vuoksi pelätään kutsua sitä apuun. Ja kumminkin se on aina läsnä eikä pety koskaan, eikä petäkään koskaan kun sitä oikein pyytämällä pyydetään. Se näyttäisi tuolle odottamattomalle lähettiläälle ihmisen yhteenpuristettuja käsiä, hänen silmiään, jotka ovat täynnä nimettömiä unelmia, ja hänen huuliaan, jotka eivät mitään osaa sanoa; ja ehkei toinen, jos hän on kyllin arvokas ymmärtääkseen, silleen enää uskaltaisi kysyä...

Mutta jos hän muita todistuksia tahtoisi, niin veisi sielu hänet niiden pariin, joiden teot liikkuvat melkein hiljaisuuden rajoilla. Se avaisi ovet sinne, missä jotkut rakastaisivat sitä sen itsensä vuoksi pitämättä lukua ruumiin pikku eleistä. He nousisivat yhdessä niille yksinäisille ylängöille, missä tietoisuus kohoo askelta korkeammalle ja missä kaikki ne, jotka ovat levottomia itsensä tähden, tarkastellen kiertelevät sitä suunnatonta rataa, joka yhdistää näkyväisen maailman meidän korkeampiin maailmoihimme. He menisivät ihmisolemuksen äärille; sillä missä inhimillinen näyttäisi loppuvan, siinä se todennäköisesti vasta alkaa; ja sen varsinaiset ja ehtymättömät ainekset löytyvät vain näkymättömistä, missä alati on oltava varuillaan. Vain niiltä ylängöiltä löytyy ajatuksia, joita sielu voi hyväksyä, ja aatteita, jotka muistuttavat sitä itseään ja ovat yhtä järkkymättömiä kuin se itse. Siellä ihmisyys on saanut hetkisen hallita ja nuo heikosti valaistut huiput ovat ehkä ainoat merkit, jotka maasta pilkottavat hengen avaruuteen. Niiden heijastukset ovat todellakin saman värisiä kuin meidän sielumme. Me tunnemme itsessämme, että kaikki älyn ja sydämen intohimot vieraan olennon silmissä olisivat joittenkin kyläriitojen veroisia; mutta ne miehet, joista minä puhun, ovat teoissaan edenneet intohimojen pienistä oloista ja sanoneet asioita, jotka jaksavat kiinnittää muittenkin mieltä kuin maallisen seurakunnan jäsenten. Meidän ihmisyytemme ei saa myyräyhteiskunnan tavoin liikkua yksin omissa syvyyksissään. Sen on tärkeätä elää niinkuin sen joskus pitäisi tehdä elämästään tiliä vanhemmille veljille. Omaan itseensä kiintynyt henki on vain paikallinen kuuluisuus, joka saa matkustajan hymyilemään. On olemassa muutakin kuin henkeä, eikä henki ole se, mikä meitä yhdistää maailman kaikkeuteen. On jo aika oppia tekemään ero hengen ja sielun välillä. Ei ole kysymys siitä mitä tapahtuu meidän keskuudessamme, vaan siitä mitä tapahtuu meissä, intohimojen ja järjen yläpuolella. Jollei minulla tuolle toisen maailman olennolle ole muuta antamista kuin La Rochefoucauld, Lichtenberg, Meredith tai Stendhal, niin hän katselisi minua samaan tapaan kuin minä katselen jotain hengettömän kaupungin epätoivoista porvaria, joka minulle haastelee kaduistaan, avioelämästään tai teollisuudestaan. Mikäpä enkeli kyselisi Titukselta, miksei tämä nainut Bereniceä tai miksi Andromake lupautui Pyrrhukselle? Mitä edustaa Berenice, jos vertaan häntä siihen näkymättömään mikä piilee tuossa kerjäläisnaisessa, tai ilotyttöön, joka tuossa tekee minulle merkkejään? Joku salaperäinen sana voi joskus, yksin ja semmoisenaan, edustaa inhimillistä olentoa; mutta meidän sielumme ei noilla toisilla alueilla ole ilman varjoja ja kuiluja; ja sinä itse -- pysähdytkö siihen vakavina hetkinä, kun elämän paino makaa raskaana hartioillasi? Ihminen ei ole noissa seikoissa ja kumminkin nuo seikat ovat täysiä ja valmiita. Mutta niistä saa puhua vain itsekseen ja pitää heti vaieta, jos joku vieras illalla kolkuttaa ovelle. Mutta jos sama vieras yllättää minut juuri kun sieluni etsii läheisimpien aartehistojensa avainta Pascalilta, Emersonilta tai Hellolta tai niiltä joiden huolen esineenä on hyvin puhdas kauneus, niin silloin en sulje kirjaa enkä punastu; ja ehkäpä hän itse siinä saisi tuntemuksen jostakin hiljaisuuteen tuomitusta lähimäisestä, tai ainakin tulisi tietämään, ettemme kaikki ole pelkkiä tyytyväisiä maan asuvaisia.

JOKAPÄIVÄISYYDEN TRAGIIKKA.

On olemassa sellaista jokapäiväisyyden tragiikkaa, joka on paljon todempaa, paljon syvempää ja paljon läheisemmässä yhteydessä meidän todellisen olemuksemme kanssa, kuin on suurten tapausten tragiikka. Sitä on helppo tajuta, mutta vaikea tulkita, sillä tämä varsinainen tragiikka ei kuulu aineellisuuden eikä sielunilmiöiden yksinkertaisiin piireihin. Siinä ei ole kysymys määrättyjen olentojen välisestä taistelusta, ei liioin kahden mielihalun välisestä taistelusta eikä ikuisesta intohimon ja velvollisuuden ristiriidasta. Pikemminkin on kysymys jostakin ihmeellisestä, joka sisältyy itse elämisen ilmiöön. Pikemminkin pitäisi näyttää, että sielussa itsessään on sielu, keskellä äärettömyyttä, joka aina ja alati on toiminnassa. Yli järjen ja tunteen tavallisten keskustelujen pitäisi tehdä kuultavaksi se juhlallisempi ja katkeamaton keskustelu, joka on käymässä olennon ja sen kohtalon välillä. Pitäisi voida seurata olentoa, joka epäröivin, tuskallisin askelin lähestyy totuuttansa, kauneuttansa, Jumalaansa; tai olentoa, joka niistä etääntyy. Pitäisi vielä tehdä nähtäviksi ja kuultaviksi tuhannen sellaista seikkaa, joita tragiikan runoilijat ovat päästäneet sivumennen vivahtamaan. Mutta pääkysymys on tämä: eikö sitä, minkä he ovat päästäneet vain sivumennen vivahtamaan, voisi yrittää saada kaiken muun edellä vallitsevaksi? Eikö voisi sitä mitä me kuulemme esimerkiksi kuningas Learissä, Macbethissa, Hamletissa, äärettömyyden salaperäistä soittoa, sielujen ja Jumalien uhkaavaa vaitioloa, näköpiirin äärellä jylyävää iankaikkisuutta, kohtaloa tai sallimusta, jotka sisäisesti havaitsee, vaikkei voi sanoa mistä merkistä ne tuntee; eikö minkäänlaisella osienvaihdolla voisi tuota kaikkea vetää lähemmäksi katsojaa samalla kun näyttelijät jäisivät syrjään. Onko liian uskaliasta väittää, että elämän todellinen murhenäytelmä, syvä ja normaali yleistragiikka, alkaa vasta siitä, mihin niin sanottu toiminta tuskineen ja kauhuineen päättyy! Eikö onnen käsivarsi olisi pitempi kuin onnettomuuden, ja eivätkö muutamat sen voimat pääsisi vielä lähemmäksi inhimillistä sielua? Pitääkö meidän välttämättä kiljua kuin Alridit, jotta iankaikkinen Jumala meissä ilmenisi? eikö hän koskaan voi ilmestyä meidän hiljaisen lamppumme ääreen? Eikö aivan tyven hetki ole kauhea, kun sitä ajattelee, ja kun tähdet vartioivat sitä yläpuolelta; ja kummassako kehkeytyy elämän tarkoitus, melussa vaiko hiljaisuudessa? Kun kertomuksen lopussa sanotaan: "Ja he tulivat onnellisiksi", niin eikö siitä kohdasta vasta pitäisi suuren levottomuudentunnelman herätä? Mitä heille tapahtuu kun he ovat onnellisia? Eikö onnellisuus tai ihan yksinkertainen lepohetki sisällä vakavampia ja vakaampia asioita kuin intohimojen aallokko? Eikö silloin ajan meno ja muut vielä salaperäisemmät menot vihdoinkin tule näkyviin ja eikö tiimojen vauhti tunnu kiihtyvän? Eikö kaikki tämä tavoita paljon syvempiä säikeitä kuin tavallisten näytelmien tikarinpistot? Kun ihminen luulee olevansa suojassa ulkonaiselta kuolemalta, niin eikö olemisen ja äärettömyyden ihmeellinen ja hiljainen murhenäytelmä juuri silloin avaakin teatterinsa ovia? Saavuttaako minun elämäni mielenkiintoisimman kohtansa siinä kun pakenen paljastettua miekkaa? Sisältyykö sen ylevin hetki suudelmaan? Eikö elämässä ole toisia kohtia, joina pysyväisemmät ja puhtaammat äänet tulevat kuuluviin? Vain ukkosöinäkö meidän sielumme puhkeaa kukkaan? Niin näyttää näihin asti uskotun. Melkein kaikki meidän tragiikanrunoilijamme havaitsevat vain toisaikaista elämää, ja voipa väittää, että koko meidän teatterimme on ajastaan eksynyt, ja että näyttämötaide on yhtä monta vuotta jälessä kuin kuvanveisto.

Samoin ei ole laita esimerkiksi hyvän maalaustaiteen eikä hyvän musiikin, ne ovat nykyelämästä osanneet löytää ja tulkita kätketympiä, mutta ei silti vähemmän arvokkaita ja hämmästyttäviä piirteitä. Ne ovat huomanneet, että tämä elämä on menettänyt koristeellista ulkopuoltaan vain voittaakseen sitä enemmän syvyyttä, sisäistä merkitsevyyttä ja henkistä arvokkuutta. Hyvä maalari ei enää kuvaa Mariusta voittamassa kimpriläisiä eikä Guisen herttuan murhaa, sillä voittoon ja murhaan liittyvät sieluntilat ovat alkeellisia ja poikkeuksellisia ja sentapaisten väkivaltaisuuksien turha melu vaimentaa olentojen ja asianhaarain syvemmän äänen, joka on arkaa ja varovaista. Hän kuvaa mieluummin jonkin etäisen maalaistalon, jonkin käytävän päässä olevan auki jääneen oven, kasvot, tai lepäävät kädet. Ja nämä yksinkertaiset kuvat voivat lisätä jotakin meidän syvimpään tietoisuuteemme, ja sellaista lisää ei enää voi kadottaa.