Part 3

Tuntuu siltä kuin meidän siveyssääntömme olisi uudistumassa ja hiljallensa lähestymässä korkeampia aloja, jotka eivät vielä näy. Senpä vuoksi lieneekin nyt jo paikallaan tehdä muutamia uusia kysymyksiä. Mitä esimerkiksi tapahtuisi, jos meidän sielumme yhtäkkiä tulisi näkyväiseksi ja sen pitäisi astua kokoontuneitten sisariensa joukkoon, hunnuistaan riisuttuna, mutta kantaen yllään salaisimpia ajatuksiaan ja kulettaen mukanaan elämänsä salatuimpia tekoja, jotka siihen asti eivät koskaan ole ilmi tulleet? Mitä sielu silloin ujostelisi? Mitä se yrittäisi kätkeä? Kietoisiko se kainon naisen tavoin pitkän hiusvaippansa lukemattomien lihallisten syntiensä peitoksi? Se ei ole noista synneistään tietoinen, eivätkä ne ole sitä koskaan ahdistaneet. Ne on tehty tuhannen peninkulman päässä sielun valtaistuimesta, eikä sodomitinkaan sielu osaisi mitään epäillä astuessaan toisten joukkoon, vaan loistaisi sen silmissä lapsen avoin hymy. Sielu ei ole ottanut osaa häpeällisiin tekoihin, se kulki koko elämänsä ajan valoa kohden, ja vain sitä elämää se muistelee.

Onko sielu voinutkaan tehdä mitään syntejä ja tavallisia rikoksia? Onko se kavaltanut, onko se pettänyt, onko valehdellut? Onko se tuottanut tuskaa, kyyneleitä? Missä se oli silloin, kun tuo ihminen jätti veljensä vihollisten käsiin? Ehkä se nyyhkytti etäällä hänestä itsestään, ja on ehkä siitä hetkestä ruveten syventynyt ja tullut kauniimmaksi. Sielun ei tarvitse hävetä sellaista, mitä se ei ole tehnyt, ja se voi pysyä puhtaana törkeän murhatyön ollessakin. Usein se muuntaa sisäiseksi kirkkaudeksi kaiken sen pahan, jota se joutuu näkemään. Kaikki riippuu näkymättömästä periaatteesta, ja siitä epäilemättä on alkuisin myös jumalten käsittämätön lempeys.

Ja meidän omakin lempeytemme. Mehän emme voi pidättäytyä antamasta anteeksi. Kun kuolema, "kaiken suuri sovittaja", on käynyt ohi, kuka meistä ei silloin lankeisi polvilleen ja antaisi tuolle avuttomaksi jääneelle sielulle hiljaista anteeksiannon merkkiä? Kun kumarrun veriviholliseni liikkumattoman ruumiin yli, niin luuletteko minun vielä miettivän kostoa kun näen nuo kalpeat huulet, jotka kerran minua herjasivat, nuo sammuneet silmät, jotka kerran saivat omat silmäni itkemään, ja nuo kylmät kädet, jotka ehkä ovat minua rääkänneet? Kaikki tuli maksetuksi kuoleman käydessä. Sielun ei minulle enää ole mitään vastattavaa, ja vaistomaisesti minä asetan sen törkeimpien vääryyksien ja pahimpien rikkomusten yläpuolelle. (Kuinka ihana ja merkitsevä onkaan tuo vaisto!) Ja jos minä siinä jotakin murehdin, niin en suinkaan sitä etten minä vuorostani enää voi häntä kiusata, vaan ehkä sitä, etten kyllin rakastanut enkä aikaisemmin anteeksi antanut.

On kuin me syvimmässämme jo ymmärtäisimme näitä asioita. Emme enää tuomitse lähimmäistämme hänen tekojensa emmekä edes hänen salaisimpien ajatustensa mukaan, sillä salaiset ajatukset ovat joskus luettavissa; ja me liikumme paljon yläpuolella sen mitä ei voi lukea. Joku ihminen on voinut tehdä kaikkein törkeimpiä rikoksia, eikä hänen pahinkaan rikoksensa kumminkaan hetkeksikään hämmennä sitä raikkauden ja aineettoman puhtauden henkäystä, joka aina käy hänen ympärillään, kun taaskin jonkun marttyyrin tai viisaanmiehen läsnäolo voi kietoa meidän sielumme vahvaan ja tuskalliseen pimeyteen. Joku sankari tai pyhimys valitsee ystävänsä sellaisten parista, joiden kasvoilta helposti on luettavissa tottumus kaikkiin alhaisiin ajatuksiin, kun hän sensijaan ei löydä oikeata "veljellisen tai inhimillisen ilmapiirin" tuntua sellaisen ihmisen läheisyydestä, jonka otsaa kirkastavat korkeat ja jalot unelmat. Mitä tämä merkitsee? ja mitä uutta me siitä opimme? Onko siis olemassa syvempiä lakeja kuin ne, jotka vallitsevat tekoja ja ajatuksia? Onko meille selitetty miksi me aina toimimme sellaisten sääntöjen mukaan, joista ei puhuta, mutta jotka yksin ovat paikkansa pitäviä? Sillä tässä ei voi väittää sankarin tai pyhimyksen vähääkään erehtyneen, vaikka siltä ehkä näyttäisi. He näet eivät ole tehneet muuta kuin totelleet, ja jos pyhimyksen pettää ja myy joku, jonka hän itse on valinnut, niin jokin horjumaton seikka kuitenkin jää hänelle vakuuttamaan, ettei hän ole mitenkään erehtynyt ja ettei hänellä ole mitään katumista. Sielu ei unohda koskaan, että se toinen sielu oli valoisa...

Järkytellessämme sitä miltei tuntematonta kiveä, jonka alla nuo salatut seikat piilevät, me samalla hengitämme ylen voimakasta syvyyden tuoksua, ja sanat ja ajatukset tanssivat meidän ympärillämme kuin myrkytetyt kärpäset. Itse sisäinen elämäkin tuntuu vähäpätöiseltä seikalta noiden muuttumattomien syvyyksien rinnalla. Ylpeiletkö sinä enkelin edessä siitä, ettet ole koskaan tehnyt vääryyttä, ja eikö ole olemassa mitään alempaa viattomuutta? Kun Jeesus Kapernaumissa lukee halvatun ympärillä seisovien fariseusten huonot ajatukset, niin oletko varma, että hän samalla silmäyksellä ja yht'aikaa arvostelee ja tuomitsee myös heidän sielunsa, ja ettei hän noiden ajatusten tuolla puolen huomaa kirkkautta, ehkäpä muuttumatonta kirkkautta? Ja olisiko hän Jumala, jos hänen tuomionsa olisi peruuttamaton? Mutta miksi hän puhuu siten kuin pysähtyisi hän ulkonaiseen? Jättäisikö alhaisin ajatus tai jaloin aate mitään merkkiä timantin akseliin? Mikäpä Jumala, jos hän todella asuu korkeudessa, voisi olla hymyilemättä meidän suurimmille virheillemme, aivan kuin hymyillään matolla leikkivälle koiranpennulle? ja mikä olisi sellainen Jumala, joka ei hymyilisi? Luuletko että sinä, jos olet todella puhdistunut, enää pitäisit vaivaa maksavana varjella koossaolevien enkelien katseilta niitä pikku syitäsi, jotka ovat saattaneet sinut suuriin tekoihisi? Ja kumminkin: kuinka moni kohta meissä voi murtua jumalien katseiden alla, kun he istuvat vuorella? Varmaan niitä murtuvia kohtia on useampi kuin yksi, ja meidän sielumme tietää kyllä hyvin, että sitä odottaa tilinteko. Se elää vaiteliaana suuren tuomarin käden alla, ja tuomarin tuomiot pysyvät meiltä tutkimattomina. Mutta millainen on tuo tilinteko? Mikä siveyssääntö voi sen sanoa? Onko olemassa salainen siveyssääntö, joka vallitsee etäisemmillä aloilla, kuin meidän ajatuksemme, ja joku keskeinen taivaankappale, jonka voimattomia kiertotähtiä vain ovat meidän salaisimmat halummekin? Onko meidän olemuksemme keskuksessa läpinäkyvä puu, jonka katoovaisia kukkia ja versoja vain ovat kaikki meidän tekomme ja kaikki meidän hyveemme? Perimmiltä periltään emme tiedä, mitä pahaa meidän sielumme voi tehdä, ja mistä meidän pitäisi punastua joutuessamme ylivoimaisen älyn tai toisen sielun eteen. Ja kumminkin: kuka meistä tuntisi olevansa puhdas, ja kuka ei pelkäisi tuomaria? Ja mikä sielu ei kavahtaisi toista sielua?

* * * * *

Tässä kohden emme enää liiku elimellisen emmekä sielullisen elämän tutuissa laaksoissa. Saavumme kolmannen piirin, jumalaisen salaelämän, oville. Vain horjahdellen astumme niiden kynnysten yli. Ja kun olemme yli päässeet, niin missä ovatkaan kaikki varmuudet? Missä piilevätkään ne ihanat lait, joita vastaan me alati rikomme, ehkä niinkin, ettei omatuntomme sitä aavista, vaikka sielu tietäisikin? Ja mistä johtuikaan tuo salaperäisten rikkomusten varjo, joka joskus lankesi yli meidän elämämme, ja äkkiä teki sen niin kauhistavaksi elää? Mitkä ovat ne suuret hengen synnit, joita me voimme tehdä? Joudummeko häpeään sen vuoksi, että olemme taistelleet sieluamme vastaan, tai taisteleeko meidän sielumme näkymätöntä taistelua Jumalaa vastaan? Ja onko tuo taistelu niin perin äänetöntä, ettei yksikään huokaus tunkeudu väliseinäin läpi? Onko hetkiä joina voimme kuulla tuota kuningatarta, jonka huulet aina ovat kiinni puristetut? Hän ei milloinkaan riko vaitioloaan pinnallisten tapausten yhteydessä, mutta eikö ole sellaisiakin tuskin havaittavia tapauksia, jotka koskettavat ikuisia syviä voimia? Tuossa yksi kuolee, toinen katselee tänne päin, ja tuo tuolla itkee; tuossa muuan lähestyy sinua ensi kerran, tuossa menee vihollisesi; ehkäpä kuningatar sillä hetkellä kuiskaa jotakin? Entä jos tarkkaisit hänen kuiskaustaan silloin kun et enää rakasta sitä ystävääsi, jolle nyt hymyilet? Mutta kaikki tuo ei ole vielä mitään, se ei vielä saavuta edes syvyyden ulommaista valokehää. Näistä asioista ei voi puhua, ollaan vielä liian yksinään. "Tätä nykyä liikahtelee sielu vain siellä täällä", sanoo Novalis. "Milloin pääsneekään se täysin liikkumaan ja milloin herää ihmiskunnan joukkotajunta?" Vain sillä ehdolla saavat jotkut tietää jotakin. On kärsivällisesti odotettava, kunnes tuo korkeampi tietoisuus vähitellen herää. Silloin voi ehkä tulla joku, jonka onnistuu tulkita se, mitä me kaikki tunnemme, sillä puolella sieluamme, jota voisi verrata kuun taustaan, jota ei kukaan mailman alusta asti ole nähnyt.

V.

NAISISTA.

Tälläkin alalla ovat lait tuntemattomia. Meidän päämme päällä taivaan korkeudessa loistaa sen rakkauden tähti, joka on meille määrätty; ja kaikki meidän rakkautemme, ensimäisestä viimeiseen, syttyvät tuon saman tähden säteitten piirissä. Turhaan me valitsemme oikealta tai vasemmalta, ylhäältä tai alhaalta; turhaan me teemme väkivaltaa vaistoillemme päästäksemme pois sen taikapiirin sisältä, jonka tunnemme ympäröivän kaikkia elämämme vaiheita, ja yritämme valita toisin kuin tähtemme on määrännyt; aina me lopullisesti otamme sen naisen, joka on laskeutunut tuosta muuttumattomasta taivaankappaleesta. Ja vaikka me Don Juanin tavoin syleilisimme tuhatta ja kolmea, niin me eräänä iltana, kun käsivartten ote herpaantuu ja huulet eroovat, yhä vieläkin näkisimme edessämme tuon saman naisen, hyvän tai pahan, lempeän tai julman, uskollisen tai uskottoman, joka on meille määrätty...

Tosiaankaan me emme koskaan pääse pois siitä hienosta valokehästä, jolla meidän kohtalomme ympäröi meidän jokaisen askeleemme, ja kaukaisimmatkin ihmiset näyttävät tuntevan tuon pidättävän piirin sävyn ja ulottuvaisuuden. He huomaavat alun pitäin noiden henkisten säleiden värin, ja sen mukaan he joko hymyillen ojentavat meille kätensä tai vetävät sen pelästyneinä pois. Me tunnemme kaikki toisemme jossain ylemmässä ilmapiirissä, ja se käsitys, jonka minä olen luonut jostakin tuntemattomasta olennosta, kuuluu välittömänä osana johonkin salaperäiseen totuuteen, joka on syvempi kuin aineellinen totuus. Kuka meistä ei olisi kokenut noita asioita, jotka tapahtuvat tuon miltei taivaallisen ihmisyyden tutkimattomilla aloilla? Jos saat kirjeen, joka tulee jonkun saaren kätköistä suurten valtamerien etäisyyksistä ja jonka kirjoittajasta sinä et tiedä mitään, niin oletko varma, että kirjeen kirjoittaja on sinulle niinkään tuntematon, ja etkö juuri sillä hetkellä kun luet, saavuta siinä tapaamastasi sielusta -- jumalat yksin tietävät missä ilmapiireissä se tapahtuu -- etkö saavuta siitä sielusta varmuuksia, lujempia ja tärkeämpiä kuin kaikki tavalliset varmuudet? Ja toisaalta: etkö usko että tuo sielu, jonka ajallinen sattuma saattoi hetkisen ajattelemaan sinun sieluasi; että sekin sielu puolestaan siinä saavutti vastaavia varmuuksia? Joka taholla löytyy tällaisia salaperäisiä tuttavuuksia, emmekä me voi salata olemassaoloamme. Nuo kahden tuntemattoman väliseen kirjeiden vaihtamiseen liittyvät pienet salaperäisyydet näyttävätkin juuri paraiten luovan valaistusta niihin hienoihin yhdyssiteihin, joita varmaan on olemassa kaikkien sielujen välillä. Siinä on ehkä yksi kapea rako -- perin vaivainen kylläkin, mutta niitä on niin vähän, että saamme olla tyytyväisiä valjuimpaankin valoon, -- siinä on ehkä pimeyden portissa yksi kapea rako, josta hetkessä voimme aavistella, mitä tapahtuu kätkettyjen aarteitten luolassa. Tutkihan vaan jonkun ihmisen harrastuksetontakin kirjeenvaihtoa, niin huomaat siinä jotakin omituista yhtenäisyyttä. En tunne toista enempi kuin toistakaan niistä kahdesta, joilta kummaltakin tänä aamuna sain kirjeen, ja kumminkin tiedän, etten voisi toiselle vastata samaan tapaan kuin toiselle. Olen nähnyt jotakin silminnäkymätöntä. Ja jos minulle kirjoittaa joku, jota en ole koskaan nähnyt, niin olen puolestani varma, ettei hänen kirjeensä ole täysin samanhenkinen, kuin jos hän olisi kirjoittanut tuolle ystävälleni, joka nyt juuri katselee minua. Siinä on aina jokin käsittämätön ero. Se on se näkymätön henkinen merkki, jolla sielu tervehtii toista sielua. Täytyy uskoa, että me kaikki tunnemme toisemme jollakin alueella, josta emme mitään tiedä, ja että meillä on yhteinen kotimaa, jonne menemme, jossa tapaamme toisemme ja josta jälleen vaivattomasti palaamme.

Tuossa yhteisessä kotimaassa me myös valitsemme ne naiset, joita rakastamme, ja siitä johtuu, ettemme me erehdy, eivätkä rakastamamme naiset liioin. Rakkauden kuningaskunta on ennen kaikkea varmuuksien suuri kuningaskunta, sieluilla kun siellä on kaikkein eniten vapaata aikaa. Siellä niillä tosiaankaan ei ole muuta tehtävää kuin todeta tuttavuuttaan, syvästi ihailla toisiaan ja kysellä toisiltaan kyynelsilmin, kuten nuoret sisarukset toisensa tavatessaan; ja sill'aikaa kiertyvät käsivarret ja huulet yhtyvät niin kaukana heistä itsestään... Sieluilla on vihdoinkin aikaa hymyillä toisilleen ja elää hetkinen omalle itselleen kovan arkielämän välissä; ja ehkäpä juuri tuon hymyn ja noiden katseiden korkeudesta valuu se salaperäinen suola, joka ikuisesti, rakkauden äitelimpinäkin hetkinä, säilyttää pilaantumattomana muiston kahden huuliparin yhtymisestä...

Mutta tässä on puhe vain ennakoltamäärätystä ja todellisesta rakkaudesta. Kun tapaamme jonkun niistä, jotka sallimus on meitä varten varannut ja lähettänyt suurten hengen kaupunkien syvyyksistä, jossa tietämättämme elämme; lähettänyt siihen tienristeykseen, josta me määrätyllä hetkellä tulemme kulkemaan ohitse, niin tiedämme me asian jo ensi katseesta. Muutamat kumminkin yrittävät väkivaltaa sallimusta vastaan. Voi sattua, että me raivoten viemme kädet silmillemme päästäksemme enempää näkemästä sitä mitä meidän on täytynyt nähdä, ja että me nostamalla kaikki pienet voimamme ikuisia voimia vastaan onnistumme pääsemään yli tien ja jonkun toisen luo, joka kumminkaan ei ole meitä varten lähetetty. Mutta se on turhaa ponnistusta, me emme kumminkaan saa "tulevaisuuden suurten sammioitten tyyntä vettä liikkumaan." Ei tapahdu mitään; korkeuksien puhdas voima ei suostu laskeutumaan alas, ja saavutetut suudelmat ja hyödyttömät hetket eivät taivu liittymään meidän elämämme todellisiin hetkiin ja suudelmiin...

Sallimus sulkee joskus silmänsä, mutta se tietää hyvin, että me illan tullen palaamme sen luokse, ja että se saa sanoa viimeisen sanan. Se voi pitää silmänsä kiinni, mutta sillaikaa kulunut aika on menetettyä aikaa...

Nainen näyttää olevan sallimusten alainen suuremmassa määrin kuin me miehet. Hän alistuu niihin paljon mutkattomammin. Hän ei koskaan tosissaan asetu niitä vastaan. Hän on vielä lähempänä Jumalaa ja antautuu välittömämmin salaperäisten voimien vietäväksi. Ja epäilemättä juuri tuosta syystä me niinä hetkinä, joina nainen sisältyy meidän elämäämme, tunnemme lähestyvämme jotakin, joka on peräisin itsensä Kohtalon alkulähteiltä. Etenkin naisten läheisyydessä saamme joskus sattumalta "selvän aavistuksen" sellaisesta elämästä, joka ei tunnu seuraavan näkyväisen elämän juonteita. Nainen saattaa meitä lähemmäksi oman olemuksemme ovia. Kuka tietää vaikkapa sankaritkin keksisivät voimansa ja oppisivat tuntemaan onnensa tähden jonain syvänä hetkenä levätessään naisen rinnoilla; ja tokko ihmisellä, joka ei koskaan ole tuollaista hetkeä kokenut, liioin koskaan on tarkkaa tajua tulevaisuudesta?

Astumme jälleen korkeamman tietoisuuden hämäriin piireihin. Kuinka totta onkaan, että sielläkin "niinsanottu psykologia on yksi niistä toukista, jotka pyhätössä ovat anastaneet itselleen sen paikan, joka on varattu todellisille jumaltenkuville!" Ei näet aina ole kysymys pelkästä pinnasta; eipä edes meidän tärkeimmistä sala-ajatuksistamme. Luuletteko tosiaan, ettei rakkauteen kuulu muuta kuin ajatuksia, tekoja ja puheita, ja etteivät sielut pääse irti noiden seikkojen kahleista? Kun minä syleilen erästä naista, tarvitseeko minun siinä tietää, onko se nainen lemmenkade ja uskollinen, synkkä tai valoisa, totinen tai petollinen? Luuletteko tosiaan, että pienet viheliäiset sanat voivat nousta niille huipuille, joilla meidän sielumme sijaitsevat ja joiden hiljaisuudessa meidän kohtalomme muovautuu? Mitä minä huolin siitä, vaikka hän, nainen, puhuu minulle ilmoista ja jalokivistä, töyhdöistä ja neuloista, ja vaikkei hän näytä minua ymmärtävän? Luuletko minun kaipaavan yleviä sanoja silloin, kun tunnen erään sielun katselevan minun sieluani, ja etkö luule minun tietävän, ettei hienoimpienkaan ajatusten ole sallittu kohota tuon salaisen tapauksen tasoille? Minä olen alati valtameren vaiheilla; ja jos olisin Platon, Pascal tai Michel-Angelo, ja minun rakastajattareni puhuisi minulle korvarenkaistaan, niin kaikki mitä minä sanon hänelle ja hän minulle, kaikki se liukuisi saman näköisenä sen sisäisen meren syvyyksien päällä, jota toinen toisessamme tarkkaamme. Minun korkein ajatukseni ei elämän tai rakkauden vaa'assa paina hiventäkään enempää kuin ne kolme pientä sanaa, jotka rakastettuni lausui sormuksistaan, helmi- tai lasiketjustaan...

Me itse olemme ymmärtämättömiä, me kun aina liikumme omankin älymme takamailla. Pitää vain nousta vuoren ensimäiselle lumialueelle, siellä kyllä puhdas ilma silittää kaikki epätasaisuudet. Mitäpä eroa onkaan Markus Aureliuksen puheen ja lapsen lepertelyn välillä? Olkaamme nöyriä ja oppikaamme eroittamaan tilapäinen oleellisesta. Älkööt mitkään silmänlumeet saako meitä unohtamaan syvyyden ihmeitä. Kaikkein kauneimmat ajatukset ja kaikkein alhaisimmat kuvittelut vaikuttavat yhtä vähän meidän sielumme ikuiseen ulkomuotoon, kuin Himalaya-vuoret tai syvimmät rotkot maapallon ulkomuotoon taivaan avaruudessa. Yksi katse, yksi suudelma, ja jonkin näkymättömän mahtavan läsnäolon varmuus: kaikki on sillä sanottu: ja minä tiedän olevani vertaiseni vierellä...

Mutta tuo vertainen on totisesti ihana ja ihmeellinen. Ja vihoviimeinen heitukka omistaa rakkaudessaan jotakin sellaista, jota me miehet emme milloinkaan omista, sillä hänen ajatuksessaan esiintyy rakkaus aina ikuisena. Kaikilla naisilla ehkäpä juuri tällä perustuksella onkin alkuperäisten voimien kanssa sellaista yhteyttä, johon me emme voi päästä. Parhaat meistä vaeltavat miltei aina sangen kaukana niistä aarteista, joita he omistavat tuossa toisessa elämänpiirissä, ja kun sitten joku elämän juhlahetki vaatisi jotakin korua tuosta aartehistosta, niin eivät he enää muista tietä, joka sinne vie, vaan tarjoovat turhaan oman älynsä väärennettyjä jalokiviä tuolle tärkeälle hetkelle, joka ei kumminkaan anna itseänsä pettää. Mutta nainen tietää aina tien omaan sisimpäänsä, ja tapasitpa hänet ylellisyydessä tai kurjuudessa, tietämättömänä tai oppineena, häpeässä tai kunniassa; jos sanot hänelle sanan, joka todella lähtee sielusi neitseellisistä syvyyksistä, niin hän kyllä osaa löytää nuo salaiset tiet, joita hän ei koskaan kadota näkyvistään, ja yksinkertaisesti vähääkään epäröimättä hän rakkauden ehtymättömästä varastosta saattaa sinulle sanan, katseen tai eleen, joka on yhtä puhdas kuin omasikin.

On kuin hänen sielunsa aina olisi hänen kätensä ulottuvilla; hän on valmis, päivällä ja yöllä, täyttämään toisen sielun korkeimmat vaatimukset. Ja samat lunnaat riittävät aina, niin kaikkein köyhimmälle kuin kuningattarellekin...

Lähestykäämme kunnioittavasti niin pienintä kuin suurintakin heistä, niitä jotka ovat mietteissään ja niitä jotka unelmoivat, niitä jotka vielä nauravat ja niitä jotka itkevät, sillä he tietävät asioita, joita me emme tiedä ja heillä on valo, jonka me olemme kadottaneet. He elävät ihan Välttämättömän vaiheilla ja tuntevat sen tiet paremmin kuin me. Ja juuri senvuoksi heillä on tuota ihmeellistä varmuutta ja ihailtavaa arvokkuutta, ja huomaa helposti, kuinka he pienimmissäkin toimissaan tuntevat liikkuvansa suurten jumalien väkevien ja turvallisten kätten tukemina. Äsken sanoin, että nainen saattaa meitä lähemmäksi oman olemuksemme ovia. Ja tosiaankin tekee mieli uskoa, että kaikki meidän naissuhteemme käyvät tuon alku-oven aukeamasta, ja että niiden välittäjänä ovat nuo käsittämättömät kuiskaukset, joita varmaan kaikkien seikkojen synnyinhetkellä kuiskataan, silloin kun ei vielä uskalleta puhua ääneen, kun pelätään kieltoa tai jotakin odottamatonta käskyä...

Hän, nainen, ei astu tuon oven kynnyksen yli, mutta hän odottaa meitä sen sisäpuolella, siellä missä alkulähteet ovat. Ja kun me ulkopuolelta kolkutamme ja hän meille avaa, niin ei hän koskaan päästä kädestään avainta eikä ovenpuoliskoa. Hän katsoo hetken sitä, joka siinä saapuu, ja tuona lyhyenä hetkenä hän saa tietää kaiken, mitä hän tietää tarvitsee, tulevaiset vuosikaudet värähtävät hamaan aikojen loppuun asti... Kuka voi sanoa, mitä sisältää rakkauden ensimäinen katse, "tuo taikasauva, joka on tehty taittuneesta valonsäteestä"; säteestä, joka lähtee meidän olemuksemme ikuisesta tulesta ja joka uusii kaksi sielua ja nuorentaa niitä kaksikymmentä vuosisataa. Ovi avautuu edelleen, taikka sulkeutuu; älä ponnistele suotta, sillä kaikki on määrätty. Kyllä hän tietää. Hän, nainen, ei silleen enää pidä lukua sinun teoistasi, puheistasi eikä sinun ajatuksistasi, ja jos hän vieläkin niitä seuraa, niin tekee hän sen vain hymyhuulin; ja erehtymättä hän antaa mennä sen, mikä ei vahvista tuota ensi katseen tuomaa varmuutta. Ja jos luulet voivasi häntä eksyttää, niin tiedä, että hän kyllä osaa oikeaan. Sinä itse erehdyt, sillä sinun olemuksesi on paljon lähempänä sitä minä hän sinua pitää, kuin sitä minä itse pidät itseäsi; vieläpä silloinkin kun hän alati käsittää väärin hymyn, liikkeen, kyyneleen...