Part 2

Muilla aloilla, missä joukon huomio on vähäisempi, toimii sielu vielä tehokkaammin, vaikkei tottumaton silmä voikaan niin selvästi sen toimintaa havaita. Eikö tunnukin ihan siltä, kuin olisi sielu huutamaisillaan esiin oman äänensä niiden viimeisten erehdyttävien äänien seasta, jotka sitä musiikissa vielä ympäröivät? Ja eikö samoin eräitten maalarien tuotteissa tunnu jonkin näkymättömän läsnäolon pyhä paino mitä raskaimpana? Ja vihdoin: eikö kirjallisuudessakin siellä täällä voi havaita, kuinka muutamat huippukohdat saavat kirkkautensa aivan toisenlaisista valoista, kuin ne olivat, jotka kirkastivat vanhemman kirjallisuuden ihmeellisimpiä kohtia. Me lähestymme jotakin selittämätöntä hiljaisuuden muotoa, ja se _tietoinen ylevyys_ [le sublime positif], joka näihin asti on vallinnut, näyttää painuvan loppuansa kohti. En viivy kauempaa näissä asioissa, sillä on liian aikaista puhua niistä selvää kieltä, mutta kumminkin luulen, että meille ihmiskunnalle harvoin tarjoutuu soveliaampaa henkisen vapautumisen tilaisuutta. Tämä tilaisuuden tarjoutuminen on suorastaan _uhkavaatimuksen_ luontoinen, ja sen vuoksi on tärkeätä, että tuo uhka otetaan huomioon, sillä tarjoutuva tilaisuus on unennäön kaltainen, joka auttamattomasti häipyy, jollei sitä heti samassa paineta mieleen. On paras olla varuillaan; meidän sielumme ei liikehdi suotta aikojaan.

Mutta tämä liikehtiminen, joka selvästi on havaittavissa vain olevaisen korkeimmissa piireissä, ilmenee ehkä, kenenkään aavistamatta, myös elämän arkipoluilla. Sillä jokainen ylängön kukka leviää lopulta laaksoonkin. Onko se jo levinnyt? Sitä en tiedä. Ainakin saatamme nykypäiväin arkielämässä vähäpätöisimpien olentojen keskuudessa todeta jotain salaperäistä ja suoranaista yhteyttä, sellaisia henkisiä ilmiöitä ja sielujen lähestymisiä, jonnnoisista tuskin tiedettiin entisinä aikoina. Eivätkö ne yhtä selvinä olleet olemassa ennen meitä? Tuskin vaan, sillä kaikkina aikoina on kyllä ollut ihmisiä, jotka ovat tunkeutuneet elämän salatuimpiin seikkoihin ja jättäneet meille saamansa tiedot oman aikansa sydämistä, mielistä ja sieluista. Ilmeisesti noita samoja suhteita silloinkin on ollut olemassa. Mutta niillä ei ole voinut olla sitä verevää ja kaikkivaltiasta voimaa, mikä niillä on meidän päivinämme, ne eivät olleet painuneet ihmisyyden perustuksiin, sillä silloin olisivat nuo viisaat hiljaisilla vaelluksillaan kyllä kiinnittäneet niihin huomionsa. En puhu tässä enää "tieteellisestä spiritismistä" enkä sen telepatisista ilmiöistä, enkä "aineellistuttamisesta" enkä noista muistakaan ilmiöistä, joita äsken luettelin. Tässä on kysymys sellaisista sielunelämän tapauksista ja toiminnoista, jotka keskeytymättä jatkuvat hämärimmässäkin ihmiselämässä, vaikkei tuo eläjä välittäisi rahtuakaan ikuisista oikeuksistaan. Kysymys on myös aivan toisesta sielutieteestä, kuin on virallinen sielutiede, joka on anastanut itselleen Psychen kauniin nimen, vaikkei se itse asiassa koskettele muuta kuin sellaisia henkisiä ilmiöitä, jotka ovat mitä kiinteimmässä yhteydessä aineen kanssa. Kysymys on sanalla sanoen kaikesta siitä, mitä voisimme oppia sellaisesta ylemmästä sielutieteestä, joka käsittelisi ihmissielusta toiseen välittömästi suuntautuvia suhteita ja meidän sielumme _tuntoisuutta_ sekä sen yliluonnollista, niin sanoakseni _epätavallista ilmenemistä_. Tämä tiede, joka tulee kohottamaan ihmistä askeleen ylemmäksi, on tuskin vielä alussaan, mutta aikanaan se kyllä vielä kumoaa näihin asti vallinneen alkeellisen sielutieteen.

Tämä välitön sieluoppi on jo laskeutumassa ylhäältä alaspäin täyttäen pienimmätkin laaksot, ja sen läsnäolo tuntuu kaikkein mitättömimmissäkin kirjallisissa tuotteissa. Sepä juuri kaikkein selvimmin ilmaisee, kuinka sielullinen paine ihmiskunnan keskuudessa on lisääntynyt ja sielun salaperäinen toiminta yleistynyt. Tässä joudumme jo hipaisemaan sellaisia asioita, joita on miltei mahdoton sanoilla sanoa, korkeintaan voi mainita joitakin epätäydellisiä ja kömpelöitä esimerkkejä. Esitämme tässä niistä muutamia alkeellisimpia ja tunnetuimpia.

Jos ennenaikaan joskus tuli kysymys jostain ennakkotunteesta; jonkun kohtauksen tai katseen oudosta vaikutelmasta; jostain ihmisjärjen ulkopuolella tapahtuneesta ratkaisusta; jostain selittämättömästä mutta silti ymmärrettävästä voimasta tai väliintulosta; myötätunnon tai vastenmielisyyden salaperäisistä laeista; vaistomaisesta tai valinnaisesta vetovoimasta; sanomatta jääneiden asiain ylivoimaisesta vaikutuksesta; -- jos sellaisista tuli kysymys -- mikä muuten oli jotenkin harvinaista -- niin ei ajattelija sellaisten kysymysten ääreen pysähtynyt. Ne tuntuivat satunnaisilta. Ei aavistettukaan, että elämä alati on niiden jumalaisen paineen alaisena, jatkuvasti kiiruhdettiin vain takaisin intohimojen ja ulkonaisten tapausten tuttuun leikkiin.

Noita henkisiä ilmiöitä, joihin entisaikaan tuskin suurimmat ja syvämietteisimmätkään lähimäisemme puuttuivat, niitä nyt harrastavat vähäpätöisimmätkin; ja tämä seikka osottaa kohdaltaan, kuinka ihmissielu on verrattavissa täysin yhtenäiseen kasviin, jonka kaikki oksat, kun aika on täytetty, puhkeevat kukkaan samalla haavaa. Jos tavallinen rahvaanmies nyt yhtäkkiä saisi kyvyn ilmaista sielunsa kaiken sisällön, niin saisi hän ilmaista asioita, joita ei Racinen sielu vielä sisältänyt. Ja sillä tavoin ovat monet pienemmät kyvyt kuin Shakespeare tai Racine, päässeet näkemään sellaista salaisen kirkkauden elämää, jonka rinnalla noiden mestarien yksinäiset näkemykset olivat varsin pinnallisia. Ei näet riitä, että joku suuri sielu yksinään liikkuu siellä täällä paikan ja ajan piirissä. Hän saa vähän aikaan, jolleivät toiset ole häntä auttamassa. Hän on joukkojen kukka. Hänen on saavuttava silloin, kun sielujen valtameri on kauttaaltaan käynnissä; jos hän saapuu unen aikana, voi hän puhua vain unen ailahteluista. Hamlet -- ottaaksemme kuvaavimman esimerkin -- Hamlet Helsingörissä on hetki hetkeltä heräämäisillään, mutta vaikka kylmä hiki peittää hänen kalpeaa otsaansa, jää häneltä kuitenkin sanomatta monta sanaa, jotka hän kyllä osaisi sanoa nykyhetkellä, kun häntä olisi siinä auttamassa vaikkapa jonkun kulkurin tai pahantekijän sielu. Katsellessaan Claudiusta tai äitiään saisi Hamlet meidän päivinämme selville sellaista, mistä hän ei silloin omana aikanaan tiennyt, sillä nykyään eivät sielut enää piile yhtä monen verhon takana kuin silloin. Tiedätkö -- nyt minä sanon erään järkyttävän ja vähän tunnetun totuuden; -- tiedätkö, että jos sinä nyt olet paha, niin saat olla jotenkin varma, että sinun olentosi nykyään ilmaisee sen sata vertaa selvemmin kuin mitä se olisi ilmaissut pari- kolmesataa vuotta sitten. Tiedätkö, että jos sinä tänä aamuna olet tuottanut surua jollekin yksinäiselle sielulle, ja sinun luoksesi senjälkeen saapuu joku rahvaan mies puhelemaan ilmoista ja tuulista, niin tällä on tietoa sinun aamullisesta menettelystäsi ennenkuin hän on oveasikaan avannut. Jos sinä haudot pahoja ajatuksia tai vääriä tekoja tai olet syypää veljesi kyyneliin, niin vastaasitulevan lapsen katse ilmaisee sen heti, vaikka ottaisit päällesi millaisen pyhimyksen, marttyyrin tai sankarin hahmon. Sata vuotta sitten olisi sen lapsen sielu samallaisessa tilaisuudessa ehkä sivuuttanut sinun sielusi huomaamatta mitään...

On tosiaan vaikeata toisten katseilta kätkeä sydämessään säilyvää vihaa, kateutta tai petollisuutta, sillä välinpitämättömimmätkin sielut ovat aina varuillaan meidän ympärillämme. Meidän esi-isämme eivät ole meille näistä asioista mitään puhuneet, ja me saamme todeta, että tämä elämä, jossa me liikumme, on peräti toisellaista kuin heidän kuvaamansa elämä. Ovatko he puhuneet vasten tietoaan, vai eivätkö he ole tietäneetkään? Merkit ja sanat eivät enää mitään auta, melkein kaikki ratkaistaan jonkin yksinkertaisen tilanteen salaperäisissä piireissä.

Vieläpä tahtokin, tuo vanha hyvin tunnettu ja johdonmukainen tahto, sekin vuorostaan muuttaa muotoaan ja joutuu kosketuksiin suurten, selittämättömien ja syvien lakien kanssa. Tuskin on enää mitään pakopaikkaa, ja niin ihmiset lähestyvät toisiaan. Arvostellessaan toisiaan he eivät perusta puheisiin ja tekoihin, vaan katsovat niiden yli vieläpä ajatustenkin yli, sillä se käsittämätön mitä he saavat nähdä, on peräisin kaukaa ajatuksen alojen ulkopuolelta. Ja tämä juuri on yksi noiden henkisyyden aikakausien suuria tunnusmerkkejä, joista äsken oli puhe. Joka taholla tuntuu, kuinka kaikki säännöllisen elämän suhteet ovat vaihtumassa, ja nuorimmat meistä puhuvat ja toimivat jo aivan toisella lailla kuin edellinen sukupolvi. Monen monet sovinnaisuudet, hyödyttömät verhot ja välitykset jäävät ja painuvat pois, ja tietämättämme me melkein kaikki arvostelemme toisiamme sellaisten seikkojen perusteella, joita ei silmä näe. Jos minä ensi kerran astun sinun huoneeseesi, niin sinä, käytännössä olevan sielutieteen syvimpien lakien mukaan, et suinkaan ryhdy lausumaan sitä salaista arvosteluasi minusta, jommoisen ihmiset aina toisensa tavatessaan toisistaan muodostavat. Sinun ei onnistuisi minulle selittää, mistä olet saanut tietoosi mikä minä olen, mutta kumminkin sinä tuot mukanasi sanomattoman varmuuden. Sinun isäsi ehkä olisi arvostellut minua toisin ja siinä erehtynyt. On luultavaa, että ihmisten lähentyminen pian menee niin pitkälle, että he suorastaan joutuvat koskettamaan toisiaan, ja että ympäröivä ilmapiiri vaihtuu toiseksi. Olemmeko -- kuten sanoo Claude de Saint-Martin, suuri "tuntematon filosofi" -- olemmeko "jälleen ottaneet yhden askeleen sillä opettavaisella ja valoisalla tiellä, joka johtaa olentojen yksinkertaisuuteen?" Odottakaamme hiljaisuudessa; ehkäpä piankin jo voimme erottaa "jumalten kuiskauksen".

III.

TIETÄJÄT.

He ovat tuttuja useimmille ihmisille ja melkein kaikki äidit ovat heitä nähneet. He ovat ehkä yhtä välttämättömiä kuin kärsimykset, ja ne ihmiset, jotka eivät koskaan ole olleet heitä lähellä, eivät myös koskaan ole oikein lempeitä, oikein surullisia, eivätkä oikein hyviä.

He ovat outoja ja ihmeellisiä. He näyttävät olevan lähempänä elämää kuin toiset lapset eikä mitään aavistavan, ja kumminkin asuu heidän silmissään niin syvä varmuus, ettei voi muuta kuin uskoa heidän olevan kaikesta selvillä ja useampana kuin viitenä iltana katselleen omaa salaisuuttaan silmästä silmään. Kun heidän veljensä vielä hapuilevat sinne tänne syntymän ja elämän välillä, ovat he jo vakiintuneet, seisovat jo kohona kädet ja sielu valmiina. Kiireesti, viisaasti ja tarkasti he valmistuvat elämään, ja juuri tuo kiireellisyys on se merkki, jota äidit, tarkan uskollisina vaistolleen, tuskin uskaltavat havaita.

Useimmiten emme ehdi heitä ollenkaan havaitakaan; he menevät pois mitään puhumatta ja tällöin jäävät he meille ijäti tuntemattomiksi. Mutta toiset viipyvät vähän aikaa meidän luonamme, katsovat meihin hymyillen ja tarkkaavasti, näyttävät olevan myöntämäisillään, että ovat kaiken ymmärtäneet, ja kahdenkymmenen vaiheilla sitten kiireesti poistuvat vaimennetuin askelin, ikäänkuin vasta olisivat huomanneet joutuneensa väärään asuntoon, viettämään elämäänsä uppo-outojen ihmisten parissa.

Itse he tuskin puhuvat mitään ja vetäytyvät heti kuoreensa, kun tuntevat haavoittuneensa tai kun joku on pääsemäisillään heistä selville. Tänään he ovat aivan meidän keskellämme, mutta muutaman päivän päästä, eräänä iltana, he yhtäkkiä ovat meistä niin kaukana, ettemme enää uskalla olla tuntevinamme heitä emmekä heiltä mitään kysyä. Siellä he ovat, melkein elämän toisella äärellä, ja sinusta tuntuu, että vihdoinkin on hetki tullut lausua julki jotain tärkeämpää, inhimillisempää, todempaa ja syvempää kuin on ystävyys, myötätunto tai rakkaus, jotakin joka ponnistelee rintasi syvyydessä, josta et tiedä mitä se on, josta ei milloinkaan puhuta, ja josta ei enää voikaan puhua, sillä niin monta elämää kuluu vaitiollen... Ja aika rientää; ja kuka meistä ei olisi sillä tavoin odottanut siihen asti, kunnes ei enää voinut mitään kysyä?

Mitä varten he ovat tulleet ja mitä varten he menevät pois? Syntyvätkö he vain vakuuttaaksensa meille, ettei elämällä ole mitään päämäärää? Mitä maksaa kysyä, kun ei kumminkaan koskaan saa vastausta? Minä olen useita kertoja joutunut näkemään näitä asioita ja kerran näin niin läheltä, etten enää tiennyt, koskiko asia jotakuta toista vaiko minua itseäni...

Yksi veljistäni on kuollut sillä tavoin. Oli kuin hänellä yksinään olisi ollut asiasta ennakkoaavistus hänen itsensä sitä tietämättä, kun sen sijaan me toiset ehkä kylläkin tiesimme jotain, vaikkemme olleet saaneet sellaista elimellistä ilmoitusta, jollaista hän säilytti olentonsa kätkössä elämänsä ensi hetkistä asti. Mitä merkillistä piilee niissä, jotka kulkevat kohti jotakin sangen vakavaa tapahtumaa? Se ei ole mitään näkyväistä, mutta kumminkin me sen näemme. He pelkäävät meitä, sillä me ilmaisemme heille tuon asian, joka hetki tahtomattamme. Tuskin olemme heitä lähestyneet, kun he jo tuntevat, että tuo heidän tuleva vielä tuntematon kohtalonsa saa meissä aikaan jonkun vaikutuksen. Useimmilta ihmisiltä me salaamme jotakin, emmekä päästä omaankaan tietoomme, mitä me heiltä salaamme. Kahden olennon välitse, jotka ensi kerran tapaavat toisensa, kulkee tuntemattomia elämän ja kuoleman salaisuuksia; ja muitakin salaisuuksia, joilla ei ole vielä nimeäkään, mutta jotka tuollaisessa kohtauksessa välittömästi vallitsevat meidän asentojamme, katseitamme ja kasvojemme ilmeitä; ja kun tartumme jonkun ystävän käteen, tekee meidän sielumme varomattomuuksia, jotka ehkä ulottuvat yli tämän elämän kynnyksen. On kyllä mahdollista, ettei kahden ihmisen välillä ole mitään taka-ajatuksia, mutta on olemassa valtavampia ja syvempiäkin seikkoja kuin ajatus. Nuo tuntemattomat lahjat eivät ole meidän vallassamme ja me petämme alati tuota puhumatonta profeettaa. Emme milloinkaan ole toisia kohtaan samanlaisia kuin itseämme kohtaan, vieläpä olemme samojakin kohtaan erilaisia valossa ja pimeässä. Meidän katseemme muuttuvat alati sen mukaan millainen menneisyys tai tulevaisuus niiden eteen sattuu, ja siksi juuri me tahtomattamme olemme varuillamme. Kohdatessamme noita, jotka eivät elä kauan, me emme näe heitä itseään, vaan heidän tulevan kohtalonsa. He tahtoisivat eksyttää meitä eksyttääkseen itseään. He tekevät kaikkensa johtaakseen meitä harhaan, ja kumminkin heidän hymynsä ja elämänhalunsa läpi jo kuultaa tuo tuleva tapahtuma, aivan kuin se olisi koko heidän olemassaolonsa tuki ja tarkoitus. Taaskin on kuolema heidät pettänyt, ja murhemielin he huomaavat, että me olemme kaikki nähneet, ja että on ääniä, jotka eivät voi vaieta.

Kuka voi sanoa, kuinka suuri on tapahtumain voima ja ovatko tapahtumat meitä, vai mekö vain olemme niitä, tapahtumia? Syntyvätkö ne meistä, vai synnymmekö me ehkä niistä? Vedämmekö me puoleemme niitä, vai nekö meitä? Muutammeko me niiden muotoa, vai muuttavatko ne meidän muotoamme? Eivätkö ne koskaan osu harhaan? Miksi saapuvat ne meille, kuten mehiläiset pesään ja kyyhkyset lakkaan? ja mihin joutuvat ne silloin, kun me emme olekaan sovitulla paikalla? Mikä on se mistä ne meille saapuvat, ja miksi muistuttavat ne meitä kuin omat veljemme? Toimivatko ne menneisyydessä vai tulevaisuudessa, ja kummat ovat voimakkaampia, nekö jotka eivät enää vallitse, vai nekö jotka eivät vielä vallitse? Kumpi muuntaa meidän muotoamme, eilinen vaiko huominen? Eivätkö useimmat meistä vietä suurinta osaa elämästään jonkun tulossa olevan tapahtuman varjossa? Minä olen nähnyt tuota tunnettua arvokasta käytöstapaa, tuota menoa, jolla näyttää olevan aivan liian läheinen päämäärä, tuota suuren kylmyyden ennakkotunnetta ja noita silmiä, jotka eivät milloinkaan hairahdu; olen nähnyt niitä sellaisilla joiden loppu on ollut luonnoton ja jotka kuolema on tavottanut odottamatta ulkoapäin. Ja kumminkin heillä oli juuri sama kiire kuin noilla heidän veljillään, jotka kantoivat yhtäläistä edessä olevaa kohtaloa koko ikänsä oman olentonsa kätkössä. Heillä oli samat piirteet, Heistäkin elämä tuntui vakavammalta kuin niistä, jotka saavat elää kauemmin. Heidän toimissaan ilmeni sama varma ja hiljainen tarkkaavaisuus. Heillä ei ollut aikaa menetettävänä, heidän piti olla valmiit samalla hetkellä: siinä määrin tuo tapaus, jota ei yksikään profeetta olisi voinut ennustaa, oli heidän tietämättään luonut elämän itse heidän elämälleen.

Meidän kuolemamme ohjaa meidän elämäämme, eikä meidän elämällämme ole muuta päämäärää kuin meidän kuolemamme. Meidän kuolemamme on se muotti, jossa meidän elämämme valetaan; kuolema muovailee meidän kasvojemme piirteet. Muotokuvia pitäisi tehdä vain kuolleista, sillä ne yksin ovat omaa itseään ja näyttäytyvät hetkisen sellaisina kuin ovat. Ja mikäpä elämä ei kirkastuisi siinä puhtaassa, viileässä ja yksinkertaisessa valaistuksessa, joka ympäröi ihmislapsen viimeisten hetkien leposijaa? Onko se sitä samaa valoa, joka jo väikkyy noiden lasten kasvoissa ja heidän kiinteässä hymyssään, ja joka meissä herättää hiljaisuudentunteen, mikä muistuttaa sellaisen huoneen hiljaisuutta, jossa joku äsken on ijäksi vaiennut? Kun muistelen noita tuttujani, joita samanlainen kuolema on kaikkia kädestä johtanut, näen edessäni joukon lapsia, neitoja ja nuorukaisia, jotka näyttävät olevan samasta kodista. He ovat jo sisaruksia keskenään, he ikäänkuin tuntevat toisensa joistakin seikoista, joita me emme näe, ja antavat meidän huomaamattamme toisilleen vaitiolon merkin. He ovat ennenaikaisen kuoleman tarkkaavaisia lapsia. Jo koulussa he jollain hienolla tavalla herättivät meidän huomiotamme. He näyttivät etsivän toisiaan ja samalla ikäänkuin karttavan toisiaan, kuten ne, joilla on samanlainen ruumiinvika. Näimme heidän seisovan sivulla päin puitten alla. Heidän hymynsä oli pysyväisempää ja aineettomampaa kuin meidän toisten ja siinä ilmeni aina sama vakavuus, ikäänkuin he olisivat alati pelänneet paljastavansa jonkun salaisuuden. Melkein aina he heti vaikenivat, kun heitä lähestyivät nuo toiset, joiden ikä oli oleva pitempi. Puhuivatko he jo tuosta tulevasta tapahtumasta, vai tiesivätkö he ehkä, että tuo tapaus itse puhui suoraan heidän lävitsensä ja vasten heidän tahtoaan, ja ympäröivätkö he sillä tavoin vaikenemalla tuon tulevan tapahtuman, kaihtaakseen sitä asiaankuulumattomien katseilta. Joskus he näyttivät katselevan meihin alaspäin, niinkuin jonkin tornin korkeudesta, ja vaikka he olivat meitä heikompia, emme me uskaltaneet heihin koskea. Mikään ei tosiaankaan ole kätkettyä; ja kaikki te, jotka minut tapaatte, tiedätte myös mitä minä olen tehnyt ja mitä tulen tekemään, tiedätte mitä minä ajattelen ja olen ajatellut; te tiedätte tarkalleen minun kuolemani päivän, vaikkette vielä ole keksineet keinoa sitä ilmaistaksenne, tai edes omalle sydämellenne sitä kuiskataksenne. Meillä on tapana sivuuttaa äänettömästi kaikki sellainen mihin ei kätemme ylety, ja ehkäpä me tietäisimmekin liian paljon, jos tietäisimme kaiken sen minkä tiedämme. Me elämme sivulla meidän todellisesta elämästämme ja me tunnemme, ettei meidän kaikkein mieskohtaisimmilla ja syvimmilläkään ajatuksillamme ole mitään tekemistä meidän kanssamme, sillä me olemme aivan toista kuin meidän ajatuksemme ja unelmamme. Ja vain joinakin hetkinä me ikäänkuin hairahdumme elämään oman itsemme mukaisesti. Koska koittaa se päivä, jona meistä tulee oma itsemme? Niinpä me siis olimme muukalaisia heidän edessään. Joskus he kävelivät meidän kanssamme käytävissä ja pihoilla ja heidän seuransa vaivasi meitä. Joskus he yhtyivät meidän leikkiimme, ja silloin ei leikki enää tuntunut samalta. Jotkut heistä eivät löytäneet kohtaloveljiään. He harhailivat yksinäisinä meidän meluavassa joukossamme, eikä heillä ollut ystäviä niiden parissa, joiden ei tarvinnut kuolla. Ja kumminkin me heitä rakastimme, eikä kellään ollut niin ystävällisiä kasvoja kuin heillä. Mitä oli heidän ja meidän välillämme ja mitä on meidän kaikkien välillämme? Minkä salaperäisen meren syvyyksissä me elämme? Tässä kohden vallitsikin se rakkaus, joka ei enää ilmaise itseään, koska sillä ei ole mitään osaa tämän maailman elämässä. Se ei ehkä kestäisi minkäänlaista koetta, se tuntuu joka hetki pettyvän, ja vaatimattomampikin tavallinen ystävyys näyttää sen voittavan. Ja kumminkin on sen elämä syvempää kuin me itse, ja ehkäpä me vain senvuoksi olemmekin siitä välinpitämättömiä, että se tietää olevansa varattu pitempiä ja varmempia aikoja varten.

Se ei puhu täällä mitään, kun se tietää saavansa puhua myöhemmin; eivätkä ne, joita me sylellemme ja suutelemme, milloinkaan ole niitä joita me syvimmin rakastamme. On siis olemassa yksi elämän osa -- ja se on sen paras, puhtain ja suurin osa -- joka ei liity tavalliseen elämään, eivätkä edes rakastavaisten silmät milloinkaan pääse näkemään tuon hiljaisuuden ja rakkauden väliseinän läpi.

Vai jätimmekö me heidät yksikseen sen vuoksi, että he nuorempinakin olivat meitä vanhempia!... Tiesimmekö, etteivät he olleet meidän ikätoverejamme ja pelkäsimmekö me heidän tuomiotansa? Heidän katseensa eivät enää olleet yhtä eloisia kuin meidän, ja kun he vain sattumalta loivat nuo katseensa meidän elämöivään joukkoomme, niin me heti ilman syytä tyynnyimme ja käsittämätön hiljaisuus valtasi meidät samassa hetkessä. Me vetäydyimme pois päin: he tarkkasivat meitä ja nauroivat vakavasti. Minä muistan kahden sellaisen kasvot, joita odotti väkivaltainen kuolema. Mutta melkein kaikki he olivat arkoja ja pyrkivät toisten ohi huomaamatta. Heillä oli jonkinlainen kuoleman ujous ja he näyttivät alati pyytävän anteeksi jotakin tuntematonta tekoa, jonka he pian tulisivat tekemään. He menivät menoaan, me vaihdoimme yhden katseen, erosimme toisistamme sanaakaan sanomatta ja ymmärsimme kaikki tietämättä mitään.

IV.

SALAINEN SIVEYSSÄÄNTÖ.

On liiankin totta, että meidän käypä ajatuksemme mielivaltaisesti muuntelee sisäisten valtakuntien näkymättömiä liikkeitä. Niinikään on olemassa tuhansia ja taas tuhansia varmuuksia, noita hunnutettuja kuningattaria, jotka meitä johtavat kautta olemassaolon ja joista emme kykene sanoilla puhumaan. Niinpian kun yritämme sanoa jonkun asian, niin se heti ihmeellisesti pienenee. Luulemme liikkuneemme syvyyksien syvyyksissä, mutta kun nousemme pinnalle, niin ei alkuperäisestä merestä enää ole jälkeäkään siinä vesipisarassa, joka kimmeltää kalpean sormemme sivussa. Luulemme keksineemme ihmeellisten aarteitten luolan, mutta kun tulemme päivänvaloon, niin huomaammekin tuoneemme vain väärennettyjä kiviä ja lasinpalasia. Ja kumminkin ne aarteet siellä pimeydessä yhäti loistavat. On jotakin läpäisemätöntä meidän ja meidän sielujemme välillä ja muutamina hetkinä, sanoo Emerson, "me ihan intohimoisesti haluamme itsellemme tuskaa toivoen edes siitä löytävämme jotakin tosiolevaista ja saavamme tuntea totuuden terävät kärjet ja kulmat."

Sanoin aikaisemmin, että sielut näyttävät lähestyvän toisiaan. Sillä seikalla ei ole sen suurempaa arvoa, kuin on pysyväisellä mutta hämärällä vaikutelmalla, jota on sangen vaikea tosiasioilla tukea, sillä tosiasiat eivät ole muuta kuin kiertolaisia, tiedustelijoita tai suurten näkymättömien voimien jälkeenjääneitä osia. Ja kuitenkin voi sanoa, että me ainakin joskus ehkä selvemmin kuin esi-isämme tunnemme, ettemme ole olemassa aivan yksin itseksemme. Nekään, jotka eivät usko mihinkään jumalaan, eivät kumminkaan, enempi kun toisetkaan, toimi siihen suuntaan, kuin olisivat varmoja yksinolostaan. On olemassa yleinen silmälläpito, jonka toimintakeskus on toinen kuin sen, mikä on jokaisen ihmisen omantunnon suopeissa hämärissä. Onko totta, etteivät hengen säiliöt enää ole yhtä tarkasti sinetöidyt kuin ennen muinoin, ja että sisäisen meren käynti tulee voimakkaammaksi? Sitä en tiedä. Korkeintaan voimme todeta, ettemme enää pidä yhtä tärkeinä useita perinnäisiä rikkomuksiamme, ja se seikka merkitsee jo henkistä valloitusta.