Part 6

»Eikä, muuta se oli.»

»Mitä?»

»Joutavia. Ilman aikojaan.»

»Tiedätkö, minua se vaivasi kauvan aikaa. En tahtonut saada sitä mielestäni pois.»

»Etkä puhunut mitään. Rakas John!»

»Kun sinä olit umpimielinen, niin minäkin olin. Mutta nyt sen kerrot, eikö niin.»

»Ei se todellakaan ollut mitään. Semmoista hirmuisen lapsellista. En minä kehtaa, John.»

Mutta John hyväili ja suuteli »pientä muruaan» ja katsoi häntä silmiin. Ja sitten hänen kuitenkin täytyi kertoa.

»Se nyt oli niin, John, että minä pelkäsin kuolevani.»

»Niinkuin ainakin lapsivuoteen edellä. Noo, ja siinäkö kaikki? Tuon kyllä olisit sanonut?»

»Tuli siihen pikkuisen lisää. Mutta sinä naurat.»

»En naura. Olen ihan totinen.»

»Sitten ajattelin, John, että sinä ottaisit toisen vaimon, jota rakastaisit enemmän kuin minua. Etkä enää muistaisi, etkä kaipaisi minua ollenkaan. Ja sitähän minä itkin. Voi, John, minä olen jo monasti sitä itkenyt.»

Alma el enää ollut hämillään; kyynelet tunkeutuivat silmiin taaskin, sillä saattoihan tuo kumminkin tapahtua. Olipa hän käynyt kovin heikoksi viime aikoina; päätä kivisti yhtenään ja voimat olivat välistä niin lopussa, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Ja äkkiä hänellä oli kuvana edessä, kuinka John piti toista vierasta vaimoa, nuorempaa, kauniimpaa, verevämpää näin juuri kainalossaan kuin häntä nyt.

John oli yhtä vakava kuin hän, mitä lieneekään ajatellut.

Molemmat olivat äänettöminä.

Alma tahtoi irtaantua hänen käsivarrestaan ja vetääntyä kauvemmaksi. Mutta John ei häntä päästänyt; nosti hänet sen sijaan polvelleen, likisti rintaansa vasten ja painoi kasvonsa hänen lämpimään kaulaansa.

»Hän ei kiellä, hän siis tekisi niin», arveli Alma. Ja hän heitti moittivan katseen Johniin.

»Armas, pikku Almani, elämä on viheliäistä, parasta ettei ajattele eteen eikä taakse, nauttii vaan onneaan, niin kauvan kuin sitä kestää.»

»Jos kuolisimme yht'aikaa, John, ettei toinen jäisi toisesta jälkeen.»

»Herkeä jo, kultaseni, kuolemaa ajattelemasta.»

»Minä en voi. Se yhtenään häilyy mielessäni. Välistä kun kuvailen, että--»

»Että mitä?»

»Että sinä ehkä kuolet», jatkoi hän hiljaa ja kauhistuneena, »jätät minut ja lapset--»

Alma ei voinut enää pidättää itkuaan.

»Mutta, Alma, oletpa sinä oikea hupakko. Kuinka lapsellista. Nyt lähdemme kotiin emmekä tule toiste milloinkaan keskellä yötä tänne haaveilemaan, koska siitä on tuommoisia seurauksia. Saa nähdä, huomenna olet kipeä.»

»Enkä ole.»

Alma pyyhki silmänsä ja koetti tyyntyä.

»Istu tähän perään, minä soudan ja kotiin mennään, että hurahtaa. Ohho, kello onkin jo puoli kolme.»

»Hyvänen aika, onkohan Helmi herännyt?»

Alma ei enää joutunut kuolemaa ajattelemaan, vaan piteli melaa, että veneen kokka oli suoraan kotirantaa kohti. John souti voimainsa takaa; airot kolisivat, vesi kohisi. Mutta ympärillä kirkastui aamu; taivas rusotti koillisessa ja linnut alkoivat viserrellä.

»Oli se kumminkin hauskaa, John. Mitä?» sanoi Alma, kun olivat vetäneet veneen rannalle.

»Myönnetään, myönnetään.»

»Ja menemmehän vielä toisenkin kerran?»

»Ellet vaan tule kipeäksi.»

»Ei pelkoa. Olen tällä hetkellä virkeämpi kuin milloinkaan.»

He tulivat sisään. John meni omalle puolelleen polttamaan vielä yhden papyrossin ennen maatapanoa, mutta Alma riensi suoraa päätä sänkykamariin. Helmi nukkui makeassa unessa ja Miina makasi lattialla kätkyen vieressä; oli ottanut tyynyn kyökistä päänsä alle.

»Miina rukka! Menkää pois omaan sänkyynne.»

Alman täytyi nykäistä, ennenkuin hän vihdoinkin heräsi ja nosti unisen päänsä tyynyltä. Mutta hän ei tajunnut sittenkään mitään, vaikka silmät seljällään katseli Almaa.

»Ylös, ylös», naurahteli Alma.

Miina väänsi ja käänsi ruumistaan, raapi kahden käden päätään ja pyyhki hiuksia silmiltään.

»Ylös, ylös! Eikö Miina herääkään.»

Jopa näytti viimeinkin käsittävän, ettei häntä enää täällä tarvittu; pystyyn hän kapusteli ja pää edellä hän pyrki kyökkiin päin. Mutta Alma vielä pidätti.

»Entä tyyny?»

Miina kääntyi ja tuijotti häneen, ymmärtämättä mitään. Alma osoitti kädellään tyynyä.

Mutta ei hän sittenkään saanut selvälle tarkoitusta. Tulla tupsahti Alman eteen ja tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa kiinni.

Alma äänsi säikähdyksestä ja veti käsivartensa pois, vaan samassa hän taas nauroi.

»Hupsuko sinä olet. Tuossa tyyny!» Hän pani sen Miinan syliin. »Mene nyt.»

Miina hynttyytti tyynyineen lastenkamarin läpi kyökkiin ja Alma meni myöskin hänen jäljessään vanhempia lapsia katsomaan. Sikeässä ne nukkuivat kaikki. Ellalla oli käsi posken alla ja niin hän oli herttaisen suloinen siinä maatessaan, että äidin sydän riemulla täyttyi. Tyysä oli potkinut peitteen päältään; kuuma kun oli, antoi Alma sen jäädä jalkoihin, kietaisi vaan lakanan hänen ympärilleen.

»Herran rauha», hän kuiskasi. Ja tuntui kuin olisi se huoneessa vallinnutkin.

Laskeutuessaan vuoteelle, Alma taaskin muisteli Nymarkin sanoja: »Pelko on heikkouden merkki.» Mitä oli hän millä tarkoittanut?

Kummallisesti hän tänä iltana oli häneen katsonut.

Sporttia? Miehet rakastavat sporttia?... Joutavata!

III.

Lupa-aika oli kulunut melkein loppuun, viimeisiä päiviä vietti rehtori Karellin perhe maalla. Pyykki oli pesty, kaikki valmistettu muuttoa varten, jonka kolmen päivän perästä piti tapahtua.

Kun oli kaunis päivä, antoi Alma laittaa iltapäiväkahvin lehtimajaan likellä rantaa. Alma neuloi nimimerkkiä punaisella langalla uusiin nenäliinoihin. Tyysä kiipeili penkille hänen viereensä, toiset lapset istuivat nurmella ja muukkailivat pienillä kivillä. Helmikin oli tuotu ulos; hän makasi pienissä vaunuissaan puun varjossa, valkoinen harsovaate peitteenä, ettei kärpäset eikä itikat päässeet puremaan. Joka kerran kuin hän vähänkin liikahti, Miina heti oli valmis heiluttamaan vaunuja, samalla kun hän varoitti muita olemaan hiljaa. Ja niin Helmi aina vaipui uneen takaisin. Sillä välin järjesteli Miina pöydälle kuppia ja muita kahvikaluja.

»En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?» hän kysyi.

»Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy.»

Alma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työstään. Hän oli ikävisaään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunkielämää. Niin pian olikin kesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen, ennenkuin oli jo lopussa. Mutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta samassa määrässä kuin hän. Niin, Alman mielestä hän melkein ilolla läksi jo täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja rauhallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa.

Sitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aikana, John oli nimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä suri, eikä uskaltanut paljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän tulisi olemaan yksin kotona, eroitettuna miehestään niin pitkän pitkäksi aikaa.

Hän olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä enemmän nähdessään kuinka suurella innolla John alkoi siihen valmistautua. Ei ainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan!

Alma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harvapuheinen monta päivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut huomioon. Ja katkeralla mielellä hän oli; antoi hienoja pisto-sanoja tuontuostakin. Nekään eivät vaikuttaneet mitään. John vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli, luki, mietti ja oli vaiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi.

Oli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli. Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetääntyi pois perheen ja hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen eikä ystävällinen.

Tällä hetkellä hän taaskin oli raskaalla mielellä. Hän oli pyytänyt Johnia tulemaan alas lehtimajaan kahville. Tänään oli kaunis ilma; oli ehkä viimeinen kerta, kuin saattoivat istua hauskasti ulkona yhdessä.

John oli tuskin nostanut päätään; hyrähtänyt vaan, »kyllä, kohta» ja kirjoittanut edelleen, ikäänkuin merkiksi, ettei saanut häntä häiritä. Alma päätti pysyä vastedes poissa hänen kamaristaan. Jos mitä oli sanottavaa, hän lähettäisi lapsia tai palvelijoita.

Nyt hän kumminkin tuli. Sieppasi Tyysän syliinsä ja asettui Alman rinnalle istumaan. Alma ompeli.

»Joko te odotitte? Taisin viipyä liian kauvan?»

Alma huiskasi kädellään pois papyrossin savun kasvoiltaan.

»Oho, anna anteeksi», sanoi John ja puhalsi savun suustansa toiselle sivulle.

Sitten hän heilutteli Tyysää polvellaan.

»Ajetaankos hummalla, Tyysä? Körö, körö kirkkoon, mustalla ruunalla, valkealla varsalla kotiin, niinkös?»

Ella ja Arvikin tulivat lähemmäksi.

»Pappa kuulee», sanoi Ella.

»No, lapseni, mitä sinulla on papalle sanottavaa?»

»Että mitä varten tämä kaikki on tullut?»

»Mikä kaikki?»

»Tämä maailma.»

»Ella kun ei tiedä», sanoi Arvi säälivällä hymyllä.

»Niinpä sano sinä, Arvi.»

»Sitä varten, kun Jumala sen loi.»

Ella oli vähän aikaa mietteissään; kääntyi sitten Arviin.

»Mutta mistä se sen loi!» toisti hän.

»Ka, tyhjästä.»

»Mutta, mistä Jumala sai sen tyhjän?»

»No, se oli jo olemassa.»

Ella vaikeni.

»Vaan sanopa nyt sinä, Ella, alkoi John hymyillen, »mitä varten Jumala loi sitten maailman?»

»Ett' ois lystimp' olla.» Hän puhui Savon murretta niinkuin Miina.

»Että kellä olisi lystimpi olla?»

»Jumalalla itsellään ja meillä immeisillä.»

»Oi tuota lasta, kuinka on viisas», ihmetteli Miina, kaataessaan kahvia pannuun.

Ella, näet, oli hänen lempilapsensa.

»Niin», kääntyi John Almaan, »parempaa vastausta tuskin voinee antaa».

Alma el virkkanut mitään, neuloi vaan edelleen.

»Miksi noin suuria kirjaimia laitat?»

»Kun niitä pidetään, semmoisia.»

»Minusta ne ovat rumia. Ja eikö niissä ole hirveän paljon työtä?»

»On kyllä.»

»Te olette somia, te naiset. Väkisenkin teidän pitää keksiä itsellenne tarpeetonta ajan ja voimain hukkaa. Näkee, ettei teillä ole juuri käsitystä ekonomiasta.»

»Kiitos komplimangista.»

John naurahti ja taputti häntä olkapäähän. Mutta Alma tempasi hermostuneella liikkeellä sakset pöydältä, leikkasi langan poikki ja alkoi uutta kirjainta. Niin uutterasti hän pisteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä.

Arvi vaati isää rantaan katsomaan hänen veneitään. Hän oli laittanut kaksi uutta ja entisiä oli neljä, ei siis vähemmän kuin kuusi yhteensä.

John meni ja vei Tyysän mukanaan. Ellakin heitä seurasi, mutta Alma jäi paikoilleen lehtimajaan.

Hänen mieltään karvasteli. John kohteli häntä pilkallisesti ja ylönkatseella, ei välittänyt hänestä enää vähääkään, eikä pannut hänen rakkaudelleen mitään arvoa. Niin kylmäksi hän oli käynyt kuin jääpala ja niin kovaksi kuin kivi.

Almalle kohosi veri päähän, hän puristi huulensa yhteen ja neuloi vielä uutterammin kuin ennen.

John palasi hetken päästä takaisin rannasta, kantaen yhä Tyysää käsivarrellaan.

»Pyydetään, että mamma ottaa märät sukat ja kengät lapselta pois», hän puhui tullessaan, »ja antaa kuivia sijaan. Katsos, mamma, Tyysä. meni vahingossa veteen ja kasteli itsensä noin pahasti.»

»Menköön ylös Miinan luokse.»

»Ei Miina ole siellä, hän näkyi vievän Helmin vaunuja metsätielle äsken.»

»Onhan Maijaliisa.»

John vaikeni vähän aikaa,. Laski sitten Tyysän maahan.

»Juokse, kultaseni, sisään, ja pyydä, että Maijaliisa sinua auttaa.»

John sytytti papyrossin ja istui kiikkuslaudalle.

»Alma, mitä varten?»

Ei vastausta.

»Mitä varten olet noin huonolla tuulella?»

Ei sittenkään vastausta.

»Alma--».

Hän aikoi vetää häntä luokseen.

»Oih, anna minun olla.»

Alma väisti hänen kätensä pois eikä lakannut neulomasta.

»Kuinka? Vaivaanko sinua?»

»Vaivaat.»

John katsoi häneen pitkään, mutta silmiä hän ei tavannut; luomet ne peittivät.

»Ihanko todella?»

Ei taaskaan hiiskausta.

Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi, että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen milloinkaan ollut tapahtunut.

Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt?

Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella veti etehisen oven jäljessään kiinni.

»John, John»--hän kuiskasi.

Mutta eihän John sitä kuullut. Alma viskasi työnsä pois. Meni syrjään puiden suojaan, heittäytyi alas nurmelle ja itki katkerasti.

Heidän välinsä oli särkynyt, ei mikään maailmassa voisi sitä enää hyväksi jälleen saada. John muuttuisi tästä lähtein vielä kylmemmäksi, vielä tylymmäksi, ja hän--? Hän olisi mielellään tahtonut vaipua maan alle siinä, missä makasi kasvoillaan nurmella. Tällä hetkellä aivan, ja ijäksi?

Sillä onnellista hetkeä ei hänellä enää elämässä olisi. Kaikki oli muuttunut, ja niin äkkiä, kuin yhdellä iskulla. Linnut visertelivät puussa ja lasten iloiset äänet kuuluivat rannasta, mutta hänen korvissaan eivät ne enää soineet niinkuin ennen.

Eikä John tullut häntä katsomaan. Hän puoleksi toivoi sitä, puoleksi pelkäsi. Vaan hän ei tullut. Hänelle oli yhdentekevä, jos heidän välinsä oli hyvä tai paha.

Hän itki siksi kuin uupui niin, ettei enää jaksanut mitään ajatella eikä surra. Mutta siinä hän lepäsi yhä samassa asemassa. Tuntui viimein kylmäävän, silloin hän nousi. Niin heikoksi hän oli käynyt mielenliikutuksesta, että päätä huimasi, kun hän seisoalleen nousi, ja koko ruumis vapisi.

Hän katseli ympärilleen. Aurinko jo laskehti, oli illallisen aika. Hän meni rantaan, valeli silmiään kylmällä vedellä ja otti lapset mukaansa ylös.

Ruoka oli pöydässä, hän pyysi Arvin kutsumaan isää.

»Ei pappa syökään», ilmoitti Arvi, palatessaan isän huoneesta.

Alma hoiti lapsia puhumatta sanaakaan, laittoi heidät levolle ja meni itsekin.

Mutta ei hän unta saanut. Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki. Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä, pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset. Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen, uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa mitään.

Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen. Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä sohvalle omassa huoneessaan?

Alma ei silmiään ummistanut; katseli vaan kirkasta kuun valoa, joka ikkunoista lankesi salin lattialle. Makuuhuoneessa oli hämärä, kun uutimet olivat alhaalla; mutta siellä oli valoisata. Ja rauhallista, hiljaista, kodikasta. Huonekalutkin, tuolit, pöydät ja sohvat näyttivät niin levollisilta; maailman murheet eivät niihin pystyneet.

Mutta nyt--nyt!

Kamarin ovi aukeni; John tuli salin poikki kynttilä kädessä. Alman sydän löi; mutta hän painoi silmänsä kiinni ja makasi liikkumattomana kuin kuollut, John laski kynttilän pöydälle sängyn viereen ja seisoi hetken hiljaa, Alma tunsi, että John katseli häntä. Sitten hän kääntyi ja alkoi riisua päältään. Alma raoitti silmäluomiaan ja tarkasti salaa hänen kasvojaan. Ne olivat vakavat. Almaa peloitti, hän painoi silmänsä jälleen kiinni.

Ei John enää kääntynyt häneen päin, laskeutui vaan vuoteelle. Ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Siinä hän nyt oli, niin likellä ja kumminkin samalla niin kaukana. Alma kuunteli hänen hengitystään, seurasi pienintäkin liikettä.

»John», kuiskasi hän mielessään. Anna minulle anteeksi, olenhan sinun omasi. Rakastanhan sinua koko sielullani. Anna anteeksi! Elä vihaa, en jaksa elää, jos olet noin kylmä ja kova!

Hän nosti päätään tyynyltä; ehkä olisi tämän jo ääneenkin puhunut, mutta John oli ennättänyt nukkua. Raskaasti ja tasaisesti hän hengitti, ei tietänyt tuskista mitään.

Alma painui takaisin sijalleen.

IV.

Tuli vieraita seuraavana päivänä. Herra Nymark ja pormestari Lagander olivat lähteneet purjehtimaan, mutta kun ilma tyyntyi, he poikkesivat tänne, vaikka kyllä tiesivät, että Karellin perhe jo oli muuton puuhissa.

Alma oli heikko ja väsynyt, alakuloinen sitä paitse, sillä John oli yhä tavattoman totinen eikä oleskellut paljon ollenkaan heidän puolellaan.

Ei häntä olisi haluttanut ottaa vieraita vastaan; tuntui kuin ei hän nyt olisi jaksanut seurustella. Senvuoksi hän ensin arveli, ettei näyttääntyisi heille laisinkaan, vaan antaisi herrain olla omin hotein.

Mutta toisekseen hän ajatteli, että John ehkä pahastuisi; luulisi hänen kantavan nurjaa mieltä eilisestä ja siitä syystä vetääntyvän erilleen. Ja sitten vielä juohtui muistoon, mitä Nymark oli puhunut rakkauden luonteesta miehissä...

»Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin ... Sallia muidenkin miesten ihailla itseään... Kiihoittaa hänen rakkauttaan...»

Hän päätti mennä sisään. Pani sievimmän puvun päälleen ja suimi hiukset alemmaksi otsalle, sillä hän tiesi sen kaunistavan.

Nymarkin katse kirkastui, kun hän astui saliin ja molempain herrain olennossa ilmestyi kohta tuo äänetön ihaileminen, joka aina tekee naiseen vaikutuksen.

Alma asettui sohvaan, John istui siinä lähellä nojatuolilla ja Nymark kiikkutuolissa vastapäätä. John oli vakava ja harvapuheinen, mutta siitä huolimatta Alma elpyi vilkkaasen keskusteluun vieraiden kanssa.

»Hauskaa, että tulitte», hän sanoi.

»Nyt viivytte täällä koko päivän, eikö niin?»

»Se riippuu teistä», sanoi Nymark.

»Hyvä. Silloin ette mene pois, ennenkuin myöhään illalla.»

Alma huomasi, että. John vähän kummastellen häneen katsoi. Mutta hän ei ollut siitä millänsäkään.

»Ja me huvittelemme oikein sydämmen pohjasta. Unohdamme pois kaikki ikävyydet, kaikki maailman murheet. Herra Nymark ja herra Lagander, miellyttääkö teitä volantin heitto?»

»Teidän seurassanne miellyttää mikä hyvänsä», lausui Nymark.

»Elkää puhuko kohteliaisuuksia, sanokaa oikein totta.»

»Minä vakuutan.»

»Mutta John ei varmaankaan tule mukaan.»

Hän hieman arasteli sitä kysyessään.

»Elkää minusta välittäkö», sanoi John, »luen mielelläni sanomalehtiä sillä aikaa».

»Joko sitten lähdemme?» kysyi Lagander.

»Ei, juomme kahvia ensin.»

Hän meni sitä toimittamaan.

Nymark otti käteensä Ibsenin Rosmersholmin, joka sattui olemaan pöydällä.

»Mitä arvelet tästä?» kysyi hän Karellilta.

»Ihmeellinen kirja. Taiteen, tieteen ja uskonnon sopusointuinen yhdistys.»

»Vahinko vaan, ettei sitä juuri kukaan ymmärrä», hymyili Nymark.

»Milloinka ovat ihmiset aivan pian ymmärtäneet suurempaa ja korkeampaa totuutta. Kaksituhatta vuotta on kohta siitä, kun kristinoppi ilmestyi, ymmärtävätkö he sitäkään vielä oikein?»

»Siihen en minä osaa vastata. Mutta mielelläni tahtoisin tietää mitä Ibsen viimeiseltä tahtoo. Tähän saakka hänelle on kelvannut vapaamielisyys, nyt hän jo senkin hylkää.»

»Kun huomaa, mihin vapaus vie, ellei ihmisissä tapahdu mielenmuutos. Ibsen on juuri sen tautta aikamme mahtavin henki, että hän näkee nykyiset puutokset, erhetykset ja tarpeet syvemmin ja selvemmin kuin kukaan muu. Eikä hän vapautta hylkääkään, vaan hän vastustaa vallattomuutta ja irstaisuutta.»

»Ja sitten hän menee sotkemaan siveysoppia taiteesen. Ei, herra varjele, pidettäköön ennemmin kaikki erillään. Olkoon tiede tiedettä, taide taidetta, uskonto uskontoa.»

»Minä olen siinä suhteessa eri mieltä. Luulen, että ainoastaan se ihminen säilyy eheänä ja tervennä, joka pyrkii omistamaan itselleen kehityksen tulokset niin yhdellä kuin toisella ja kolmannellakin haaralla, Ja jos ne samassa sielussa voivat sijansa saada, niin miksei myöskin samassa teoksessa. Siinä runouden suuri merkitys meidän aikanamme; sillä suuremmalla tai vähemmällä selvyydellä se sitä juuri tavoittelee.»

»Onnistumatta; sillä taide ei mene mihinkään liittoon, ei ainakaan uskonnon kanssa.»

»Minkätähden ei?»

»Se menettäisi silloin molemmat elinpontensa, vapauden ja luonnon.»

»Erehdys. Dogmit sitovat vapautta ja luontoa, uskonnon henki sitä ei tee. Jalostuttaa vaan ja puhdistaa, hienontaa molempia.»

»Ja laittelee rajapylväitä.»

»Ainoastaan siinä, missä niitä tarvitaan», hymyili John. Eikä ne oikeastaan rajapylväitä olekaan, vaan salakarien ja muiden vaarapaikkojen merkkejä.»

»Salakarien--?»

»Mistä te kiistelette?» kysyi Alma, joka samassa tuli sisään.

»Pilven takaisista asioista, rouva Kapell. Hyvissä ajoin tulitte meitä muistuttamaan, että maan päällä on paljon ihanampaa ja suloisempaa kuin siellä ylhäällä.»

»Minäkö siitä muistutan?»

»Teidän läheisyydessänne sen tuntee.»

»Hauskaa kuulla. Entä meidän pormestari, hukkuiko hän sinne pilviin?»

»Ei, herra varjele, hän on tuolla verannalla. Lagander, riihesi nurkka palaa.»

»Joko? Joko?» kuului Laganderin ääni ulkoa. Ja ovessa tullessaan hän pyyhki otsaansa. »Kyllä on lämmin.»

»Tulkaa jäähdyttämään itseänne kuumalla kahvilla.»

Lagander nauroi ja noudatti kehoitusta.

»Ensinkö kuumalla kahvilla, sitten volantin heitolla?»

»Alvan niin.»

»Rouva Karell», alkoi Nymark, »koska tässä puhuttiin kirjallisuudesta, tahtoisin vielä tietää, mitä te pidätte Zolasta?»

»En mitään, sillä minä en tunne häntä.»

»Kuinka? Ettekö tunne? Onko se käsitettävä niin, ett'ette tahdo häntä tuntea?»

»Siihen vastaan vasta sitten, kun näen, minkälainen hän on.»

»Sallitteko minun tuoda teille muutamia hänen teoksistaan?»

»Mielelläni. Mutta jos hän on semmoinen, joksi häntä mainitaan, niin saattaa tapahtua, etten juuri pitkältä lue.»

»Ette malta olla lukematta, jahka ne vaan ovat pöydällänne. Niitä täytyy ihailla, sillä niissä on luontoa alusta loppuun. Ja täydellisyydessään se tuodaan esiin, kaikki luonnon ilmestysmuodot rinnan, yhtä oikeutettuina, yhtä vapaina, yhtä arvollisina. Ei mitään peitetä, eikä mitään salata.»

John hymyili.

»Mutta mitä sanoo John?» kysyi Lagander. »Entä kun hän ei annakaan rouvansa lukea Zolata.»

»Ruvetkoon vaan estelemään, silloin olen varma, että rouva Karell lukee jokainoan kirjan, jonka tuon. Kielletty hedelmä on aina viettelevintä.»

»Minäpä en estelekään», hymyili John.

»Siinä teet viisaasti omalta kannaltasi.»

»Ei, minä päinvastoin kunnioitan Zolata. Häntä täytyy vaan osata lukea. Nähdä vähän muutakin, eikä ainoastaan sitä, jonka äsken toit esille.»

»Kuinka, herran nimessä? Ethän toki aikonekaan tehdä hänestä siveellisyyden apostolia?»

»Sinne se hiukan kallistuu.»

»Siunaa ja varjele! Eikö nyt enää Zolakaan ole rauhoitettu. Jo minä joudun epätoivoon. Rouva Karell, lähdetään heittämään volantia!»

»Samaa ajattelin juuri sanoa. Herra Lagander!»

»Olen valmis.»

»Entä John?»

»Minä katselen mieluummin verannalta ja luen sanomalehtiä.»

He menivät kolmen ja alkoivat heiton. Alma oli omaksi ihmeekseen siinä kohta koko sielullaan kiinni. Kun hän heitti ylös renkaan, taikka kurottui ottamaan sitä kepillään vastaan, olivat hänen liikkeensä niin sulavan pehmeät ja miellyttävät, että molemmat herrat niitä ehdottomasti seurasivat. Vaalea, pumpulinen puku istui tarkasti ruumiin mukaan vyötäisiltä aina ylös kaulaan ja vartalon komeat piirteet esiintyivät vapaammin ja selvemmin ruumiin eriävissä asemissa. Aina väliin ja varsinkin kun hän juoksi, näkyivät hänen pienet sievät jalkansa kahisevien helmojen alta.

»Sieluni kautta, hän on viehättävin nainen maan päällä», kuiskasi Nymark Laganderille.

»Elä vaan rakastu toisen omaan.»

»Minä hänet ryöstän Karellilta.»

»Nono.»

»Sen, perhana olle, teen. Ja Karell sen ansaitsee. Hän on jähmettynyt varmassa rauhassaan. Ei osaa edes nauttia omaisuudestaan.»

»Mistä sen tiedät.»

»Ooh, näkeehän sen. Yhtä välinpitämätön ja kyllästynyt kuin muutkin aviomiehet.»

»Mutta mitä sanoo rouva Karell itse? Jokohan todella pääsisit hänen suosioonsa?»

»Tyhmänäpä sinä minua pidätkin, kun sitä epäilet.»

»Hurja!»

»Hän on liian kaunis ja liian hyvä kuihtumaan pois avioelämän yksitoikkoisuudessa.»

»Herra Nymark, ottakaa vastaan», huusi Alma, haettuaan tällä välin renkaan, joka oli lentänyt etäälle hänen ylitsensä.

Nymark kohotti keppiään.