Part 3

»Herranen aika, Holpainen, nouse syömään. Monta tuhatta kiitosta, Tiina Katri, aina sinä olet hyvä meitä kohtaan. Jumala, rakas isä, palkitkoon. Nyt teidän kelpaa pojat, mutta elkää niin leveästi siinä seisoko, päästäkää Helluakin likelle.»

Holpainen istui pöydän reunaan; pojat asettuivat niin likelle kuin suinkin voivat ja menivät halukkain silmin vadin kimppuun. Hellu syrjästä kurotti lusikkaansa.

»Mene syömään sinäkin, minä soudatan sen aikaa», sanoi Tiina Katri.

Poikien takaa Mari joitakuita kertoja pisti suuhunsa. Makeata se oli, perunat niin murakoita, että olivat rikki, ei hän muistanut aikaa, milloin semmoista keittoa oli syönyt. Mutta ei hän raskinut sitä kovin paljon ottaa, että muille jäisi, poika parat kun varsinkin niin hapeasti söivät. Hän nuoli lusikkansa alta ja päältä ihan puhtaaksi ja laski sen sitten pois.

»Senkö verran sinä söitkin?» kysyi Tiina Katri, kun Mari taas tuli kätkyen ääreen.

»Eipä minua nyt ruoka maita tällä kertaa.»

Oli se osaksi tottakin, sillä vaikka häntä juuri äsken oli kipeästi hiukaissut ja vaikka keitto kyllä makealle maistui, katosi kuitenkin ruokahalu samassa, kun tuli ajatelleeksi, ettei sitä kuitenkaan mahan täydeltä heille kaikille riittänyt.

Sen iltapäivää Anni nukkui jotenkin levollisesti. Mari pääsi käymään lääkärissä ja apteekissa; rohtopullo kädessä hän sitten tyynemmällä mielellä palasi kotiin. Toivoi lapsen rohtojen avulla saavan paremmin unta tulevaksi yöksi. Tiina Katri antoi heille pienen läkkisen lampun, jota hän sanoi kitupiikiksi, ettei heidän tarvinnut pilkkoisten pimeässä olla. Ei siinä koko yöksi öljyä riittäisi, jos pikku Anni valvomaan sattuisi, mutta jonkun aikaa kumminkin.

Lienee ollut tuossa kahdeksan tai yhdeksän seutuun, ei sitä niin varmaan tiennyt, kun ei kelloa ollut. Äiti laittoi tiloja, lapsille entiseen paikkaan ja heille itselleen nurkkaan, jossa nuo sänkyvaatteen tapaiset olivat. Hellu soudatti lasta ja Ville oli nukkunut suulleen uunin luokse; äiti riisui housut hänen päältään ja nosti hänet vuoteelle Petun viereen. Sitten hän päästi Hellunkin menemään levolle ja siirti kätkyen oman tilansa viereen. Holpainen jo makasi seinän puolella selkä köyryssä; hänestä näkyi vaan leveät hartiat ja ruunihtava tukka takaraivolta.

Mari asetti kitupiikin ja tulitikut lattialle siihen likelle, sammutti valkean ja siunasi itsensä. Vantiksesta hän liikutti kätkyttä, makasi seljällään toinen käsi otsalla, ja tuijotti ikkunaan, josta vähän valoa haamoitti. Pian nukkuivat muut, tasaisesta hengityksestä hän sen kuuli. Hiljaista oli ympärillä ja mustaa, ajatukset vaan sihisivät ja risteilivät hänen päässään. Tuli mieleen taas: tuo, kun pojat aamulla sen leivän varastivat. Kuka tiesi minkälaisia pahantekijöitä heistä vielä suurena tulisi. Noin kait ne pienellä olivat alkaneet nuokin, jotka nyt linnassa istuivat. Lapsia olivat hekin kerran olleet ja äidit heitä olivat imettäneet ja holhoneet onnettomaan elämään; murheeksi itselleen ja muille. Jos hänenkin poikansa sinne kahleisiin vielä joutuisivat. Herra Jumala!

Hän näki edessään tuon keltaiseksi maalatun kivilinnan ja yläkerroksen rautaristikkoiset ikkunat, jotka näkyivät maantielle muurin yli. Ja sieltä välistä, suuri Luoja, ennustusko se oli vai mikä, mutta Petun kasvot hän näki selvään. Petun kasvot aikuisena, harmaan kalvakat ja synkät, mutta Petun kasvot! Ennustusko se oli vai mikä? Herra siunaa!

Hän luki »isä meidän» ja »herran siunauksen», mutta värisi yhtäkaikki kiireestä kantapäähän saakka. Ei hän muistanut mitään virttäkään ulkoa, vaikka ennen kyllä oli osannut. Mutta »minä vaivainen, syntinen ihminen», sen hän jotakuinkin sai johdetuksi mieleensä ja puristaen kätensä lujasti yhteen, hän kurotti niitä ikkunaa kohden ja luki synnintunnustuksen alusta loppuun saakka. Mitättömäksi hän tunsi itsensä ja kurjaksi maan madoksi, jolla ei rahtuistakaan omaa voimaa ollut, eikä omaa ansiota minkäänlaista, joka auttamatta lapsineen, joukkoineen hukkaan ja kadotukseen joutuisi, ellei Herra armosta heitä pelastaisi.

Pikku Anni väänteli itseään kätkyessä. Mari taukosi rukouksestaan ja alkoi taas soudattaa. Ja kun lapsi siihen raukeni, painoi hänkin silmänsä kiinni ja päätti nukkua. Mitäpä hän sillä voitti, että murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli? Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki taivaallisen isän kädestä.

Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi, eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään. Ehkäpä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen tähtensä vaan kärsiä. Hellu parka, tiesipä sen, minkälainen elämä häntäkin odotti, vaivainen ja kivulias kun oli. Sokeaksi hän varmaan päälle päätteeksi tulisi ennen pitkää. Eikä hänestä koskaan semmoista ihmistä varttuisi, että työllään henkeään elättäisi. Köyhäinhuone Hellu paralla oli edessä, siellä hän saisi kitua ikänsä ja aikansa, armottomain ihmisten tyrkittävänä ja hosuttavana. Hän raukka, joka oli niin pehmeäluontoinen, ei oppisikaan puoliaan pitämään, kyllä häntä saisi maailma mielin määrin polkea ja tallata.

Sitä ajatellessaan Mari kiivaammin kätkyttä liikutti ja silmät taas selkiseljällään tuijottivat ikkunaan, josta nyt palanen tähtistä taivasta haamotti.

Pahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun olivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan, eivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei kukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa kuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa tulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti kokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana. Pikku Annikin tuossa kätkyessä, kuka hänen kohtaloaan saattoi edeltäpäin arvata. Kauniiksi hän ehkä kasvaisi, oikea herran enkeli hän nyt ainakin oli sinisine silmineen ja valkoisine kiharoineen. Mutta siinäpä ehkä juuri pahin vaara olikin tarjonna. Kaunis ja köyhä tyttö joutui pian pahoille teille. Miehet viettelisivät ja kun kerran saisivat lankeamaan, niin pitäisivät kuin luutturättiä. Kurjemmassa tilassa tuommoinen huono nainen kumminkin oli, sylkemättä tuskin kukaan häneen katsoi. Jopa sitten olisi Hellu onnellisempi hoitohuoneessaan ja melkeinpä Petukin... Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet, kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon ei tuskaa tunne eikä nälkää näe.

Mari painoi taas toisella kädellä päätään. Ajatukset olivat käyneet niin raskaiksi, että jäykistyivät siellä sisässä juuri kuin pönkäksi. Ei hän kipua tuntenut, mutta kummallista kiristystä aivoissa ja samalla hirveätä levottomuutta. Ei syntynyt enää mitään selvää ajatusta, ei hän jaksanut, vaikka olisi tahtonut. Hän koetti rukoilla.

»Elä minua hylkää, rakas isä, armahda, tule avuksi...»

Mutta siltä se tuntui, että Jumala heitti hänet pois kasvojensa edestä, pimeyteen alas...

Sitten joku pahuuden henki otti häntä ahdistaakseen, se tuli kuin takaapäin ja uhkasi häntä, mitä se tahtoi?

Pikku Anniako ... tukehduttamaan ... ja kaulasta kuristamaan ... noita toisia ... ja sitten itse ... hypätä aventoon...

»Herra Kriste, auta minua... Varjele järkeäni...»

Ristin juureen hän oli vajoovinaan, ja siinä hän Herraa avukseen huusi. Mutta niitä pahoja henkiä tuli yhä enemmän hänen ympärilleen, ne repivät ja riistivät ja raatelivat häntä, ja hän puristi molemmat kätensä ristinpuun ympäri ja huusi...

II.

»Mari hoi, kuule, mikä sinun on? Mitä sinä huudat?»

Holpainen pudisteli häntä, mutta kun ei saanut häntä hereille, hapuili hän tikkuja lattialta ja raapaisi tulta. Marin silmät olivat auki, hän oli siis hereillä, vaikka huusi. Holpainen nosti lamppua, katsoakseen häntä tarkemmin.

»Mikä sinun on, kah!»

Hän pudisti häntä hartioista, ja nyt Mari viimeinkin talttui. Mutta peljästyneeltä hän näytti ja silmät levottomasti pyörivät ympäri.

»Mitä sinä huusit?»

»Elä, elä kovasti», hän kuiskasi, »etteivät tule takaisin».

»Ketkä?»

»Ne, ne samat.»

Hän katsoi pelokkaasti taaksepäin perälle huonetta, johon kitupiikin hämärävalo ei ulottunut. Holpainen silmäsi häntä levottomasti, paha aavistus tahtoi nousta hänen poveensa, mutta hän koetti sitä karkoittaa. Niin suurta vitsausta ei Jumala kuitenkaan mahtaisi heille lähettää.

»Sinä olet nähnyt unta. Mitä sinne nurkkaan noin tuijotat, eihän siellä ole ketään. Kuule, Mari, kah, selviä pois.»

Hän pudisteli häntä taaskin. Mari näytti rauhoittuvan.

»Oletko sinä kipeä?»

»En. Kuinka niin?»

»Kun olet ihan vesimärkänä.»

Holpainen hiveli karkealla kädellään hänen kasvojaan.

»Ihan kuin uitettu. Untako sinä näit, kun niin huusit?»

»Unta kait.»

Mari pöyristeli sitä muistaessaan.

»Pannaan maata ja nukutaan herran rauhaan.»

Holpainen aikoi sammuttaa tulen, mutta Mari esteli.

»Ei, anna sen palaa, minua niin peloittaa.»

»Palakoon sitten.»

Holpainen työnsi kitupiikin loitommaksi lattialle ja oikaisi ruumiinsa, valmiina pian jatkamaan unta.

»Onni toki, ettei pahempaa ollut», hän ajatteli, ja veti peitteen päälleen.

Mari kyyristyi hänen selkänsä taakse ja painoi otsaansa miehen hartioihin.

»Jos saisi vähän unta», arveli hän itsekseen, »ennenkuin nuo kauheat näyt taas tulevat».

Ei hän ollut nukuksissa, sen hän varmaan tiesi. Ihan selvään hän ne kaikki näki, liekö sitten ollut houreita taikka jotain vielä pahempaa. Ettei hän vaan menettäisi järkeään. Niin kumman raskaalta ja jäykältä hänen päässään tuntui. Ja synkät, hirveät ajatukset tahtoivat väkisen taas tunkea mieleen. Jumala ei rakastanut yhtäpaljon kaikkia ihmisiä, ylhäisiä vaan ja rikkaita, mutta köyhiä ei. Kipua ja tuskaa, vaivaloisuutta ja kurjuutta kaikenmoista hän heille lähetti, painoi heidät niin raskaan ikeen alle, että he nääntyivät. Heikommat murtuivat, joilla enemmän oli elonhalua, heittäytyivät paheisin ja niin ajallinen kurjuus tuotti heille vielä iankaikkisen kadotuksen. Ei tarvinnut ylhäisten eikä rikkaiden lastensa tulevaisuudesta murheen mieltä kantaa; harvoin jos koskaan heistä rikoksen tekijöitä tuli, eivätkä he vankilassa, ei vaivaishoidossa eikä porttohuoneissa lopettaneet.

Niin se oli, Jumala ei köyhästä väliä pitänyt, vaan oli heidät hyljännyt ja pahojen henkien valtaan jättänyt...

Tässä hänen mielensä taaskin meni sekaisin; hän oli näkevinään väijyviä vihollisia, jotka vahtasivat tilaisuutta hyökätäkseen hänen kimppuunsa. Hänen teki mielensä huutaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen ja pelvon takana oli hänellä nyt kuitenkin tieto siitä, että hän huutamisellaan herättäisi nuo muut, jotka rauhallisesti nukkuivat. Sen vuoksi hän vaan nyrkkiään heille pujoi ja koetti kyyristyä vielä likemmäksi Holpaisen selkää. Ja hän pakoitti itseään olemaan vaiti, eikä huutanut. Mutta vaikeata se oli, sydän löi ja kaikki suonet löivät ja ruumista viskattiin sinne ja tänne, sullottiin ja survottiin. Hän hengitti puhkumalla, piti toisella kädellään lujasti Holpaisen paidasta kiinni, toisella kädellään hän lakkaamatta hosui ilmaa, peljättääkseen pois noita väijyviä takaansa, jotka lähenivät heti kun hän pikkuisenkaan herkesi heitä uhattelemasta.

Holpainen oikaisi itseään ja työnsi häntä luotaan.

»Menepäs tuonnemmaksi, minulla on ahdasta.»

Mari löi häntä vastineeksi. Holpainen hyppäsi istumaan ja tuijotti häneen sanaakaan virkkamatta. Mari tuijotti vastaan, synkkä tuli paloi hänen silmissään; hiukset olivat pudonneet alas otsalle ja oudolta hänen kasvonsa näyttivät. Holpainen yhä katsoi häneen. Tuo äskeinen kamala aavistus sai ihokarvat nousemaan pystyyn.

»Minkätähden sinä minua löit?»

Mari puristi huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Joku voima ajoi häntä uudelleen hyökkäämään päälle, mutta hän hillitsi itseään.

»Minkätähden sinä minua löit? Mari, kuule, olethan sinä hereillä?»

»Olen.»

Holpaisen puhe rauhoitti häntä. Itsetietoisuus taas palasi, hän ymmärsi olevansa hulluna. Mutta sitä ei hän mielellään ilmoittaisi, salassa hän pitäisi sen, salassa niin kauvan kuin voi.

»Niin olet hereillä? Mitäs minua sitten hakkaat?»

»Näin pahaa unta. Pane maata, en minä lyö enää.»

»Oletko sinä kipeä?»

»En. Pahoja unia näen.»

»Siunaa itsesi, hyvä ihminen.»

Holpainen laskeutui alas hänen viereensä, mutta kääntyi nyt toiselle kyljelleen voidakseen pitää häntä varalla.

Mari painoi kätensä ristiin ja rukoili puoliääneen »isä meidän» ja »herran siunauksen». Holpainen kuuli hänen lukevan molemmat oikein, sanasta sanaan. Jokohan mielenvikainen ne noin osaisi, hän ajatteli. Uni oli karkoittunut hänen silmistään, hän tarkasti vaimoaan, joka tuntui olevan levoton kovin. Hän yhtämittaa teki äkkinäisiä liikkeitä, nyki peitettä sormillaan ja käänteli päätään, ikäänkuin kuulustaisi hän jotain. Hengitys oli epätasainen ja läähättävä. Ruumis värisi.

»Sinä taidat niin huolia meidän tilaamme?»

Mari ei vastannut. Hän päätti vaieta, ettei Holpainen mitään huomaisi, sillä varmaan hän puhuisi sekavasti, jos vaan suutansa aukaisi. Tuonne pakenivat kauemmas nuo väijyävät henget. Ähä kutti, pelkäsivätpä sentään hänen miestään. Hänen teki mielensä ilkkua heille ja härnätä heitä pikkuisen, mutta Holpaisen nähden hän ei sitä uskaltanut, sillä se oli hulluutta. Hän tiesi, että se oli hulluutta, vaikka hän ne niin selvään näki; tuolla olivat kauempana nyt selin heihin, salaa vaan katselivat ja vilkkuivat olkapäänsä yli; hyvä että pelkäsivät hänen miestään.

»Elä sinä anna maallisten asiain noin rasittaa mieltäsi, se vaikuttaa pahaa, eikä ne siitä kumminkaan parane. Ihmisen täytyy olla kärsivällinen ja turvata Jumalaan, kyllä hän meistä huolen pitää.»

Holpainen ihmetteli mielessään, että hän osasi näin hyvin puhua; sanat tulivat kuin itsestään hänen suuhunsa.

»Kyllä, kyllä Jumala meistä huolen pitää.»

Mari rypisti otsansa ja puristi huulensa kokoon. Tuhma pökkelö, kun uskoi, että Jumala huonommista ihmisistä välitti. Eikö hän selvään nähnyt, kuinka hän päinvastoin vihasi heitä ja lähetti kaikki onnettomuudet, taudit ja ristit köyhille ihmisille ja sitten viimeiseksi nuo häijyt henget kimppuun.

»Etkö sinä saa unta? Pane silmäsi kiinni, ehkä sitten nukut.»

Mari ummisti silmänsä. Hänen täytyi totella, sillä mies katsoi häneen niin vakavasti. Olisi tehnyt mieli lyödä häntä, mutta ei uskaltanut, hän oli niin vahva ja hän pian tukevalla kourallaan tarttui kiinni. Täytyi olla hiljaa ... hiljaa ... mutta jahka hän nukkuisi, Holpainen, silloin hän karkaisi kynsin hänen kurkkuunsa. Jahka hän nukkuisi... Mari raoitti silmiään, mutta ummisti ne kohta jälleen, kun tapasi miehensä rauhallisen ja tutkivan katseen. Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...

Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...

Ja pitää silmät kiinni. Holpainen valvoi, hengityksestä hän sen kuuli. Ja pikku Anni nukkui niin hyvästi tänä yönä, jokohan lapsi rukka rupesi paranemaan?

Ville potki, lieneekö saanut peitteen pois päältään, siellä kun makasi kylmällä lattialla. Ei hän päässyt korjaamaan, Holpainen katsoi häneen, sen hän tunsi luissaan, vaikkei jaksanut enää silmiään raoittaa.

Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...

Siihen Marin mielikuvitukset vähitellen raukenivat; hän nukkui.

Holpainen ei enää saanut unta; aamupuolta tuo lienee jo ollutkin. Siinä hän kumminkin ojenteli ruumistaan tilalla ja tuumaili. Ei Marin nyt ollut oikein laita, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ehkä tuo meni ohitse, kun hän sai nukkua vähän. Ylellisestä uupumuksestakin voi heikko ihminen pian mennä sekaisin, varsinkin kun on monet ajat ollut syömätönnä. Mari ottikin itselleen aina pienimmän osan, kun jakoi heille ruokamuruiset, vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt puolta enemmän syödä kuin muut, koska imetti lasta. Pahasti, ettei hän sitä ennen tullut ajatelleeksi. Sitten hän vielä oli valvonut monta yötä Annin kanssa, sekin kysyi voimia. Onni, että hän nyt kumminkin nukkui kätkyessään ilman soutamatta, että Mari sai levätä ... että, että Mari sai levätä...

Eihän se Mari syönyt sitäkään soppaa päivällä, pari kertaa vaan lusikalla pisti. Jos huomenna hankkisi hänelle jostain ... kun ilkiäisi pyytää Tiina Katrilta ... sen hän varmaankin tekisi, ja kertoisi, kuinka pahasti hän tänä yönä oli säikähtänyt, silloin Tiina Katri heitä kyllä auttaisi...

Tässä Holpaisen ajatukset pysähtyivät, sillä pikku Anni rupesi heräämään. Hän koetti nousta niin hiljaa kuin suinkin, ettei Mari havahtaisi, ja astui varovasti hänen ylitsensä lattialle kätkyen luokse.

Annin silmät olivat kiinni, mutta hän väänteli itseään ja uikutti tuskallisesti. Holpainen tuuditti ja koetti laulaa, niinkuin Hellu taikka Mari, mutta hän ei saanut ääntänsä taipumaan, syntyi vaan karkeata murinaa. Anni näytti sitä oudoksuvan; hän repäisi silmänsä auki ja katsoi kummastellen tuudittajaansa. Kun huomasi isän siinä, missä äiti ennen oli ollut taikka Hellu, meni suu väärään ja uikuttaminen muuttui itkuksi.

Mari sävähti ylös ja tuijotti heihin silmät pyöreinä ja liikkumattomina; hän ei nähtävästi ollut vielä tunnossaan.

»Jaksaisitko sinä nousta antamaan sille rintaa, taikka tuonko sinne viereesi?» kysyi Holpainen.

Mari ei virkkanut mitään, mutta ikäänkuin vanhaa totuttua tapaa hän tuli heidän luokseen ja kumartuen kätkyen yli, asetti hän lapselle rinnan suuhun. Pari kertaa se veti, väänsi sitten päänsä pois eikä huolinut enempää. Kipua ja vaivaa kasvoissa ilmestyi, uikuttava ääni oli heikko ja käheä.

»Eikö sille pitäisi antaa rohtoja?» kysyi Holpainen taas.

Mari näytti ymmärtävän hänen puheensa, vaikkei hän mitään vastannut; nousi vaan tyyneesti ja antoi lusikasta lapselle määrätyt tipat suuhun. Holpainen seurasi häntä tarkkaan silmillään ja koetti vakuuttaa itselleen, ettei Marissa muuta vikaa ollut kuin väsymystä. Kummallinen ahdistus häntä kuitenkin vaivasi, eikä hän tahtonut päästä pelosta vapaaksi. Kun aika kuluisi ja Tiina Katri nousisi ylös, ajatteli hän itsekseen, että saisi kuulla, mitä hän arvelee.

Uudelleen Holpainen heittäytyi vuoteelle, ei nukkuakseen, mutta odottaakseen aamun tuloa. Vanhemmat lapset makasivat vielä sikeässä unessa toisella puolen huonetta. Mari tuuditti uskoa, tasaisesti ja tyyneesti, aivan kuin ennen. Vaatteet vaan riippuivat epäjärjestyksessä hänen päällään ja hiukset putosivat alas silmille, ilman että hän huoli pyyhkiä niitä pois. Ja äsken, kun hän rohtopulloa oli hakenut, astui hän Holpaisen mielestä etukumarassa ja veti jalkoja jäljessään. Mutta tuohan kaikki saattoi olla vaan väsymystä, niinkuin aivan varmaan olikin.

Näin hän koetti painaa alas sitä tuskallista tunnetta, joka rinnassa pakoitti. Mutta ei hän siinä onnistunut, ennenkuin sitten päivemmällä, kun Tiina Katri hänen pyynnöstään oli käynyt Maria katsomassa. Holpainen meni hänen jäljessään porstuaan ja siellä he kuiskaamalla asiasta keskustelivat.

»Ei siinä minun ymmärtääkseni mitään vikaa ole», sanoi Tiina Katri. »Surusta ja huolesta ihminen aina muuttuu, ehkä hän nyt lisäksi pelkää Annin kuolevan. Onneksi se lapsiraukalle olisikin, mutta eihän niitä mielellään tahtoisi antaa kumminkaan.»

»Mutta kun minä en saanut sitä puhumaan viime yönä, sehän minua pahimmasti peloitti.»

»Oli kai niin lävitse uupunut. Harvasanainen tuo nytkin näyttää olevan, mutta vastasipa sentään.»

»Ette luule sitten olevan mitään pahaa peljättävänä?»

»En.»

»Jumalan kiitos. Oikein tuntuu kuin raskas kivi olisi hartioilta nostettu.»

»Menkää sisään nyt, ettei hän rupea epäilemään, mitä me täällä niin kuiskuttelemme. Iltapäivällä käyn uudelleen katsomassa.»

»Kiitoksia, hyvä Tiina Katri, ja tulkaa pian lohduttamaan taas meitä huonoja.»

»Kyllä, kyllä.»

Tiina Katri ihmetteli mennessään, mikä Holpaisen oli noin muuttanut. Kovaluontoiselta hän ennen oli näyttänyt ja tyyneeltä, mutta nyt hän, tuo roteva, vahva mies, oli peljästynyt kuin pieni lapsi.

Mari istui kaiken päivää melkein liikkumattomana kätkyen ääressä. Anni heikkoni heikkonemistaan, ei jaksanut enää itkeäkään eikä huolinut rintaa, vaikka suu oli aivan kuiva. Hellu korjasi tilat ja lakaisi lattian. Pojat istuivat uunin nurkassa ja söivät leipäpalasia, joita eilisestä vielä oli Hellun pussissa. Mari näki kaikki mitä ympärillä tapahtui niinkuin jonkun kaukaisen unen takaa. Ei mikään häneen vaikuttanut eikä hän voinut mihinkään ottaa osaa, ei tarttua kiinni mihinkään. Käsi hiljaa tuuditti kätkyttä, ei hänen tahdostaan, mutta entisestä tottuneesta tavasta. Pojat aina väliin riitelivät, hän ei voinut heitä kieltää, suu oli juuri kuin naulattu, huulet ja hampaat yhdessä ja kieli paksuna siellä sisässä. Sielu oli ulkopuolella ruumista, niin hänestä tuntui; ei hän elänyt enää eikä ollut siinä huoneessa, ja kuitenkin hän tiesi elävänsä, tiesi olevansa juuri siinä, missä oli; tiesi että tuo oli hänen miehensä ja että nuo lapset olivat hänen lapsiaan. Ymmärsi vielä senkin, että mies levottomasti häntä katseli ja suri, kun ei hän ollut niinkuin ennen. Himmeätä oli kaikki hänen silmissään ja kuitenkin hän näki, korvissa suhisi ja kuitenkin hän eroitti heidän äänensä. Ei hän mitään halunnut eikä mitään toivonut. Jos maailman kaikki aarteet olisivat tuossa hänen edessään olleet, hän välinpitämättömänä olisi niitä katsellut. Mutta muistellessaan yöllisiä näkyjä heräsi hänessä kuitenkin vielä joku toivo, viimeinen tässä elämässä. Maan poveen hän olisi halunnut, syvälle mullan alle ikuiseen lepoon. Eikä häntä surettanut sekään, mikä haudan tuolla puolen vastassa olisi, sillä pahempaa ei voinut tulla, kuin yölliset kärsimiset olivat. Tämäkin olotila, tämä tänlainen sieluton eläminen, unessa tai pyörryksissä horjuminen, oli tukalata kovin, mielellään hän senkin olisi vaihettanut minkälaiseen muuhun hyvänsä, ei kuitenkaan noihin kauhistuttaviin näkyihin. Niitä jos hän tietäisi tulevan, aventoon hän sitä ennen menisi.

Hellu parka katsoi häneen vähän väliä; kummasteli kai hänen puhumattomuuttaan. Mitäpä hänellä oli sanottavaa? Ei mitään, ei kerrassa mitään. Kahvia jos hän olisi voinut keittää, pannussa oli vielä poroja, mutta kahdesti niille jo oli keitetty, mitäs makua niistä enää lähtisi. Menköön kerjuulle, leipäpalasia ja sillinpäitä ja kylmiä perunoita hankkimaan, kumma, ettei Holpainen hoksannut käskeä. Hän ei sitä voinut kun suu oli kuivunut umpeen ja sielu oli poissa.

Mutta Hellu ymmärsi sen itsestään.

»Äiti, kuulkaa, menenkös taas kaupungille leipää pyytämään?»

Mari nyökkäsi päätä. Lapsi rukka, jos menisit ikuisiksi ajoiksi pois tätä kurjuutta näkemästä, hän ajatteli, mutta ei saanut sitä sanotuksi.

Pikku Anni katsoi häneen surkeasti, niinkuin se, joka apua rukoilee, eikä vaivojaan valittaa osaa. Hän koetteli jalkoja ja käsiä, ne olivat kalman kylmät. Mari herkesi soudattamasta, nojasi poskea vasempaan käteen ja kyynäspäätä polveen. Siinä hän katsoi, kun pikku Anni teki kuolemata.

Holpainen huomasi lapsella olevan jotain erinomaista, ja tuli lähemmäksi. Toisella puolen kätkyttä hän seisoi ja katseli kuinka tuo pieni rinta kohoili vaivaloisesti viimeisiä tuskia kestäessään. Miehen karkeat kasvot vavahtelivat, silmistä herahti pari kyyneltä nenänpieliin, mutta hän pyyhki ne pois leveällä peukalollaan ja meni takaisin pöydän päähän istumaan. Pitkin päivää hän imeskeli tyhjää piipunnysää, tupakkaa ei ollut, mutta siitä lähti vähän ihven makua kumminkin ja pelkkä imeminen sitä paitse oli jo nautintoa.

Päivällisen aikaan ei Hellu vielä ollut kotona. Mutta pussistaan oli hän jättänyt pöydälle muutamia kylmiä perunoita ja hiiren syömän leipäkannikan. Holpainen löysi kaapista suoloja, joita hän pani veteen. Hiljaa viittasi hän poikia tulemaan ruoalle ja Maria myös; mutta tämä pudisti päätään ja jäi istumaan entiselle paikalleen. Ville ja Petu siihen sijaan kävivät kohta halukkaasti perunain kimppuun, jotka isä tasan jakoi heille kaikille, neljä kullekin, itselleen hän otti ne, joita arveli pahoiksi.