Part 2

Kaksi ovea oli porstuaan. Onnen toukoa hän lähestyi toista, tarttui lukkoon ja aukaisi, hiljaa hyvin ja arastellen. Tuli kamariin, jossa oli piano, pöytä ikkunan alla ja tuolia. Molemmin puolin ovea riippui päällysvaatteita seinällä. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Tuo vieras tavara ympärillä peloitti, se ikään kuin uhkasi häntä ja tuntui kuin koko huone ankarasti olisi vaatinut häntä poistumaan. Mari aikoikin jo lähteä takaisin, mutta huomasi samassa perällä oven, joka oli raollaan. Hän rykäisi...

Kuului pehmeätä astuntaa; kynnykselle ilmestyi mustaan puettu rouva, kookas ja lihava. Hän kait se oli. Mari alkoi; ei tiennyt oikein, mitä puhui, mutta näytti rouva sentään ymmärtäneen tarkoituksen, koska astui likemmäksi, ja alkoi häntä katsella tutkivin silmin kiireestä kantapäähän. Mari koetti vielä sopertaa, että hän kyllä maksaisi, ei huolinut rouvan epäillä. Mutta hänellä oli hyvin hajallinen nuttu, rouvan silmät näyttivät löytävän kaikki reiät. Ja niistä mahtoi tulla toinen vakuutus maksun suhteen, sillä rouvan kasvot synkistyivät. Varmalla, päättäväisellä äänellä hän lausui:

»Ei minun käy antaminen. Tähän aikaan joka toinen ihminen tahtoo ostaa velaksi, tavara hajaantuu ympäri maailmaa eikä tule rahaa sisään, millä maksaa. Joutuu sitten itse pulaan.»

»Kyllä minä ihan varmaan rouvalle toimittaisin. En toki olisi tullut pyytämäänkään, ellen sitä vissisti tietäisi.»

»Ehkä hyvinkin sen tekisitte. Mutta minä en teitä tunne ja minua on niin usein petetty, että olen vähitellen oppinut epäilemään. Sitä paitse», rouva suoristui ja otti muutaman askeleen takaisin oveen päin, ikäänkuin merkiksi, että hän tahtoi keskustelun lopettaa. »Sitä paitse minä en kenellekään mielelläni anna niin kuranttia tavaraa velaksi kuin jauhot ovat. Voitto kun on peräti pieni, ei silloin kannata myydä muuta kuin käteistä rahaa vastaan.»

Mari pyysi anteeksi, että oli tullut vaivaamaan, sanoi jäähyväiset ja läksi pois. Selkä oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän astui portaita alas. Mitä varten hän oli yrittänytkään. Olisi hänen pitänyt arvata tuon noin käyvän. Suotta vaan oli menettänyt aikaa; siellä Anni jo ehkä itki kotona.

Hän alkoi ottaa oikein kiireitä askeleita; mutta portilla tuli vastaan eräs laiha ja onnettoman näköinen vaimo parka, kantaen kahta lasta käsivarsillaan, sillä välin kuin toista kaksi rinnalla juoksi. Lapset juonittelivat hänen sylissään; millä oli raukoilla paha ja vaikea olla. Marin kävi sääli vaimoa, joka selvästi pani viimeiset voimansa liikkeelle.

»Kuinka te jaksatte noita molempia kantaa, eikö se ole liian vaivaloista?» hän kysyi.

»Mitäs kun täytyy», vastasi vaimo. »Eipähän tässä liene armoa, vaikka katkeaisi tuohon paikkaan.»

»Antakaa suuremman kävellä. Riskiltä pojaltahan se näyttää.»

»Sillä on kurjalla ohimovika, ettei kestä astua kuin pienen matkaa aina kerrallaan.»

»Ohho! No, tule sitten tänne, niin minä kannan. Mihinkä teillä on meno?»

»Tuonne ajattelin, piispaan. Kuuluvat olevan hyviä köyhille.»

»Ehkä minä saatan. On tuo vähän kierrosta, ja kotiin pitäisi joutua minunkin, mutta tulemmahan yhtäkaikki. Koetetaan astua vähän sukkelammin.»

»Kiitoksia paljon. Oikein tuntuu helpolta nyt.»

»Mistä olette kotoisin?»

»Karttulasta.»

»Elääkö teillä mies?»

»Eläähän se; mutta jalkaansa on potenut toista vuotta. Eikä mahda enää kalua tulla, kun polvea myöten on jo syönyt sen ihan pieneksi ja kuivaksi.»

Vaimon silmistä tulvasi vesi. Hän pyyhki huivinsa kulmalla kasvojaan.

»Eikö teillä ole apua kunnalta?»

»Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei mitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä kesken mieron tielle lähtenyt; koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä kohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua.»

Lapsi hänen käsivarrellaan kävi levottomaksi. Vaimo pysähtyi, antoi sille rinnan suuhun ja kulki sitten eteenpäin taas Marin seurassa. Suuremmat lapset, poika ja tyttö, pahanpäiväisissä ryysyissä molemmat, olivat juosseet kappaleen matkaa edelle. Vaimolle tuli hätä; hän huusi heitä odottamaan. Ja vasta heidän luokseen ennätettyä, hän taas rauhoittui. Torui heitä kuitenkin ja varoitteli.

»Ihmettä, kun ei pidä totella. Minkä minä teille voin, jos eksytte, tai ajavat päällenne. Pysykää nyt lähellä. Sinä, Sere, ota minua hameesta kiinni.»

Sitten hän jatkoi puhettaan Marille:

»Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, ei sitä tämmöistä kurjuutta ole aina kärsitty. Tässä tuonaiseen aikaan kun mieheni sai kolme ja neljäkin markkaa päivässä, niin kelpasi vain syödä ja laittaa vaatetta. Mutta niistä on nyt viimeisetkin riekaleet myöty ja pantu ruokaan tämän talven ajalla. Mikä lienee ollut rouva tuolla rannalla, joka antoi tään täkin lapsen ympärille. On niitä arvon vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa. Jumala heille vaan lisätköön voimia toista hankkimaan, että olisi jakamista muillekin, ei minulle ainoastaan.»

»Yksinkö jäi miehenne sinne riiheen?»

»Ihan yksin; se minua juuri pahimmasti surettaa. Mutta eihän meillä ollut mitään muuta neuvoa. Jalka vuotaa semmoista visvaa, että löyhkää kuin myrkky, kuka häntä huoneesensa ottaisi. Koetin minä pyytää yhtä ja toista sinne toveriksi, vaan eipä noita saanut.»

»Tässähän se nyt on, piispan asunto.»

Mari laski pojan sylistään maahan.

»Jaksat kai sinä jo kävellä pihaan», hän sanoi.

»Tuhansia kiitoksia vaivoistanne. En tullut kysyneeksi edes nimeänne.»

»Holpaisia minä olen.»

»Vai Holpaisia. Niin kiitoksia vaan vielä kerran.»

»Ei kestä.»

He erosivat. Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän tuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä katselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja kaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut häntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä tulisi heille eteen. Hellu siellä uskollisesti Annia hoiti; jopa hän olisi oikea peto, jos raahtisi heitä jättää. Mari pitkitti matkaa perille saakka, eikä tuntenut edes nälkäänsä eikä voimainsa vähyyttä.

Kaukaa näki hän jo Petun seisovan portilla häntä odottamassa ja arvasi siitä, ettei nyt ollut oikein laita. Poika värisi vilusta ohkaisessa hameessaan. Avopäin hän seisoi ja paljain säärin; jaloissa oli vanhat kenkärajat. Mari koki rientää; viittasi kädellään Petua menemään sisään, mutta ei poika malttanut.

»Anni kuolee», hän huusi.

»Herra siunaa!»

Äiti sieppasi pojan mukaansa ja meni juoksujalkaa kamariin. Siellä itkivät molemmat, Hellu ja Anni, Hellu sentähden, ettei saanut Annia taukoamaan. Kauan oli lapsi parka jo huutanut, sen kuuli äänestä, joka vähän vaan kähisi enää. Äiti otti hänet syliinsä; tulinen hän taaskin oli, niinkuin yöllä; suu oikein poltti rintaa. Mutta hän oli väsyksiin asti itkenyt, ja silmät vaipuivat tuota pikaa kiinni. Hän sai lapsen sylistään kätkyeen, pyysi Hellua taas tuudittamaan ja meni hakemaan itselleen palasta pöytäkaapista. Ei siellä ollut muuta kuin pari kylmää perunaa ja Tiina Katrin leivänkuorta. Hän koetti sitä nyt kumminkin haukata, sillä sydänalassa tuntui niin outo kouristus. Mutta, mikä lienee ollut, ei pala mennyt alas kurkusta, ei vaikka hän vettäkin ryyppäsi päälle. Ja takaisin tahtoi tulla, kun hän väkisen nieli. Samassa rupesi kamari huojumaan hänen silmissään ja hämäräksi löi näön. Unettomuuden tähden varmaan; täytyi päästä levolle. Horjumalla hän meni nurkkaan sängystä kasatuille vaatteille pitkäkseen, ja pyysi lapsia olemaan hiljaa, että saisi hiukan nukahtaa. Kun hän laskeutui alas ja painoi silmät umpeen, tuntui hänestä juuri kuin olisi hän vaipunut syvälle maan poveen. Joka vaan pääsisikin maailman vaivoista pois rauhaan ja lepoon, ajatteli hän. Mutta enempää hän ei jaksanut tietää, sillä hän meni kummalliseen tilaan. Ei valvonut eikä nukkunut, ei pyörtynyt eikä ollut selvä. Ei hän ajatellut eikä tuntenut, mutta outoja näkyjä syntyi eteen. Ja vaikka hän koetti niitä karkoittaa, sillä himmeästi hän kumminkin ymmärsi niitä hulluiksi, eivät ne hävinneet, vaan kasvoivat yhä ja rupesivat häntä kiusaamaan. Kaiken tämän ohessa hän ikäänkuin kaukaa kuuli Hellun äänen ja sen hän tiesi todeksi, tiesi että Hellu lauloi Annille.

Näin tulivat sanat hänen korviinsa:

»Tule rakas Jesu tänne, Korjaa meitä maasta pois. Tule rakas Jesu tänne, Ota kaikki taivaasen.»

Laulu eteni ja eteni. Vienosti ääni vaan enää kuului, ei eroittanut sanojakaan. Viimein kaikki hiljeni; kuvatkin hälventyivät edestä, rauhaan ja lepoon hän uupui...

Hellu tuuditti ja varoitti aina vähän väliä poikia, jotka tahtoivat telmiä liian kovasti. Ei sillä, että se äitiä olisi häirinnyt; hän nukkui niin sikeästi, että varmaan olisi huoneen saanut kaataa, ennenkuin hän siitä havahti.

Oli kaiketi noin puoli tuntia kulunut, kun ovi aukeni ja kaksi rouvaa astui sisään.

»Äiti, äiti!» huusi Hellu.

Mutta äiti ei herännyt. Hän jätti kätkyen ja juoksi nykäisemään.

»Äiti, täällä on rouvia. Nouskaa ylös!»

Hän pudisteli äitiä siksi, että sai hänen nostamaan päätään.

»Täällä on rouvia, äiti, täällä on rouvia.»

Viimeinkin näytti hän sen tajuavan. Hieroi silmiään, pyyhki otsaansa, siunaili ja koetti päästä istumaan. Sitten hän äkkiä huomasi, että ne varmaankin olivat piiritarkastajia; ja nyt näkivät hänen makaamassa keskellä päivää. Luulivat häntä laiskaksi, eivätkä antaisi ehkä töitä. Entä kahvipannu, vielä esillä! Mitä he siitä arvelisivat? Ettei täällä puutetta ollutkaan, koska kannatti vielä kahvia juoda.

Salaman tavoin nämä ajatukset risteilivät Marin mielessä. Ja hän peljästyi niin, että alkoi puhua sekaisin, peljästyi uudelleen sitä ja hämmentyi vielä enemmän.

»Rupesin tuohon levolle, mieheni kun meni hakemaan niitä rohtoja, taikka sitä lippua, en minä siinä kauan maannut, mutta pääni oli niin hirveästi kipeä, eikä meillä ole kahvia ollut, sikuria vaan tänäkin päivänä pantiin pannuun...»

Hän oli hätääntynyt ja pahensi asiaansa, kuta kauemmin puhettaan pitkitti. Sen hän lopulta itsekin huomasi, eikä voinut sitten enää muuta kuin puhjeta itkuun. Hellunkin alkoi kyynelet tippua pitkin poskia. Ne tulivat aina itsestään, kun hän vaan näki äidin olevan pahoilla mielin.

Rouvat kuuntelivat Marin puhetta, katselivat ympärilleen huoneessa ja kiinnittivät viimein silmänsä lapsiin. Mutta Mari oli onneton. Hän pelkäsi, että vielä päällepäätteeksi uskoisivat hänen olevan humalassa. Ja hän koetti taas, eikö jo osaisi selvemmästi ajatuksiaan lausua.

»Tämmöistähän se on köyhän kodissa. Ei ole iloa kellään; kipua ja nälkää saa vaan kärsiä lapsesta saakka. On tuo vanhin tyttökin jo tarpeeksi asti maailman kovuutta kokenut. Pienestä pitäen ei, muuta kuin sairautta. Yksi tauti kuin jätti, niin toinen otti. Mutta siinäpähän vaan jaksaa elää yhtäkaikki. Moni kukoistavampi lapsi on hautaan mennyt tuossa ympärillä; hän vaan ei pääse pois, vaikka on huonoin kaikista. Elä edes itke, poloinen, menee viimeinenkin näkösi.»

Rouvien kasvoissa ilmaantui sääli; toinen heistä taputti Hellua päähän ja otti taskustaan kuparirahan, jonka painoi hänen käteensä.

Petu ja Ville olivat tähän saakka yhtämittaa katselleet vieraita. Ville seisoi heitä aivan lähellä. Silmät olivat pojan seljällään ja kädet housuin taskussa. Ja hän oli totinen kuin vastarannan kiiski. Petu meni ja nykäisi häntä takaa. Mutta Ville ei ollut millänsäkään; suorana hän vaan törötti eikä kääntänyt päätään. Petu nykäisi toisen kerran. Ei sittenkään. Vielä kolmannen ja niin kovaa, että poika huiskahti muutaman askeleen eteenpäin ja oli kaatua rouvan helmoille. Jo nyt parkaisi ja töyttäsi päin. Petu kiiruusti pakoon, että hame viuhkasi. Äiti heitä hillitsi ja tarttui Villeen kiinni. Petu pääsi kiusoittelemaan:

»Ähä, kutti, ähä, ähä!» Ja hän pisti lopuksi kielensä pitkälle ulos.

»Mikä sinun nimesi on, tyttö?» kysyi rouva.

»En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.»

Rouva nauroi.

»Lieneehän sinulla sentään nimi?»

»Petu.»

»Vai Petu sinä olet. No, minä huomenna tuon sinulle housut.»

Kas, se kun oli Petulle mieleistä! Suu meni leveään hymyyn; hän lentää tohahti suoraan äidin luokse ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä.

Rouvat antoivat Marille lipun, jolla hän saisi hakea työtä; kahdesti sitä annettaisiin viikossa, maanantaina ja torstaina, viidenkymmenen pennin edestä aina kerrallaan. Mari kiitteli heitä sydämensä pohjasta ja seurasi heitä porstuaan. Palattuaan takaisin kamariin häntä vieläkin harmitti tuo kahvipannu, ja nyt hän sen arvon laittoi näkyvistä pois. Muutenkin hän taas uudelleen siisti huonetta ja torui sen ohessa lapsia, jotka olivat hänen poissa ollessaan roskanneet. Ei muusta niin väliä, mutta rouvat kun sattuivat tulemaan juuri parhaasen siivoon. Ja poikain silmät hän pesi.

»Semmoiset suuret köntit, eivätkä vielä sen vertaa, että osaisivat edes laittaa itsensä puhtaiksi; äidin pitää vaan jokapaikkaan ennättää.»

Näin hän siinä hääriessään riiteli. Arvasi myöskin, mitä rouvat keskenään puhuivat heiltä lähdettyään.

»Kyllä siellä oli kurjaa, mutta on niissä, poloisissa, itsessäänkin syytä. Voisivathan edes pestä lapsensa ja pitää siistiä ympärillään. Vesi el kumminkaan mitään maksa.»

Siihen tapaan hän kamreerissa ollessaan usein kuuli heidän puhuvan; ja mitäpä he muuta ymmärsivät, kun eivät itse olleet köyhän tilaa kokeneet. Eivät he tietäneet, kuinka vähän on kykyä työhön sillä, jonka mieltä alinomainen huoli painaa ja jolta nälkä viimeisetkin voimat vie.

Tuosta hän muisti, ettei heillä täksi päiväksi ollut ruokaa kotona paljon ollenkaan. Hellun täytyi lähteä ulos pussineen.

»Mutta elä viivy kauan», varoitti hän, »eläkä huoli seisotella kyökkilöissä, vaan lähde pois, elleivät tahdo mielellään antaa. Sido tuo villahuivi päähäsi, että korvasi pysyvät lämpöisinä.»

Itse istui Mari kätkyttä heiluttamaan. Kovin häntä vielä uuvutti ja Petu siinä kyllä oli joutilaana, mutta hän ei koskaan tahtonut malttaa, vaan sai lapsen melkein aina hereille. Koetti hän sitten ennemmin pysyä valveilla.

Pallilla hän istui, piti oikealla kädellään kätkyen reunasta kiinni, toiseen hän nojasi poskea ja pani kyynäspään polvea vasten. Kummallisesti häntä painoi, silmät väkisenkin menivät kiinni ja pää nyökkyi, että tavan takaa putosi kädeltä pois. Silloin tahtoi kätkytkin seisahtua; ja lapsi kohta alkoi vääntää päätään; mutta Mari taas säpsähti ylös ja pani sen kiivaammin liikkumaan, siksi kuin Anni uudelleen meni uneen.

Tukalaksi hänelle istuminen kuitenkin kävi; selkää kolotti ja sivuja eikä hän millään keinolla jaksanut pysyä valveilla.

»Petu, tule pikkuisen soudattamaan, että pääsen pitkäkseni. Tuossa saat kakkua, mutta elä annakaan lapsen herätä. Ville, tule sinä viereeni, niin olet hiljaa sen hetken.»

Hän nukkui kohta kuin vaan heittäytyi alas vaatteille, eikä herännyt, vaikka Ville sormellaan painoi hänen poskeaan ja kuiskasi:

»Äiti, hoi, äiti, en minä tahdo maata.»

Mutta Anni äkkiä parahti huutamaan täyttä kurkkua. Samassa kavahti Mari istumaan.

»Herra siunaa, mikä sille tuli?»

Hän hieroi silmiään ja työnsi molemmin käsin hiuksia otsalta ylös. Anni kirkui, Petu tuuditti ja lauloi.

»Teitkö sinä sille mitään?»

»En.»

Ei Mari saanut häntä millään asettumaan; Tiina Katrikin kuuli huudon omalle puolelleen ja tuli katsomaan.

»Ihan se kuolee», sanoi hän ja otti lapsen Marilta.

Hän heilutti sitä käsivarsillaan, koputteli ikkunaan ja hyssytteli. Kaikki turhaan.

»Oletko tarjonnut rintaa?» hän kysyi.

»Ei se ota.»

»Koposen vaimo on siellä minun puolellani. Kutsupas tänne, ehkä se osaisi tälle jotain.»

»Hukassa nyt ollaan; eikä kuulu sitä Holpaistakaan kotiin», vaikeroitsi Mari mennessään.

Petukin koetti viihdyttää Annia; hyppeli hänen edessään, nauroi, soitti suutaan, löi kahta puupalikkaa yhteen ja vehkeili minkä jaksoi.

»Ole hiljaa, ei se tuosta kumminkaan välitä», sanoi Tiina Katri.

Koposen Lopo neuvoi antamaan lapselle neljä tai viisi tippaa Hokmannia ja sitten heiluttelemaan täkissä; niin oli hän saanut poikansa asettumaan. Tiina Katrilla sitä oli kotona, hän toi pullon ja sanotun määrän he kaasivat lapsen suuhun; se meni väärään kurkkuun ja hän oli vähällä siihen läkähtyä. Täkissä heiluttelemalla he arvon saivat hänet vihdoin talttumaan.

»Mihinkä teidän on sänky joutunut?» kysyi Tiina Katri, jonka silmät jo monta kertaa olivat menneet sen tyhjälle kohdalle.

»Isäntä vei hyyrystä.»

»Ooho!»

Tiina Katri ei puhunut enempää; mutta hän katui mielessään, että aamulla oli nostanut semmoisen tuohakan leivästään. Hän ei siitä kumminkaan sen köyhemmäksi tullut. Ja oliko ihme, jos lapsi raukat ottivat, nälkä heillä varmaan lienee ollut. Nytkään ei näkynyt tuontaivaallista päivällishommaa, hänellä siihen sijaan hyvä keitto tulella. Hän päätti itsekseen tuoda pienen vadillisen pojille, jos suinkin vaan riitti, ja miksei sitä riittänyt, söi itse vähän niukemmin.

»Kyllä se on, tuo köyhän elämä», puhkesi Lopo puheesen, »kyllä se on sitä viimeistä. Ei saa meidänkään ukko enää unta silmiinsä öisillä, valvoo vaan ja tuumailee sinne tänne, että mikä pitää eteen tulla. Kun pääsisi edes kesään, ehkä sitten taas menetteleisi jotenkuten.»

»Siinäpä se on, mutta kun ei useinkaan tiedä, kuinka huomispäivän yli mennään», sanoi Mari, joka lapsi käsivarrella istui kätkyessä. »Sitten tuo alituinen huoli ja ikävä tahtoo niin tympistyttää mielen. En ole moneen yöhön saanut nukkuakaan tältä poloiselta.»

»Itse hyvä Jumala tiennee, mitä hän tekee», lausui Tiina Katri, mutta panee se ihmisen välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen tää maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteesen nääntyy. Eihäntä ymmärrä, mitä varten rakas luoja sen niin on asettanut.»

»Moni kohta meiltä mahtaa epäselväksi jäädä tässä elämässä», huokasi Mari, enemmän niinkuin ajatuksissaan, sillä hän katseli pikku Annia, joka hienosti valitti unissaan.

»Siihen koskee, raukkaan», jatkoi hän. »Oisikohan pistoksia, vai mitä?»

»Kukapa niitä puhumattoman vaivoja tietää», sanoi Lopo. »Mutta hyvin se on kipeän näköinen kasvoiltaan.»

»Siellä arvon taitaa Holpainen nyt tulla», lausui Mari, kun joku jalkojaan kopisteli porstuassa.

Hän se oli ja Heiskanen, Tiina Katrin mies.

»Kylläpä sinä viivyit», sanoi Mari, »saitko edes lippua?»

Holpainen antoi hänelle valkoisen kokoonkäännetyn paperipalasen. Mari aukaisi ja katsoi kirjoitusta sisässä; kun hän ei siitä kumminkaan saanut selvää, antoi hän lipun takaisin Holpaiselle.

»Pistä seinänrakoon siksi aikaa», hän sanoi.

Tiina Katri ja Lopo antoivat miehille tuolit, itse istuivat vaatekasalle nurkkaan.

»Nythän se rautatien teko alkaa», sanoi Heiskanen, ottaen taskustaan piipun ja tupakkakukkaron. »Pane piippuun sinäkin Holpainen.»

»Vai jo se alkaa. Sittenhän tästä taas päästänee elämään, Jumalan kiitos», puhui Lopo.

»Elkäähän hyvin ihastuko, ennenkuin kuulette, minkä verran siellä palkkaa maksetaan», sanoi Holpainen.

»Noo?»

»Ei kuin kahdeksankymmentä penniä.»

»Hyvä Jumala, mitä ne ajattelevat. Kahdeksankymmentä penniä, eihän se riitä leipäänkään. Millä ne sitten maksetaan hyyryt, millä ostetaan puut ja millä jalkineita. Niitäkin semmoisessa työssä kuluu enemmän kuin tavallisesti.»

»Niin ja pulskemmin siinä tarvitaan ruokaakin. Kun jouten on, syö puolta vähemmän», sanoi Tiina Katri.

»Ei ne herrat välitä köyhästä enemmän kuin koirasta ja tuskin niinkään paljoa», lausui Lopo. »Tappaisivat edes kerrassaan, mutta kun kiduttavat sillä lailla, että elämä on monta vertaa pahempaa kuin kuolema.»

Heiskanen puhalsi pitkän savun suustansa.

»Mistäpä valtiokaan saisi rahaa virkamiesten palkkoihin ja muuhun. Köyhäin hiellä ja väellä ne kumminkin maksetaan», hän lausui.

»Se on tietty, ei suinkaan millä muulla», intoili Lopo. »Eikä ne herrat sitä kysy, jos moni henkensäkin heittää; tietävät, että jäähän niitä orjia vielä heidän varalleen, koska köyhää kansaa on maassa paljon. Mutta jo minä niille saarnan luin tässä kun kävin henkirahaa maksamassa. Sanoin, että kauluksenkohan otatte hameestani ensi vuonna vai kuoninginko. Taikka luuletteko rahapennin saavanne, kun nyt vihon viimeisen kiskotte. Minun niin kaiveli sydäntäni, kun täytyi ainoa hyvä vaatekertani myödä sen henkirahan tähden.»

»Se, näet, oli miehesi silloin Oulun rautatiellä?»

»Niinhän se oli, ja lapset kaikki minun varassani koko ajan. Pois tuo uhkaa lähteä nytkin, kun ei sano jaksavansa nähdä lasten nälkää.»

»Eivätköhän ne aio tuonnempanakaan korottaa palkkoja?» kysyi Mari.

»Tuskinpa vaan», vastasi Heiskanen. »Mikä pakko niiden on korottaa, työväkeä saavat kyllä kahdeksallakymmenelläkin pennillä tähän aikaan. Ja minä pelkään, että meille on suoraa vahinkoa koko rautatiestä, vaikka se avuksi on olevinaan. Tänne rupeaa sen tiimalta tulvaamaan työväkeä joka haaralta ja palkat pysyvät kesän aikaan yhtä alhaalla kuin nyt. Mitäs yksityiset rupeisivat maksamaan enempää kuin valtiokaan.»

»Entä kun tilalliset juuri kuuluvat käyneen insinööreille puhumassa siitä, ettei millään muotoa pitäisi antaa työväelle suuria palkkoja», tiesi Holpainen kertoa.

»Kies avita!» huusi Lopo, »ne ovat kaikki yksistä puolin meitä sortamassa. Mutta antaahan olla, tulee se vielä kerran niidenkin vuoro, ellei tule tässä elämässä, niin tulee toisessa. Tehkööt vaan uhalla, minkä voivat, kyllä kosto koituu.»

»Ihan panee kunnat köyhälle väelle, ellei ensi kesänäkään pääse ansaitsemaan enempää kuin kahdeksankymmentä penniä», puhui Tiina Katri. »Monellakin viis' kuus' lasta, siihen hyyryt ja talven aikaan tehdyt velat, jotka pitäisi maksaa. Entä kun sitten on joutunut niin tyhjäksi jo vaatteen ja kaiken puolesta, ettei ole monellakaan enempää kuin taivaan linnulla. Minä tosiaan en ymmärrä, millä lailla ensi talvena eletään.»

»Rupeaa varastamaan, että pääsee linnaan, taikka toimittaa itsensä lasareettiin, kyllä silloin ruunu huolen pitää», sanoi Lopo.

»Herra siunaa niitä puheita», lausui Mari, viihdytellen lasta, joka taas oli hereillä hänen sylissään.

»No, eihän siinä muukaan auta, vai onko parempi mennä hirteen?»

»Kärsii ennemmin ja kituu siksi kuin kuolee.»

Mari pani lapsen vatsalleen ja taputteli selkään; siitä se näytti saavan hetkeksi lepoa, mutta kapalovyö oli takaa aivan märkä.

»Pane, hyvä ihminen, kuivaa sen ympärille», sanoi Tiina Katri.

»Mistäpä panen, kun ei ole. Yöllä likasi kaikki, enkä ole saanut vielä pestyksi. Tuo tänne, Petu, se täkki. Noo, ei lapsi nyt palellu kumminkaan.»

Hän kääri Annin peitteen sisään ja antoi maata samassa asemassa käsivarrellaan.

»Kyllä sitä varmaan puree, koska noin vatsallaan paremmin saa lepoa», sanoi hän.

Heiskanen tyhjensi piippunsa ja pisti sen takaisin taskuunsa.

»Eikös me jo lähdetä?» hän kysyi vaimoltaan.

»Niin, hyvä isä tokkiinsa, kun ihan olen unhottanut keittoni, jonka jätin tulelle.»

»Mitäs meillä syödään?» kysyi Holpainen vieraiden mentyä.

»Ei ole leivän muruakaan kotona. Hellun lähetin ulos äsken pussineen; odotetaan, ei suinkaan hän ihan tyhjänä palaa.»

Holpainen kynsäisi päätään ja heittäytyi seljälleen vaatekasalle.

»Et sinä edes kysy, mihinkä sänky on joutunut.»

»Minä sen jo kuulin isännältä.»

»Kun tuo sitten odottaisi tämän kuun hyyryä, ettei pellolle ajaisi. Hiljaa, Ville, Anni nukkuu.»

»Antaa, äiti, leipää.»

»Mistä minä sitä annan, vartoo siksi kuin Hellu tulee. Petu menee portille katastamaan, eikö sitä jo kuulu.»

Petu meni, mutta tuli pian takaisin ja kertoi, ettei Hellua vielä näkynyt.

Ville rupesi uudelleen tuskittelemaan.

»Minulla on nälkä, äiti; kuulee, äiti, minulla on nälkä.»

»Menkää pihalle vähäksi aikaa Petun kanssa. Hakekaa sieltä liiteristä koreita lastuja, että saatte leikkiä, tehdä huoneita ja semmoisia. Menkää nyt, niin olette kilttiä.»

»En minä.»

Ville aikoi ruveta ääneen itkemään, mutta isä äännähti ja silloin hän lakkasi kuin naulaan.

Hellu tulikin hetken päästä kotiin ja leipäpalasia oli pussissa sen päivän varalle. Melkein samassa ilmestyi Tiina Katri ovelle, kantaen vadillista höyryävää perunakeittoa käsissään.

»Toin vähän teillekin, kun jäi yli», hän sanoi