# Köyhää kansaa; Salakari ## Part 11 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/koyhaa-kansaa-salakari-13976/index.md Ei, hän pakeni omia ajatuksiaan ja astui nopeasti Arvin haudalle, jossa vaipui istumaan alas lumelle. »Elkää, hyvä rouva, te kylmetytte», sanoi Maijaliisa. Alma ei sitä kuullut. Hän olisi tahtonut itkeä; ennen kyynelet antoivat niin suloista lohdutusta, niiden mukana vuoti sydämestä suru ja kaiho pois. Mutta kyyneleitä ei hänellä enää ollut. Eikä ne olisi auttaneet. Ei mitkään kyynelvirrat tehtyä tekemättömäksi saaneet. Ristit ottivat uhkaavan muodon. Ne olivat kuin kylmiä, kovia vihollisia, jotka vainosivat häntä edestä, takaa ja sivuilta joka paikasta. Mustat kirjaimet irvistivät hänelle ja sanoivat, että hän viimeiseen asti oli valhetellut ja pettänyt miestään, antanut hänen vielä jäähyväishetkelläkin syleillä itseään siinä luulossa että hän oli uskollinen, siveä ja puhdas vaimo. Ja ne sanoivat, että hänen aikansa oli tullut, ja että häntä tuomiolle vaadittiin. Jumalan armo oli palannut hänestä pois, kuolema tahtoi omakseen luut. Ne ahdistelivat häntä, kaikki nuo ristit lähenivät, tunkivat kaukaakin hänen ympärilleen ja kallistuivat hänen päälleen. Ylhäältä uhattelivat häntä puiden paljaat oksat, jotka ilkeästi harrottivat ja pieksivät ilmaa... Jos hän laulaisi, ne ehkä sitä tottelisivat? Ja hän lauloi: »Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois!» Maijaliisa juoksi hakemaan ajajaa avukseen; hän vietiin rekeen ja Maijaliisa istui nyt rinnalle, pidellen molemmin käsin hänestä kiinni. Ajaja sivalsi hevosta piiskalla ja antoi sen juosta, niin paljon kuin jaksoi. Ihmiset kadulla ja ikkunoissa ennättivät vaan vilahdukselta nähdä, kuinka reessä istuva rouva horjui, ja muutamat, jotka sattuivat lähelle, kun he livahtivat ohitse, kuulivat hänen myöskin pitävän ääntä. Mutta sanoista saivat ainoastaan Maijaliisa ja ajaja selkoa: »Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.» »Aivopolte», sanoi lääkäri, joka kiireellisesti oli tuotu hänen luokseen. Hän seisoi Alman vuoteen ääressä ja katseli kuinka toinen jalka ja käsi yhtämittaa nytkähtelivät. »Tässä ei ole juuri mitään tehtävää. Mutta rehtorille meidän pitää lähettää sähkösanoma.» Maijaliisa juoksi hätäisenä hakemaan rehtorin huoneesta paperia ja mustetta. Saatuaan ne käsiinsä, hän aikoi palata sänkykamariin, kun samassa etehisen kello soi. Eräs poika siellä oli, joka antoi hänelle pienen avonaisen kirjekuoren. Ajatuksissaan hän sieltä vetäisi esiin visiitikortin, jossa Nymark pyysi rouvaa huomispäivän rekiretkelle. »Herra Jumala», sanoi Maijaliisa ja vei sen lääkärille. Lääkäri kyhäsi kortin toiselle puolen: »Käänny muihin. Rouva Karell huonona sairaana.» Kortti pantiin samaan kuoreen takaisin ja annettiin pojalle. Mutta Alma hyräili vieläkin: »Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.» Lääkäri toimitti hänelle jäitä pään päälle ja määräsi rohtoja. Kun palvelijat sanoivat pelkäävänsä, neuvoi hän heitä ottamaan avukseen erään kätilön, joka oli tottunut sairaita hoitamaan ja jonka hän nyt tiesi olevan saatavina. Alma reuhasi lakkaamatta vuoteellaan. Hautaristit ja vinhat puut olivat kadonneet, mutta siihen sijaan piiritti suuri joukko pahoja henkiä hänen vuodettaan. Ne hätyyttivät häntä ja tahtoivat väkisen viedä häntä palavaan ahjoon, siihen jossa avioliiton rikkojat kiemuroitsivat liekkien keskellä. Hän hosui niitä pois sekä käsin että jaloin; mutta kun ne toiselta puolen pakenivat, ne toiselta taas ryntäsivät ilkkuen ja häijysti nauraen esille. Hän reuhasi kaiken yötä ja koko seuraavan päivän; hiki valui virtana poskia ja ruumista pitkin, mutta päälaen sisään ne olivat saaneet pistetyksi tulen. Eikä sitä tulta jäät jäähdyttäneet, sillä se oli ikuisuuden ahjosta otettua. Hän oli paljosta hosumisesta lävitse uupunut. Ei jaksanut enää kättä nostaa, vaan herkesi olemaan hiljaa. Riemulla ne nyt ryntäsivät kaikki esille. Pienimmät kapusivat yltympäri vuoteen laidoilta ja jalkopäästä, hyppivät ja tanssivat hänen peitteellään ja rähähtivät suureen nauruun. Hän antoi heidän nauraa ja ummisti silmänsä... »Nythän se viimeinkin taitaa nukkua», kuiskasi Maijaliisa vieraalle hoitajalle. Mutta vielä hän vähäisen raoitti silmäluomiaan, kun kadulta kuului tiukujen ja kulkusten helinää pitkässä jonossa. »Tules katsomaan, Maijaliisa», sanoi Miina, joka oli vetäissyt ikkunaverhon syrjään. »Rekiretket!» He lukivat kolmattakymmentä hevosta ja ehättivät ottamaan selkoa siitä, kenen kanssa itsekukin ajoi. »Ja näepäs, tuossahan on maisteri Nymark. Kuka istui hänen rinnallaan?» »En tuntenut, mutta kaunis se vaan oli.» »Tiesitkös, että hän eilen olisi pyytänyt meidän rouvaa.» »Niin kerroit. Olisi hän päässyt taas iloon ja humuun, kun olisi vaan tervennä ollut.» »Eivätkö nuo ilot liene jo jääneet häneltä ikuisiksi ajoiksi.» »Elkää puhuko niin kovaa», varoitti hoitaja sängyn luota. He laskivat ikkunaverhon paikoilleen, vilkaisivat Almaan, joka nyt todella nukkui, ja menivät hiljaa varpaillaan huoneesta pois. * * * * * Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen seisoi taaskin joukko ihmisiä avonaisen haudan ympärillä. Pappi luki tavalliset luvut, heitti multaa alas ja luki sitten vielä. Kun hän oli lopettanut, pyrkivät nekin, jotka etempänä olivat seisoneet, lähemmäksi, nähdäkseen kirstun, joka kätki Alman sammuneen elämän. Säälien he sen ohessa heittivät pikaisen silmäyksen Johniin, jonka kasvoista ja koko olennosta ilmestyi syvä suru ja samalla miehekäs itsensä hillitsemisen voima. Maijaliisa ja Miina seisoivat rinnan haudan toisella puolen. He olivat itkeneet silmänsä turvoksiin ja itkivät yhä vieläkin. Lyyli, joka oli Maijaliisan käsivarrella, itki myös, kun kaikki muutkin itkivät, pappa ja Ella ja kaikki. Ja hän itki ääneen eikä herennyt, vaikka täti Leistén suuteli ja puhutteli häntä. Mutta Helmi ei ollut millänsäkään, katseli vaan kummastellen ympärilleen, kietoi sitten käsivartensa Miinan kaulan ympäri ja painoi päätänsä hänen päähänsä. Miina puristi häntä itseensä vasten ja nyyhkytti vielä kovemmin. (1887.)