Part 8

Varhain tuiskutti talvi lumensa maamme monille kylvämättömille pelloille tehden torpat ja talot autioiksi. Niiden asukkaat hakivat turvaansa nälkää ja kylmää vastaan toisaalta, kokoutuivat kyliin, ettei tarvitsisi edes kuolla yksinään, ja kaikkein köyhimmät lähtivät mieron tietä kiertämään. Rautatietyömiehiä erotettiin sadoittain, ja vähine säästöineen asettuivat he taloihin ja mäkitupiin lähelle työpaikkaa. Se, jolla ei ollut perhettä, lähti jotenkin rauhallisesti talviselle taipaleelle, mutta kaikki odottivat aikaista kevättä ja pikaista lumen lähtöä, sadetta ja päivänpaistetta, joka nopeasti sulattaisi roudan maasta ja pehmittäisi penkereet lapion pystyviksi. Silloin alkaisivat he työnsä taas, levittäisivät maita levälleen, unohtaisivat menneisyyden ja olisivat vastedes paremmin varuillaan. Se hyvä puoli oli aikaisella talvella kuitenkin, että kylmä ilma kuoletti tuhannet miljoonat taudinsiemenet, joita väentungos rautatiellä oli synnyttänyt ja jotka jo olivat alkaneet uhkaavasti tehdä turmioitaan. Mutta vielä oli työmiehillä suomalaisen luonteen sitkeä vastustusvoima, vielä ei ollut kulkutauti tunkenut majoihin ja maakuoppiin ja hyvään aikaan tuli talvi levittämään terveellistä kylmyyttään, tuomaan vilua ja pakkasta, mutta kuitenkin läheisimmästä vaarasta pelastamaan.

Uramon torpan isäntä Kalle Pihl ajoi eräänä päivänä ajatuksiinsa vaipuneena havukuormaa metsästä pihaan. Sitten viime kesän oli hän melkoisesti muuttunut, ja hän näytti mielestään aivan toiselta mieheltä kuin tuo entinen hevosmies, joka vaelteli halki Hämeen työansiota etsien. Tuo pitkä, tummaverinen mies oli alkanut ajaa harvaa partaansa ja näytti varsin komealta pienine viiksineen, joita hän kasvatti itselleen kapteeni Thoreldin tapaan. Hänen lyhyt lammasnahkaturkkinsa oli uusi ja tukkansa kammattu, eikä kukaan olisi ensi näkemältä tuntenut häntä vanhaksi maankulkijaksi. Hän oli kuin talollinen konsanaan. Hän näki edempänä kylän ylhäällä mäen päällä ja suon alempana, ja hän muisti ihmeellisen tarkkaan ajatuksensa juuri tässä samassa mäessä, kun hän puoli vuotta sitten ensi kerran näki nämä seudut, joilla onni oli nyt hänellekin osansa antanut. Hän muisti tuumailunsa herroista ja Jumalan rangaistuksesta; ne tuntuivat hänestä nyt niin lapsellisilta kuin olisi hän tuumaillut niitä kymmenen vuotta sitten. Sittemmin hän oli tullut herroista aivan toista kokemaan, eikä hänellä ollut mitään syytä olla heille katkera.

Kaikki oli onnistunut Uramon asukkaille, aina siitä alkaen kun häät vietettiin ja he tänne muuttivat. Kalle Pihl ei juuri mielellään häitä ajatellut, ne oli pidetty tavallisilla menoilla, pappi oli kysynyt ja hän oli vastannut. Vihkiminen oli toimitettu eräänä sunnuntaina saarnan jälkeen pitäjän tuvan sisäkamarissa muutamien vierasmiesten läsnäollessa. Kun sitten oli ajettu kotiin ja vietetty iloista iltaa, lähdettiin seuraavana aamuna Ruskon, parin lehmän, kahden lampaan ja kahden porsaan kanssa muuttamaan Uramoon, johon Kalle Pihl jo oli huonekalut hankkinut ja jonne Anna nyt vei suuret myötäjäisensä -- vaatteita ja talouskapineita enemmän kuin monella talontyttärellä. Komeassa, maalikantisessa kirstussa oli vielä kolme suurta seteliä vastaisten tarpeitten varalle.

Kaunis Anna oli nyt taitava emäntä, jolle täytyi antaa anteeksi hänen pienet heikkoutensa.

Kosiminen oli käynyt kuin voidellen ja niin nopeasti, että Kalle Pihl tuskin tiesikään ennen kuin tyttö jo oli hänen sylissään ja tytön kanssa Uramon torppa sekä viisisataa markkaa. Tuon illan jälkeen, jolloin he olivat toisensa keinulla tavanneet, ei Anna ollut hänelle rauhaa antanut, ja kuta kylmemmältä Kalle Pihl näytti, sitä kiihkeämmäksi tuli tyttö, kunnes toinen lopulta antautui. Olihan Anna niin kaunis ja -- Pohjanmaa niin kaukana!

Ei hän kuitenkaan ollut ajattelematta heittäytynyt tähän uhkarohkeaan yritykseen. Sekä järki että omatunto olivat häntä ankarasti ahdistelleet, mutta kun kerran ensi askel oli näin nopeasti, melkein vastahakoisesti astuttu, liukui hän eteenpäin kuin kala rysään. Hän oli varomattomasti mennyt nielusta sisään, ja nyt ei hän kuolemakseenkaan enää osannut ulos. Mutta hän tuli hyvästi -- hyvinkin hyvästi -- toimeen tässä rysässään -- eikä enää halunnutkaan siitä pois. Ja hän rauhoittui sitä enemmän kuta uhkaavammaksi maan hätä tuli. Tuosta papinkirjakepposesta hän kyllä suoriutuisi, sillä eihän kauppaa ollut kukaan ollut näkemässä, ja tässä köyhän väen tulvassa Pohjanmaalta päin olisi vaikea saada selville, kenenkä papinkirja oikeastaan oli. Sitä paitsi oli Lehtimaa moukka miehekseen ja typerä raukka, jota ei miehisen miehen tarvitsisi pelätä, vaikka hän tulisikin uhkailemaan käräjillä, sillä siinä sekasorrossa, joka nyt näkyi olevan tulossa, voisi sukkela mies, jolla vielä on rahaa taskussa, kyllä keksiä keinoja pelastuksekseen.

Ei, Lehtimaata ei Kalle Pihl enää pelännyt, vaikka hän koko syksyn olikin kierrellyt Uramon torppaa insinöörin kanssa, joka nyt onneksi oli matkustanut tiehensä. Insinööriä oli hän sitä vastoin alati värissyt ja odottanut, että se milloin tahansa astuisi pirttiin lautamiehen tai siltavoudin seurassa, mutta Lehtimaa -- se raukka -- ei nähtävästi ollut uskaltanut kertoa insinöörille kaikkea pelätessään omaa nahkaansa, ja nyt se oli jo aivan myöhäistä. Kuta enemmän aikaa kului, sitä varmemmaksi tunsi Kalle Pihl itsensä ja sitä selvemmiksi osasi hän miettiä puolustuskeinonsa ilmiantajaa vastaan.

Parhaiten piti hänen hyvää tuultaan vireillä onnistunut vuodentulo. Kun useimmilta naapureilta oli paleltunut melkein kaikki ja kun suuret rikkaat talot saivat vain neljännen jyvän, pui Kalle Pihl kapan alalta kymmenen kappaa. Halla ei ollut hänen sarkojaan koskettanutkaan -- perunoita lukuun ottamatta, jotka eivät kuitenkaan nekään olleet kokonaan paleltuneet. Hän ei tiennyt, mistä tämä tuli. Hän luki sen vasta peratun, väkevän peltonsa ansioksi, ja ehkä vaikutti siihen virtakin, joka juoksi pellon alitse ja piti ilmaa liikkeessä, kenties myöskin hyvät hengettäret ja hänen onnensa.

Mutta kapteeni Thoreldilla oli omat ajatuksensa asiasta, kun hän kuuli puhuttavan Kalle Pihlin menestyksestä. Paljoa ennen kuin kravustajat olivat lähteneet kotimatkalle, olivat he polttaneet tulta pellon nurkassa, ja siihen oli vielä puita lisätty, kun neiti Louisen tarvitsi kuivata sukkiaan. Saman tulen ääressä oli kapteeni lämmitellyt vaatteitaan ja huomannut, että savu oli leveänä huntuna laskeutunut pellon päälle. He eivät sammuttaneet tulta pois lähtiessään, vaan kastelivat ainoastaan sammalen ympäriltä, jotenka savu yhä sakeni ja muodostui lämmittäväksi peitteeksi. Tämän ajatuksensa hän kertoi eräässä sanomalehdessä, siitä syntyi vilkasta keskustelua, ja se antoi aihetta onnistuneisiin kokeisiinkin.

Mutta Kalle Pihl ei välittänyt siitä, mitenkä tuo oli tapahtunut, hänen itseluottamuksensa paisui yli rajojensa ja hänen uskonsa omaan onneensa oli järkähtämätön.

Nyt, kun talvi tuli, ei hänellä ollut ainoastaan pelto kylvettynä, mutta myöskin viisi tynnöriä hyviä rukiita ja vähän ohria ja kauroja eloaitan hinkalossa. Se oli suuri omaisuus näinä aikoina. Kalle Pihlin omantunnon moitteet kuoleutuivat, kun Jumala näin selvästi oli osoittanut hänelle suosiotaan, ja hän ajoi syksyn kuluessa kaksi kertaa kirkolle kauniin vaimonsa kanssa sekä näyttäytyäkseen että maksaakseen Korkeimmalle osan kiitollisuudenvelastaan.

Näin tuumiessaan saapui hän torpalleen, kaatoi kuormansa pienen navetan oven eteen ja valmistautui viemään Ruskoa talliin. Silloin ilmaantui hänen vaimonsa vähän levottoman näköisenä tuvan ovelle ja pyysi häntä tulemaan sisään, sillä siellä oli joku, joka tahtoi puhutella häntä. Kalle Pihlin sydän alkoi vähän tykyttää, mutta hän rauhoittui heti, riisui hevosen, vei sen talliin ja meni vasta sitten pitkin, vakavin askelin pirttiin.

Siellä istui Lehtimaa uhkaavan näköisenä pöydän päässä, ja näytti siltä kuin hän ei aikoisikaan niin pian mennä tiehensä. Hän hymähti isännälle ja kysäisi kuulumisia.

-- Mikäpä tässä lie hätänäkään, vastasi Kalle Pihl ylpeästi ja paiskasi lakkinsa pöytään.

Mutta Lehtimaa nyökäytti salaperäisesti päätään Kalle Pihlille, pyysi häntä tulemaan lähemmä ja viittasi peukalollaan Annaa:

-- Mitä tarkoitat? kysyi Kalle Pihl.

-- Minä luulen että olisi parempi, jos puhelisimme kahden kesken, kun ei ole akkain korvat kuulemassa.

-- Sano sinä vain, mitä sinulla on sanomista! Minä en salaa mitään vaimoltani.

-- Ohhoh! Ehkä on kuitenkin asioita, joita et aivan mielelläsi päästäisi hänen korviinsa.

Kalle Pihl katsahti synkästi vieraaseen. Sitten hän loi pikaisen silmäyksen vaimoonsa ja sanoi arvokkaasti:

-- Älä ole olevinasi, vaan puhu suusi puhtaaksi!

-- No, koska itse sen tahdot, sanoi Lehtimaa ja alkoi kaivaa poveaan, niin voinhan sitten sanoa, että olen saanut papinkirjani.

Näillä sanoilla, joihin Lehtimaa oli paljonkin rakentanut, ei ollut minkäänlaista vaikutusta.

-- Mitä sinun papinkirjasi minua liikuttaa? tuli lyhyesti ja rauhallisesti Kalle Pihlin suusta.

-- No, no -- eiköhän sentään vähän liikuta!

-- Ei pikkuistakaan!

-- Ajattele tarkkaan, mitä sanot...!

-- Herkeä lörpöttelemästä joutavia, keskeytti Kalle Pihl ja istuutui.

Lehtimaata vähän hämmästytti toisen varmuus, mutta hymyillen vetosi hän kuitenkin Annaan ja kysyi:

-- Saako vaimosi tietää koko salaisuutemme?

-- Jos nyt et lakkaa juoruistasi, saat maistaa nyrkkiäni, sanoi Kalle Pihl vihaisesti ja astui lähemmä Lehtimaata.

Silloin tämä nousi ylös ja löi paperipakan pöytään, katsahti Annaan ja huusi julki sen, mitä kuukausia oli sisässään kantanut:

-- Tässä ovat paperit, joilla olet nainut tuon tuolla, kuuletko! Tässä on oikeat todistukset, että hän on minun samoin kuin koko tämä torppakin, kuuletko! Ja sinä, Anna -- kuule sinäkin minua, sillä sinulla on mies, joka humalaiselta viekoittamillaan papereilla on vienyt sinut vääryydellä vihille ja nyt ... ja nyt on koston päivä tullut ... koston päivä tullut... Kalle Pihl ... saapi ... saapi ... vastata ... vastata ... oikeuden ... oikeuden...

Tuvan ovi paukahti kiinni Lehtimaan takana, joka vähäsen vastusteltuaan oli lentänyt päistikkaa pihalle. Hän nousi pystyyn kuin päissään, ei niin paljon vihoissaan kuin vakuuttuneena siitä, että hän nyt viimeinkin oli kaikki vastukset voittanut. Riemuiten katsahti hän jälkeensä, kun lähti menemään kotiinsa varmana siitä, että Kalle Pihl ennen aamun koittoa olisi lähtevä torpastaan pois, jos ei Anna jo sitä ennen ole toimittanut häntä kruununmiesten käsiin. Hän käveli tietään tyytyväisenä niin kuin se, joka onnellisesti on kärsimyksensä loppuun kärsinyt.

Jo pikku poikana oli hän saanut kärsiä kaikenlaista ilkeyttä kylän pojilta, jotka pilkkasivat häntä hänen lapsellisuutensa tähden. Hänellä oli vielä täysikasvuisena sellaisia merkillisen lapsellisia ajatuksia ja hommia, että häntä pidettiin melkein pehmeäjärkisenä, mutta kun hän muuten oli sukkela käsittämään eikä koskaan osoittanut olevansa mielipuoli, niin hänelle vain naurettiin. Laiskain koulussa oppi hän autuuden opinkin niin yksinkertaisesti, että pääsi ripille ja aikamiesten kirjoihin.

Lehtimaan hulluus oli oikeastaan siinä, että hänellä oli tavattoman vilkas ja rajaton mielikuvitus, jota ei mikään koulu eivätkä mitkään vanhemmat olleet koskaan hillinneet. Se vei hänet mitä kummallisimmille syrjäpoluille ja pois tavallisesta talonpoikaishölkästä, se koristeli ja kultaili hänelle jokapäiväiset tapahtumat, ja se petti häntä sydämettömästi ja niin paljon kuin häntä suinkin voi pettää, sillä hänellä oli aina uusi saippuakupla valmiina, kun entinen oli haljennut. Savossa tai Karjalassa, jossa kansa vielä runoilee ja rakastaa mielikuvituksen tuotteita, olisi hänestä ehkä tullut runoseppä, mutta Pohjanmaalla, jossa ollaan käytännöllisempiä ja haaveksitaan vähemmin, pidettiin häntä vähän hupakkona.

Kun Lehtimaa palasi Kotkaisiin, jossa hän koko pitkän syksyn oli ollut neiti Louisen suojeluksen alaisena, pisti hän pillit pussiinsa ja sanoi lähtevänsä talosta, vaikkei selvään ilmoittanutkaan minne aikoi. Hän vain hymyili salaperäisesti, puheli hämäriä sanoja vääristä papereista ja virkkoi lopuksi, että kyllä ne saavat vielä nähdä ja kuulla, jahka aika joutuu.

Neiti Louise, joka vihdoinkin äidin luvalla oli kirjoittanut pari kankeaa kirjettä insinööri Halldénille Lehtimaan pyynnön johdosta, sai ensiksi ystävällisen ja kiitollisen vastauksen, että pastori Lehtimaan kotipitäjässä vielä tarvitsee lisätietoja tuosta miehestä, ja kun neiti Louise oli ne antanut, saapui kauan odotettu papinkirja alkupuolella marraskuuta. Mutta sama kirje, jossa tuo kallisarvoinen asiakirja oli, sisälsi myös muutamia rivejä neiti Louiselle, joka ne luettuaan vaipui kovin syviin mietteisiin. Insinööri kertoi lyhyesti ja ihan kuin sivumennen, että häntä aivan odottamatta oli kehotettu hakemaan parin kolmen vuoden matkarahaa Englantiin ja Amerikkaan ja että hän oli sen saanutkin. Tuosta onnesta tuli hänen oikeastaan kiittää von Blumen herrasväkeä, sillä heidän kauttansahan hän oli tutustunut kapteeni Thoreldiin, ja olihan koko matkaraha kapteeni Thoreldin hyvyyttä, joka oli puheenjohtajana Suomen uudessa teollisuusyhdistyksessä. Lopuksi lausui hän jäähyväisensä ja terveisensä vanhemmille. Koko kirje oli niin merkillisen kylmä, oli kuin insinöörin katse olisi mennyt sivu siitä, jolle hän kirjoitti, ja niin kuin kaikki hänen ajatuksensa jo olisivat harhailleet tuolla kaukaisessa kultamaassa Atlantin takana.

Neiti Louise pani kirjeen pois, huokasi ja kätki tämän kirjeenvaihtonsa laatikkonsa pohjimmaiseen pohjukkaan. Hänen katseensa tuli hajamieliseksi, hän nauroi harvoin, ja jos hänen joskus täytyi hymyillä muiden tähden, oli siinä kokonainen maailma salaista surua. Rouva von Blume antoi asian mennä menoaan, ei häirinnyt tytärtään kysymyksillä, ja niin laskeutui vähitellen unhon tomu menneen kesän haavekuville ja vei niiltä niiden kirkkauden.

Mutta Lehtimaa sai pahan kolauksen, kun ei hän vielä kolmen päivän jälkeenkään kuullut mitään uramolaisista. Hän tuli levottomaksi ja teki asiaa kylään, mutta siellä ei kukaan tiennyt mistään mitään. Oli vain nähty Kalle Pihlin vaimoineen menevän maakauppiaan luo, jonka kanssa heillä kuului olleen pitkä keskustelu viljan hinnoista ja muista kaupoista. Kalle Pihl näkyi siis ottavan selkoa siitä, kannattaisiko jo myydä liikeneviä elojaan.

Lehtimaa palasi hyvin alakuloisena Kotkaisiin. Hän ei voinut ollenkaan käsittää sitä, että hänen paljastuksestaan ei olisi ollut sen suurempia seurauksia. Ja nyt alkoi viha maailman vääryydestä taas kuohua hänessä. Kyllä hän kerran vielä näyttäisi Kalle Pihlille, kenenkä tavaraa Uramon torppa ja kaunis Anna oikeastaan ovat!

Lehtimaan käynnin jälkeen Uramon torpassa kulki Kalle Pihl pää vielä pystymmässä kuin ennen. Siinä nyt vasta nähtiin kateus ja pahansuopaisuus oikeassa karvassaan. Eikä se suinkaan siihen lopettaisi, sen saisi Anna vielä nähdä. Sillä Lehtimaa kyllä keräisi maankulkijoita ympärilleen heidän avullaan kostaakseen saamansa potkut.

Ei koskaan ollut Kalle Pihl oikeammin ennustanut. Lehtimaa oli aivan muuttunut. Hän ei pysynyt enää päivääkään Kotkaisissa, vaan alkoi harhailla ympäri ja hakea kaikenlaisten työttömien laiskurien seuraa, niin että herrasväki jo alkoi joutua epätoivoon suosikkinsa tähden. Tuo kiittämätön ja kevytmielinen raukka, jota he koko syksyn olivat kainaloista kannattaneet, jätti yhtäkkiä työnsä, jota ei suinkaan ollut liiaksi tarjona, ja kuljeskeli kehnoimpain kerjäläisten kanssa laiskana talosta taloon ansaitsematta leivän palastakaan.

Mutta Lehtimaa oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän ollenkaan välittänyt siitä, mitä herrasväet ja muut hänestä ajattelivat. Hän haki kiihkoisin mielin jotain kotiseutunsa tuttavaa, joka tuntisi sekä hänet että Kalle Pihlin. Tuon todistajan avulla säikäyttäisi hän muitta mutkitta Kalle Pihlin torpastaan ja välttäisi siten oikeuden käyntiä, jossa on aina niin monet mutkat ja joka maksaa niin paljon rahaa. Muutenkin pelkäsi hän vaistomaisesti joutumista mitenkään sen kanssa tekemisiin.

Hän löysikin milloin jonkun rautatietyömiehen, milloin jonkun muun, joka oli nähnyt Kalle Pihlin hänen kotipitäjässään, mutta ei kenelläkään ollut halua antautua käräjänkäyntiin, sillä käräjät siitä tietysti tulisi. Eikä tuollaisella raukalla kuin Lehtimaalla olisi varaa maksaa vieraita miehiään. Aivan epätietoista oli sitä paitsi, voittaisiko hän mitään käräjänkäynnillä. Mahdollisesti pistäisivät ne hänet itsensäkin rautoihin papinkirjan kaupasta. Irtolaisten joukossa oli miehiä, jotka olisivat todistajiksi kelvanneet, mutta heidän paperinsa olivat aina epäkunnossa, eivätkä he mitenkään olisi uskaltaneet astua korkean oikeuden eteen.

Lehtimaa kulki ympäri kuin levoton varjo ja puheli niin sekavasti, että ihmiset todenteolla alkoivat pitää häntä mielipuolena.

Silloin tuli hänelle sattumus yhtäkkiä avuksi, juuri kun epätoivo oli ylimmillään. Eräänä päivänä tapasi hän maantiellä lähellä rautatien rakennusta repaleisen naisen ja kolme pientä lasta. Vaimo puhui pohjanmaan murretta, ja paremman puutteessa lyöttäytyi Lehtimaa hänen seuraansa. Hetken kuluttua heräsi hänessä uusi, suuri ja varma toivo -- toivo, josta hän ei ennen ollut osannut uneksiakaan ja joka pani hänet vapisemaan Kalle Pihliä niin kuin metsän petoa mutta joka samalla valaisi hänen omat tuumansa.

Kerjäläisvaimo oli Kalle Pihlin vaimo, joka oli lapsineen lähtenyt etsimään kadonnutta miestään.

KOLMASTOISTA LUKU

Kalle Pihl valmistautui eräänä hämäränä talviaamuna lähtemään töilleen ja Anna makasi vielä vuoteellaan, kun kuului askelia ulkoa ja joku astui porstuaan. Uramon torpassa pidettiin sisäovi lukossa epävakaisten aikain ja maalatun arkun vuoksi. Kalle Pihl ei myöntänyt, että hän koetti lukita pahaa omaatuntoaankin. Mutta sitä hän ei koskaan tulisi myöntämään.

Käsi tarttui oven ripaan ja Anna kohosi istualleen vuoteellaan.

-- Kuka siellä?

Miehen ääni kuului sanovan jotain, mutta sitä käskettiin vaikenemaan, ja naisen ääni vastasi:

-- Onpahan muuan, joka tahtoisi tavata Kalle Pihliä.

Mikä ihme tulikaan Uramon torpparille? Anna hypähti vuoteeltaan ja jäi kankein, unisin silmin tuijottamaan mieheensä, joka äänen kuullessaan oli säpsähtänyt ja kääntänyt kasvonsa tuvan pimeimpään nurkkaan, voimatta kuitenkaan salata kalpenemistaan.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Anna.

Silloin kääntyi pohjalainen reippaasti vaimoonsa päin ja sanoi aivan kylmästi ja levollisesti:

-- Ne ovat ehkä ryövärejä!

Anna tarkasteli häntä uteliaasti. Lehtimaan käynnistä oli häneen jäänyt kipene epäluuloa ja hän oli pannut merkille, että hänen miehensä salasi häneltä jotakin. Mutta kun hän nyt seisoi siinä voimakkaana ja hymyillen, luuli hän erehtyneensä äsken, tai ehkä se todellakin oli säikähtynyt ryöväreitä.

-- Akatko ryövärejä! sanoi Anna pilkallisesti.

-- Onkos aikaa kysyä, kuka säikäyttää, kun sattuu säikähtämään.

-- Onko Kalle Pihl kotona? kuului taas naisen ääni oven takaa.

-- Mitä sinä sillä teet? kivahti Anna.

-- Ne ovat kerjäläisiä, älä avaa! sanoi Kalle Pihl.

-- Menkää hoviin, siellä annetaan ruokaa! Meillä ei ole mitään antamista! huusi Anna.

-- Emme me tulekaan kerjäämään, jatkoi ääni.

-- Mitäs te sitten tahdotte?

-- Olisi tärkeitä asioita Kalle Pihlille ja hänen vaimolleen.

-- Älä päästä heitä sisään! sähisi Kalle Pihl.

Anna katsahti taas häneen ja häntä rupesi uudelleen epäilyttämään. Sitä paitsi tuli hän uteliaaksi.

-- Kuka tietää, mitä niillä olisi asiaa...

-- Tietäähän sen, mitä kerjäläisillä on asiaa.

-- Sinä näyt yhä vain vielä pelkäävän ryövärejä, pilkkasi Anna -- tai miksi et uskalla katsoa heitä silmiin?

-- Pelkäävänkö? Se on valhe, mutta...

-- Voisimmehan kerran mekin auttaa köyhiä, niin ehkä se olisi siunaukseksi itsellemme.

Anna puki hameensa ylleen ja näkyi aikovan mennä katsomaan, mitä nuo aikaiset aamuvieraat tahtoivat. Kalle Pihl ei uskaltanut kauempaa vastustaa. Hän tekeytyi aivan välinpitämättömäksi ja alkoi puhaltaa liedestä tulta aamupiippuunsa.

Ulkona ei enää kolkutettu ja Kalle Pihl hengitti jo vapaammin, kun kurttuiset naisen kasvot ilmaantuivat matalaan tuvanikkunaan. Se varjosti kädellä silmiään ja tirkisti hämärään tupaan. Kalle Pihliä puistatti niin kuin hän olisi nähnyt aaveen, mutta Anna läheni ikkunaa.

-- Etkö voi jättää meitä rauhaan? huusi hän ulkona olevalle.

Tämä pudisti vain kieltävästi päätään ja tirkisteli yhä tupaan.

Silloin välähti uusi aatos Kalle Pihlin päähän:

-- Se on hullu!

Annaa pudistutti ja hän vetäytyi pois ikkunasta, mutta samassa hän muisti miehen äänen.

-- Missä on sinun miestoverisi, ja miksi sinä häntä piilottelet?

-- Ei täällä ole miehiä, minä olen yksin ja tahdon puhutella emäntää. Päästäkää minut sisään!

-- Se on hullu! sähisi taas Kalle Pihl.

Jo rupesi Annakin sitä uskomaan ja huusi ikkunan läpi uhkaavalla äänellä, että he menisivät tiehensä.

-- Vai ei minua siis päästetä sisään?

-- Ei päästetä!

-- Kuule sitten, Anna Mellilä -- sillä Pihl ei ole sinun nimesi! Vaan minun nimeni on Pihl! Näetkö tätä?

Nainen nosti repaleisen tytön ikkunan tasalle.

-- Mene tiehesi! Sinä olet hullu!

-- Tämä on Kalle Pihlin vanhin tyttö tämä, joka kulkee äitinsä kanssa kerjuulla. Ja tässä on hänen vanhin poikansa, ja tässä nuorin! -- Nainen nosti kaksi pientä ryysyistä lasta ikkunaan.

-- Mene tiehesi -- sinä olet päästäsi vialla!

-- Minä en ole päästäni vialla niin totta kuin olen Kalle Pihlin vaimo, jonka hän jätti Pohjanmaalle lähtiessään itse eteläänpäin mennäkseen naimisiin toisen kanssa, jolla ei ole häneen mitään oikeutta!

Anna käännähti miehensä puoleen, joka seisoi ovella ja pui nyrkkiä hyökätäkseen ulos.

-- Mitäs sinulla on tähän sanomista, Kalle?

Mutta samassa potkaisi Kalle Pihl oven auki, juoksi ulos, sai kiinni miehen porstuassa, veti hänet esille ja näytti hänet Anna Mellilälle, joka oli kiiruhtanut jäljestä.

-- Näetkö nyt, kuka se on, joka on pannut toimeen tämän kaiken? Täällä on taas tämä Lehtimaa, jonka jo kerran ennen olen heittänyt pellolle! Ymmärrätkö nyt, mikä se on miehiään? Nyt se on kuljettanut tänne tuon maankiertäjän kotirauhaani rikkoakseen!

Lehtimaa koetti päästä irti, mutta Kalle Pihl puristi häntä niin kovasti, ettei mies saanut sanaa suustaan. Anna tuli ulos porstuasta ja vieras vaimokin juoksi hätään. Lapset seisoivat itkien hänen takanaan.

-- Ettei tuo ilkiö häpeä haukkumasta omaa vaimoaan maankiertäjäksi! huusi vieras vaimo itku kurkussa. -- Vaan niin totta kuin minä elän, saa hän tästä oikeuden edessä vastata, ja siitä, että on pettänyt sinutkin, Anna Mellilä!

-- Suus' kiinni! karjaisi Kalle Pihl raivoissaan. Lehtimaata nakeltiin kuin kinnasta ja turhaan koetti hän vedota silmäyksillään Annaan. Nyt se ainakin saisi nähdä, mitä hyvää Lehtimaa oli hänelle tehnyt, eikä hän enää ollenkaan pelännyt antautua puukkosille Kalle Pihlin kanssa, jos niiksi tulisi. Hän hapuili tuppeaan, joka riippui selän alla vyössä, ja viimein saikin hän nopealla ruumiin tempauksella puukon käsiinsä. Pohjalaisten tapoihin tottunut vaimo huomasi heti, mitä oli tekeillä.

-- Herra Jeesus varjelkoon, se tappaa minun mieheni! kirkaisi hän ja hyökkäsi apuun. Samassa oli Annakin miehensä vieressä, ja vieraan vaimon avulla sai Kalle Pihl Lehtimaan ranteista kiinni.

-- Ota puukko pois häneltä! komensi Kalle Pihl, ja samassa heiluttikin vieras vaimo Lehtimaan puukkoa riemuiten kädessään.

-- Siinä nyt näet, millainen roisto se on! sanoi Kalle Pihl huohottaen. -- Mene heti noutamaan nimismiestä.

Anna katseli epäilevästi ympärilleen. Ei hän osannut hevosta valjastaa eikä hänellä ollut halua jättää miestään yksin noiden ihmisten kanssa. Lehtimaa seurasi häntä silmillään. Nytpäs saataisiin viimeinkin nähdä! Se on jo kahden vaiheilla! Ja koko ajan kun hän koetti riuhtautua irti, tarkasteli hän jännittyneenä Anna Mellilän liikkeitä. Eihän se ollut apuna puukkoa otettaessa, se oli siis Lehtimaan puolella.

-- Pannaan tuo nuoriin, niin saat mennä itse nimismiestä noutamaan, ehdotteli Anna.

Lehtimaa sai kuin pistoksen rintaansa. Se ei suinkaan voi olla hänen tarkoituksensa! Vai antaako se ehkä miehen paeta rauhassa ja sitten päästää hänet irti ja kiittää pelastajaansa?