Part 5

Kalle Pihl, joka turhaan oli hakenut joukosta kaunista Annaa, meni tallirengin luo, jolla nähtävästi oli viinapullo, koska hän näytti niin mahtavalta, ja pyysi, ettei tämä antaisi toiselle pohjalaiselle mitään, kun tämä jo ennestäänkin oli vähän juovuksissa ja muutoin pahapäinen humalassa. Toinen otti neuvon korviinsa, kumma kyllä, sillä rengit eivät olleet vielä mitään nauttineet -- muuten olisi se heitä vain yllyttänyt juottamaan vierasta ihan tiedottomaksi. Se on näet kilpailua sekin, ja voimia tarvitaan humalankin kantamiseen, joka on yhtä rasittava kuorma kuin mikä muu tahansa.

He tulivat keinulle, ilta oli tyven ja heitä istuutui keinuun niin monta kuin siihen suinkin mahtui. Tytöt kaksittain, pienestä pelosta hihitellen ja posket paahtavina, puristellen käsillään penkkejä, pojat välissä seisoen ja antaen vauhtia keinulle. Alussa oli oltu vähän jäykkiä, pojat ja tytöt erillään, mutta kun oli saatu keinu käyntiin, pääsi riemu valloilleen samassa. Oli tultu lähemmä toisiaan, tuupittiin tovereita kyynärpäillä ja polvilla, ja siinä oli tarpeeksi aihetta leikkipuheisiin. Nyt lensi keinu taivasta kohti, tytöt huusivat ja miehet nauroivat, mutta kun vauhtia hiljennettiin, aloittivat tytöt laulun, joka yhtä paljon kuuluu asiaan keinussa kuin aamen kuuluu asiaan kirkossa.

Eräs vanhemmista tytöistä, joka ei ollut saanut sijaa keinussa, koska oli tullut liian myöhään, oli vainunnut viinapullon katajistosta, ja kun hän heti arvasi, että se oli tallirengin, joka oli raivopäisin koko seudulla, antoi hän sen sisällyksen vuotaa maahan. Viime sunnuntaina oli hänellä ollut täysi työ miestä hillitessä ja hän oli mielestään sekä oikeutettu että velvollinen tekemään tämän kepposen. Viattoman näköisenä istui hän muiden seuraan odottamaan keinuvuoroaan ja nautti hiljaisesti tekemästään kepposesta.

Vihdoin oli tullut odottajien vuoro. Kalle Pihl oli jo ottanut keinun haltuunsa ja kehotti kompasanoja ladellen toisia tulemaan mukaan.

-- Odottakaa minua! kuului samassa kimeä naisen ääni huutavan loitompaa, ja sieltä tuli Anna Mellilä, hienoksi pukeutuneena ja teeskentelevästi itsetietoisena. Hän oli tahallaan jättäytynyt muita jäljemmäksi voidakseen sitten tullessaan herättää sitä suurempaa huomiota.

Kaikki keinussa olijat kääntyivät katsomaan ja kiirehtivät häntä, mutta tyttö ei ollut pääsevinään ojan yli ja keikaili siellä aivan hurmaavasti.

Lehtimaa, jonka haihtuva humala taas keinussa oli uudistunut, juoksi kaunista tyttöä vastaan ja tahtoi herrasväen tavoin auttaa häntä ojan yli, mutta tyttö heitti häneen vain vieraan ja kummastelevan katseen, nosti helmansa puolipolveen, harppasi yli omin voimin ja heittäen keikarinsa siihen hämmästyneenä seisomaan sanoi teeskentelevästi muulle joukolle:

-- Voi, minkä tähden ette voineet odottaa minua, niin olisi tultu tänne kaikki yhtaikaa?

-- On kai sitä muutakin tekemistä kuin odottaa tuollaisia röökinöitä, virkkoi tallirenki. Hän oli löytänyt tyhjän pullonsa pensaasta ja tahtoi nyt kostaa Anna Mellilälle. Ja oli hänellä muitakin syitä siihen, sillä hän ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että Anna Mellilä oli aina tehnyt pilaa hänestä, vaikka kaikki muut tytöt talossa häntä yksimielisesti ihailivat.

Anna Mellilä astua hipsutteli keinulle ja käyttäytyi suututtavan herrasmaisesti, sillä hän oli päättänyt tänään osoittaa kaikille, kuinka vähän hän heistä oikeastaan välittää. Ja hän tiesi, että se sellainen toisia suututtaisi, samalla kun se sopi hänelle erittäin hyvin. Monen naapurin miehen oli hän sillä hurmannut samalla kun hän oli karkottanut kaikki kärkkäät lähentelijät ainoastaan siten, että oli olevinaan hämmästynyt. Tuo teeskennelty hämmästys oli hyvä ase, sillä se ikään kuin osoitti, että hän kuului aivan toiseen seurapiiriin, jossa oli toiset hienommat tavat.

Kylän maakauppias oli hänkin heittänyt rakastuneita silmäyksiä häneen, mutta se oli vanha ukkorahjus, joka rakastui joka tyttöön. Sen tähden vastaanotti Anna Mellilä hänen ihailunsa yhtä huolimattomasti kuin kaikkien muidenkin, sitä sen enempää ajattelematta.

Keinussa seisoi Kalle Pihl eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Anna Mellilä kiipesi istuimelle muiden tyttöjen viereen. Kun hän oli saanut helmansa järjestykseen, komensi hän:

-- Kas niin -- nyt saatte alkaa!

Mutta kukaan miehistä ei hievauttanutkaan keinua.

-- Ketäs te vielä odotatte? kysyi Anna Mellilä.

Nyt alkoi eräs rengeistä hiljalleen antaa vauhtia keinulle siinä toivossa, että ylpeä tyttö huomaisi, ettei se suinkaan tapahtunut hänen käskystään. Mutta se toivo petti, sillä Anna virkkoi:

-- No, johan viimeinkin tottelitte!

-- Tänäänpä on Anna oikein olevinaan, sanoi yksi rengeistä ja sysäsi keinua ylemmä. -- Siinä olisi puhetoveria pohjalaisella! Onko teillä tuollaisia tyttöjä siellä pohjoisessa päin?

-- Usein se on nähty, että ylpeys käy lankeemuksen edellä, virkkoi Kalle Pihl.

Anna Mellilä ei ollut kuulevinaankaan, hyräili vain itsekseen ja huudahti, kun keinu oli täydessä vauhdissaan:

-- Laulakaapas nyt jotain pojat, kun keinu käy!

-- Ei kukko käskien laula! vastasi renki.

Anna Mellilä oli tottunut tällaiseen kohteluun eikä ollut milläänkään. Hän tiesi kyllä, että hän saisi heidät mihin tahtoisi. Ja hän odotti, kunnes tervehdyspuheet olivat ohitse. Kun sitten keinun vauhti alkoi hiljetä, nojautui hän taapäin, katsoi Kalle Pihliä kasvoihin ja sanoi niin kuin ei olisi häntä ennen huomannutkaan:

-- Ka, täällähän se on pohjalainenkin! Iltaa! Täällä Hämeessä on tapana, että ihmiset tervehtivät tuttaviaan, mutta Pohjanmaalla on kai toiset tavat?

-- Yhdet ne on tavat siellä kuin täälläkin -- vastasi pohjalainen -- mutta se on kai siinä, kuinka ensi kerran tavatessa otetaan vieras vastaan.

-- Otetaanko sitten Pohjanmaalla vieraat huonosti vastaan? Anna Mellilä loisti viattomuudesta.

-- Ei -- mutta niin tehdään Hämeessä.

-- Sehän on ihan mahdotonta, jos vain vieras on oikea vieras.

-- Näytään oltavan huonomuistisiakin Hämeessä?

-- Vai niin? Ja minä muistan kuitenkin, että olemme kerran tavanneet toisemme, vaikka siitä on jo monta päivää ja vaikkemme ole sitten nähneet toinen toistamme.

Sillä tytöllä oli kieli kantimessa. Pohjalainen mietti ennen kuin vastasi, sillä kaikki keinussa olijat istuivat ja kuuntelivat heitä ja muutkin herkesivät haastelemasta. Hän heitti nopean katseen vastustajaansa, joka istui siinä valkea huivi niskaan sysättynä, posket keinun vauhdista hehkuvina ja silmät kimmeltäen rohkeasti ja odotti, että saisi tähdätä uuden pistoksen pitkään vastustajaansa. Suun ja silmien ympärillä oli ivan hymyä, jonka takaa näkyi itsepäisyyttä ja loukattua ylpeyttä, joka oli valmis käymään kimppuun ja hurjasti puolustautumaan. Pohjalainen epäili antautua otteluun, sillä ehkä hän joutuisi tässä tappiolle. Oli parasta pysyä erillään tuosta tytöstä. Ja ensi kerran elämässään hän tunsi hiukan kunnioitusta naisihmistä kohtaan.

Muut seurasivat levottomasti hänen pitkää vaitioloaan. Pohjalaisen varmuus oli herättänyt heissä sen toivon, että ehkä hän nyt olisi se mies, joka ei antaisi Annan hypätä nenälleen. Kuului murinaa:

-- Pidä puoliasi, pohjalainen!

-- Annatko akkaväen tukkia suusi!

Mutta pohjalainen vältti yhä vieläkin sanasotaan antautumasta.

Silloin katsahti Anna Mellilä häneen ylenkatseellisesti ja kysyi ympärillä seisovilta:

-- Olihan täällä toinenkin pohjalainen? Ehkä hän tietää paremmin, mitenkä tulee käyttäytyä naisväkeä kohtaan sen, joka itse maailmaa kiertelee. Tämä pohjalainen taitaa ollakin kotoisin metsien sydämestä!

-- Onpa tietenkin toinen! huusi Lehtimaa iloissaan. -- Onpa täällä toinenkin pohjalainen, joka voi tuommoisille puoliaan pitää!

Samassa hyppäsi hän keinuun, asettui Kalle Pihlin viereen ja oli valmis mihin otteluun tahansa. Mutta Kalle Pihl laskeutui hitaasti maahan ja sanoi jäykästi ja olantakaisesti:

-- Joka tahtoo antautua naisten narriksi, se ruvetkoon heidän kanssaan suutaan pieksämään. Mies, joka arvonsa tuntee, väistyy viisaasti.

Lehtimaa nauraa hihitteli, mutta yleisö näytti olevan Kalle Pihlin puolella, ja Anna Mellilä puri huuleensa suutuksissaan siitä, ettei ollut saanut tuota miestä hämmentymään. Kalle Pihl kopisti raudoitettua kantapäätään vasten porot piipustaan, puhdisti sen huolellisesti ja sytytti sen sitten tyytyväisenä omaan käytökseensä.

Anna Mellilä oli niin kaunis ja itserakas, ettei olisi voinut tyytyä näin puolinaiseen voittoon. Hän nyykäytti kehottavasti päätään Lehtimaalle, joka hyvästä mielestä hohtaen pani keinunsa liikkeelle, ja kun se oli oikein päässyt vauhtiinsa, niin hän kehotti Lehtimaata istumaan viereensä, sillä keinussa oli nyt hyvää tilaa, ja soi hänelle kaiken sen ystävällisyyden, joka alkuaan oli aiottu Kalle Pihlille.

Lehtimaan pää joutui aivan pyörälle, ja se humala tuntui paljoa hauskemmalta kuin viinahumala äsken, ja hän aavisti hämärästi, että kaikki kadehtivat häntä, eniten kaikista Kalle Pihl. Olikin se vähän merkillistä, mitenkä tuo kaunis tyttö joka äsken ei ollut häntä näkevinäänkään, nyt tyytyi häneen. Lehtimaan itseluottamus nousi tästä vielä enemmän kuin viinan vaikutuksesta. Hän ei herennyt keinuttelemasta, ennen kuin Anna Mellilä nojasi posken käteensä ja vakuutti, että hän tulisi sairaaksi, jos ei Lehtimaa päästäisi häntä maahan jälleen. Silloin hän seisotti keinun kiirehtien pyyntöä noudattamaan, ja helpotuksesta huoaten astui Anna Mellilä alas keinusta kiitosta sanomatta.

Mutta Lehtimaa oli yhtä hyvällä tuulella ja päätti panna keinun menemään ympäri näyttääkseen muille, kuinka taitava ja notkea hän on. Sen urotyönsä oli hän oppinut jo pikkupoikana ollessaan. Ensin kiipesi hän keinun pylväitä myöten ylös ja katsoi, että tapit olivat varmasti paikoillaan. Sitten hän tuli alas taas ja alkoi keinua yhä hurjemmin, kunnes hän yhteen menoon teki viisitoista kierrosta. Anna Mellilä taputti teeskennellen käsiään niin kuin herrain on tapana, toiset tytöt kauhistuivat, mutta miehistä se oli vain leikin tekoa.

Kun Lehtimaa kuumana ja ylpeänä tuli maahan, katseli Anna Mellilä ympärilleen ja kysyi, uskaltaisiko kukaan muu tehdä samalla tavalla. Tallirenki oli heti valmis ja pyöräytti ympäri kuusitoista kertaa. Siitä syntyi täydellinen kilpailu, ja Anna oli ihastunut. Hän jakoi palkintoja hymyilyjen ja leikkipuheiden muodossa ja iloitsi siitä että oli saanut vanhan vihamiehensä tallirengin esittämään tuollaisia voiman näytteitä. Muut tytöt tulivat vähitellen yhtä huvitetuiksi kuin Annakin, kun miehet yksi toisensa perästä alkoivat tehdä temppujaan heidän edessään.

Lopuksi ei ollut muita jäljellä kuin kylän suutari, joka sattumalta oli Herrasaaren työssä, ja Kalle Pihl, jotka eivät vielä olleet taitoaan näyttäneet. Anna Mellilä hymähti pilkallisesti ja sanoi ääneensä toisille tytöille:

-- Nyt nähdään, mihinkä suutarit kelpaa!

Siitä syntyi yleinen hihitys. Kilpailu oli kiinnittänyt kaikkien huomion puoleensa ja oli jo unohdettu katkeruus meijerikköä kohtaan. Oikeastaanhan nämä huvit olivatkin hänen ansionsa, ja vaikka hän olikin kiusallisen ylpeä, annettiin se anteeksi, kun se ei omaan itseen sattunut. Ja pitihän sitä sitten nauraa sen sukkeluuksille, jotka aina purivat siihen, johonka sattuivat.

-- No, suutari, tule nyt mukaan, niin näytetään tytöille, mihin mekin kelvataan, sanoi Kalle Pihl.

Suutari olisi peräytynyt, sillä oli niin pitkä aika kun hän oli keinussa pyörinyt, mutta kun Kalle Pihl vakuutti, että hän saisi istua ja että he herkeäisivät heti paikalla, kun suutaria alkaisi pyörryttää, niin tämä kiipesi keinuun, tarttui käsipuuhun kiinni ja löi leikiksi. Mutta Kalle Pihl pani keinun käymään, antoi sille vauhtia yhä enemmän ja enemmän, ja kun ei suutari huutanut, antoi hän sen mennä ympäri kerran, kaksi, kolme...

Jännitys oli kohonnut korkeimmilleen. Sitä ei voinut kukaan kieltää, etteikö Kalle Pihl olisi käyttäytynyt jalomielisesti suostuessaan pelastamaan suutarin tyttöjen pilkalta samalla kun hän pelasti siltä itsensä. Kaikki olivat hänen puolellaan. Suutari oli käsin ja jaloin käpristäytynyt tangon juureen kiinni, jota vastoin tuo pitkä, vikkelä ja reipas pohjalainen piteli kiinni ainoastaan toisella kädellään, kun keinu huimaavaa vauhtia teki jo kahdettatoista kierrostaan. Ei kuulunut vielä huutoa suutarin suusta. Oli se kunnon suutari tuo! Kun keinu teki neljättäkolmatta kierrostaan, kuului vähäistä valitusta tuon ihmiskäärön sisästä. Hattu oli lentänyt maahan, mutta ei kukaan huomannut, että hän oli naurettava, kun hän oli noin urhoollinen.

-- Pelkäätkö putoavasi? huusi Kalle Pihl.

Hampaitaan kiristellen vastasi suutari, ettei hän pelkää.

-- Mennään sitten vielä kaksikymmentä kertaa ympäri, niin nähdään, vieläkö tytöt meille nauravat.

-- Mennään vain!

Mutta nyt muutti Kalle Pihl suuntaa. Sen sijaan, että hän tähän saakka oli keinuttanut suutaria selkä edellä, käänsi hän keinun menemään toista tietä, niin että hän itse kulki taapäin, jotenka näytti siltä kuin suutari olisi antanut vauhtia keinulle. Sitä temppua ei ollut kukaan tehnyt tätä ennen, ja se synnytti myrskyistä suosiota. Anna Melliläkin taputti käsiään -- sen ennätti Kalle Pihl nähdä pyöriessään.

-- Nyt on sinun vuorosi pyörittää minua ympäri, huusi hän suutarille, johon tämä vastasi vain ulisemalla.

Luettiin kolmekymmentä, luettiin neljäkymmentä. Mutta yhä vielä hurisi keinu ympäri kuin myllyn siipi.

-- Eikö pyörrytä?

-- Jo pyörryttää, sähisi suutari. -- Eikö riitä jo?

Viidennelläkymmenennellä kierroksella seisahtui keinu pystyyn ja horjui vähän sinne tänne ennen kuin putosi alas. Kun se vielä oli täydessä käynnissään, pudottautui Kalle Pihl siitä alas ja tuli suoraan jaloilleen vähän matkaa keinusta, jota vastoin suutari yksinään heiluskeli pitkän aikaa sinne tänne ennen kuin keinu kokonaan seisahtui.

-- Kelvataanko nyt? kysyi suutari ylpeästi. Me olemme tehneet kaksi vertaa niin monta kierrosta kuin kukaan muu.

Oli tullut puolipimeä. Kotimatkalla joutui Kalle Pihl kuin sattumalta kävelemään Anna Mellilän kanssa pikkulehdon läpi.

-- Eikös oltaisi ystäviä? ehdotti Anna Mellilä.

-- Onkos sitten oltu vihamiehiä, kun ei ole toisiamme tunnettukaan.

-- Ei, vaan oltaisi saatettu tulla, ja sitä ei meidän pitäisi.

-- Kuinka tahdot -- hyvähän on, että elää sovussa sen talon väen kanssa, johon kenties tulee iäkseen jäämään.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan vain torppaa, jonka kapteeni on luvannut minulle.

-- Mitä torppaa?

-- Suurta uudistorppaa, josta vielä kerran maailmassa voisi tulla ulkokartano. Se on hyvä olemassa näinä kovina aikoina.

Anna Mellilälle selvisi jotakin. Hän ei uskaltanut edes katsoa pohjalaista silmiin, vaan kulki äänettömänä hänen sivullaan. Kun äänettömyys oli kyllin kauan kestänyt, sanoi pohjalainen:

-- Puhui se kapteeni vähän muustakin.

-- Mitäs sitten?

-- Hm -- ettei sellainen torppa voi tulla toimeen emännättä...

-- Kaikistapa se kapteeni puheleekin!

-- Niinhän se, mutta sinulle se ei tietysti puhu mitään semmoista.

Anna Mellilä katsahti pohjalaista kasvoihin ja hymyili. Oliko se tyhmyyttä, vai oliko tuo mies yhtä viisas kuin hän itsekin.

KAHDEKSAS LUKU

Oltiin elokuussa, jolloin yöt alkavat pidetä ja kuu paistaa. Varatuomari von Blume ei koskaan valittanut huonoja vuodentulon toiveita, mutta oli aina levoton ja varuillaan uhkaavaa onnettomuutta ajatellessaan. Hänen vanha appivaarinsa kutsui häntä leikillään pahan ilman linnuksi, ja rouva von Blume kehotti häntä luottamaan viisaaseen sallimukseen, joka kyllä kaikki parhain päin kääntäisi. Varatuomari von Blume kulki sen jälkeen äänetönnä ympäri, kädet selän takana, ja haki yksinäisyyttä. Hän oli niin harvasanainen rouvalleenkin, että tämä kerran valitti siitä isälleen, ja silloin pani ukkovanhus vävypoikansa tiukalle.

Onko tuo vanhan suomalaisen arvoista tuolla tavalla surra onnettomuutta, joka ei vielä ole edes tullutkaan? Pää pystyyn ja rohkeutta rintaan! Hiljainen varatuomari käveli tavallisesti pää kumarassa eikä koskaan puhunut muille toiveistaan. Nyt oli hän jo hyvänä taloudenhoitajana ostanut suuret määrät siemenjyviä ja muutenkin hyvin varustautunut vastaanottamaan nälkävuotta, ja sen tähden harmitti häntä, että hänen tarkkanäköisyydelleen annettiin niin vähän arvoa. Hän nosti kyllä päänsä pystyyn, mutta selkä taipui sen sijaan taapäin, ja hän sanoi appiukolle sellaisia totuuden sanoja taloudesta ja perhehuolista, että ukko taputti häntä olkapäälle ja myönsi, että hän oli oikeassa.

Jo eilen illalla oli lämpömittari näyttänyt vain neljä astetta lämmintä ja usva oli noussut kylmänä ja valkoisena vesistä ja soista. Heinä oli jo aikoja sitten tehty, ja vaikkei heinän sato ollutkaan hyvä, niin kuitenkin kohtalainen. Mutta muuten näytti siltä kuin ei kesä olisi jaksanut kypsyttää viljaa.

Kylmästä ja lumisesta kevättalvesta oli kyllä jäänyt vettä tarpeeksi niittymaille, mutta pellot, jotka olivat ylempänä ja joilla kasvillisuus alkoi myöhemmin, oli kaunis ja paisteinen kesä polttanut pahanpäiväiseksi. Ruis oli niin harvaa, että olkikorret toisiaan huutelivat ja kevätkylvöt kuihtuivat. Mutta pahinta kaikesta oli, että tämä harva ruis ja kuihtuva kevätvilja vielä kaksi viikkoa heinäsadon jälkeen oli niin kypsymätöntä, ettei ollut ajattelemistakaan leikkuun aloittamisesta.

Ja nyt tulivat pitkät ja pimeät elokuun yöt aamukylmineen ja sumuineen. Rukiin olki oli vielä vihanta, ja laiha tähkä tarvitsi vielä juoksevia nesteitä joutuakseen; mutta kuta aikaisemmin aurinko meni mailleen, sitä hitaammin ne tuleentuivat. Ohra ja kaura kasvoi takkuisena, vaaleana ja ytimettömänä, ja tähkät olivat niin laihoja, että oli melkein sama, joutuivatko ne vai ei. Tuskin näytti kannattavan niitä varten panna riihtään lämpiämään.

Kun semmoiselta näytti monen herrastalon pelloilla -- joitakuita harvoja lukuunottamatta -- niin miltä sitten talonpoikain ja torpparien, joilla ei ollut herrain hyvää siemenviljaa eikä heidän keinotekoisia lannoitusaineitaan!

Hätä ja hallavuosi -- hallavuosi ja hätä -- siinä olivat tulevan vuoden toiveet! Pitäjäin makasiineissa ei ollut suuria säästöjä edellisiltä vuosilta, sillä kunnallishoito oli vielä kapalossaan, vaikka kaikkialla maassa luettiinkin piplianhistoriaa Joosepin unesta ja seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta naudasta ja vaikka tiedettiinkin, kuinka hyvin hänelle sittemmin kävi Faaraon tykönä.

Eräänä aamuna, kun aurinko paahtoi kuumemmin kuin koskaan ennen ja kultaili peltojen kurjuutta, kun taivas oli helakan sininen mutta varjossa jo tuntui syyskylmä, tuli varatuomarille hänen alituinen tasainen levottomuutensa liian vaikeaksi kantaa. Kotkaisissa oli vieraana nuori insinööri, joka oli jättänyt rautatien tutkiakseen yksityisen yhtiön palveluksessa erästä kalkkisuonta, joka kulki vähän matkaa Kotkaisista, osaksi tämän ja Herrasaaren tiluksilla. Saadakseen hiukan selville varatuomarin vaatimuksia, jos kalkkisuoni tulisi lunastettavaksi, oli insinööri Halldén käynyt häntä tervehtimässä ja tullut esitellyksi perheelle.

Nyt ehdotteli varatuomari päivälliskahvia juodessa, että he ottaisivat ruokaa mukaansa ja lähtisivät kaikki kravustamaan Uramon virralle, josta ei ollut pitkä matka kalkkisuonellekaan, joten siis voitaisiin yhdistää hupi hyötyyn. Puolen tunnin kuluttua oltiin jo valmiit lähtemään, ja insinöörillä oli mukanaan mies, joka sai kantaa haavit ja syötit. Se oli muuan entinen rautatietyömies, jonka insinööri pientä palkanlisää vastaan oli saanut palvelijakseen, sillä mies oli pohjalainen niin kuin insinöörikin ja sitä paitsi nöyrä ja iloluontoinen. Hän kutsui miestä Lehtimaaksi; tämä otti kaikki kampsut leveälle olalleen ja sai siihen vielä sopimaan puolet päivälliskuormastostakin.

Kun seurue kahdessa litteäpohjaisessa veneessä oli tunnin verran soutanut liejurantaista jokea ylöspäin, tulivat rannat kivisemmiksi, koivut kuvastelivat törmän yli veteen, virta kiihtyi, ja keskellä kuumaa päivää alkoi kuulua veden virvoittava lorina edestäpäin. Se oli Uramon virta, jossa tuo muuten niin suopea joki oli ottanut kuohuakseen vähän, mutta niin vaarattomasti ja ystävällisesti, että voimakas mies helposti jaksoi soutaa sitä ylös.

Seurue nousi maihin, naiset ja pikkulapset jäivät koivujen alle päivällistä valmistelemaan sillä aikaa kun insinööri ja varatuomari pistäysivät kalkkisuonta tarkastamaan. Lehtimaa lähetettiin läheiseen torppaan hakemaan maitoa, sillä mukana tuotu oli kuumuudesta myrtynyt.

Hän asteli uuden aidan vartta, jonka toisella puolella ruis kasvoi tavattoman kauniina ruispellolla, mistä eivät entiset sadot olleet mehua vetäneet. Lehtimaa kummasteli, että tällainen uudispaikka näytti näin varakkaalta tässä yleisessä puutteessa ja köyhyydessä. Vastapiiluttu tupa välkkyi auringossa, ikkunain edessä riippuivat valkeat uutimet ja ikkunalla oli kukkasia. Ulkohuoneet olivat yhtä uudet ja yhtä hyvin rakennetut kuin pirttikin, perunamaa oli tuuheaa ja mustanvihreää, ja saunasta nousi höyryä keskellä päivää, sillä siellä oli emännällä nähtävästi pesu, koska joukko valkeita vaatteita oli pantu aidalle ja nurmikolle kuivamaan. Haasta kuului lehmän kelloja, ja hyvä tummanruskea hevonen seisoi ja riiputteli päätään aholla, liika laiskana syödäkseen tässä kuumuudessa. Näytti olevan varakasta väkeä, joka oli tässä talon itselleen raatanut, ja Lehtimaa oli varma siitä, että saisi asiansa toimitetuksi.

Hän meni raollaan olevan tuvan oven ohitse suoraan saunaan, jossa hän arvasi emännän olevan, sillä sieltä kuului pitkän matkan päähän vaatteiden huuhtomista ja saippuan vaahdon hyrskettä. Hän pisti päänsä ulkoporstuan ovesta sisään ja näki kauniin naisen, kädet saippuassa kyynärpäihin saakka. Tuo kaunis nainen oli Anna Mellilä.

-- Ei, vaan katsohan, pohjalainen! huudahti hän.

-- Vai Anna Melliläkö se on emäntänä tässä talossa? kysyi pohjalainen.

-- Sehän se on.

-- Enpä olisi osannut sitä aavistaa? Mutta ei kai se ole kauan tässä ollut?

-- Ei ole kuin pari viikkoa.

-- Ja kukas on isäntä?

-- Kah, eikös hän sitä tiedä? Ei kukaan muu kuin se entinen toverinne, pohjalainen.

-- Kalle Pihlkö! Älkää nyt valehdelko? Olisiko se roisto -- se maankulkija tahdoin sanoa -- saanut tämän paikan -- --? Lehtimaa seisoi suu auki eikä saanut hämmästykseltään sen enempää kysytyksi.

-- Niin on. Uudispaikan sai hän vaimonsa perintönä, ja se perintö riittää, vai mitä?

-- Riittääpä riittää, vakuutti Lehtimaa aivan hämillään. Ja koko joukko ajatuksia karkasi hänen päähänsä, joka ei ollut tottunut tällaisiin satumaisiin seikkoihin jokapäiväisessä elämässä. Salamana leimahti hänen mielessään, että Kalle Pihl oli saavuttanut onnensa ainoastaan sen väärän papinkirjan avulla, ja että hänen itsensähän tässä olisi oltava se, joka omisti uudispaikan ja Anna Mellilän. Hän unohti kokonaan asiansa ja jäi omissa ajatuksissaan istumaan saunan kynnykselle.

-- Eikös hänelle itselleen ole mitään uutta tapahtunut? kysyi Anna Mellilä.

-- Ei mitään erikoista. Mitäpä sitä sellaiselle maankulkijalle kuin minulle? lisäsi hän surumielisesti.

-- Olettehan te pohjalaiset miehiä puolestanne. Katsokaa vain Kalle Pihliä! Oliko hänelläkään paljon muuta kuin hevoskoni ja oma kuntonsa, ja nyt istuu hän torpparina tällä uudispaikalla, josta kerran voi tulla erikoinen maapalsta.

-- Ei ole kaikilla samaa suosiota naisväen tykönä...

Yhtäkkiä tuntui Lehtimaasta kuin häntä olisi kohdannut suuri vääryys, ja hän jatkoi varomattomasti:

-- ... vaikka ehkä on niitäkin, joilla olisi parempi oikeus sekä taloon että talon emäntään.

-- Mitä hän sanoo? kysyi Anna uteliaasti ja innokkaasti ja jätti pesunsa.

-- Sanon vain, ettei taida paperit ollakaan niin hyvässä reilassa kuin näillä seuduin luullaan.

-- Ohoh! sanoi Anna rohkeasti ja pani kädet puuskaan.

-- Niin, niin, sanoi Lehtimaa vähän pelästyen -- enhän minä sano mitään varmaa, minä vain sanon, ettei meillä maankulkijoilla aina ole niin puhtaita papereita.

-- Älä nyt, pohjalainen! Onko sinun tapasi tuolla tavalla kulkea talosta taloon ja puhua pahaa isännästä hänen poissa ollessaan?