Part 3

Kapteeni Thoreld oli tänä vuonna odotellessaan sitä kesää, joka ei koskaan tullut, tiheään vieraillut Kotkaisissa von Blumen herrasväen luona, jotka olivat hänen lähimmät naapurinsa, vaikka talojen väliä olikin kolme peninkulmaa. Ei hän oikein itsekään tiennyt, miksi hän niin hyvin viihtyi tuon hiljaisen varatuomarin ja hänen rouvansa seurassa, mutta muut sen kyllä olivat tietävinään. Sanottiin, että hänen käyntinsä tarkoittivat Louise-neitiä mutta että tuon pinttyneen vanhanpojan ja seuraveikon toiveet eivät olleet niinkään hyvät, sillä tuollaisen maailmanmatin oli vähän niin ja näin solmia uusia rakkaussuhteita, kun oli ollut sellaiset jutut kaartissa ollessa. Mutta muuten olisi liitto kyllä ollut sopiva, vaikkakin ikäero oli jotenkin suuri.

Jos kapteeni Thoreld olisi kuullut kielikellojen näin keskustelevan, olisivat Blumelaiset luultavasti piankin kadottaneet yhden miellyttävimmistä ystävistään, sillä vaikka hän näyttikin elämään tottuneelta ja välinpitämättömältä, sitä ei hän kuitenkaan olisi kärsinyt, että syrjäiset sekautuivat hänen asioihinsa. Hän ei olisi edes itselleen myöntänyt, että hän taaskin sairasti lapsellisuuden tautia; se sellainen kuului menneeseen aikaan ja menneen ajan iloihin ja suruihin. Hänen elämänsä oli muodostunut aivan tavalliseksi varakkaan vanhanpojan elämäksi -- eikähän se muuten sekään ollut hulluimpia. Hän ei huolinut ruveta aprikoimaan, miksi hän teki työtä, miksi hän laitteli Herrasaartaan ja miksi hänen tuumansa ulottuivat pitkälle tulevaisuuteen. Hän tunsi tarvetta toimintaan, ehkä myöskin kaipasi tyydytystä kunnianhimolleen. Sillä sen hän kyllä huomasi, että hänen vaikutuksensa kasvoi vuosi vuodelta ei ainoastaan ammattikysymyksissä ja kunnallisissa asioissa, vaan myöskin yleisissä ja lopulta hallitusta koskevissakin. Kaikki hänen vanhat ystävänsä kaartissa olivat aikoja sitten sopineet hänen kanssaan, väärinkäsitys oli selvitetty, ja monet yhteiset metsästyspäivälliset syöty Herrasaaren kartanossa.

Mutta syvällä hänen sydämensä pohjalla eli vielä vanha paimenidylli milloin epämääräisenä kaipauksena, milloin mahdollisesti kerran todellisuudessa kuuluvana loppusointuna elämälle, joka oli vietetty wagnerimaisissa epäsoinnuissa. Ei hän sitä koskaan tarkemmin ajatellut, antautui ainoastaan sen viehkeän mielialan tuuditettavaksi, jonka seurustelu von Blumen perheen kanssa hänessä synnytti. Ja hän osoitti neiti Louiselle juuri niin suurta huomiota kuin sedän sopii osoittaa nuorelle tytölle näyttämättä lapselliselta ja joutumatta naurunalaiseksi. Mutta juuri tämän nuoren naisen kanssa seurustellessa alkoi hänestä tuntua siltä kuin vanha aihe hänen aikoja sitten menneestä elämästään olisi alkanut pyrkiä esille; se tuli uusina sävelinä, sulavina, uinailevina ja rauhallisina, kaukaisena kaikuna vanhasta sävelestä enemmän kuin uutena kasvavana sävelaaltona.

Näillä hänen ajatuksillaan ei ollut koskaan ollut varmaa muotoa ennen kuin hän eräänä päivänä loppupuolella kesäkuuta näki vaunujen ja useiden valkoisten päivänvarjojen kulkevan ampumalinjan poikki, ajavan pihaan ja von Blumen herrasväen astuvan alas vaunuista. Tuo oli heidän kauan aikaa sitten lupaamansa ja sovittu vastakäyntinsä, sillä tähän saakka oli varatuomari vain yksin viettänyt muutamia vuorokausia Herrasaaren naimattoman isännän talossa.

Kun hän nyt näki päivänvarjot vaunuissa, hypähti hän ylös kirjoitustuoliltaan ja katsahti poikamaisella innolla peiliinsä. Oli, hänen partansa oli ajeltu, kaulahuivi oli suorassa, kaulus puhdas ja etuhampaan kultatäyte ei kiillellyt päivää vasten. Samassa kiiruhti hän ulos ja ehti parahiksi ojentamaan kätensä neiti Louiselle, joka nousi viimeisenä alas vaunuista. Toiset olivat jo maassa rappujen edessä, johon oli ajettu hienoa puhdasta hiekkaa, ja ihmettelivät kukkalavoja ikkunain alla.

Hän tervehti heitä kaikkia iloisesti ja ystävällisesti, mutta ei voinut vapautua siitä tunteesta, että hän oli tehnyt jotain kuulumatonta ojentaessaan ensiksi kätensä neiti Louiselle ja autettuaan häntä niin kuin kaikkein arvokkainta vierasta alas vaunuista. Se saattoi hänet ensin vähän hajamieliseksi, mutta hän tointui pian ja osoitti niin rakastettavaa kohteliaisuutta, että rouva von Blume hymyillen pyysi, ettei hän pilaisi heitä jo heti alussa. Mutta kapteeni Thoreld tuli vain kahta kohteliaammaksi, ja kyllä hänellä hyvät lahjat siihen olikin, kun hän vain kerran pani kaikki taitonsa liikkeelle.

Useimmat vanhatpojat olisivatkin hänen sijassaan tunteneet itsensä tyytyväisiksi. Kun yksinäisellä miehellä on täydessä kunnossa oleva oma komea koti, kun hän tietää, että se kaikki on hedelmää hänen omasta työstään, kun hän näyttelee sitä perheenäidille, joka kykenee arvostelemaan jokaista yksityiskohtaa, ja kun hän paitsi tämän hyväksyviä katseita näkee lapsellisten ja suurten silmien ihmetellen katselevan kaikkia hienostuneen maailman mukavuuksia, niin ei voi juuri sanoa kehumiseksi, jos mies silloin tulee hyvälle tuulelle.

-- Tätähän pitää oikein tutkimalla tutkia, vakuutteli rouva von Blume mutta ei näyttänyt kuitenkaan olevan niin innoissaan kuin kapteeni olisi toivonut. Varatuomari käyskenteli huoneesta huoneeseen, hymyili itsekseen ja sanoi vain:

-- Vahinko vain, että tämä kaikki täytyy kätkeä maaseudulle.

-- Mutta minullahan käy vieraita silloin tällöin, huomautti kapteeni.

-- Jos he eivät voi arvostella teidän mukavuuksianne paremmin kuin me, niin ei teillä ole suurta iloa vieraistanne, virkkoi rouva von Blume vähän kylmästi.

Kapteeni Thoreldista tuntui vähän pahalta, niin kuin olisi rouva sanonut sen kateudesta, mutta kun hän katsahti noita rauhallisia ja hienoja kasvoja, ymmärsi hän epäluulonsa mahdottomaksi ja lisäsi leikillisesti:

-- Niin, onhan minulla sitten tämä mukavuus ainakin omaa itseäni varten. Minä viihdyn täällä mainiosti omasta puolestani.

-- Omasta puolestanne, niin! sanoi rouva von Blume hajamielisesti.

-- Niin -- herra Jumala -- sellainen vanhapoika kuin minä tulee lopulta itsekkääksi, puolustihe kapteeni huolettomasti.

-- Ehken, sanoi rouva von Blume ja katsoi alas.

-- Niin, mitäs muutakaan -- kapteeni Thoreld vähän kiivastui -- mitäs muutakaan tahtoisitte, että mies sellainen kuin minä tekisi varoillaan, ellei käyttäisi niitä taipumustensa ja mielensä mukaisesti?

-- Minä en suinkaan tahdo antaa teille neuvoja, sanoi rouva von Blume, mutta minun, joka olen kasvanut toisissa oloissa, on vaikea mukautua tällaiseen komeuteen.

Kapteeni Thoreld tunsi tulevansa vähän kärsimättömäksi. Eihän ollut oikein hienoa, että rouva von Blume puheli hänelle tällä tavalla, mutta toisekseen hän antoi suurta arvoa hänen suoruudelleen, joka oli paljon parempaa kuin naisten tavallinen hymyilevä ihmettely. Ja hän kysyi avomielisesti:

-- Sanokaa, rouva von Blume, mitä te tekisitte minun sijassani?

Rouva katsahti kysyjää silmiin ottaakseen selkoa siitä, oliko kysymys ivallisella mielellä tehty. Mutta kun hän kohtasi hyvän ja ystävällisen katseen ja kun hän sitä paitsi oli tottunut pitämään kapteenia melkein ystävänään, sanoi hän:

-- Minä -- niin, mutta te ette saa suuttua, jos minä suorasti vastaan suoraan kysymykseen! -- minä tekisin enemmän hyvää rahoillani.

Kapteeni loi häneen nopean, surullisen katseen, hymyili vähän katkerasti ja sanoi tarjotessaan vieraille paikan suuren viuhkapalmun alla ulkona lasiverannalla:

-- Tekisin hyvää! -- Hm! -- Se ei ole niinkään helppoa kuin luulisi! Minä en ehdi ajatella mitään muuta kuin asioitani. Ja hyvän tekemiseen vaaditaan sekä aikaa että ajatuksia, jos näet tahtoo tehdä hyvää toden teolla.

-- Se on oikein, sanoi varatuomari, varsinkin kun liikkuva mies jo toimintansa kautta hyödyttää yhteiskuntaa.

Rouva von Blume hymyili:

-- Niin, minä melkein luulen, ettei mies voi tehdä hyvää niin kuin nainen ajattelee, että sitä olisi tehtävä. Hänellä ei ole sitä silmää eikä sydäntäkään, joka tähän vaadittaisiin.

-- Kunnon mies tekee hyvää tietämättään, sanoi varatuomari.

-- Sehän se on ainoa lohdutus, huokasi kapteeni vähän tyytymättömänä ja katsahti ovelle päin, eikö palvelija sieltä jo toisi kahvia. -- Ei, elämä on meille käytännön miehille useinkin koneisto, johon joutuu nuoruudessaan ja josta vanhana tulee ulos murrettuna, uupuneena ja mihinkään kelpaamattomana, sitten kun on kuluttanut kaikki voimansa ja suuren osan toiveitaan. Ja saahan sitä olla tyytyväinen, jos tuo koneisto, samalla kun se meidät heittää hylkytavarana ulos, toisaalla kiertää esille kelvollista kangasta, jossa pohjana ovat parhaat ponnistuksemme ja kutimena oma elämänlankamme.

-- Se on surullista, sanoi rouva von Blume totisesti.

-- Se on tavallista maailman menoa, lisäsi kapteeni Thoreld.

Kesäkuun aurinko paistoi sisään verannan avonaisesta ikkunasta, lämmin leyhäys, jossa oli niityn ja järven tuoksua, liikutteli viuhkapalmun suuria oksia, kapteeni Thoreld oli tullut pahalle tuulelle ja rouva von Blume katseli haaveksien, mutta päättäväinen ilme kasvoillaan ulos puutarhaan, jossa sireenit kukkivat. Neiti Louise selaili albumeja eikä näkynyt vähääkään välittävän elämänkoneistoista.

Syntyi hetken äänettömyys: kuului kuinka mehiläinen surisi oleanderin kukan ympärillä ja palvelijat helistelivät hopealusikoita ruokasalin takaisessa huoneessa.

-- Minä harvoin rupean miettimään tämän maailman menoa -- ja siinä minä teen oikein, sillä minun filosofiani on ristiriidassa ympäristöni kanssa. Se ei sovi täällä verannalla päivänpaisteessa kukkasten ja mehiläisten keskessä. Eikä se näy tekevän minun harvinaisia vieraitanikaan sen iloisemmiksi.

-- Ei, minusta on ikävää, että semmoinen mies kuin te, jolla on niin suuri vaikutusala, joutuu niin hyödyttömiä asioita ajattelemaan, sanoi rouva von Blume melkein sydämellisesti. Ajatelkaa, kuinka paljon te voisitte auttaa köyhiä, jos vain luulisitte sen hyödyttävän.

-- Hm -- minä autan heitä tietämättäni, niin kuin Blume sanoo. Olen nytkin, kiireimpänä työaikana ... no niin, mitäpä me hänestä pitemmälti puhelemme? Olen liiaksi järkimies voidakseni tehdä hyvää niin kuin te tahtoisitte, rouva von Blume. Minua ei tyydytä heittää almuja mereen kuivatakseni sitä aikaa voittaen, mutta sen teette te, rouva von Blume! _Chacun a son qoût_, niin kuin ranskalainen sanoo. Ja minä iloitsen, että meillä kuitenkin muissa asioissa on samat taipumukset.

Ovet avautuivat ja puuhaavin askelin tuli palvelija valkeissa hansikkaissa ja tarjosi kahvia vieraille. Kahvin juotuaan polttivat herrat sikarin ja tehtiin kävelyretki puutarhaan. Mutta äskeisestä keskustelusta oli kuitenkin jäänyt mieliin jonkunlaista painostusta. Se oli koskettanut elämän suuria kysymyksiä, ja kun seuraelämässä satutaan niihin tulemaan, niin huomataan usein, että hyvä seurustelutapa on vain tarpeellinen, sileä ja kaunis peite, joka kattaa mitä erilaisimmat mielipiteet. Hienotuntoisten ihmisten kesken ovat mielipiteet epämukavia ja hävittävät helposti sen, mitä viehättämishalu on rakentanut.

Rouva von Blume, joka oli hyvin miellyttävä seuraihminen, oli varomattomasti antanut hyvän tahtonsa ja ihmisrakkautensa saattaa itsensä lausumaan niitä mietteitä, jotka ehdottomasti tunkivat hänen mieleensä, kun hän näki kaiken tuon komeuden Herrasaaren hovissa. Hän oli tottunut puhumaan suoraan ja kursailematta kapteeni Thoreldin kanssa tämän käydessä Kotkaisissa eikä ollut ajatellut, minkä vaikutuksen hänen suorapuheisuutensa nyt tekisi. Puhelu, joka oli alkanut niin yksinkertaisesti ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa molemmilta puolin, oli yhtäkkiä muuttunut itsepuolustukseksi kapteenin puolelta. Rouva oli mielestään ollut epähieno ja tungetteleva täällä isännän omassa kodissa ja hän kadotti kokonaan tavallisen, iloisen hyväntuulensa ja tuntui mielestään epäonnistuneelta.

Kapteeni Thoreld taas oli hiukan pettynyt toiveissaan. Hän oli odottanut heidän vierailuaan kenties vähän liiankin kiihkeästi ikäisekseen, ja siitä oli tullutkin kosto miltei ihan heti paikalla.

Hän kuljetteli vieraitaan puutarhassa, mutta ei tuntenut enää samaa iloista tyytyväisyyttä Herrasaarestaan kuin äsken. Hänen kauniit ja komeat laitoksensa eivät olleetkaan miellyttäneet rouva von Blumea, vaan päin vastoin tympäisivät, ja hän piti varmana, että äidin ajatukset olivat tyttärenkin. Sillä tämäkin käyskenteli täällä niin kuin harmaa varpunen kullatussa häkissä -- hän ei kuulunut tänne laisinkaan. Blumelaiset oli nähtävä kotonaan heidän omassa somassa ja yksinkertaisessa ympäristössään. Siellä hän sai aina esille vanhan paimensinfoniansa, täällä se särkyi. Hän oli melkein suuttunut kauniiseen Herrasaareensa ja hän voi ymmärtää, kuinka loisto ja komeus loukkaa tuota puritaanista totisuutta, jonka ankaria periaatteita hänkin tavallaan kunnioitti.

Mutta oli miten oli -- hänen täytyy hajottaa pois pilvet, ja hän turvautui tuohon tehtyyn iloisuuteen, jonka aina täytyy kuulua hyvin kasvatetun miehen sivistykseen.

Sen sijaan että olisi mennyt näyttämään heille kasvitarhaansa, joka oli hänen ylpeytensä, vei hän heidät puoleksi ruohoittunutta käytävää myöten vanhaan huvimajaan, joka oli rakennettu kallion kielekkeelle järven rannalle. Täällä kukki jo orvokki puolukanvarsikossa, hongat humisivat yksitoikkoisesti ja Herrasaari kaikkine hienouksineen oli puutarhan peitossa. Kapteenin onnistuikin saada mielet yhtä iloisiksi kuin ne olivat Kotkaisissakin, hän pani kaikki voimansa liikkeelle, että äskeiset ikävät puheet unhottuisivat, ja hän sai neiti Louisenkin ottamaan osaa puheluun pienellä, hauraalla tytönäänellään, joka helposti muuttui kimeäksi, kun hän innostui.

He poimivat orvokkeja rantaäyräältä, nakkelivat voileipiä ja olivat luonnollisia. Varatuomari ja kapteeni keskustelivat vuodentulon toiveista, puhuivat siitä, kuinka välttämätöntä olisi, että hallitus ryhtyisi asiaan, jos hätä tulisi, ja päättivät sitä varten lähettää senaattiin kirjelmän, jonka alle olisi hankittava paikkakunnan maanviljelijäin nimiä. Tämä ihmisystävällinen päätös haihdutti loput rouva von Blumen pahasta tuulesta. Hän oli iloinen siitä, että näin ilman laseja ja karahviineja voitiin iloita luonnon helmassa Herrasaaressakin ja oli jo kadottanut kaiken vastustelemishalunsa.

Kun päivällisaika läheni, käveli kapteeni kotiin rouvan käsi toisessa ja tyttären käsi toisessa kainalossaan, ja kaikki olivat he tyytyväisiä ja iloisia. Mutta ponnistukset tämän mielentilan saavuttamiseksi eivät olleet antaneet kapteenille ollenkaan aikaa itse nauttia rauhallisesta, tyynestä maalaiselämästä, joka olisi ollut hänen suurin ilonsa. Mutta nyt aikoi hän sitä enemmän antautua siihen päivällistä syötäessä, ja hän kiiruhti pihaan vähän ennen vieraitaan muuttaakseen ruokalistaa vähän yksinkertaisemmaksi ja ennen kaikkea katsoakseen, ettei mitään kalliita viinejä asetettaisi esille, niin kuin hän ensin oli ajatellut.

Ruokapöytä oli katettu suureen hämärään ruokasaliin, jossa tuntui puutarhan tuoksua ja jossa lemusi oleanderi ja myski. Kapteeni Thoreld rakasti myskiä ja kasvatti verannalla muutamia pieniä keltaisia kukkasia, jotka varsinkin iltaisin levittivät voimakasta tuoksuaan ympärilleen ikäänkuin muistona jonkun pietarilaisen kaunottaren kammiosta. Tuo mietitty hienostelu jäi vierailta huomaamatta -- eihän hän voinut heidän tähtensä kääntää koko taloaan nurin -- ja päivällinen alkoi jäähdytetyllä viilipytyllä, joka tuntui niin maalaiselta ja yksinkertaiselta. Paistia syötäessä piti kapteeni Thoreld, punaviinillä täytetty lasi kädessään, pienen puheen vierailleen, kiitti heitä ja pyysi heitä antamaan anteeksi hänen vähän ylelliset nuorenmiehen taipumuksensa ja lausui sen toivomuksen, että he tulisivat ne kokonaan unohtamaan, kun toisen kerran tulisivat talossa käymään.

Tämän puheensa hän piti niin vaatimattomasti ja rakastettavasti, että rouva von Blume ojensi lasinsa kilistääkseen ja pyysi äänettömällä katseella anteeksi synnyttämäänsä väärinkäsitystä, kapteeni vastasi suutelemalla häntä kädelle, mutta jälkiruoan jälkeen hän tarjosi kätensä neiti Louiselle ja talutti hänet pianon ääreen saliin, jossa kahvi juotaisiin. Sitten pyysi hän neitiä laulamaan jonkun lauluistaan, kernaimmin jonkun "Sylvian lauluista", ja kun toinen heti siihen suostui, niin sai kapteeni Thoreld viimeinkin esille paimenidyllimielialansa, hymyili vienosti nojatuolissaan rouva von Blumen vieressä ja löi tahtia kädellään laulun mukaan. Lämpimämmin kuin koskaan ennen hyväili hän katseellaan valkeisiin pukeutunutta laulajatarta, ja kun tämä laulaessaan sattui sen pari kertaa huomaamaan, ihmetteli hän tuota ilmettä ja keveä puna peitti kauniisti hänen poskensa ja levisi kauas alapuolelle hienohipiäistä kaulaa.

Kapteeni Thoreld ei ollut enää oikein tapaisensa koko päivänä. Hän oli hajamielinen, mutta lempeä, niin lempeä, että ilkeät kielet olisivat voineet kuiskata, että hän ehkä oli juonut liiaksi viiniä päivällispöydässä.

Kun Kotkaisten herrasväki illemmalla nousi vaunuihinsa, antoi kapteeni satuloida ratsunsa ja seurasi heitä puolen peninkulmaa kupeella ajaen. Kotimatkalla kulki hevonen käyden. Kun hän palasi työhuoneeseensa, nojasi hän päätään käteensä ja tuumi jotain. Hän tuumi kauan, ennen kuin otti erään paperin laatikostaan ja kirjoitti siihen muutamia sanoja.

Tuo paperi oli apulaismeijerikön, neitsyt Anna Mellilän, muuttokirja.

VIIDES LUKU

Vaikkakin molempien hovien väliä maantietä myöten oli liki kolme peninkulmaa, sattuivat niiden rajat kuitenkin yhteen eräässä paikassa, joka oli vain puoli peninkulmaa Kotkaisista. Tänne oli kapteeni Thoreld jotenkin suurilla kustannuksilla raivauttanut uudistorpan paikan. Se oli kauniilla etelänpuoleisella mäkirinteellä, ja viljeltävää maata oli runsaasti. Mäen alla oli puro, joka juuri tällä kohden muuttui pieneksi koskeksi, ja toisella puolen puron kulki suuri maantie, jonka vuoksi torpan arvo tulevaisuudessa hyvän aseman vuoksi tulisi kohoamaan.

Eräs Herrasaaren parhaista rengeistä oli saanut torpan paikan itselleen lupaan ja liki vuoden ajan perannut siinä sijaa vastaiselle kodilleen. Mutta kevättalvella tapasi hän kylällä rautatietyömiehen, joka oli seppä. Se oli renginkin oikea ammatti, johon hänellä oli eniten halua. Hänen kätevyytensä oli niin suuri, että rautatietyömies nähtyään hänen takeitaan ilman muuta oli luvannut hankkia hänelle paikan valtion töissä, joissa olisi ainaista ansiota vastaisuudenkin varalle.

Hämäläinen epäili tietysti, epäili kauan ja perin pohjin. Mutta hyvät ehdot houkuttelivat, ja eräänä päivänä hän tuli kapteeni Thoreldin puheille hattu kädessään ja hämillään.

Mikä oli hätänä?

Niin, nähkääs, hän oli nyt sitä tarpeeksi tuuminut. Siellä olisi paikka tarjolla rautatientyössä ja kapteenille sanoo hän suuret kiitoksensa, ja että saisi katsoa toista miestä torpparikseen. Helppohan olisi saadakin, kun oli raskain työ tehty torpan maalla.

Kapteeni lupasi suuria helpotuksia, jos mies pysyisi paikoillaan, mutta kun hämäläinen kerran on saanut jotakin päähänsä, ei sitä saa siitä lähtemään itse paholainenkaan.

Sitä paitsi piilee seikkailunhalu takkuisimmankin mäkitupalaisen rinnassa, ja rautatie tuhansine työmiehineen lekkui hänen mielessään ihmeellisenä, ihanana kuvajaisena. Mutta eniten viehättivät häntä varma toivo hyvistä raha-ansioista, herrasvaatteet ja talonpoikain kateus.

Kapteeni Thoreld houkutteli vähän aikaa, osoitti hänelle, kuinka epävarmoja ovat tällaiset ansiot, joissa on satoja kilpailijoita, ja kuinka turvallista sen sijaan on asua omalla konnullaan.

Hämäläinen myönsi, että niinhän se on kuin kapteeni sanoo, myönsi kaikki, vieläpä senkin, että hän käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti ja tyhmästi -- mutta pysyi päätöksessään.

Silloin kohautti kapteeni olkapäitään, antoi hänelle hyvän todistuksen ja laski miehen menemään.

Kun vuodentulon toiveet olivat huonot, ei kapteeni ollut vielä saanut ketään, joka olisi ottanut uudismökin haltuunsa, sillä sen pellot olivat ojittamattomat ja takalistolla oli suuri hallainen suo. Oli hän myöntänyt helpotuksia toinen toistaan suurempia, mutta kuitenkin olivat halulliset raapineet korvantauksiaan ja olleet itsepäisiä alentamaan vaatimuksiaan.

Uudispaikalla, jota kosken mukaan kutsuttiin Uramoksi, teki ruis jo tähkää, mutta valkeaksi piiluttu tupa oli tyhjä, ei savua noussut piipusta illalla eikä kuulunut lehmäkarjan kelloja tarhatiellä. Ei hirnunut hevonen haassa, ja siinä oli uudistalo somana ja sirona, mutta kuolleena ja tyhjänä, niin kuin uhkaavien kovien aikojen varoittava aave.

Samana iltana kun kapteeni Thoreld selkähevosella oli saattanut vieraitaan puoli peninkulmaa kotiin päin, oli hänet kotiin tultua vallannut uusi ajatus, jonka avulla saataisiin sekä mökki asutuksi että syrjäänsysätyksi eräs loukkauskivi, jonka hän jo kauan oli aikonut toimittaa pois tulevaisuudenidyllinsä tieltä. Tänään oli tuo unelma näyttänyt vielä todellisemmalta ja mahdollisemmalta. Se siinti kuin kesäisen autereen takaa, mutta loukkauskivi oli tiellä uhkaavana ja rumana.

Ja silloin selvisivät hänen tuumansa. Jo heti seuraavana aamuna kutsutti hän luokseen apulaismeijerikön, sulki lujasti oven jälkeensä, ja kun tyttö puolen tunnin kuluttua palasi takaisin, oli hänellä päästökirja taskussaan ja sen lisäksi neljä viisi hyvin suurta seteliä, jotka hän oli saanut Herrasaaren kapteenilta myötäjäisikseen ja joita ei ollut kielletty näyttämästä niille nuorille miehille, jotka olisivat niistä huvitetut. Ne olisivat tietysti vanhoja säästöjä ja lahjarahoja, jotka hän oli saanut veljeltään, joka oli maakauppiaana Savossa. Sitä paitsi saisi hänen miehensä uudistorpan paremmilla ehdoilla kuin kukaan muu. Ja tuosta torpasta voisi vielä aikaa voittaen tulla hyväkin talo. Mutta kaiken piti olla valmiina syksyyn mennessä, sen oli kapteeni välttämättä vaatinut. Sillä onhan Anna Mellilä tyttö, joka voi saada itselleen miehen vaikka paikalla. Niin nuori ja kaunis ihminen, ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa, vaikkei olisikaan sellaiset myötäjäiset mukana.

Anna Mellilä kulki pihan yli hyvillään ja häpeissään, ja samalla ahdisti häntä kuin joku epämääräinen painajainen. Mutta kun hän kulki ampumalinjan poikki, kohotti hän pystyyn kauniin päänsä ja kantoi valkeaa päähinettään niinkuin voittoseppelettä. Ei hän nyt heittänyt silmäystäkään kapteenin ikkunaan, mutta puristi taskussaan ratisevia papereita, jotka tulisivat tasoittamaan hänen tiensä ja hankkimaan hänelle miehen ja kodin. Mutta sen hän oli jo päättänyt, ettei miestä otettaisikaan Herrasaaren kartanosta, sillä tämän puolen pojista oli hän saanut tarpeekseen -- ja tarpeekseen heidän tyhmistä viittauksistaan! Ei, sen saisivat he nähdä, että hän menee kaikkien heidän nenänsä ohi ja valitsee miehen muualta! Ja sitten he saisivat katua kun kuulisivat, mitä olivat menettäneet ja mitä se poika oli saanut vaimon perinnöksi, joka oli hänet ottanut. Mutta juoruista ja ilkeistä puheista ei hän sitten enää vähääkään välittäisi.

Hän kulki syvissä mietteissä, kun rattaat ajoivat kolisten kartanolle. Niissä seisoi pitkä mies, housunlahkeet pistettyinä kiiltäviin, sahviaanilla koristettuihin saapasvarsiin. Toinen käsi oli puuskassa niinkuin kapteenillakin silloin kun tämä käveli työalojaan tarkastamassa, toisella piteli hän ohjaksia. Rattailla oli vaatenyytty ja hampaissa pitkävartinen piippu, jonka messinkihelat roikkuivat aina alas rinnalle. Hänkin kulki ampumalinjan ohi välittämättä vähääkään terävistä silmistä tuolla sisällä, mutta se oli kai vain siksi, että hän oli vasta tullut tänne. Hän katsahti kaunista tyttöä yli olkansa talonpoikaiskeikarin tavalla.

-- Onkos Herrasaaren kapteeni kotona? huusi hän huolettomasti pidättäen toisella kädellään hevosta ja toinen yhä puuskassa.

-- So, so -- riittäisi tuo vähän vähempikin. Et kai aio herran kamariinkaan ajaa! alkoi Anna Mellilä puhua. Hän ei ollut nyt sillä tuulella, että antaisi joka maankulkijan kopeilla edessään.

-- Vai niin, vai tällä tavalla tässä talossa vieraita vastaanotetaan? vastasi vieras ja otti piipun hampaistaan asentoaan kuitenkaan muuten muuttamatta.

-- Metsä vastaa niinkuin metsään huutaa.

-- Sinä näyt olevan niitä ihmisiä, joilta ei saa siivoa sanaa suusta.

Anna Mellilä nakkasi huivinsa niskaan, katsoi terävästi miestä silmiin ja pani hänkin kätensä puuskaan.