Part 11

-- Eikö ollut vereksiä jälkiä torppaan ja torpasta pois?

-- Oli, oli reen jälki maantiellä, mutta torppaan ei se vienyt. Ja kun oli koko yön tuiskunnut -- lisäsi todistaja.

-- Niin no, silloinhan sinä et osaa meitä jäljille näyttää, virkkoi tuomari, ja apulaiset nauroivat hänen sukkeluudelleen samoin kuin viisaustieteen kandidaattikin.

Muut todistajat kutsuttiin sisään, ja he antoivat pitkiä selityksiä Lehtimaan kiukkuisesta mielentilasta murhattua kohtaan, mutta mitään asiaan kuuluvaa ei heillä ollut esille tuotavana. Tuomari käski heidän puhua vähän vähemmän roskaa, josta he näyttivät kovin loukkautuvan. Mutta lautamiestenkin täytyi vetää totiset suunsa nauruun. Yleinen syyttäjä keskeytti heidät silloin ja väitti juhlallisesti, että hänen todistajansa olivat päivänselvästi osoittaneet, että Lehtimaalla oli ollut rikoksellisia tuumia murhattua kohtaan, ja sellainen mies, jota tällaiset epäilykset raskauttavat, ei suinkaan voisi päästä vapaaksi valistuneen tuomarin ja lautakunnan tuomion alta. Sitä paitsi vaati hän, että tuomari panisi muistiin, että Lehtimaan matkallaan torpasta, jossa hän oli pitänyt pahaa elämää ja iskenyt kirveellä seinään, välttämättömästi täytyi kulkea Uramon torpan sivuitse kylään mennessään ja että hänen syyllisyytensä siis on yhä silmääpistävämpi.

Ensimmäiset todistajat kutsuttiin uudelleen sisään ja heiltä kysyttiin tiestä. Mutta heidän ilmoituksensa eivät tukeneet yleisen syyttäjän mielipidettä. Tavallinen talvitie ei mennyt ollenkaan Uramon kautta, vaan runsaan neljänneksen siitä syrjään. Tuomarista oli koko kysymys vähemmän arvoinen, kun ei kuitenkaan voitu varmaan sanoa, milloin murha oli tapahtunut. Lehtimaa oli kyllä kovasti epäluulon alainen, mutta mitään selvyyttä ei hänen rikoksellisuudestaan ollut saatu.

-- Onko vielä muita todistajia? kysyi tuomari saadakseen asian pikaiseen päätökseen.

-- Ei ole, vastasi syyttäjä kärtyisesti.

Silloin tunki muuan vaimo kuulijain joukosta tuomarin eteen, niiasi kohteliaasti ja pyysi saada tehdä valan.

Lehtimaa joutui vähän hämilleen, mutta tointui pian.

-- Kuka sinä olet?

-- Minä olen Johanna Pihl, sen murhatun vaimo.

-- Mitä --? Mitä sanot?

-- Minä olen sen murhatun vaimo Johanna Pihl.

Syntyi yleinen uteliaisuus salissa ja kaikki kurkottautuivat katsomaan murhatun vaimoa, jonka oikeastaan senkin olisi pitänyt olla murhattu. Tuomari itsekin nousi ylös, ruopi korvallistaan, ja molemmat apulaiset pureskelivat miettiväisen näköisinä kynänvarsiaan.

-- No mutta -- miten tuhannen tavalla sinä voit olla murhatun vaimo? Hänen vaimonsahan murhattiin samalla kertaa kuin hänet itsensäkin.

-- Saanko tehdä valan? kysyi nainen ja niiasi.

-- Mitä varten tahdot tehdä valan?

-- Minä tahdon vannoa puhuvani totta. Kun ei kukaan ole tahtonut uskoa minua, niin sen tähden tahdon puhua valallani.

Tuomari hymähti.

-- Onko sinulla asiaan mitään sanottavaa?

-- Onhan minulla ja tärkeätä onkin.

Tuomari tarttui harvaan, harmaaseen tukkaansa. Hänelle ei ollut tämä keskeytys asian menossa oikein mieleen, ja hän kysyi naiselta ankarasti:

-- Mitä se olisi? Ja onko sinulla mitään paperia sen päälle, että olet se, kuka sanot olevasi?

-- Onpa tietenkin, sanoi Johanna ja pani papinkirjansa tuomarin eteen. Tuomari luki sen ja kääntyi totisena lautakunnan puoleen:

-- Tämä asia vain yhä sekaantuu. Sitten hän sanoi Johannalle:

-- Sinä olet siis murhatun vaimo, vaikka hänellä on ollut toinenkin, joka murhattiin samalla kun hän itsekin -- mitä?

-- Eikö minua lasketa valalle? pyysi vaimo yhäkin.

-- Voit kai sitä ennen sanoa, kuka olet.

-- Niin, mutta se on niin pitkä ja kummallinen juttu, ettei sitä kukaan uskoisi...

Silloin vaati yleinen syyttäjä, joka odotti hyviä tietoja vaimolta, että hänet päästettäisiin valalle, koska hänellä oli paperitkin puhtaat. Tuomari murahti harmissaan, luki edellä valan ja Johanna saneli perästä selvällä ja iloisella äänellä, sormet vakavasti kirjan päällä. Kun se oli ohi, huokasi hän pitkään ja sanoi:

-- Nyt ainakin täytyy uskoa minua.

Sitten hän kertoi selvästi, sujuvasti ja juurta jaksain kaikki asianhaarat murhatusta, Lehtimaasta ja itsestään, vedoten sekä kuulijoihin että lautakuntaan, ja hän sekoitti kertomukseensa sekä kapteeni Thoreldin että murhatun Annan, puhui heidän suhteestaan ennen Annan naimisiinmenoa, niin kuin oli kuullut asiaa Herrasaaressa kerrottavan, ja esiintoi omat mielipiteensä siitä, mitenkä kapteeni oli houkutellut hänen miehensä suurilla lupauksilla kaksinnaimisiin päästäkseen vain vapaaksi Annasta.

Todistajan puheet herättivät suurta huomiota salissa, ja tuomarikin unohti, että niissä oli suuri osa asiaankuulumatonta. Mutta kun nainen aikoi jatkaa uudelleen kapteeni Thoreldista, muisti tuomarikin, mistä tässä oikeastaan oli puhe, ja keskeytti sanatulvan vaatien hänet pysymään asiassa.

-- Ei minulla olekaan enää muuta sanottavaa, lopetti Johanna puheensa tyytyväisenä. Lopuksi vakuutti hän vielä, että Lehtimaa, jonka hän tunsi perinpohjin siivoksi mieheksi, ei mitenkään olisi voinut tehdä sellaista rikosta, josta häntä syytettiin.

Nimismies pyörähti vihoissaan kantapäillään, tuomari käski todistajat ja asianosaiset ulos ja kääntyi lautakunnan puoleen sanoen:

-- Se on yhtä pitkää kuin leveätäkin!

Sitten käveli hän kädet taskussa runsaan puolen tuntia istuvan lautakunnan edessä ja neuvotteli. Viimeinen todistaja oli oikeastaan puhunut enemmän murhatusta Kalle Pihlistä, joka näkyi olleen oikea roiston alku, kuin syytetystä, ja monien päänruopimisten jälkeen tuli oikeus siihen päätökseen, ettei Lehtimaata oikeastaan voi todistuksien puutteessa tuomita rikokseen syylliseksi. Tuomari selaili lakikirjaa ja sai selville, että Lehtimaa on päästettävä puhdistusvalalle ja laskettava vapauteen. Hänen tyyni käytöksensä oikeuden edessä, vieraan vaimon ja Tenholan talon väen todistukset painoivat syyttäjän vaillinaisia todistuksia vastaan.

Lehtimaa kutsuttiin sisään kuulemaan oikeuden päätöstä. Hän astui esiin silmät riemusta loistaen, mutta silloin vetäisi nimismies kakluunin pellin auki, niin että salissa kuului iso rämäys. Lehtimaa vavahti ja katsahti säikähtyneenä taakseen; -- nyt vietäisiin hänet valalle, arvasi hän. Mitenkä hän nyt suoriutuisi? Jumala oli auttanut häntä tähän saakka mutta nyt näytti jättävän hänet saatanan haltuun.

Pieni tuomari tekeytyi hyvin juhlalliseksi, apulaiset kohottautuivat tuoleillaan, lautamiehet kakistelivat, ja odotuksen suhaus kävi kuulijajoukon läpi. Mutta Lehtimaa alkoi vapista niin että kahleet kalisivat. Tällaista loppua hän ei ollut ajatellut. Nyt vannoisi Jumalan oma välikappale itsensä helvettiin. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä ajatella. Ja hän heitti taas asiansa kaikkivaltiaan haltuun.

Siinä seisoi hän vaaleana ja vapisi. Tuomari kiinnitti häneen pitkän, arvelevan katseen ja ryhtyi julistamaan oikeuden päätöstä. Lehtimaa aikoi kysyä, saisiko hän esittää muutamia kohtia puolustuksekseen, kun tuomari alkoi.

Vanki kuunteli henkeään pidätellen ja koetti pakottaa itsensä ymmärtämään ruotsalaisia sanoja. Kun ei siitä apua lähtenyt, yritti hän tuomarin kasvoista arvata tuomion sisältöä. Mutta tuosta sileästä, parrattomaksi ajetusta naamasta ei voinut mitään lukea. Näytti siltä kuin hän olisi lukenut jotain, joka ei liikuttanut häntä itseään eikä ketään muutakaan. Vihdoinkin oli lukeminen lopussa, ja nurkkakirjuri käänsi oikeuden päätöksen suomeksi muutamilla lyhyillä lauseilla. Lehtimaan kasvot lävähtivät palttinan vaaleiksi, hän käännähti tuomarin puoleen pikaisella nykäyksellä, joka oli olevinaan kumarrus, ja sanat tarttuivat hänelle kurkkuun, kun hän sanoi:

-- Pitääkö minun siis vannoman itseni vapaaksi?

Kaikkia läsnäolijoita pyrki naurattamaan, mutta tuomari alkoi suomeksi selittää Lehtimaalle, mikä on rangaistus siitä jos vannoo väärin ja kuinka väärän valan tekijä heittää sielunsa iankaikkisesti paholaisen haltuun. Merkillistä, kuinka voimakkaasti tuo pikkuinen mies vaikutti. Nuo leikilliset silmät rypistyivät uhkaavan totisiksi ja sanat tunkivat kuin terävät seipäät läpi Lehtimaan luiden ja ytimien. Tuomari päätti varoituksensa synkällä, uhkaavalla äänellä:

-- Ja voitko sinä, Karl Juhananpoika Lehtimaa, nyt Jumalan ja korkean oikeuden edessä, oikean käden etu- ja keskisormi Pyhän Raamatun päälle pantuna, otsa avoinna ja sydän rauhallisena kaikkien näiden rehellisten ihmisten läsnäollessa sielusi iankaikkisen autuuden nimeen vannoa olevasi viaton, niin tulkoot siitä seuraukset päällesi ajassa ja iankaikkisuudessa. -- Aamen! lisäsi hän paremman vakuuden vuoksi ja katsoi polttelevilla silmillään Lehtimaata, niin että tämä tunsi niiden tunkevan syyllisen sydämensä sisimpään sopukkaan ja alkoi jälleen vapista.

Apulaiset panivat pois kynänvartensa ja kädet ristissä rinnan päällä tarkastivat häntä uhkaaviin asentoihin asettuneina. Lehtimaa katsoi sivulleen ja näki lautamiesten tuikeat katseet, takana olivat taas kuulijat kymmenine silmineen. Hänen polvinivelensä pettivät, niin että jalkaraudat kalisivat, ja vanginvartijat tulivat häntä tukemaan. Hän puristi silmänsä pieniksi, kokosi kaikki voimansa viimeiseen ponnistukseen, vetäytyi tuomarinpöydän ääreen ja paiskasi koko kämmenensä Raamatun päälle.

-- Ainoastaan etusormi ja keskisormi! karjaisi tuomari.

Lehtimaa veti pois liiat sormet, ja niin alkoi tuomari juhlallisella äänellä lukea valan sanoja.

Lehtimaa oli herennyt ajattelemasta, hän odotti vain joka hetki, että paholainen tempaisisi hänet mukaansa, mutta kun niin ei tapahtunut, saneli hän sanansa tuomarin mukaan koneellisesti, vapisevalla äänellä ja niin epäselvästi, että yleinen syyttäjä ja lautakunta tulivat lähemmä ja tuomari alkoi alusta vaatien, että hänen täytyy puhua niin että kuuluu. Juuri kun hän melkein tiedottomassa tilassa oli päässyt niin pitkälle, että hänen olisi pitänyt vannoa pois sielunsa autuus, tuntui kuin olisi Jumala yhtäkkiä ottanut kaikki hänen voimansa. Hän vaikeni, kalpeni ja horjahti, kädet liukuivat pois kirjan päältä, vanginvartijat tarttuivat hänen kainaloihinsa estääkseen häntä kaatumasta, ja hänen edessään seisoi virkatakkinen yleinen syyttäjä ja huusi vahingonilosta säteilevin silmin:

-- Ahaa! Siinä se nyt on valapatto!

Lehtimaan mielikuvitus, joka aina oli ollut vilkas, oli kiihottunut äärimmilleen oikeuden edessä, ja nyt hän oli vähällä pyörtyä. Neljännestunnin kuluttua oli hän matalalla ja uupuneella äänellä, tuolilla istuen, vanginvartijain tukemana ja uteliaiden ihmisten ympäröimänä tunnustanut kaiken.

Tunnustuksen jälkeen tuomittiin tuo puolikuollut pahantekijä mestattavaksi ja teloitettavaksi tahallisesta kaksoismurhasta, joka rangaistus kuitenkin heti lievennettiin elinkautiseksi vankeudeksi Siperiassa.

Oikeudenistunto päättyi rukouksella sitten kun vanginvartijat melkein kantamalla olivat vieneet Lehtimaan ulos salista. Tuomarin kasvoista katosi virallinen ilme, nimismies pöyhistelihe kuin riikinkukko, apulaiset niistivät tyytyväisinä nenänsä, vaihdettiin muutamia sanoja asian odottamattomasta päättymisestä, lautakunta läksi pois, ja ivallinen viisaustieteen kandidaatti kutsuttiin illanviettoon totilasin ja kahden korttipakan ääreen, jossa hän vihdoinkin sai tilaisuuden taitoaan näyttää.

KUUDESTOISTA LUKU

Kauan odotettu kesä tuli hyvissä ajoin tuoden lämpöä paleltuneille ja hyviä toiveita nälkäisille. Kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna vihersivät lehdot, ja niillä pelloilla, jotka oli saatu kylvetyksi, kohosi oras vihreänä ja mehevänä, teki tähkää ja hedelmöi hyvin entein. Mutta suuri, vasta herännyt toivo lamautui taas pian, ja näytti siltä kuin ei kärsimysten mitta vielä olisi ollut täysi. Kulkutaudit lähtivät liikkeelle epäterveellisistä pesäpaikoistaan rautatien varrelta, levisivät nopeasti kuin kulo kuivassa kanervassa ja heittivät sadat ja tuhannet niistä, jotka vaivoin olivat päässeet kovan talven yli, kurjille tautivuoteille, joilta he eivät koskaan tulisi hengissä nousemaan.

Pettuleivällä oli köyhiä Kotkaisten kartanossa saatu ruokkia aamusta iltaan. Nyt täytyi muuttaa sairashuoneeksi suuri olkilato, jonka varatuomari kernaasti oli luovuttanut rouvansa ja neiti Anne Charlotten käytettäväksi. Sinne levitettiin kaikki talon joutilaat makuuvaatteet ja peitteiksi saatiin huutokaupasta ostaa sotaväen filttejä. Samalla sovittiin erään nuoren Hämeenlinnan lääkärin kanssa, että hän kerran viikossa tulisi tarkastamaan tätä tilapäistä sairashuonetta.

Kapteeni Thoreld laiminlöi tietysti taas hyväntekeväisyyden. Hänellä ei ollut mitään tekemistä sairaiden kanssa, eikä hän juuri voinutkaan mitään tehdä vaan jätti kaiken piirilääkärin huostaan, joka liikkui niin usein kuin suinkin voi piirissään. Kapteenin säälintunteet kansaa kohtaan olivat sitä paitsi saaneet kovan kolahduksen pohjalaisen naisen takia. Johanna, joka kolmena kovimpana talvikuukautena oli saanut ruokaa ja lämmintä sekä itselleen että lapsilleen, rupesi yhtäkkiä tulemaan tyytymättömäksi tilaansa -- kapteeni laiminlöi tietysti liiaksi häntä! -- ja alkoi korottaa vaatimuksiaan. Hän oli samaa maata kuin miehensäkin, mutta vielä nenäkkäämpi kuin tämä. Uramon murhan jälkeen esitti hän vähitellen sellaisia vaatimuksia, että kapteeni Thoreld muitta mutkitta olisi velvollinen iät kaiket elättämään häntä ja hänen lapsiaan.

Hänen vaatimuksensa antoivat aihetta pieneen sananvaihtoon kapteenin kamarissa. Johanna oli talonväeltä kuullut kaikenlaista murhatusta miehestään ja tämän toisesta vaimosta, ja hän uhkasi ilmoittaa kaikki tyynni oikeuden edessä, jos ei kapteeni suostuisi häntä elättämään. Tämä oli kapteenista liikaa, hän sanoi sen ja sai hävyttömän vastauksen. Keskustelu päättyi samalla tavalla kuin oli päättynyt kapteenin viimeinen keskustelu Kalle Pihlin kanssa: -- Johanna ajettiin ulos.

Ei ole kuitenkaan sama asia ajaa mies ulos kuin heittää turvaton nainen maantielle. Mies häpeää sitä ja on vaiti, nainen katsoo sen raa'aksi hyökkäykseksi ja koko sukupuolensa häväistykseksi, vakuutti kapteeni puhuessaan asiasta miestuttavilleen. Viikon kuluttua tuli Lehtimaan murhajuttu esille, ja siellä puhui Johanna suunsa puhtaaksi, mikä ei suinkaan tuottanut kapteenille kunniaa. Ja kun hän oli lakannut oikeuden edessä puhumasta, oli hänellä vielä laulava kielensä tallella ja se pyöri kuin tuulimylly joka kylässä ja kartanossa kautta koko pitäjän. Ihmisistä asia oli hauska ja huomiota herättävä, häntä kuunneltiin kaikkialla, hänelle annettiin ruokaa, ja vasta juhannuksen seuduilla loittoni Johanna pois paikkakunnalta sitten kun kaikki olivat kuulleet hänen esitelmänsä, jonka aiheena oli kaksinnaiminen Herrasaaren torpassa, ja häntä sen edestä kestinneet.

Kotkaisissakin oli kuultu asiasta puhuttavan, mutta kun siellä ei paljon juoruista välitetty, niin herätti se siellä vain hämmästystä. Ei uskottu, että kapteeni Thoreld olisi alentunut vehkeilemään alustalaistensa kanssa. Rouva von Blume otti asian kerran puheeksi miehensä kanssa. Varatuomari pudisti päätään ja arveli syyksi sen, että kapteeni kohteli vähän ylpeästi talonpoikia ja että hän siten oli hankkinut itselleen vihamiehiä. Mitä vaimon todistukseen tulee, niin on siinä kai jotain perää, mutta varmaankin oli kapteeni syytön itse murhaan, vaikka yleinen mielipide oli toista tietävinään. Hän menetteli varomattomasti, kun ei ottanut tarkempaa selkoa alustalaisistaan ja heidän kirjoistaan, mutta häneen itseensä ei järkeväin ihmisten silmissä voinut langeta mitään varjoa.

-- Entä hänen suhteensa tuohon murhattuun naiseen?

-- Hm -- ne ovat asioita, joista ei voi luoda itselleen mitään varmaa mielipidettä.

-- Mutta -- ...? rouva von Blume keskeytti sanansa.

-- Mutta -- mitä sitten?

Niin ... hänen huomaavaisuutensa Louisea kohtaan oli saanut rouva von Blumen siihen luuloon, että hänellä oli varmat aikomuksensa heidän tyttärensä suhteen.

Sehän oli hyvin ilahduttava asia, myönsi varatuomari. Mutta itse hän ei ollut mitään huomannut.

Eikö ollut? No niin, kapteeni ei ollutkaan hänelle tytöstä puhunut ja siksi hän ei tiennyt mitään. Mutta ... mutta ... -- olisikohan nyt tuollainen mies, josta oli semmoisia huhuja liikkeellä, sopiva heidän tyttärelleen? Onko hän heille tarpeeksi hyvä vävypoika -- luonteeltaan nimittäin? arveli rouva.

-- On aivan varmaan, vastasi hyväluontoinen varatuomari niin päättävästi, että se melkein ihmetytti hänen rouvaansa.

-- Niin, sinä olet aina ollut hänen ystävänsä ja niin olen minäkin, mutta hän ei ole enää nuori ja Jumala tietää, eikö Louise...

-- Louise ei voi koskaan saada parempaa miestä, kiiruhti varatuomari sanomaan.

-- Ehkä, mutta nuori tyttö vaatii elämältä muutakin kuin rikkautta ja huolettoman kodin.

-- Kapteeni Thoreld on sivistyneimpiä ja hienoimpia miehiä --

-- Miksi ei hän sitten ole mennyt naimisiin? Minä epäilen kaikkia miehiä, jotka ovat tulleet neljännelle kymmenelle naimattomina. Joko he eivät kykene totisesti rakastamaan taikka ovat suorastaan ... kuinka sanoisin ... kevytmielisiä ... kun eivät tahdo mennä naimisiin...

-- Älä sinä, hyvä ystävä, vaivaa päätäsi vanhainpoikain salaisuuksilla; -- useimmiten ovat parhaat miehet tässä maailmassa ne, jotka eivät ole onnellisia. Mitä sinä tiedät hänen aikaisemmista suhteistaan ja kuinka hän on niitä pyhänä pitänyt?

Pienoinen pilkallinen hymy ilmaantui rouva von Blumen kasvoille.

-- Sinä teet vanhatpojat paremmiksi kuin he ovat! Mene nyt vain itseesi ja myönnä, etteivät he ollenkaan sitä ansaitse.

-- Miksi sinä puhut minulle tästä kaikesta?

-- Siksi, että tahdon kannatusta mielipiteilleni. Hän on osoittanut olevansa mieltynyt Louiseen ja meidän täytyy päättää, onko häntä kehotettava jatkamaan vai ei.

-- No, ja mitä sitten?

-- Niin, minä en tiedä, onko meidän suosiminen häntä näiden juttujen vuoksi.

-- Mutta sehän ei ole meidän asiamme vaan Louisen.

-- Hän ei mitään ymmärrä.

-- Sitä parempi.

-- Mutta minä, joka vähän ymmärrän, minä alan yhä enemmän epäillä -- Louisen tähden.

-- Emme suinkaan voi lakata seurustelemastakaan kapteeni Thoreldin kanssa?

-- Emme, mutta me voimme osoittautua kylmemmiksi.

-- Miksi?

-- Siksi, ettei hän ansaitse meidän eikä tyttäremme ystävyyttä.

-- Hm! sanoi varatuomari hiljaisesti.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen oli rouva von Blumella työtä ja puuhaa yllin kyllin. Kotkaisiin oli tullut sukulaisia muutamaksi viikoksi, nuorisoa piti huvittaa, ja samaan aikaan kun hän täytti emännän, laupeudensisaren ja köyhäinhoitajan tehtävää, oli hänellä vielä aikaa ajatella nuorisoakin. Hän pani toimeen arpajaiset näytelmineen ja tansseineen Kotkaisten suuressa salissa, ja kaikki tulot olisi käytettävä niitä köyhiä varten, jotka makasivat sairaina olkiladossa. Tieto näistä huveista levisi naapuripitäjäänkin.

Juhlapäivänä loisti kirkas heinäkuun aurinko. Rouva von Blumen ja neiti Anne Charlotten toimeliaisuus ei hetkeksikään tauonnut eikä kenenkään päähän pistänyt lykätä juhlaa tuonnemmaksi, vaikka kaksi pienintä lasta oli kääntynyt kipeäksi ja vaikka rouva von Blume itse oli huonosti nukutun yön jälkeen noussut vuoteeltaan tuntien ankaraa päänsärkyä.

Tavat Kotkaisissa eivät olleet uudenaikaiset eikä siihen aikaan tiedetty niistä mielipiteistä, että vanhemmat ovat lapsia varten -- päin vastoin! Eikä heitä ollut pienuudesta pitäen totutettu siihen, että äidin koko elämä täytyy olla lapsille pyhitetty. Heille opetettiin jo aikaisin, että äidillä on suurempiakin velvollisuuksia kuin taputella heidän pieniä pyöreitä pohkeitaan aamusta iltaan taikka unohtaa koti ja mies kutitellakseen heitä leuan alta, kun heidän ylhäisyytensä suvaitsevat olla pahalla tuulella ja huutaa. Lasten kasvatuksesta ei ollut vielä tehty raskasta ja ikävää englantilaista tiedettä eikä terveydenhoidosta kotityranniaa. Velvollisuuksia kyllä oli sadoittain, suuria ja pieniä, mutta ne täytettiin ilman melua ja vaivaa, iloisesti nurkumatta.

Rouva von Blume oli antanut sairaille lapsilleen rohtoja, ja hän lohdutti heitä sillä, että he illalla saisivat jotain oikein hyvää. Hän ehti johtaa näytelmän pääharjoitusta ja hän ennätti unohtaa, ettei koko taloa ollut savustettu, vaikka lavantauti väijyi olkiladossa.

Mutta hän uskoi, että kun ei vain pelkää ja kun käsittää, että on aina mahdoton kokonaan välttää kulkutautia, niin olisi siinä varjelusta tarpeeksi. Tarttuvien tautienhan sanotaan kulkevan ilman kautta. Parasta kai olisi silloin, ettei ollenkaan olisi ilman kanssa tekemisissä!

Koko pitäjä olisi siinä tapauksessa pitänyt savustaa. Peninkulman päässä Kotkaisista oli lähellä uutta rautatietä täytynyt vihkiä hautuumaa ainoastaan rautatietyömiehiä varten, joita sadoittain kuoli lavantautiin ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan. Huono ravinto teki lisäksi tehtävänsä, ja joka viikko lähti pitäjän pappi erityiselle retkelle tälle ylimääräiselle hautuumaalle lukeakseen jumalan siunauksen yhteisille haudoille hietamäen kupeessa lähellä maantietä. Vielä tänäänkin näkee siinä matkamies tiheän näreikön, joka on kasvanut myrkytetystä maasta ja peittää sadoittain suomalaisen kulttuurin kurjia uhreja, joiden nimiä ei kukaan muista, mutta joiden teot ovat kuin käännekohtana heidän hallaisen, köyhän maansa kohtaloissa.

Iltapäivällä tulivat vieraat. Kaikki ympäristön ihmiset olivat kokoontuneet Kotkaisten suureen saliin. Siellä oli kapteeni Thoreld viikset kierrettyinä, siellä pieni pyöreä tuomari ja vaaleaverinen viisaustieteen kandidaatti. Siellä oli vielä eversti Pavloff ja kaikki naapurin rouvat ja tytöt. Ja juhlan keskipisteenä tuo liki kahdeksankymmenvuotias sotavanhus, jolla oli harmaat pitkät hiukset, joka oli unohtanut luuvalonsa ja joka tahtoi näyttää, kuinka terve sielu voi voittaa vanhuuden ja kaiken tämän nykyisen kurjuuden ja levittää iloa yleisen surun keskellä.

Arpojen myynti oli täydessä vauhdissaan, ja kapteeni Thoreld otti osalleen liki kolmannen osan kaikista myymättömistä lipuista, jotka melkein kaikki olivat tyhjiä, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut onnea pelissä. Mutta hän pelasi niin mielellään, kuten hän sanoi, eikä ostanut ollenkaan hyvää tehdäkseen. Ja kaikki eivät ymmärtäneet leikkiä, vaan luulivat hänen puhuvan täyttä totta.

Sitten tuli seuranäytelmä, jossa laulettiin, soiteltiin kitaraa ja hulluteltiin. Esiripun laskettua taputettiin käsiä raivoisasti ja muiden muassa huudettiin esille rouva von Blume, joka sitten kohta meni sairaiden lastensa luo ja kertoi heille niin satumaisia ja hupaisia asioita näytelmästä, että pienokaiset luulivat olleensa sitä omin silmin näkemässä eivätkä enää ollenkaan itkeneet, että heidän oli täytynyt koko ajan maata vuoteissaan.

-- Se on hyvästi järjestetty, sanoi kapteeni Thoreld varatuomarille. Unohtaa aivan, mitä varten täällä huvitellaan. Vaaditaanpa todellakin taitoa tuollaisen aikaansaamiseen tänä aikana. Sinulla on emäntä, joka ymmärtää velvollisuutensa.

Varatuomari hymyili hyvillään ja sanoi kapteenille, että tämänkin olisi pitänyt hankkia itselleen samanlainen emäntä!

Kapteeni katsahti hajamielisesti von Blumeen. Olisiko se suoranainen kehotus? Niin -- siltäpä se melkein näytti! Hän iloitsi, että nuo hänestä kiertämässä olleet huhut eivät olleet saaneet jalansijaa Kotkaisissa, ja kohta sen jälkeen hän aloitti tanssin neiti Louisen kanssa.

Tyttö oli kovin sievä valkeassa tyllihameessaan, oikea perikuva Kotkaisten raittiista ilosta, terve, teeskentelemätön ja punaposkinen, jolla oli kaikki mahdollisuudet kehitykseen, ja kapteenin mielestä ei kehenkään ollut vielä näin sattuvasti sopinut runoilijan vertaus ruusunnupusta. Vielä hän ei ollut päätöstään tehnyt. Tämä vanhapoika, jolla niin monta kertaa elämässään oli ollut ratkaiseva sana huulillaan ja joka niin monta kertaa oli sen niellyt, nieli sen vielä tälläkin kertaa säälin tunteesta, sillä hän ei tahtonut tehdä pahaa eikä häiritä. Hänestä olisi ollut julmaa tarttua tuota tylliperhosta siipiin juuri nyt. Kun hän myöhemmin naurahti tälle runolliselle hellätunteisuudelleen, oli perhonen jo pyrähtänyt tiehensä ja mieliala haihtunut.