Part 10

Mutta hän oli saanut lämmitellä ja jähmettyneet veret olivat sulaneet. Kuta nopeammin ne alkoivat suonissa kierrellä, sitä polttavammin leimahti hänessä viha ja häpeä. Merkillistä kyllä puhkesi se vasta sitten, kun hän oli tullut tuvasta ulos ja kuullut ovea pantavan säppiin. Se revähti sellaisella voimalla, että hän paukautti kirveenhamaralla tuvan seinään ja meni tiehensä ilkilaulua laulaen. Hänen äänensä kuoli lumituiskuun ja kuului karkeana ja rumana ainoastaan muutamien kyynärien päähän. Silloin tunsi hän taas nälän kiljuvan vatsassaan ja tehden tuikean päätöksen lähti menemään Kotkaisiin päin. Hän kulki nopeasti tietämättä oikein minne kulki, nälän ajamana niin kuin sydänmaan susi, joka lähtee hakemaan ihmisiä ja viljeltyjä seutuja. Lehtimaan rohkeus ja toivo alkoi kasvaa hänen kiivaasti kävellessään, eikä hän huomannut, että se oli kylmässä ladossa saatua kuumeen alkua, joka jo hänen suonissaan poltteli. Hän samoili teitä pitkin, joilla kaikki jäljet olivat tuiskunneet umpeen, poikkesi milloin millekin syrjäpolulle, ja tunnin kuluttua hän näki tulta puitten välistä. Hän saapui yksinäiselle paikalle, jonka hän muisteli ennenkin nähneensä, mutta vasta sitten, kun hän oli mennyt sen sivu ja kuuli kosken kohinaa, tajusi hän tulleensa Uramon torppaan.

Samassa hän hengästyi, ja polvet menivät niin vetreiksi, että hänen täytyi istuutua kannon päähän puhaltamaan. Hänen ohimonsa jyskyttivät ja korvissa humisi, niin kuin olisi Uramon koski ollut suuri vesiputous. Topertuneiden intohimojen ja epäselväin ajatusten seasta tunki hänen kiihottuneeseen mieleensä yksi ainoa polttavan suuri, vaarallinen ja hurmaava tuuma:

-- Kun laki ei voi hankkia minulle oikeutta eikä kukaan muukaan, niin täytyy minun itseni hankkia sitä!

Se ajatus välähti yhtäkkiä hänen päähänsä, tuli niin kuin pahojen henkien puhaltamana ja tuli niin kiivaasti, että Lehtimaan täytyi odottaa useampia minuutteja ennen kuin sai itsehillintänsä taas takaisin. Mutta silloin rupesi järki tukemaan koston himoa.

Häntähän oli kohdeltu huonommin kuin kulkukoiraa, häntä oli häväissyt ja piessyt se mies, joka sai kiittää häntä kaikesta menestyksestään. Häntä oli koko pitäjän kuullen kutsuttu ryöväriksi, ja tuo mies oli ryöstänyt häneltä kaikki, jopa hänen puukkonsakin, niin että hänen täytyi kuin nälkäisen pedon metsiä kierrellä. Entä sitten nuo naiset; ensin tuo petetty ihminen, joka eli torpassa, ja sitten tuo toinen, joka mieroa kiersi -- olivatko ne kumpainenkaan ymmärtäneet mitä hän tahtoi heidän hyväkseen tehdä? Ne olivat olleet hänen vihamiehelleen avullisina vääntämässä puukkoa hänen kädestään, kun hän tahtoi hankkia heille oikeutta! Ei -- ei koskaan saisi hän tuota viekasta, kopeaa miestä käsiinsä, joka oli ajanut hänet nälkään ja viluun kuolemaan -- ei koskaan -- ei koskaan -- ei koskaan! Nyt oli hän kuin metsäsika viikon päivät piileskellyt perunakuopissa ja heinäladoissa, saamatta suuntäyttä lämmintä ruokaa, odottaessaan, että koston hetki löisi. Mutta oliko se lyönyt? Tuolla torpassa istui yhä hänen nimensä omistaja lämpimässä tuvassaan edessään yltäkyllin ruokaa ja juomaa ja vieressään kaunis nainen, sillaikaa kun hän itse... Ei -- tässä täytyy hankkia itse oikeutensa, koska kaikkivaltias Jumalakaan ei enää näy avuksi tulevan. Sillä vaikka ne kaiken muunkin olivat häneltä ryövänneet, kirves oli hänellä kuitenkin vielä tallella!

Hän kääntyi jäljilleen ja horjui kuin humalainen torppaa kohti, jonka ohi hän äsken oli kulkenut. Takassa paloi kirkas tuli, ja hän näki hämärästi, että joku askaroi sen ääressä. Tuon ainoan suuren, polttavan ajatuksensa ajamana meni hän talliin, jonka ovi ei ollut lukossa, ja hiipi sisään. Kun ovi kävi, hirnahti Rusko luullen, että isäntä tulee heittämään heiniä yöksi. Sokeassa vihassaan aikoi Lehtimaa ensin iskeä hevosta, mutta luopui siitä tuumasta ja koetti kädellään ruuhta, joka oli tyhjä. Kalle Pihl tulisi siis vielä ennen yötä antamaan hevoselle heiniä.

Kuumeessa palaen ja koettaen kaikin voimin ylläpitää tulista vihaansa vietti Lehtimaa pitkät tunnit tallin lämpimässä pimeydessä tietämättä, oliko niitä mennyt yksi vai kymmenen.

Vihdoinkin kuului askeleita ulkoa, ovi aukeni, lyhdyn valo sattui lattian olkirehuihin ja Lehtimaa tunsi Kalle Pihlin, joka asetti lyhdyn maahan aavistamatta kuka oli piiloutunut silpputynnyrin taa. Lehtimaa puristi molemmin käsin kirvesvarttaan ja kokosi kaiken polttavan vihansa ajatellakseen, mihin hän iskunsa satuttaisi. Silloin tuli Kalle Pihl lähemmä ottamaan silppuja tynnyristä ja seisoi sivuittain Lehtimaahan. Samassa kohosi hän suoraksi, kirveen terä välkähti lyhdyn valossa, ja mies putosi raskaasti tallin lattialle. Rusko korskahti säikähdyksissään pilttuussaan, mutta Lehtimaa otti lyhdyn ja näki talikynttilän heikossa valossa, että hänen vihamiehensä makasi pää halkaistuna hevosensa takajaloissa ja että verta juoksi suuresta haavasta sonnan sekaan.

Tuntematta vähintäkään katumusta hän meni tallista tupaan ja työnsi oven auki kirveellään, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Anna otti hänet hätähuudolla vastaan.

-- Mitä sinä täällä teet, pohjalainen?

Kun hän näki Lehtimaan kiiluvat silmät ja kalvakat kasvot, lysähti hän säikähdyksestä istualleen ja parkaisi:

-- Herra Jumala, älä tapa minua, älä tapa!

Sitä ei Lehtimaa ollut aikonutkaan tehdä, mutta kun hän nyt näki, että hänen tekonsa tulisi heti paikalla ilmi, heilautti hän veristä kirvestään raivon vimmassa.

-- Herra Jumala, älä tapa minua!

Lehtimaan kiihottuneeseen mieleen iski yhtäkkiä se ajatus, että hän oli valittu välikappale Jumalan rankaisevassa kädessä.

-- Pelkäätkö sinä Herran vanhurskasta tuomiota, petetty naisparka? kysyi hän juhlallisesti ja astui askelen lähemmä.

Silloin vasta keksi Anna verisen kirveen, ymmärsi kaikki ja karkasi täyttä kurkkua huutaen ovelle. Mutta kynnyksellä hän sai iskun niskaansa ja lensi päistikkaa porstuaan, johon Lehtimaa oli jättänyt lyhdyn. Sen valossa iski hän naista toisen kerran kauniiseen niskaan, niin että pää melkein irtosi ruumiista.

Sitten sulki hän oven sen enempää kuolleista välittämättä ja alkoi tutkia torpan ruokavaroja. Hän söi syömistään ajattelematta ollenkaan, mitä oli tapahtunut, ja joi janoansa sammuttaakseen maitoa ja kaljaa. Kun nälkä oli lähtenyt, kosketti hän kädellä otsaansa ja katsahti ympärilleen. Vielä nytkin ajatteli hän mahdolliseksi sen, että hän pian voisi muuttaa tähän torppaan sen haltijaksi.

Mutta sitten hänelle selvisi, että hän oli tehnyt työn, joka rangaistaan kuolemalla. Yhtäkkiä muuttui hän varovaksi, näki, että tuvan seinäkello näytti vasta seitsentä ja ajatteli, että se ehkä voisi olla hänelle eduksi. Hän sammutti päreen tuhkaan, pisti leipää ja voita taskuunsa ja lähti torpasta tähystellen varovasti ympärilleen pimeässä lumituiskussa. Hän ymmärsi että se oli hänelle eduksi, meni nopein askelin kylää kohden ja ennätti sinne vielä valvonta-aikana. Kummallista kyllä annettiin hänelle yösija muutamassa talossa, luultavasti siksi, ettei häntä siinä tunnettu, ja hän vaipui heti kohta sikeään uneen ruotiukon viereen uunille. Kahteen viikkoon ei hän ollut nukkunut lämpimässä huoneessa.

Turhaan etsi pohjalainen vaimo samana iltana Lehtimaata hänen perunakuopastaan saadakseen kertoa hänelle loistavista tulevaisuudentoiveistaan.

VIIDESTOISTA LUKU

Kevätpuoli lähestyi, oltiin maaliskuussa, ja ankara talvi oli kaatanut uhrinsa nälällä ja kylmällä, ja jos eivät kaatuneet maanneetkaan ihan tiepuolessa, niin kuin tappelun jälkeen, niin eivät he siitä kaukanakaan olleet. Kurjissa majoissa, taloissa ja kuntien köyhäinhuoneissa heitä sen sijaan kuoli kosolti. Olihan tosin uupuneita nälkäisiä, jotka olivat jääneet yksin eivätkä jaksaneet vetäytyä parempaan paikkaan kuolemaan vaan suistuivat kinoksiin; mutta ne kuuluivat harvinaisuuksiin. Hätä ei yleensä ilmennyt kauhein kohtauksin, se merkitsi uhrinsa monta kuukautta edeltäpäin, kidutti heitä nälässä, lumessa ja pakkasessa; kuume hiipi heidän repaleittensa alle, iski laihtuneisiin, jänteviin ruumiisiin ja antoi heille hetkellisen kiihotuksen voimaa heittääkseen heidät sitten värisevinä ensimmäiseen tuvan nurkkaan. Kun horkan kohtaus oli ohitse, nousi työnhakija vuoteeltaan ja lähti kulkemaan edelleen tuiskussa ja viidenkolmatta pykälän pakkasessa. Kymmeniä tuhansia kulki näin läpi varakkaiden seutujen, ja näitä sotajoukkoja riitti kurissa pitämään joku kymmenkunta nimismiestä kätyreineen. Kohtaloonsa tyytyväisyyttä ja suomalaisen luonteen hämmästyttävää itsensäkieltämistä, joka voittaa parhaimmankin sotakurin!

Kun tuollainen matkue lähestyi määräpaikkaansa, oli kuitenkin aina joku, jonka voimat eivät olleet kokonaan loppuneet, ja hänen avullaan päästiin lähimpään taloon, josta tietysti ei voinut ajaa ulos kuolevaa.

Merkillisiä voimainponnistuksia kesti Suomen kansa tuona talvena. Spartalaiset heittivät aikoinaan heikot lapsensa kuolemaan: meidän köyhempi kansamme antaa lastensa sen sijaan neljänä viitenä ensi vuotena harjoittautua kovaa elämää varten yllään yksi ainoa vaate: paita. Ja siitä on jälkeenjääville hyötyä. Sellaiset nälkä- ja kylmäkoetukset, joita he kestivät, eivät joudu häpeään uusimpain nälkätaiteilija-urosten rinnalla.

Mutta Suomen kansa suoritti voimainkoetuksensa tietämättömyyden vaatimattomuudella, ilman röyhkeyttä ja äänekkäitä valituksia. Monen kärsivän mieleen johtui, jos hän oli paljon lukenut Raamattua tai kuullut sitä selitettävän, että Suomen kansaa ei voinut verrata Jumalan valittuun kansaan, joka kantoi Herran rangaistukset ulkonaisella mahdilla, veti säkin päänsä päälle ja repeli tukkaansa suruvirsiä veisaten, sillä nämä ne ilman suuria sanoja hiljaisesti heittivät henkensä jossain pimeässä tuvannurkassa. Eikä tullut heidän luokseen mikään kaunis vapahtajakaan kunniankruunu päässään ja pukeutuneena valkoisiin vaatteisiin ruokkimaan tuhansia. Mutta sen sijaan saattoi tapahtua, että äiti, jolla vielä oli vähän voimia jäljellä, tarjosi kuusivuotiaalle pojalleen kuihtuvaa rintaa sammuttaakseen polttavaa janoa.

Vaikea talvi oli ehtinyt pääsiäiseen ja ylösnousemisen juhlaan, ja hätääntyneissä heräsi jo vähäinen toivon kipinä. Valo toi lämpimän tullessaan, ja lämpimän kanssa läheni kesä ja pelastus pahimmasta hädästä.

Kun valo koitti, paljastuivat samalla kaikki pimeyden työt. Silloin ajoi Lehtimaakin törkeänä rikoksentekijänä, puettuna kirjaviin vangin vaatteisiin ja laihtuneet jalat ja kädet pistettyinä raskaisiin rautoihin, käräjäpaikkaan, joka oli hämäläisessä kylässä lähellä Kotkaisten kartanoa.

Uramon kaksoismurha loppupuolella marraskuuta oli herättänyt pelkoa ja kauhistusta koko paikkakunnalla. Kaikista kummallisinta oli, ettei murhamies ollut murtanut auki torpanväen rahakirstua ja siitä vienyt heidän säästöjään, vaikka hänellä olisi ollut koko yö toimiakseen. Epäluulo sattui melkein heti paikalla Lehtimaahan, koska hänen edellinen ryöväysyrityksensä oli hyvin tunnettu ja kun hän kohta murhan tehtyään oli kadonnut paikkakunnalta. Häntä kuulutettiin kirkoissa ja sanomalehdissä, ja kuukauden kuluttua hänet vangittiin lähellä Hämeenlinnaa.

Maaliskuussa oli käräjät. Suurin talo kylässä oli jo muutamia päiviä ollut tuomarin ja kahden hänen apulaisensa hallussa, ja avarassa salissa oli Raamattu auki pöydällä lakikirjain ja pöytäkirjain vieressä. Kevätkäräjäin suurin ja jännittävin juttu oli Uramon murha, jota varten parikymmentä todistajaa oli kutsuttu kuulusteltaviksi. Mutta kuitenkaan ei yleinen syyttäjä näyttänyt oikein tyytyväiseltä parhaisiinkaan todistajiinsa, joiden kanssa hän oli kauan ja pitkään yksityisesti jutellut. Sillä vaikka Lehtimaa ei omasta puolestaan ollut ketään todistajaa kutsuttanut, oli kuitenkin erään talon väki itsestään ilmoittautunut esittämään painavia asianhaaroja Lehtimaan hyväksi. Samana yönä kun murha tapahtui oli hän nimittäin rauhallisesti nukkunut kymmenen tuntia ruotiukon vieressä uunilla. Se oli ratkaiseva todistus hänen syyttömyydestään, arvelivat he, ja seitsemänkymmenen vanha ruotilainen oli itse tullut saapuville puhumaan vierustoverinsa puolesta.

Syntyi inhon ja uteliaisuuden sekaista murinaa, kun tuomari huusi esiin murhajutun ja Lehtimaa vietiin läpi ihmisten täyttämän porstuan käräjäsaliin. Kuultiin jo etäältä hänen raskaiden jalkarautojensa kalina yhä selvemmin ja selvemmin, mutta käräjäsalissa ei hiiskuttu sanaakaan. Tunteelliset naiset säpsähtivät kauhusta, ja Lehtimaan sisääntulo vaikutti pelottavammin kuin hän koskaan olisi voinut itse itsestään uskoa.

Sali oli väkeä tupaten täynnä. Ensiksi istuimellaan pyöreä tuomari, hyväntahtoinen ja leikillinen mies, jolla oli suu hymyssä ja kultasankaiset silmälasit nenällä; hän oli vähän huonokuuloinen ja ränstynyt, mutta kantoi seitsemänkymmenvuotiaaksi mieheksi kulunutta vihreää virkatakkiaan suurella varmuudella ja hyvillä mielin; se oli hankkinut hänelle sekä kaikkien paikkakunnan lautakuntain että myöskin kaikkien niiden nuorten juristien suosion, jotka hänen johdollaan olivat tuhrineet ensimmäiset pöytäkirjansa.

Sitten olivat siellä hänen apulaisensa, kaksi nuorta juristia Helsingistä, joiden tuli pian suorittaa oikeustutkinto ja joista tämä heidän juhlallisen tulevaisuudentoimensa raaka realismi tuntui hieman hullunkuriselta. He irvistelivät todistajain hullunkurisille puheille, nauroivat mielellään tuomarin sukkeluuksille ja osoittivat erinomaista taipumusta käsittää asiat koomilliselta kannalta.

Heidän jälkeensä tuli arvossa yleinen syyttäjä, pitäjän vallesmanni, pienoinen, tavattoman kyvykäs mies, joka koko olennoltaan ja pienimmillä liikkeilläänkin tahtoi osoittaa, että oikeus käy armon edellä. Hän oli lainkuuliaisuuden perikuva, turhantarkka omantunnon mies, täynnä lakikieltä ja juhlallinen käytöksessään sekä talonpoikia että herroja kohtaan näin oikeuden edessä.

Hänen rinnallaan vaipui nurkkakirjuri -- köyhäin asianajaja -- oikeuslaitoksen hutilukseksi, kun hän leveällä, huolettomalla äänellään puhui puolustettavainsa puolesta. Hänellä olikin aikoinaan ollut puolen tuhatta juttua -- omallatunnollaan -- sanoi sukkelin tuomarin apulainen.

Pitkällä puusohvalla istui lautakunta, kuuden miehen voimalla, käyttäytyi arvokkaasti ja järkevästi, puhui vähän mutta mietiskeli paljon, niin kuin sopiikin pitäjän luottamusmiehille.

Kuulijainlehterin virkaa toimitti ontuva tuoli, ja taempana seisoi joukko uteliaita talonpoikia. Tuolilla istui muuan viisaustieteen kandidaatti, joka oli maalla tietojaan kartuttamassa. Hänellä oli vaalea harva tukka ja kakkulat nenällä, melkoisen hyvät vaatteet ja huulilla ivallinen hymy, joka ei kuitenkaan oikein tahtonut päästä esille istunnon aikana.

Kun Lehtimaata vietiin porstuan läpi, vetäytyivät kaikki syrjään paitsi vanha ruotiukko, joka ohimennessä kuiskasi hänelle:

-- Älä pelkää, Lehtimaa -- täällä on koko Tenholan väki, joka tietää todistaa, että makasit yötä meidän pirtissämme.

Hänet tuotiin saliin, mutta hänen korvissaan soivat ruotiukon sanat ja hänen veltostuneet elimensä ikään kuin heräsivät, kun hänen täytyi ruveta puolustautumaan. Vankeudessa ei tulevaisuus ollut häntä suuresti surettanut. Hän sai siellä lämmintä, ruokaa, vaatetta ja lepoa -- ja muuta ei hän alussa kaivannutkaan. Myöhemmin hän alkoi tuumia tekoaan. Vankilan saarnaaja toi hänelle uskonnon lohdutusta ja anteeksiantamusta, mutta Lehtimaalla oli omat ajatuksensa murhasta. Vaikka hän ehkä sydämessään kaipasi sitä sovitusta, josta pastori oli puhunut, piti hän kiven kovaan kiinni siitä, että hän oli ollut välikappale Jumalan kädessä. Mitään oikeata katumusta hän ei tuntenut ja oli niin harvasanainen, että pastori huomasi tuomarin kysymysten olevan tässä paremmin paikallaan kuin uskonnon lohdutuksen.

Ruotiukon kuiskaus synnytti hänessä sen hiljaisesti kyteneen toivon, että hän saisi palkinnon ja korvauksen kaikesta, mitä oli kärsinyt. Oikeastaan ei hän ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi, että hänet tuomittaisiin, sillä omasta mielestään hän oli ihan syytön. Hänen suuri katkeruutensa oli tukehduttanut kaikki lempeät katumuksen tunteet. Hän ajatteli, viettäessään vankilassa pitkät päivänsä, että Kalle Pihl oikeastaan ei koskaan olisi saanut rangaistustaan, jos ei hän korkeamman tahdon käskystä olisi ruvennut oikeutta jakamaan.

Pahin kohta oli Anna Mellilän murha, sillä oikeastaanhan ei Jumalan välikappaleen olisi pitänyt häntä satuttaa. Se oli tapahtunut kuin omaksi puolustukseksi -- ehkä oikeastaan siksi, että hän huutaen lähti pakenemaan ja rukoili, ettei häntä murhattaisi. Hän tunsi itsensä usein syylliseksi tätä tapausta ajatellessaan, ja hämärässä päässään hän olikin aikonut tämän puolen asiasta tunnustaa oikeuden edessä. Se aikomus oli tähän saakka rauhoittanut hänen omaatuntoansa.

Nyt seisoi hän yhtäkkiä tuomarin kasvojen edessä, ajatukset myllersivät sekaisin hänen aivoissaan, joissa ei koskaan ollut liian suurta selvyyttä vallinnut, ruotiukko oli virittänyt hänessä uutta toivoa, tässä ei ollut aikaa enempään miettimiseen. Omatunto on merkillinen asia. Ajatustensa sekavassa mylläkässä muistui Lehtimaalle mieleen koko joukko yksityiskohtia, joita hän oli vankilassa miettinyt ja jotka nyt näyttivät kaikki hänelle edullisilta.

Ainoa selvä todistus häntä vastaan oli hänen kirveensä, jonka hän oli unohtanut Uramoon, mutta ei siinäkään ollut hänen puumerkkiään, ja muuten se oli samanlainen kuin kaikki muutkin kirveet. Pelastuksen mahdollisuus antoi hänelle voimia, ja kaikki hänen ajatuksensa takertuivat hukkuvan epätoivolla siihen, että hän oli täyttänyt Jumalan tahtoa. Jos Jumala tahtoisi, että hän pääsisi vapaaksi, niin oli väärin estää hänen tahtoaan tapahtumasta ennenaikaisilla tunnustuksilla ja siten ryöstää Jumalalta hänen oma valitsemansa välikappale, jonka tekoja ei maallinen oikeus voisi arvostella.

Lehtimaa oli hitaasti astunut keskelle lattiaa ja seisahtunut tuomarin eteen, jolle hän kumarsi kömpelösti mutta samalla melkein itsetietoisesti. Sitten pani hän kahlehditut kätensä ristiin ja jätti Herran huomaan itsensä kaikessa siinä mitä tuleman piti.

Tuomari luki hymisevällä äänellä ruotsinkielisen syytöskirjan ja teki sen niin nopeasti, ettei edes sukkelapäinen viisaustieteen kandidaattikaan voinut seurata mukana. Apulaiset tarkastelivat Lehtimaata, lautakunta näytti siltä kuin se olisi hyväksynyt joka lauseen luetusta, vaikkei siitä tavuakaan ymmärtänyt, ja Lehtimaa seisoi pää painuksissa ja kädet ristissä, pani omat sanansa tuomarin ruotsiin ja siitä syntyi kuin rukous, että kaikki kävisi hänelle hyvin.

Vihdoin kysyi tuomari suomeksi Lehtimaalta, mitä hänellä olisi puolustuksekseen esiin tuotavana. Lehtimaa töllisteli typerästi ympärilleen eikä virkkanut mitään. Tuomari uudisti kysymyksensä, ja silloin nyökäytti nurkkakirjuri kehottavasti päätään vangille, että hän vain vastaisi pois, mutta viisaustieteen kandidaatti hymähti pilkallisesti tuolle moukkaparalle, joka ei ymmärtänyt ruotsinkielistä syytöskirjaa. Lehtimaa katseli avuttomana ympärilleen eikä tiennyt mitä hän vastaisi.

Syntyi jännittävä hiljaisuus.

-- Tunnustaako syytetty viime marraskuun kahdentenakymmenentenä päivänä Uramon torpassa murhanneensa torppari Kaarle Juhananpoika Pihlin ja hänen vaimonsa Annan? sanoi tuomari selvällä juhlallisella suomen kielellä. Lehtimaa säpsähti niin että kahleet kalahtivat, kun vihdoinkin sai selville, mistä oikeastaan oli kysymys. Hän selvitteli kurkkuaan ja koetti sanoa kuuluvasti 'ei' kiellon, mutta se tuli niin epäselvästi, että tuomari sanoi:

-- No, puhu kovemmin.

-- Ei! sanoi Lehtimaa kovemmin.

Nimismies hymähti epäluuloisen olantakaisesti ja meni vahvistamaan itseään olutlasilla ja voileivällä ennen kuin alkoi kuulustella viittäkolmatta vierastamiestään. Tämä oli hänen ensimmäinen suuri rikosjuttunsa, ja hän toivoi itselleen sekä mainetta että menestystä näin suuren pahantekijän tuomitsemisesta.

Apulaiset tekivät muistiinpanojaan niin että paperi ratisi, tuomari nojasi taapäin tuolillaan ja näytti katsovan aivan luonnolliseksi asiaksi, että Lehtimaa kielsi. Heti sen jälkeen tuli nimismies ja toi jonkun vaatteeseen käärityn esineen ja ojensi sen tuomarille. Tämä asetti sen juhlallisesti eteensä pöydälle, katsoi ankarasti pahantekijään ja virkkoi:

-- Käy lähemmä!

Lehtimaa siirsi raudoitetut jalkansa lähemmä tuomarin pöytää.

-- Tunnetko tämän kirveen? kysyi tuomari terävästi ja veti yhtäkkiä vaatteen kirveen ympäriltä, jossa näkyi kuivuneita verijälkiä.

Lehtimaa seisoi aivan kylmänä, vaikka apulaiset koettivat lävistää hänet katseillaan.

-- En, vastasi hän niin rauhallisesti, että se häntä itseäänkin ihmetytti. Mutta Jumala oli nähtävästi hänelle avullinen.

Tuomarilla ei ollut syytä säikytellä vankia, jota hän vielä kerran tutkivasti katsahti ja kutsui sitten todistajat valalle.

Ne tulivat kaikki yhdessä ryhmässä, ja viisikymmentä sormea tunkeili jo Raamatun ja postillain päällä. Kun tuli vähän ahdasta, työnsi toinen apulaisista lakikirjan esille, johon heti kohta sysättiin tusinan verta likaisia sormia. Kolme jäljelle jäänyttä todistajaa sai vannoa kunnallisasetuksen päälle. Sitten vannoivat he kaikki yhteen ääneen totta puhuvansa samalla kun tuomari haukan silmillä vartioitsi, että jokainen lukisi valan sanat selvästi ja ettei kukaan vetäisi salaa pois sormiaan salaperäisten kirjojen päältä. Kun vala oli tehty, huokasivat todistajat helpotuksesta ja kävivät kukin hyvin toimessaan kertomaan, mitä tiesivät asiasta.

Paljon ei asia selvinnyt ensimmäisten todistajain puheesta. Lehtimaa oli nähty iltapäivällä eräässä metsätorpassa peninkulman päässä murhapaikalta, ja sitä ennen hänet oli ajettu pois saman torpan perunakuopasta, johonka hän oli asettunut asumaan. Hän oli ollut röyhkeä ja päissään ja iskenyt mennessään kirveellä seinään. Tätä kertoi kuusi todistajaa, jotka osasivat asiansa ulkoa ja puhuivat kaikki samalla tavalla.

Lehtimaa myönsi olleensa tuossa torpassa, mutta päissään ei hän ollut, vaikka olikin laulanut laulun lähtiessään osoittaakseen, ettei heidän tylyytensä häneen vähääkään koskenut.

-- Tuntevatko todistajat tämän kirveen Lehtimaan kirveeksi? kysyi tuomari.

Todistajat eivät tunteneet.

-- No, millä se sitten seinään iski?

Sitä eivät he niin tarkkaan tienneet, mutta olettivat tietysti, että se oli tapahtunut kirveellä.

-- Onko tämä sitten kaikki, mitä näillä monilla todistajilla on sanottavana? Tuomari katsahti ärsyttävästi pieneen nimismieheen.

Mutta oli niitä vielä muitakin.

Muutamia rautatietyömiehiä tuli esille kertomaan, että he olivat kuulleet Lehtimaan uhkailevan ja kiroilevan Kalle Pihliä siksi, että tämä mukamas oli mennyt naimisiin Lehtimaan papinkirjan turvin ja saanut itselleen vaimon ja torpan pelkällä vääryydellä, mutta se oli tietysti valhetta kaikki. Niitä oli kuusi seitsemän miestä, jotka todistivat samaa. Tuomari ruopi nenäänsä ja näytti hyvin miettiväiseltä. Yleinen syyttäjä huomautti, että tämä on hyvin raskauttava asianhaara. Lehtimaa vastasi, että hänellä oli ollut syytä olla vihoissaan murhatulle, joka oli viekoitellut häneltä papinkirjan ja tahtoi kertoa vielä muutakin, mutta tuomari keskeytti hänet sanoen, että se ei kuulunut asiaan.

Eikö sitten ole mitään muita todistajia, jotka ovat nähneet Lehtimaan ennen murhaa taikka sen jälkeen?

Oli, kyllä niitäkin oli. Ja esille astuivat Tenholalaiset, joiden luona Lehtimaa oli yönsä viettänyt. He todistivat kuin yhdestä suusta, että Lehtimaa oli tullut yösijaa anomaan mutta etteivät he olleet mitään merkillistä hänessä huomanneet. Hän oli ollut uuvuksissa, ei puhunut monta sanaa ja pani maata melkein heti paikalla. Ruotilainen vakuutti vapisevalla äänellä, että murhamies ei ikinä voisi nukkua niin rauhallisesti kuin Lehtimaa sinä yönä oli nukkunut Tenholan tuvan uunilla.

-- Mihin aikaan hän tuli Tenholaan?

-- Saattoi olla kello noin kahdeksan paikoilla.

-- Milloinkas murhatut tavattiin?

-- Seuraavana aamuna kello yhdeksän.

Tuomari jäi vähän tuumimaan lautakunnan kanssa.

-- Mistä päin se tuli?

Sitä ei tiedetty. Lautakunta näytti miettivältä ja tuomari kuulusteli vielä sitä todistajaa, joka oli ensiksi tullut murhapaikalle.

Kalle Pihl oli maannut tallissa kallo halkaistuna ja Anna oli suullaan porstuassa. Ovet olivat auki ja kaikki muuten paikoillaan.