Part 1

KOVINA AIKOINA

Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta

Kirj.

KARL A. TAVASTSTJERNA

Suomentanut Juhani Aho

Werner Söderström, Porvoo, 1892.

ENSIMMÄINEN LUKU

Kiemurtelevaa alamäkeä laskeutuivat ruskean hevosen vetämät rattaat täynnä likaisen harmaisiin säkkeihin ahdettuja lumppuja. Mäen päällä oli harmaataloinen hämäläiskylä, jota ei juuri voinut erottaa takana olevasta tummasta taivaasta. Kylän pohatan yksinäinen kaksikerroksinen huone näkyi vähän selvemmin, sen nurkat ja ikkunanpielet kun kerran olivat olleet punamaalilla maalatut, savupiiput valkeiksi kalkitut ja lasit nyt vaalenneella kitillä kitatut.

Mäen päällä oli tienhaara; leveämpi tie jatkui kylän kautta, eikä sen leveyttä suuresti enentänyt siihen yhtyvä kylätie. Se oli suuri valtamaantie Helsingistä Hämeenlinnaan, ja sen vanha liikeväylä pysyi riippumattomana kyläteiden pienistä lisistä.

Mies, joka myötämäessä oli kävellyt lumppukuormansa jäljessä, hyppäsi yhtäkkiä rattailleen, hotaisi hevostaan, ja niin pani Rusko kankeat koipensa nopeampaan liikkeeseen ehtiäkseen pois kärryjen tieltä, jotka yhä enemmän painuivat kintereille alamäessä. Alhaalla oli syväojainen suo, josta oli mustaa maata heitetty kahden puolen tietä, sekä pieni silta, joka vei kaitaisen, mutkittelevan metsäpuron yli. Tässä asettui Rusko taas tavalliseen arkikävelyynsä ja huiskautti vain uppiniskaisesti tuuheaa häntäänsä, kun ajaja tapansa mukaan näppäsi sitä piiskallaan. Hevonen ja hevosen haltija vaipuivat molemmat omiin ajatuksiinsa. Jälkimmäinen loikoi rauhallisesti vatsallaan, piippunysä hampaissa, likaisten lumppujensa päällä, edellinen käyskeli alahuuli lerpallaan, korvat luimussa, ja koko sen takkuisesta olennosta uhosi kärsivällisyyden tuima päättäväisyys.

Oli keväinen talvipäivä kesäkuussa v. 1867. Tuuli puhalsi tuikean kylmästi koillisesta ja nakkeli tielle yksinäisiä suuria lumihiuteita, jotka jäivät sulamattomiksi kylmään maahan. Hevosmiehen tylsä, laimea katse harhaili yli jäykän maiseman, jossa ei vielä näkynyt vihreyden jälkeäkään, vaikka aurinko nousi pilvien takana jo kello kolme aamulla ja vaikka koko yö oli valoisa kuin aikainen puhde. Kevät ei vielä ollut saapunut, vaikka juhannus jo oli aivan ovella, ja olipa niitä, jotka eivät uskoneet, että se enää ollenkaan tulisikaan tänä vuonna. Nykyisen sukupolven aikana oli kesä tähän aikaan jo aina ollut kukkeimmillaan. Nyt oli järven jää oikealla puolen tietä vielä valkeana, lumikinokset pysyivät itsepintaisesti pohjoiseen päin antavissa mäkirinteissä ja aitain kupeilla pikku koivut tuskin vielä tekivät nuppua, ja pajupensaissa suo-ojan reunalla oli vielä pieniä kissankäpäliä jäljellä niin kuin maaliskuussa ennen. Hevosmies tuli ajatelleeksi, että nyt se kai viimeinkin tulee se viimeinen tuomio tänä vuonna, koska Jumala oli kääntänyt ylösalaisin koko maailman menon. Mutta sitten alkoi hän kohta tuumia, mitenkä ainakin loppua odottaessaan saisi sammutetuksi sekä oman nälkänsä että Ruskon, aikoi taas hotaista ruoskallaan, mutta jätti sen tekemättä ja tarkasteli kuormansa päältä vanhaa apuriaan.

Sillä Ruskonsa avullahan hän oli päässyt yli pitkän talven, sehän se oli häntä auttanut, kun hänen heti uudelta vuodelta oli ollut pakko jättää torppansa Pohjanmaalla ja lähteä katoa ja rehun puutetta pakoon tälle pitkälle matkalle työansiota etsimään. Hän ei katunut, että oli tehnyt sen näin ajoissa -- päinvastoin! Kotipitäjässään hän olisi saanut odottaa ansiota, ja sillaikaa olisi Rusko kuollut nälkään hänen käsissään. Nyt oli hän ainakin pelastanut pääelinkeinonsa. Kyllähän ero vaimosta ja torpasta oli saanut hänet kovalle koetukselle, mutta kun se kerran oli tehty ja kun hän oli heittänyt sekä vaimonsa että kolme lastaan ja kaksi nälkäistä lehmäänsä Herran ja talonisännän huomaan, niin alkoi tulevaisuus näyttää hänestä turvallisemmalta. Rivakka kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli oma hevonen, joka ei liikannut eikä ollut pilan vanhakaan, tulisi kyllä toimeen, vaikka hätä Pohjanmaalta leviäisikin yli koko muun maan.

Työpalkka, joka olisi ollut lähetettävä kotiin vaimolle, oli tosin kaikki mennyt hänen itsensä ja Ruskon suuhun, mutta olihan niillä siellä kotona nyt kaksi vatsaa vähemmän, ja mitenkä Herran nimessä sitä olisi muutenkaan tehnyt! Olihan aina parempi, että yksi vaimo, kolme lasta ja pari lehmää näkivät nälkää kuin että hyvä hevonen ja terve mies vielä olisivat kurjuutta lisänneet. Ne olivat noita hänen käytännöllisen, yksinkertaisen talonpoikaisjärkensä tuumia. Ja ne antoivat hänelle viisaan rauhan.

Hän oli harhaillut Pohjois-Hämeessä, jossa Rusko ansaitsi heidän leipänsä Tampereen tehtaiden ajoissa. Sitten oli suuremman palkan toivo houkutellut häntä yhä edemmä eteläänpäin, jossa ei hätä vielä ovelle kolkuttanut, jossa paremmilla ihmisillä oli rahaa ja talollisilla vielä heiniä ja leipää. Viimeksi hän oli omalla uhallaan lähellä Hämeenlinnaa ostanut vähillä säästörahoillaan lumppuja, joita nyt oli matkalla kaupitsemaan Tervakosken paperitehtaaseen. Aate ei oikeastaan ollut hänen oma keksimänsä, vaan hän oli saanut sen keskustellessaan erään hämeenlinnalaisen kauppamiehen kanssa, joka olisi tahtonut häntä itselleen samaan palvelukseen. Hänen pohjalainen yritteliäisyytensä oli auttanut häntä panemaan toimeen tämän loistavan tuuman. Nyt ei ollut enää kuin peninkulma tehtaalle, jossa hän toivoi voivansa nostaa uudet paperisetelinsä -- ehkä kokonaista kolme kappaletta, jos onni olisi myötäinen.

Aivan ehdottomasti sylkäisi hän nyt ruskean tupakkasyljen tiepuoleen, alkoi viheltää reipasta laulun nuottia ja kiskaisi ohjaksiaan niin tiukasti, että Rusko huiskautettuaan häntäänsä isoksi vastalauseeksi heittäytyi taas hölkkäjuoksuun pitkän kävelynsä perästä.

-- Hevonen! huusi hän, juostaanpa vähän, niin sitten saadaan suurusta eikä tarvita ruuhen laitoja pureskella.

Ruskokin innostui isäntänsä hyvästä tuulesta ja lähti laskettamaan melkein täyttä ravia koivukujan läpi, jonka luonto oli istuttanut kahden puolen tietä tuonne herrastaloon saakka, mikä näkyi kylältä vähän loitompana. Avonaisen portin läpi ajaa remuutti kuorma hovin tiluksille. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä avaroilla autioilla vainioilla, joilla viime vuoden laiho vielä oli kellastuneena kulona, vaikka sen jo tavallisessa menossa olisi pitänyt tehdä tähkää tähän aikaan vuodesta. -- Saapi se tuokin hovilainen odottaa satoaan, tuumaili hevosmies sydämensä sisimmässä sopukassa vähän ilkahtaen. Nyt kohtasi Jumalan viha sekä herroja että talonpoikia eikä haitannut, vaikka edellisetkin saivat kerran vähän kokea kohtalon kovia iskuja, jotka tavallisesti aina sattuivat talonpoikiin ja mäkitupalaisiin. Mutta tällä kertaa eivät herratkaan pääsisi vapaiksi, vaikka istuivatkin koreissa kartanoissaan ja polttelivat kartuusitupakkaa, pelasivat korttia ja maksoivat työmiehen palkan seteleillä täytetyistä pöytälaatikoistaan. Yleensä ei heillä mahtanut ollakaan muuta tekemistä. Mutta nyt tähkisivät suuretkin pellot vasta heinäkuussa ja joutumattoman viljan kylmäisi elokuun ensi halla. Mistäpähän sitten ottivat rahaakaan pöytälaatikkojensa täytteeksi...

Oikeastaan ei hänellä ollut mitään herroja vastaan, olivathan ne päinvastoin hyvät olemassa, kun sato tuli huono ja talonpojan piti lähteä työansiolle. Olihan hän itsekin useat kerrat saanut hyvillä ehdoilla isännältään sekä siementä että rehua, mutta kuitenkin! Eikä hän voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa siitä, että Jumala kerran itsekin jakoi oikeutta muotoon katsomatta ja että hän antoi kaikkien kärsiä kaikkien synneistä eikä ainoastaan talonpoikain. Sillä joskin herrat, joilla aina oli hyvät päivät, tekivätkin syntiä vähän vähemmän kuin talonpojat, syyttömiä eivät suinkaan olleet hekään! Syytön ei ollut kukaan ihminen. Oli hän nähnyt juovuksissa sekä vallesmannin että ruununvoudin, vaikk'eivät ne olleetkaan huutaneet ja tapelleet niinkuin talonpojat. Sen tähden oli Jumalan rangaistus heillekin ansaittua.

Siitä huolimatta asetteli hän housujaan ja hattuaan vähäsen, kun loitompaa näki herrastalon mahtavan katon häämöttävän pienen kylän matalien töllien ylitse. Herrastalon suuruus vaikutti häneen, ja kun hän oli ajanut kylän läpi, laskeusi hän alas kuorman päältä, laitteli Ruskon otsatukkaa päitsien alla, iski sitä pistokkaalle saadakseen ryhtiä paremmaksi ja valmistautui juhlakulussa menemään herrastalon ikkunain ohitse, sillä sen hän oli jo nähnyt, että tie kulki aivan likitse.

Kuta lähemmä hän tuli mustia ikkunanruutuja, jotka niin kuin kylmät tarkkaavat herrasväen silmät tuijottivat tietä pitkin, sitä enemmän hän tunsi, kuinka hänen toivotuksensa äsken olivat olleet pahat. Sillä tuollahan ei ollut ainoastaan yksi päärakennus -- kaksihan niitä oli! Se, joka oli lähempänä tietä ja ikäänkuin piti silmällä ohikulkevia, oli vanha, arvokas ja mustunut. Se oli kaksikerroksinen ja vetäytyi ylhäisesti maantiestä pois lehdettömien hedelmäpuitten taakse -- ne olivat varmaankin omena-, päärynä ja kirsimarjapuita, arvaili hän.

Oli oikeastaan tyhmää, että herrasväet rakensivat huoneensa noin likelle maantietä häiritsemään matkustajaparkain tierauhaa, tuumaili hän. Toinen rakennus oli aivan uusi ja suuri ja komea, päädyt suipot ja kaikkialla puuhun leikeltyjä koristuksia. Vasta maalattu se myöskin oli, ja siinä se oli leveänä, koreana ja itsetietoisena keskellä suurta puutarhaa, niin että kyllä se ehkä pysyisi pystyssä tuo herra, vaikka halla panisikin viljan. Pohjalainen ajatteli ohimennen, että mitähän herrasväet sanovat Ruskosta ja hänestä kun näkevät heidät, ja varmaankin he nyt parhaillaan ikkunoista tähystelevät -- mitäpä niillä olisi muutakaan tekemistä! Surukseen tunsi hän kuitenkin, ettei tässä juuri miltäkään mahdettane näyttää, ja alakuloisena, melkein nöyränä äskeisen uhkamielisyytensä jälkeen, ajoi hän tuulimyllyn ohitse, joka seisoi liikkumattomana jauhamisen puutteessa; -- sen talon kannatti pitää omaa tuulimyllyäkin! Sitten kääntyi tie, ja hänen täytyi useita satoja kyynäriä kulkea suoraan noita tuikeita, mustasilmäisiä ikkunoita vastaan, voimatta täältä asti nähdä, oltiinko häntä katsomassa eli ei. Häneen vaikutti niin vastenmielisesti se, että häntä näkymätön herrasväki sieltä tarkastelee, että hän ihan hypähti, kun talon ruokakello samassa soitti päivällisille ja sen ääni kuului selvästi ja helakasti läpi kylmän ilman. Kun hän vihdoinkin oli aivan puutarhan kohdalla, jossa oli suuri valkeaksi maalattu portti, kääntyi tie taaskin, ja hän ehti pikimmältään nähdä, että noissa mustissa, valkeilla uutimilla varustetuissa ikkunoissa ei ollut ketään katsomassa.

Kunnioituksen tunne täytti hänen rintansa, kun hän kulki vanhan rakennuksen ohi, ja helpotuksesta huoaten hän ajoi edelleen. Parin minuutin kuluttua hän oli sivuuttanut hovin ulkohuoneetkin.

Mutta silloin tuli häntä vastaan maantiellä kaksi herraa. Kävelystä ja heidän puhelutavastaan huomasi jo heti, että herroja ne olivat nuo. Pohjalainen ruoppaisi lakkia kädellään ja vastaukseksi sai hän lyhyen sotilaallisen hyvänpäivän toiselta lihavammalta herralta, joka oli kaunis, leveäharteinen mies, ryhti jäykkä ja pienet viikset ylöspäin kiverretyt.

Ne tarkastelivat tutkivin silmin häntä ja hänen kuormaansa.

-- Miste olet? kysyi tuo pönäkämpi herroista huonolla suomen kielellä.

-- Pohjanmaalta olen, vastasi ajaja ja seisautti hevosensa.

-- Työn haussa?

-- Missäpä häntä muussakaan kuin työn haussa.

-- Joko siell' kotipuoli hätä kantapäät polke?

-- Eiköpä ehkä jo poleksine ... lähdin sieltä jo kohta uuden vuoden jälkeen, mutta liki se jo silloinkin piteli...

-- Viet lumppuja paperitehtaaseen, näen mä. Mutta mites sitten aiot?

-- Tottapahan hätä keinon keksii...

-- Vähä työtä tene aika?

-- Ainahan tuota työtä on, kun lie tekijätä.

-- Kuules häntä vain! virkkoi herra ruotsiksi kääntyen toverinsa puoleen. -- Milloinka nämä meidän hämäläiset oppivat tuolla äänellä puhelemaan?

-- Kai se kestää odottaa, vastasi toinen huulillaan tyyni hymy, johon kätkeytyi ivaakin puoleksi, -- kai se kestää odottaa...

Tummaverinen, pitkä pohjalainen oli ottanut lakin päästään puhellessaan herrain kanssa, ja kuta kauemmin hän katseli tuota pönäkkää koukkunokkaista herraa, sitä suurempi kunnioitus hänessä heräsi. Hänen talonpoikaisvaistonsa sanoi hänelle, että tuolle sitä pitää osoittaa kunnioitusta jos kenellekään. Toinen, joka oli rauhallisen näköinen, jolla oli ystävällinen hymy huulilla ja katse lempeä, se oli varmaankin vain tämän toisen pehtori. Ja salaisesti hän tätäkin tarkasteli asetellessaan lakkia paikoilleen päähänsä.

-- Mike nimi? kysyi pönäkkä herra taas.

-- Kalleksihan nuo on sanoneet.

-- Ei, vaan liikanimi?

-- Kalle Pihl.

-- Sotamiehen poika? Vai oletko itse ollut sotaväessä?

-- En, vaan ukkovaari lie siellä ollut Ruotsin aikaan.

-- No, siinepä selitys, miksi sinulla on miehen ryhtikin! lopetti hän kuulustelunsa ja käänsi hyvästiä sanomatta selkänsä pohjalaiselle.

Mutta toinen herra silmäsi vielä kerran hevosta ja miestä ja juuri kun olivat lähtemäisillään, sanoi hän hyvällä suomen kielellä:

-- Jos ette saa tuottavampaa työtä muualla, niin tulkaa Kotkaisiin. Huomenna aletaan ajaa lantaa pellolle, sillä kesä tulee tuossa paikassa, kun kerran saadaan lämmintä ilmaa, ja silloin tarvitaan kaikki miehet työhön.

Hän nyökäytti ystävällisesti päätään pohjalaiselle, joka oli vähän ihmeissään siitä, että herra oli puhutellut häntä näin ystävällisesti, ja sitten poistuivat he kartanolle päin.

Mutta hevosmies kiipesi kuormansa päälle tuumien tätä kohtausta ja koettaen arvailla, keitä nuo herrat oikeastaan olivat olleet. Ja hän jäi siihen käsitykseen, että pönäkkä oli Kotkaisten herra ja tuo ystävällinen ainoastaan hänen pehtorinsa.

TOINEN LUKU

Kun ensimmäinen kesäpäivä puolen vuoden pituisen talven jälkeen koitti, säteili se lämpöä ja siunausta yli kangistuneen Suomen niemen. Vaikka lämpimät ilmat tulivat niin myöhään, että ne melkein sattuivat yhteen kesäpäiväntasauksen kanssa, unohtivat kuitenkin kaikki hetikohta pitkän odotuksensa, ja toivon ikuisella luottamuksella uskoivat he, että kesä vielä voisi korvata myöhäisen kevään. V. 1867 ei ollut ollenkaan kevättä Suomessa. Lämmintä leyhähti yhtäkkiä ilma täyteen eräänä aikaisena aamuhetkenä, etelätuuli puhalteli ja varjossa oli 25 astetta lämmintä, samalla kun aurinko ensi kerran monen pitkän viikon perästä kohosi tummansinisen taivaan kannelle suurena ja kirkkaana. Siirtyminen harmaasta takatalvesta häikäisevään kesäpaisteeseen oli niin nopea, että sarvikarja, joka ruoan puutteesta jo oli lakannut märehtimästä pimeissä parsissaan, alkoi iloisesti ammua ja kytkimiään kiskoa, hevoset hirnuivat ja polkivat jalkaa, vasikat ynisivät ja lampaat määkivät lamponavetassa. Veltto sikakin nosti voimakkaalla kärsällään pahnansa oven saranoiltaan, ja höyhenkarja soitteli puutorvia tässä elukkain juhlakonsertissa.

Ihminen heräsi kuullessaan kaiken tämän ilon ympärillään, hieroskeli hämmästyneenä silmiään eikä tahtonut ottaa uskoakseen, mitä näki. Hän oli nukkunut pitkään, sillä päivä paistoi jo ikkunasta sisään, ja tämä varhainen aamu oli paljon valoisampi kuin eilinen puolenpäivän aika.

Riemuvoittoinen aurinko, joka tänään herätti iloa niin laajalti, heitti kimpun virkeitä säteitään huoneeseen ikkunasta, joka oli Kotkaisten kartanon toisessa päädyssä ja jonka uutimia ei ollut pitkään aikaan tarvinnut laskea alas suojaksi aamuauringolta. Sen kirkas valo herätti unestaan miehen, joka yhtäkkiä hieraisi unen silmistään, kysyi aikaa kelloltaan ja varovasti avasi ikkunan raolleen, heittääkseen sen samassa huumautuneena selälleen ja antaakseen lämpimän aamuilman tulvata huoneeseen. Viikkokausien pitkän ja ikävän odotuksen jälkeen oli se vihdoinkin tullut, tuo elinvoimainen, pelastava, uudistava kesä! Ikään kuin palkitakseen maailmaa pitkän odotuksen kiusoista alkoivat auringonsäteet ja sen lämpö jo varhain aamulla imeä routaa maasta, niin että maa höyrysi kartanon ympärillä, ja korkealle yli alastomain metsien ja vainioiden puhalsihe leivonen yhden ainoan pitkän riemusävelen tuhansien iloista kiitosta tulkitsemaan.

Kahdeksantoista tunnin pituisina työpäivinään teki aurinko yhdessä ainoassa viikossa merkillisiä ihmeitä. Juhannusaattona ei ollut enää ainoatakaan lehtipuuta Kotkaisten tiluksilla, joka olisi voinut vastustaa auringon syleilyä. Pienet tammetkin levittivät varovasti arkoja lehtiään illan tyynessä ilmassa, ja viinimarjapensas työnsi innoissaan kyynärän pituisia uusia oksia yhtenä ainoana vuorokautena.

Mutta vaikkakin kesä kiiruhti parantamaan viivytyksen tuottamia vammoja, ei se kuitenkaan saanut ruista tähkälle ennen kuin kaksi viikkoa jälkeen tavallisen ajan, ja myöhästynyt kevättouko pilkisti peloissaan ja kellanvihreänä peltojen mullasta, kun sen oikeassa menossa jo olisi pitänyt tehdä siementä. Maamies käveli levottomana saroillaan ja oli iloinen, kun ajatteli apua ylhäältä, mutta tuli aivan alakuloiseksi, kun muisti ainoastaan esivaltaa ja pitäjän makasiinia.

Kotkaisten kartanossa oli ukkovaarin ajoilta säilynyt vanha tapa, että sinne juhannuksen aattoillaksi kokoontuivat kaikki pitäjäläiset ja heidän vieraansa, sekä tutut että tuntemattomat, nauttimaan Mannersköldin perheen vieraanvaraisuutta. Entisinä aikoina, kun ukko vielä oli parhaissa voimissaan, ei yksikään matkustaja saanut ajaa Kotkaisten sivu sinne yöpymättä. Puhuttiin politiikkaa, juotiin totia, ukko kertoi 1808 vuoden sodasta -- sillä hän oli itse ollut mukana kahdeksantoistavuotiaana vänrikkinä -- syötiin vankka illallinen, ja sitten vietiin vieras yöksi yksinkertaiseen vieraskamariin toisessa kerroksessa. Valkoiset vuoteet olivat siellä aina valmiit vastaanottamaan uupuneen matkamiehen, ja harvoin ne kelin aikaan olivat tyhjinä yhtäkään kertaa viikossa. Kun sitten Suomen ensimmäinen rautatie valmistui ja kulki aivan talon lähitse, tuli vieraanvaraisuuskin vanhanaikaiseksi, ihmiset käväisivät vain pikimmältään talossa ja ainoastaan sukulaiset, joita oli kylläkin suuri joukko, ja lähimmät ystävät poikkesivat ohimennessään pidemmäksi aikaa Kotkaisiin viipyäkseen siellä muutamia päiviä ja nauttiakseen vanhan kansan hyväntahtoisesta ja yksinkertaisesta vieraanvaraisuudesta. Veturi toi tullessaan uuden ajan ahertavat hommat ja kiireet, ei joudettu enää maaseudun rauhassa elämään, se avasi uusia aloja vanhoille vieraille, ja ne uudet alat vieroittivat heidät siitä hauskasta kodikkuudesta, jossa he ennen olivat niin hyvästi viihtyneet.

Mutta juhannusaattona tultiin monissa miehin päivällisille Kotkaisten kartanoon. Pitäjäläisiä, naapureita ja sukulaisia tuli kuka rautateitä myöten, kuka vaunuilla tai muilla yksinkertaisemmilla ajopeleillä, miten minkin sopi. Herrasaaren kapteeni ajoi rautatien ensi luokassa ja oli lähettänyt palvelijansa ja vaununsa maantietä myöten voidakseen palata illalla takaisin. Juuri eilen illalla oli kulkenut ylimääräinen juna vieden rautatieherroja uudelle rakennettavana olevalle Pietarin-radalle, joka jo oli kiskoitettu vähän matkaa lähtöpisteestään vanhalla radalla, ja rautatieherrat ajoivat mielelläänkin pari peninkulmaa rattailla maantietä myöten pelatakseen vistiä ja viettääkseen yönsä naimattoman kapteeni Thoreldin komeassa ja mukavassa kodissa. Tänään oli hän sitten seurannut heitä rautatielle.

Siellä tulivat tuomarin ja pastorin herrasväet, vanha neiti Kumlin, eversti Pavloff Hämeenlinnan venäläisestä rykmentistä ja lähimmät sukulaiset: oikeustieteen professori Mannersköld Helsingistä ja kanslianeuvos Mannersköld Turusta, molemmat suurine perheineen. Paitsi vanhaa sotaneuvos Mannersköldiä ja hänen naimatonta tytärtään Anna Charlottaa, joka hoiti hänen talouttaan vanhassa kaksikerroksisessa rakennuksessa, kuului Kotkaisten herrasväkeen vielä toinen tytär Maria, naimisissa varatuomari von Blumen kanssa, joka yksityisenä miehenä oli hoitanut maatilaa jo viisitoista vuotta. He asuivat toisessa rakennuksessa. Kun heidän seitsemän lastaan luetaan mukaan, niin oli Kotkaisten päivällispöydässä kaikkiaan neljäkymmentä suuta napsamassa.

Neiti Anna Charlotta tiesi kertoa aikaisemmista pidoista, jolloin Kotkaisten kartanossa oli valmistettu yösija kuudellekymmenellekin hengelle, ja sen tähden hän hiukan alakuloisena väännätti kaulan ainoastaan kahdeltatoista päivälliseksi paistettavalta kanalta, -- sillä oli niitä ollut päivällisiä, jolloin kartanon monet torpparit itsestään toivat isot määrät siipikarjaa kuultuaan että vieraita oli satoja. Mutta tyytymätön ei hän sentään ollut nytkään.

Varatuomari von Blume oli itse ollut rautatieasemalla tulijoita vastaanottamassa. Osa vieraista sai ajaa taloon, toiset mieluummin kävelivät lyhyen matkan, ja näiden joukossa oli kapteeni Thoreld, joka tahtoi vielä neljänkymmenenneljän vuoden vanhanakin käydä nuoresta miehestä. Puolitiessä tuli heitä vastaan neiti Anna Charlotta, rouva von Blume ja hänen kaksi vanhempaa lastaan, tytär Louise, joka äskettäin oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja poika August, jonka olisi pitänyt tulla ylioppilaaksi tänä keväänä mutta joka oli saanut reput kirjoituksissa. Hän oli vielä niin pahoillaan siitä kolauksesta, ettei ollut uskaltanut tulla isänsä kanssa asemalle Kotkaisten kartanoa edustamaan.

Ei tahtonut tulla loppua kättelemisestä ja tervehtimisestä, kun talonväki ja vieraat tapasivat toisensa puolivälissä matkaa, auringon heleästi paistaessa. Kapteeni Thoreld oli mainiolla tuulella ja lasketteli kohteliaisuuksia, viikset korkealle kiverrettyinä, ja koettaen neiti Louisen tähden olla liiaksi huohottamatta, vaikka lämmin ahdisti häntä niin, että hiki valui virtanaan otsalta ja poskilta. Hän pyyhki sitä pois, kiitteli viimeisestä, valitteli, etteivät von Blumelaiset olleet hänen käyntiinsä vastanneet ja antautui neiti Louisen toveriksi loppumatkaa kuljettaessa. Varatuomari von Blume hymyili hyväntahtoisesti sivellen suuria vaaleita viiksiään ja jatkoi sitten totista huolestunutta keskusteluaan maanviljelyksestä vävyjen kanssa, joilla oli isot edut valvottavana Kotkaisten kartanossa. Rouva von Blume esiintyi emäntänä ja tuon puhelevan, nauravan kulkueen takana kulki onneton ylioppilaskokelas ja syytteli onnellisemmalle serkulleen hänelle ylioppilastutkinnossa tapahtuneita vääryyksiä.

Venäläinen eversti kantoi käsivarrellaan tulipunaisella veralla vuoritettua sinelliään ja kuunteli ääneti herrain keskustelua maanviljelysasioista; -- hän tulisi avaamaan sanasäkkinsä vasta sitten, kun vanha sotaneuvos vetoaisi hänen hyväntahtoiseen venäläiseen leikillisyyteensä.

Juhannusaurinko valoi mahtavaa lämmintään tuohon kirjavaan ryhmään, joka vaelsi valkeaa maantietä pitkin tummien honkain välissä ja koetti kaikin voimin korvata entiset laiminlyödyt tekonsa.

Porstuansa rappusilla otti sotavanhus tulijoita vastaan vanhoilla sukkeluuksilla ja patriarkaalisella arvokkuudella, vaikka vartalo jo olikin vuosien ja vaivojen murtama. Hän taputteli ystävällisesti venäläistä everstiä selkään; samalla kun veitikkamaisuus pilkisti hänen kurttuisten kulmiensa alta hän sanoi jotain puoleksi pistävää, puoleksi leikillistä komealle kapteenille ja meni sitten selkä kumarassa mutta tanakoin askelin kaikkien muiden edellä sisään.

Illemmalla oli talon miehillä paljon puuhaa männikkömäellä vähän matkaa puutarhasta. Vanhoista tervatynnöreistä, havurydöstä, aidaksista ja pihkaisista pikkupuista tehtiin suuri kokko. Innokkaimpia olivat nuo muutamaan tusinaan nousevat perheeseen kuuluvat pikkupojat. Pihkautunein käsin, tervautunein vaattein ja nokisin housuin kantoi tämä kastettu ja kristillisesti kasvatettu nuoriso verrattomalla innolla polttoaineita tuohon jättiläissoihtuun, joka suuren pakanallisen auringonjumalan kunniaksi olisi sytytettävä vuoden lyhimpänä yönä sillä tavalla ylläpitämään valoa sammuttamattomana koko yön. Kun soihtu on loppuun palanut muutama tunti puoliyön jälkeen, ottaa aamuaurinko taas suorittaakseen temppelipalvelustaan kesätaivaan valoisan kupolin alla, nostaa soihtunsa itäiseltä taivaanrannalta ja palkitsee lämmöllään ihmisen uskon valoon ja vapauteen.