Part 8

"Vai on puhuttu. Ne ovat ihan valeita semmoiset puheet. En minä ole kihloissa paremmin kuin sinäkään."

"Jopa nyt jotakin! Ja täällä tiettiin jo morsiammelle nimikin panna -- Koiviston Liisaksi kai sitä mainittiin -- -- -- vaikka samapa nimestä; enhän minä tunne tuota kuitenkaan. -- Vaan kun ei liene asia tosi, niin sen parempi! Hei, ota sitten täältä joku tyttö ja tule tanssimaan!"

"Vastahan minä melkein olen tanssinut, vaikka saatanhan tuota vieläkin mennä", vastasi Jaakko vähän hämillään Pekan puheista ja miettien, jotta olisikkohan tuo Heikki mahtanut jollekin puhua, mitä hän oli sydämmensä asioista sille maininnut, ja siitä sitten tuommoinen huhu levinnyt -- väleenpä näkyy jos mikä asia tiedoksi joutuvan, jos siitä vaan jollekin ainoalle pikkusenkaan luiskahtaa. --

Ja Jaakko katsahti ympärilleen, jotta missä Anni on, ja kun hän tämän huomasi, lähestyi hän tätä, nyykäytti vähän päätään ja tahtoi tanssimaan. Monioita kertoja kun olivat lattian ympäri kiitäneet, vei hän kumppaninsa takaisin toisten tyttöin joukkoon, joista taas valitsi yhden Toivoniemen piikoista ja lähti tätä tanssittamaan, kiidätti monioita kertoja lattian ympäri pelimannin rivakasti soittaessa ja vei sitten takaisin.

Sitten hän kuuli, kuinka puhemies kilisti lasia ja kehoitti muita tekemään samoin. Jaakkokin meni pöydän ääreen, joi morsiusparin onneksi viinaryypyn, palasi takaisin ja lähti taas Annia tanssittamaan.

Kohta sitten äkkiarvaamatta monta nuorta miestä kävi heihin käsiksi, nosti käsilleen, nakkeli kohti kattoa ja otti käsillään sitten vastaan; ja samalla lailla tehtiin muutamille toisillekin nuoruuden iässä oleville pojille ja tytöille ja vanhan tavan mukaan huudettiin heille:

"Häät häistä, piot pioista. Kemut kesteistä hyvistä!"

"Jospahan tuo toivo toteutuisi, niin ei suinkaan minulla olisi mitään sitä vastaan", ajatteli Jaakko, kun, taas seisoi omilla jaloillaan; vaan Anni naurahtaen tunkeutui toisten tyttöjen suojaan, jottei ainakaan toistamiseen häntä nostettaisi ja kattoa kohti nakeltaisi.

"Väärällä vuorollapa nostivatkin minun", tuumasi Vilppo leikillään muutamalle toverilleen, "kun sattuikin Virsu Elli kumppaniksi."

"Miksi se olisi ollut väärällä vuorolla!" vastasi puhuteltu. "Kenen sinä sitten olisit halunnut Ellin sijaan?"

"No, toistahan olisit ollut, kun olisi sattunut Anni -- -- --"

"Vai Anni! Vaan Annipa sattuikin oikealle paikalle, kun osui Jaakon kanssa. -- -- -- Sitä paitsi, Virsu Ellihän on kelpo tyttö. Kiitä onneasi, että semmoinen sattui!"

"No, no, en mä häntä moittia tahdokaan. Vaan kuitenkin -- -- -- Jaakollahan on alapuolessa morsian."

"Usko sinä hänellä siellä morsiammen olevan, jos tahdot, vaan vielä sen näet, että täältä puolesta hän vaimon itselleen ottaa, jos hän vaan naimisiin aikoo ollenkaan mennä."

"Käyköönpä sitten miten tahansa! Mitäpä se minuun kuulukaan!"

Ja kun Vilpon puhekumppani samassa poistui, niin Vilppokin kohta taas otti osaa muitten lysteihin, meni kisailemaan tyttöin kanssa, laski leikkiä, nauroi ja oli iloinen.

Kauan kestivät häät ja hyvät ne olivatkin -- sai hääväki kylläkseen ruokia ja juomia nauttia ja lystiä kokea -- vaan vihdoin ne kuitenkin loppuivat ja vieraat lähtivät häätalosta, sinne jättäen jälkeensä mieluisat muistot, ja hajausivat kukin taholleen.

Toivoniemeläisten ja pappilalaisten mentyä lähtivät Törmäläisetkin vanhalla ruunallaan kotiaan ajamaan; vaan nytpä ei enää Eeva heidän muassaan palannutkaan; -- se oli iäkseen luopunut lapsuutensa kodista, jättänyt tyttöikänsä jälillepäin ja jäänyt häätaloon, miehelään mennäkseen, aviomiehensä Heikin kanssa vastaiset elämänsä päivät viettääkseen, ilot, surut ja huolet tasatakseen.

XIV.

Jaakko eleli elelemistään kotipuolessaan, sai halon hakkuuta työkseen muutamasta kylän isoimmasta talosta ja palkakseen jyviä, jotka vei kotiaan ja jotka siellä käsimyllyssä jauhettiin, sitten leivottiin ja syötiin sitä myöten kuin saatiinkin.

Tultiinhan tuota kutakuinkin toimeen Törmälässä eikä Jaakolla ollut erityistä valittamisen syytä, vaikk'ei hänellä mitään lihavia päiviä ollut, eikä kassoja ruvennut keräytymään. Pieksunsa ja vaatteensakin olivat jo kuluneet jotenkin pahanpäiväisiksi; housuissa ja takissa oli paikka paikan päällä ja turkissa oli päällinen monestakin kohti repeillyt ja sitten korjattu. Tulihan noissa kuitenkin toimeen, vaikk'eivät ne näköjään olleet kehuttavat; ei niissä pakkanen kovin hätyytellyt.

Kului aikaa päivästä päivään, viikosta viikkoon, niin jopa alkoi Jaakolla tehdä mieli tavata Annia, jota ei ollut sattunut näkemään sen jälkeen kuin Pajuvaarassa olivat häät olleet. Niissä oli häneen tästä jäänyt niin miellyttävä muisto, joka teki yhä kirkkaammaksi hänen sielussaan ennestään olevan kuvan tästä lapsuutensa paraasta tuttavasta, että hän nyt entistä selvemmin tunsi, kuinka pahasti oli erehtynyt, kun oli tämän kerran ollut unehuttamaisillaan ja mieltynyt Koiviston Liisaan. Haihtumistaan oli hänestä haihtunut se paha mieli ja suru, jonka oli tuntenut sen jälkeen kuin oli tullut näkemään, ettei rakkausasiansa onnistunutkaan Liisan suhteen, ja hän oli ruvennut ajattelemaan tästä Liisasta, että tottapa se ei ollut hänelle aiottukaan, että tottapa se ei ollutkaan se oikea, jonka kohtalo olisi hänelle määrännyt. Mitäpä siis asiaa kannattaa surrakaan! Eihän se suremalla kumminkaan parane. Sen sijaan olivat ne ystävyyden tunteet, joita hän ennen oli tuntenut Annia kohtaan, entistä suuremmiksi heränneet, ja hän oli toden teolla ruvennut ajattelemaan, että tämä mahtaakin olla se, joka on hänelle aiottu. Onhan jo aika siitä tälle itselleen jotain mainita, jotta saa kuulla, mitä tämä siitä arvelee.

Kun Jaakko sitten ajatteli varallisuuden tilaansa, niin huomasi hän, ettei hänellä olekaan mitään entistä omaisuutta eikä ison perinnön toivoa; eikä siis tulevaisuus kovin loistavalta näytä. Hänellä ei ole omituista taloa eikä mökkiäkään, johon nuoren vaimonsa keralla saattaisi asettua asumaan; ja vanhempain kodissa oleminen taas kävisi kovin ahtaaksi; eikä varsin haluttaisi huonemiehinäkään asua; mukavampi tietenkin olisi asua semmoisessa paikassa, jota saisi omakseen sanoa; Anni etenkin, joka on talon tyttö, mahtaisi ikävöidä omia tuparakennuksia ja tiluksia, jospa eivät isoja olisikaan. Sitten ajatteli Jaakko, että tätä nykyä hänen tienestinsä kuluvat sitä myöten kuin ne tulevatkin, jotta ei mitään säästöön jää. Naineena miehenä tietenkin pitäisi olla enemmän tuloja. Mutta onhan hänellä kuitenkin terve ruumis ja voimakkaat käsivarret, joilla kykenisi vaikka talon tekemään, kun vaan joku suvaitsisi tiluksilleen tehdä -- verotaloa sitä ei toki kykene ilman varoja hankkimaan --. Sitä paitsi, vielähän nuo mahtanevat työmiehenkin ansiot parata ja paremmat työajat tulla, kesäksi viimeistään, vieläpä ennenkin, jos sattuisi tukkitöitä tulemaan, joista moni on hokenut. Vaan aikapa niitä ruveta kaikkia asioita juurta jaksain ajattelemaan ja joka seikasta huolehtimaan! Rakkaus ei esteitä kysykään. Näkyyhän se siitäkin, että monet huonommatkin naimisiin menevät.

Hyvin mietittyään asiaa teki Jaakko vahvan päätöksen mennä Annia tapaamaan.

"Kuulehan Anni, armas ystäväni!" sanoi hän tämän luokse tultuaan. "Mitäpä pitkistä puheista ja koreista sanoista! En minä sanoilla kuitenkaan osaa tunteitani selittää semmoisina kuin ne sydämmessäni ovat. Lyhyesti siis: minä olen tullut siihen vakuutukseen, ettei kukaan paremmin kuin sinä ole minulle elämän kumppaniksi sopiva. Suostutko siis minun kanssani taloksi rupeamaan?"

"Voi Jaakko, kuinka puhut!" vastasi Anni häneen surullisen silmäyksen luoden. "Jos vuosi sitten olisit tuota kysynyt, niin olisin kenties toisin vastannut kuin nyt. Minä katselin sinua silloin eri silmillä. Silloin luotin minä paremmin sinun ystävyyteesi ja uskoin sinua mieheksi, josta ei kerran herännyt ystävyyden tunne helposti haihdu. Minusta tunnuit sinä silloin kaikkein rehellisimmältä ja luotettavimmalta kumppanilta ja minä elin hyvässä toivossa sinun suhteesi. Mutta ne ajat ovat menneet ja minä olen nähnyt toiveitteni tyhjiin rauenneen. -- Kuinka voitkaan sinä puhua minulle enää mitään tuollaista, kun sinulla on ennestään morsian!"

"Mitä sinä nyt -- -- --! Eihän minulla mitään morsianta ole -- -- --."

"Niinkuin minä en tietäisi, vaikka koet sitä salata. Mene sinä rakastettusi luo, äläkä sydäntäsi kahdelle anna!"

"Voi, Anni armas! Usko minua, kun minä varmasti vakuutan sinulle, etten koskaan ole ketään tyttöä niin suuresti rakastanut kuin sinua. Minä vakuutan, että sinulle minun sydämmeni lämpimimmästi sykkii ja siinä sinulla on iäti poistumaton sija."

"Vähät minä sinun vakuutuksistasi, kun tiedän kuitenkin, että sinun sydämmessäsi kerran eräs toinen on etevämmän sijan vallannut. Mitä sinä minusta! Anna minun olla rauhassa."

"En minä sinua rauhaan jätä ennenkuin lupaat rakastaa minua. Mikä sinun mielesi nyt on muuttanut? Miksi olet noin nurjamielinen minua kohtaan?"

"Johan minä sen olen sanonut. Pitäisihän sinun se kerralla uskoa. Tyydy entiseen kultaasi äläkä kahta ota!"

"Minulla ei ole mitään kultaa; johan sen olen sanonut. -- Enpä minä oikein ymmärrä käytöstäsi. Et sinä tuollainen ennen ollut, kun me lapsuutemme päivinä ja ensimmäisessä nuoruudessamme päiväkaudet useinkin yhdessä olimme, ilomme ja surumme tasasimme. Mutta ovatpa tainneetkin ajatuksesi siitä ajasta kypsyä ja sinä olet tullut huomaamaan, että oletkin talon tyttö ja minä vaan mökin poika, vähävarainen työmies, jolla ei ole omaisuutta isosti enemmän kuin vaatteet päälläni."

"Mitä sinä nyt tuollaista! Semmoiset seikat eivät vähääkään mielipiteisiini vaikuta. Sitä paitsi, eihän minunkaan kodissa löydy varallisuutta isosti enemmän kuin Törmälässäkään."

"Ovathan nämä vaatteeni tosin huononlaiset vaan ehkäpä ne vielä paranevat, kun ajatkin paranevat", jatkoi Jaakko, paikkasia housujaan katsellen ja koettaen jos jotakin arvella syyksi Annin käytökseen.

"Vähät vaatteista! Ne eivät miestä tee. Eihän sitä ole hevostakaan karvoihin katsominen."

"No -- tuota -- sitten mahtaneekin sinulla olla sulhanen jo ennestään?"

"Eipä ole, eikä tule olemaankaan."

"Ethän toki naimatonna ikääsi pysyne. Sitä minä en usko", sanoi Jaakko, miettien kuinka hän oli monta vastusta kokenut ja huonosti monessa asiassa onnistunut pitkin ikäänsä, ja arvellen, että jos asiansa ei menesty Anninkaan suhteen, hän varmaankin lienee huono-onnisin ihminen tämän maan päällä.

"Älä toki ole tyly minua kohtaan äläkä salaile ajatuksiasi!" lisäsi hän sitten, "vaan olkaamme hyviä ystäviä kuin ennenkin, ja suostumuksen merkiksi tahdon minä sinulta ottaa muiskun."

"Älähän toki! En anna sinulle suuta", huudahti Anni ja vetäysi syrjään, kun Jaakko lähestyi häntä. "Liianpa olet rohkea. Tiedä se, että minä olen suuttunut sinuun!"

"Älähän noin kova toki ole! Sinä et nyt ole itsesi kaltainen."

"Mene pois, että pääsen rauhaan sinusta, äläkä turhanpäiväisesti sanoja latele, jotka ovat minulle vaan kiusaksi!"

Jaakolla ei onnistunut kosinta. Anni näytti olevan niin taipumaton ja huonolla tuulella, etteivät siihen ystävällisimmätkään sanat pystyneet. Jaakolla ei viimein ollut muu neuvona kuin mieli raskaana poistua Annin luota ja mennä kotiaan.

XV.

Jaakko oli hyvin pahoilla mielin huonosti onnistuneen kosintansa johdosta, ajatteli ja mietti pitkin päätään, mitenkä saisi Annin mielen muuttumaan ja itseensä taipumaan. Tuntui kovin pahalta ajatella, että toivo Anninkin suhteen olisi kuuksi päiväksi häneltä mennyt. Ja niinpä tätä nykyä kyllä näyttikin, että turha on toivoakaan. Annin sydän on kylmä ja tunnoton. Vaan jos hän ei sitä saa, niin minkäpä siihen -- -- --! Ei ole muu neuvona kuin surra ja sitten odottaa surun haihtumista.

Toisinaan hänen ajatuksensa lennähtivät siihen aikaan, jolloin hän oli rakastunut tai ainakin luuli rakastuneensa Koiviston Liisaan ja tämän iloinen hymyily, leikillinen luonto ja veitikkamaiset ruskeat silmät pyörivät hänen ajatuksissaan. Mutta kun hän vertaili Liisaa ja Annia toisiinsa, niin tuntui hänestä, että tämän jälkimmäisen menettäminen tuotti hänelle paljoa suuremman surun kuin minkä hän oli tuntenut sen jälkeen kuin toivonsa Liisan suhteen oli mennyt. Se suruhan ei pitkällinen ollutkaan.

Kun Jaakko havaitsi, etteivät surulliset ajatukset ruvenneet hänestä luopumaan, niin koki hän olla Annia kokonaan ajattelematta ja uskotella itselleen, että hän kyllä tuli toimeen ilman tämän rakkautta; mutta sittenkin pyöri vaan Anni alinomaa hänen ajatuksissaan; sitä kuvaa hän ei millään keinoin saanut mielestään karkoitetuksi.

Kun hän ajatteli Annin sen iltaista käytöstä, jolloin hän oli tälle lemmestään maininnut, niin hän muisti, että se myötäänsä vaan oli hokenut, jotta hänellähän on jo ennestään morsian. Se oli vissiin Pajuvaaran Heikin kautta kuullut jotain hänen rakkausasioistaan ja siitä häneen suuttunut. Jospa hän osaisi sen rakkausasian niin selittää, että Anni tulisi sen oikein ymmärtämään ja huomaamaan, ettei se niin kovin vaarallinen olekaan kuin tämä ehkä luulee, niin ehkä tämä sitten leppyisi. Sen asian pitäisi Annin saada nähdä oikeassa valossa. Kenties olisi paras suoraan tunnustaa koko rakkausseikka Koiviston Liisan suhteen, juurta jaksain selittää asia ja pyytää Annilta anteeksi.

Jaakko ajatteli ajattelemistaan, ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin tunsi hän rakkautensa suuruuden Annia kohtaan. Hänestä tuntui, että se kuitenkin on se oikea, joka häntä varten on olemassa; ja itsepintaisesti päätti hän, ettei jätäkään rakkausasiaansa semmoisekseen, vaan jatkaa sitä niin kauan kuin voi ja odottaa, eikö Annin mieliala aikaa myöten ala muuttua ja vähitellen taipuvaisemmaksi tulla.

Työmiesten tienestit olivat kauan aikaa olleet huonot, vaan alkoivatpa ajat vähän parata, kun tukkitöitä ilmaantui paikkakuntaan. Työpaikalle tulvasi kosolta väkeä ja muitten muassa meni sinne Jaakkokin, onnistui saamaan työtä ja jonkunlaisen palkan.

Siellä kului hänellä monioita viikkoja, ja kun hän palasi takaisin, oli hänellä säästössä rahaa sen verran, että siitä riitti monioita markkoja elatustarpeita varten kotiin sekä hänelle itselleen uusien vaatteitten hankintaan, joita hän jo aikaa sitten olisi tarvinnut, vaan ei ollut kyennyt vielä ennen hommaamaan.

Oli jo kevätpuoli talvea, huikasevan kirkas oli auringon paiste ja lumi rupesi vähitellen sulailemaan. Jaakko silloin moniaan kerran taas päätti mennä Annin puheille.

Perille tultuaan puhui hän tälle nytkin rakkaudestaan ja vakuutti ihan totta olevan, ettei hänellä ole morsianta eikä ole edes ollutkaan.

"Eikö ole ollutkaan!" kummasteli silloin Anni. "Onpa puhuttu sinun jo kihloihinkin menneen."

"Siinä puheessa ei ole perää. Minä en ole vielä koskaan kihloissa ollut enkä ole edes rakkaudestakaan puhunut kenellekään muulle tytölle kuin sinulle."

"Puhutko nyt ihan totta?"

"No, aivan varmaan. Oletko kuullut minun ennenkään valetta puhuneen?"

"No, en kyllä. Vaan väitätkö siis, ettet sinä tosiaan ole vielä keneenkään rakastunut?"

Jaakko selitti nyt, miten asiansa oli, selitti että hän tosin oli rakastunut Koiviston Liisaan, vaan ettei asia kuitenkaan ollut vielä mennyt niin pitkälle, että hän olisi tälle siitä mitään maininnut, vaikka tosin oli kyllä puhemiehen hankkeissa ollut.

"Semmoinen on asia", sanoi hän lopuksi. "Anna anteeksi ereykseni! Semmoista ereystä en toista enää tule tekemään. Älä siis siitä ikääsi ole minuun suuttunut."

Anni oli hetken aikaa vaiti, sanoi sitten: "Olkoonpa nyt asianlaita miten tahansa, niin sinä olet kuitenkin siellä Nurmelassa rakastunut tyttöön, jonka suhteen minä en ollut mitään. Mitä sinä siis minusta!."

"Mitäkö sinusta! Kenestä sitten, jos ei sinusta! -- Olenhan minä jälistäpäin huomannut erehtyneeni sen Liisan suhteen ja tullut siihen vakuutukseen, että sinä olet se oikea, joka minulle on aiottu, sinä tai ei kukaan."

"Jopa vainen! Siinä erehdyit, että sillä Liisalla, josta mainitsit, ei ollutkaan samanlaisia tunteita sinua kohtaan kuin sinulla häntä kohtaan; vaan jos hän olisi ollut heti valmis sinulle myöntymyksensä antamaan, niin tietysti olisit ilolla tarjouksen vastaanottanut, vai kuinka?"

"No, olisikkohan tuo silloin niin mahtanut käydä, vaan en kai minä nyt ainakaan enää hänestä huolisikaan, jospa hänen saisinkin."

"Siinäpä se! Olisit kuitenkin silloin ottanut. Vaan kun et saanut, niin minä silloin olin hätävarana. Voi sinua, kuinka vähän osaat antaa arvoa naissydämmelle! Älä luulekaan, että minä tahdon olla hätävarana sinulle paremmin kuin kenellekään muulle! Älä luulekaan, että meidän naisten kanssa mies saa menetellä miten tahansa, vuoron perään ottaa ja hyljätä, mieltyä milloin yhteen milloin toiseen, miten sattuu vaan! Minäkö niin alentaisin itseni, etten loukkautuisi tuollaisesta käytöksestä, vaan olisin heti valmis suostumukseni antamaan! Sinä et tunnekaan minua, vaikka luulet tuntevasi. Tiedä se, että on minullakin sydän, on ajatuskyky ja kunniantunto!"

Jaakko tuli hämilleen, ei tiennyt alussa mitä sanoa, katsoi vaan kummissaan ja surullisesti Annin mielenliikutuksesta ja kiivaista sanoista punastuneita kasvoja ja suuria sinisilmiä. Viimein hän sai sanakseen: "Älä nyt ikääsi pahoile minun tuhmaa käytöstäni! Anna minulle anteeksi ja omista minulle rakkautesi! Minä kuitenkin ikäni sinua rakastan ja tunnen, että elämä ilman sinua ei ole minulle minkään arvoinen."

"Heitä pois jo kaikki tuommoiset puheet! Minä en tahdo enkä jaksa niitä enää kuulla."

Anni näyttäytyi aivan kylmätunteisena Jaakon suhteen, jota hän tahtoi uskotella, ettei tällä ollut mitään toivoa hänen suhteensa. Mutta kun hän ajatteli mielenlaatunsa todellista tilaa, niin tunsi hän, ettei hän sydämmessään ollut niin kylmä tätä kohtaan kuin sanoissaan ja käytöksessään; vaan hän piti kumminkin tämän käytöstä pahana ja oli siitä murheissaan; näyttäytyen sen vuoksi tahallaan jäykkänä ja taipumatonna, että Jaakko sitä selvemmin ymmärtäisi hänen loukkautuneen ja itsensä väärin menetelleen. Hänestä tuntui karvaalta ajatella, että tämä hänen lapsuutensa ystävä oli kerran hänen halpana pitänyt -- tottapa hän sen mielestä oli halpa silloin ainakin kun Koiviston Liisa sen ajatuksissa vaan pyöri -- ja hän muisti, kuinka kovasti hänen sydämmeensä oli koskenut se sanoma, joka tiesi Jaakolla morsiammen olevan. Kokekoon siis tämäkin, miltä toivoton rakkaus tuntuu, ja kärsiköön rakkauden tautia, kun tässä rakkaus vaan asunee! Se ei haittaa ollenkaan. Se on tälle opiksi vaan. Tietäköön, ettei hän suinkaan ole mikään hätävara, joka olisi alttiina miesten huikenteleville tunteille! Tietäköön myöskin, ettei naissydämmen valloittaminen suinkaan ole kaikkein helpoin asia!

Ja Anni kääntyi selin Jaakkoon eikä sen koommin ruvennut puheisiin tämän kanssa; ja kun Jaakko näki kaikki tuumansa turhiksi, täytyi hänen tälläkin kertaa, paremmin asioissaan onnistumatta kuin ennenkään, alla päin, pahoilla mielin lähteä kotiaan.

XVI.

Jaakko tunsi sydämmensä niin helläksi Annia kohtaan, tunsi niin lempivänsä tätä, vaikka toivonsa jo näytti menneeltä, että rakkaus vaivasi häntä niinkuin tauti, eikä se hevillä ruvennut poistumaan, päinvastoin vaan yltyi joka kerta kun hän sattui Annia näkemäänkään. Tätä hän ei saattanut mitenkään unehuttaa; alinomaa se vaan pyöri hänen ajatuksissaan.

Toisinaan valtasi hänen hyvinkin paha mieli, jolloin kaikki eläminen ja oleminen näytti kovin kolkolta eikä mikään asia tuntunut mieltä myöten onnistuvan; mutta menivätpä kuitenkin aina ohi ne pahimmat pahan tuulen puuskat, ja surustaan huolimatta teki hän tyyneenä ja masentumatta työtään, jota kyllä tuntui olevan, ja ajatteli Annista, että kun se ei ole saatavissa, niin minkäpä siihen voi -- -- -- eihän siinä suru mitään auta. Pahaltahan se kyllä tuntuu, kun toivo on mennyt, vaan eihän sureminen kuitenkaan toivoa tuota.

Kului aika kulumistaan, tuli kevät, tulipa viimein kesäkin, eivätkä Jaakon asiat Annin suhteen olleet entisestään muuttuneet.

Kun Jaakko silloin kauniina kesäpäivänä, kun lintuset vasta lehdittynein koivujen oksilla iloisesti visertelivät ja vasta ruohottuneet kedot ja tantereet kesän ensi kukoistuksessa vihantina rehoittivat ja vedet sinisinä välkkyilivät, talven kahleista vapaina, -- kun hän silloin kotopihalta loi silmäyksen yli läheisen järven ja katseli iloisesti lirisevää puroa tuolla aivan lahden päässä ja naapuritaloa tuolla järven toisella puolen vastapäisellä rannalla vihantine viljelystiluksineen ja loivine törmineen, kun hän katseli tänne ja muisti viime kesäistä poislähtöään, muisti Kumpulan Annin ystävälliset silmäykset, hellät kädenpuristukset ja jäähyväissanat, niin silloin taas, heränneitten muistojen vaikutuksesta, hänen tunteitteittensa lähteet kuohahtivat ja häntä kovasti halutti vielä nähdä Annia samanlaisena kuin silloin eron hetkellä ja ennenkin. Vaan mitäpä hän voi sitä enää samanlaiseksi saada, kun se ei itsestään muuttune! Turha lienee yritelläkään sitä enää puheilla taivutella. Kun se ei missään suhteessa osoita vähintäkään hellätunteisuutta, kun se aina vaan on jäykkä ja kylmätunteinen, niin turhaanhan menisivät kaikki yritykset.

Jaakko sattui pääsemään kasakaksi Toivoniemeen. Sieltä pitäen hän tuon tuostakin tuli tilaisuuteen Annia tapaamaan; mutta ei hän paljoa tämän kanssa enää puhellut, rakkaudesta ei lainkaan, jota ei näyttänyt Annissa enää olevankaan.

Kuitenkin alkoi Annin käytös hiukan muuttua. Tämä oli puheissaan vähäsen leppeämpi eikä enää näyttänyt niin vastenmielisesti hänen seurassaan olevan kuin kevättalvella. Jaakko silloin rupesi arvelemaan, että jokohan tuo alkaa leppyä, vaan ajatteli taas toisekseen, että yhdenlainenpa tuo on muitakin kohtaan, eikä suinkaan ole ystävällisempi hänelle kuin kenellekään muulle; siinä vaan on muuttunut, ettei ole tylympikään, niinkuin yhteen aikaan näytti olevan.

Annin palveluskumppanin Kaisan kautta, jonka kanssa Jaakko oli hyvä tuttu, hän kuulusteli Annin mielialaa, jotta saisi tietää, vieläkö hänellä voi olla vähintäkään toivoa. Kaisa lupasi tehdä hänen asiansa hyväksi minkä voi ja teki havaintoja Annin mielialasta, josta ei kuitenkaan saanut muuta selville kuin ettei Anni suinkaan enää ole vihoissaan Jaakolle, eikä puhu tästä pahaa eikä hyvää, eikä myöskään ole kenenkään nuoren miehen kanssa minkäänlaisiin lemmen asioihin kietoutunut. Nuo tiedot eivät isosti antaneet Jaakolle toivoa, sen verran kuitenkin, että hän ajatteli, ettei se voisi aivan ihan mahdotonkaan olla, että kaikki vielä hyväksi kääntyisi. Hän ajatteli, että antaapa ajan kulua, niin sittenpähän lopulta näkyy, mitenpäin ne asiat alkavat kääntyä.

Sattuipa Jaakko Juhannuksen aattoiltana yhtymään Vesalan Vilpon ja pappilan Pekka rengin kanssa, jotka molemmat olivat hänen kanssaan jotenkin yhdenikäisiä ja jotka tulivat tahtomaan häntä mukaansa. Iltansa kuluksi lähtivät he kaikki kolme läheiselle järven lahdelle veneellä pulkkailemaan.

Oli mitä kaunein ilta. Rasvatyyneenä välkkyili lahden pinta, jota kauniin iltaruskon säteet punasivat, iloisina telmivät muikkuparvet aivan veden pinnan rajassa, siellä täällä ahvenlaumat porahtelivat, siian hietut sirahtelivat ja isot hau'it hypätä loiskahtivat. Monioita kalalokkeja lentää liiteli ilmassa ja toisinaan joku niistä nuolen nopeudella tupsahti alas veden pinnan rajaan ja kohosi jälleen iloisena ilmaan, kirkassuomuinen siian poika kynsissään. Tuolla yksinäisellä karilla istui toisia kalalokkeja, aivan tyyneesti ja rauhallisesti ympärilleen silmäillen, ja kauniisti välähtelivät niitten valkoiset siivet, joita ilta-aurinko ihmeen kirkkaiksi kuvasi. Tuolla lahden perällä uiskenteli rauhallisesti parvi vesilintuja, kääntelihe puoleen ja toiseen.

Nuorukaiset veneessä iloisesti puhelivat ja laulelivat ja metsäisten rantain rinteiltä vastasi kaiku heidän ääneensä. Kun he joskus vaikenivat, kuulivat he läheiseltä rannalta laululintusten iloisia viserryksiä ja kaukaa metsän sisästä kä'en kauniisti kukahtelevan. "Kukkuu, kukkuu", äänti se monta kertaa peräkkäin, vaikeni hetkeksi ja taas kukkui.

Jaakko ei naureskellut eikä puhunut ja huutanut niin iloisesti kuin toiset, istui kuitenkin tyyneenä ja rauhallisena veneessä ja kuunnellessaan käen kukuntaa ajatteli, että kukkukoonpa käki nyt lempeä lemmettömälle morsiammelle.