Part 7

"Se kun tuo ruuna vaan minun hoidossani on, niin kyllä se silloin kulkiaksi oppii", kehuskeli silloin Vilppo. "Se on kerrassaan hyvä hevonen, eikä se minun käsissäni kyllä huonone."

Kun taas hänellä oli ruuna kotiajossa käytettävänä, kun hän sillä metsästä vedätti rankoja ja halkoja tai kulki heinässä, niin ei hän silloin kovinkaan kiirehtinyt sitä, antoi sen vaan kulkea omia aikojaan, ja itse iloisena laulella hyräili mitä milloinkin sattui ja toisinaan lasketteli niin kovia ääniä, että kaukaa kaikui metsä vastaan.

Sattuipa kerran, kun Vilppo muutamana talvisena arkipäivänä istui pirtissä tavallisia töitään toimittamassa, että hänelle tuotiin sana, jotta hänen pitää panna musta ruuna aisoihin ajoreen eteen ja lähteä kyyditsemään herrasväkeä pappilaan. Tuosta käskystä hän tietenkin oli hyvillään, kun sai jättää työnsä sikseen ja sen sijaan päästä ajelemaan, vieläpä kylässä käymään.

Viivyttelemättä meni hän liiteriin ja veti ulos mustan ajoreen, jonka perässä komea karhun-talja riippui, kävi sitten tallissa, haki esille parhaat hevosvärkit ja käytti ruunaa pirtissä, missä sitä siisteili ja harjasi hyvin, ennenkuin asetti hevosvärkit päälle. Sitten puki hän päälleen mustan lammasnahkaturkkinsa, vei taas ulos ruunan ja pani valjaisiin ajoreen eteen sekä ajoi komeasti keskiportaiden eteen, hyppäsi ketterästi veltejä aukomaan, kun herra ja rouva reen perään astuivat, peitteli heidät hyvin, hyppäsi sitten kuskilaudalle sekä lähti ajamaan ja talon koira lähti edellä laukkaamaan. Helähteli koreasti kulkunen ruunan kiireesti juostessa ja valeen rupesi nyt Toivoniemi taantumaan reen liukkaasti luistaessa.

Pappilan mäelle kun noustiin, kuului kova koiran haukunta, ja kohta tulikin vastaan pappilan iso musta koira ja hyökkäsi vihaisena, kovasti äristen, paikalla Toivoniemen koiran kimppuun, joka ei kauan kyennyt vastustamaan, vaan vihdoin tappelussa voitettuna ja kovasti vinkuen juoksi pakoon isäntänsä turviin.

Vilppo ajoi pappilan ison pytingin pääportaitten eteen, hyppäsi heti veltejä, aukomaan, ja kun reen perässä istujat olivat pois nousseet, ajoi hän hevosen tallin eteen.

Samassa tuli pappilan Pekka renki, tervehti Vilppoa ja arvellen, että onhan se ruuna riisuttava ja talliin vietävä, rupesi länkejä auki päästämään, mutta Vilppo sanoi, että kyllä hän itse riisuu ja niin hän tekikin ja Pekka auttoi häntä sekä talutti hevosen talliin, jonne Vilppokin tuli, ja kävi yliseltä sille heiniä pudottamassa. Sitten he molemmat lähtivät pirttiin.

Vilppo teki hyvän päivän tullessaan ja riisuttuaan turkkinsa naulaan rupesi puheisiin pirtissä olevan väen kanssa.

Kalle renki paraikaa kaplaita laitteli tekeillä olevaan rekeen ja Pekka näkyi olevan saavintekohommissa. Piika Anni istui pirtin perällä rukin ääressä ja kehräsi; hänen likellään vanha ruotimumma villoja karttoi ja piika Kaisa sukkaa kutoi. Iso pystyvalkea palaa roihusi takassa ja levitti yli pirtin punertavaa valoaan ja sen lisäksi kattolamppuun pantu tuli valaisi pirttiä yhä kirkkaammin.

"Mitä uusia kuuluu Vilpolle?" kysyi Kalle, työtään keskeyttämättä.

"Eipä kuulu sanottavia. Kuuluneeko tänne?"

"Eipä tännekään. -- Hyvä keli nyt mahtaa olla."

"Onpa se niin hyvä, ettei se enää paljoa paremmaksi pääse. Kyllä sitä tultiinkin Toivoniemestä tänne semmoista kyytiä, että harvoinpa sitä niin tullaan. Valeen se rupesi talo taakse jäämään."

"Vankkapa onkin hevonen se Toivoniemen musta ruuna", tuumasi Pekka. "Sillähän tuota pääsee huonommallakin kelillä."

"No, sillä pääsee. Vaan eihän tuo kuulu kuitenkaan ennen olleen niin hyvä juoksemaan kuin nyt."

"Onko se siis sinun käsissäsi parantunut?"

"Eipähän huononnutkaan. Kuuluupa se Jokelan isäntäkin -- jonka renkinä minä viime vuonna olin -- sanoneen, että kyllä hevonen silloin hyvänä pysyy, kun vaan minä lienen hoitajana. Kuuluu hän monestikin sille rengille, joka minun sijaani tuli, sanoneen, että parempi oli hevosen hoitaja entinen renki."

"Mikäpähän lienee iso asia hevosen hyvänä pysyä silloin kun vaan on mistä antaa sille runsaasti ruoka-aineita. Ovathan nuo nämä pappilan hevosetkin jonkunlaiset, vaan kylläpä ne kuluttavatkin apejauhoja enemmän kuin mitä pienemmissä taloissa hevosten osaksi annetaan."

Siinä itseään kehuskeltuaan ja hetken aikaa renkein kanssa puheltuaan siirtyi Vilppo Annia likemmäksi ja tuumasi: "Sinä se tuota rukin ratasta vaan pyörittelet, jos minä milloin täällä käyn. Et taida koskaan joutilassa olla."

"En muulloin kuin silloin kun en missään toimessa ole", vastasi Anni naurusuin.

"No niin, vaan milloin sitten olet toimetonna?"

"Silloin kun olen joutilas."

"Kas vaan, kuinka osaa viisastella. -- Kuuleppa, minulla on sinulle terveisiä Törmälän Jaakolta."

"Kiitoksia! Kenenkä muassa ne terveiset ovat tulleet?"

"Pajuvaaran Heikin, joka vasta on kaupungista palannut. Minä kun hänen tässä äsken tapasin, niin hän käski minun ne terveiset perille toimittaa."

"No, mitä uusia hän tiesi kertoa?"

"Eipä muuta, vaan Jaakostahan mainitsi, jotta sillä taitaa jo morsian olla."

"Jaakollako morsian!" kummasteli Anni sekä keskeytti hetkeksi työnsä ja katsoivat ne toisetkin pitkään Vilppoa, joka niin odottamattoman uutisen toi.

"No kuka?"

"Kuuluupahan olevan muuan Nurmelan piikasista, Koiviston Liisaksi mainittu."

"Vai on se Jaakolla jo morsian, vieläpä alapuolen tyttöjäkin. Eiköhän tuolle olisi kotipuolessa mieluista löytynyt!" sanoi Kalle renki.

"Tottapahan se Liisa mahtaa silloin mieluisempi olla, koska hän on sen itselleen katsonut."

"Mahtaakohan tuo olla kauniskin?" kyseli Pekka.

"No, sehän vasta kuuluu kaunis olevan ja muutenkin, niin hyvä, vilkasluontoinen, taitava ja toimekas, jotta eipä vaan Jaakolla ole syytä katua kauppojaan."

"Mitenkä se sitten Jaakon ottaa, kun se niin hyvä lienee, köyhän työmiehen, jolla ei ole enempi omaisuutta kuin mitä päällään kantaa! Luulisihan sen tytön jonkun paremmankin ja varakkaamman saavan."

"No, niin luulisi. Vaan tottapa se rakkaus on semmoista, että kun kerran sydämmet yhteen sopivat, niin silloin ei muusta välitetä."

"Kunhan se tuo Vilppo vaan ei valehtele!" epäili vielä Anni. "Jospa hyvinkin lienee perätön koko juttu."

"Eipä olekaan", vakuutti Vilppo. "Se on ihan tosi; en minä valehtele. Eihän minulla ole tapana koskaan valetta puhua."

"Eipä vaan!" puuttui nyt puheeseen Kaisakin. "Jos sinä mitä puhut, niin ainakin siinä on toinen puoli valetta."

"Älähän kuitenkaan! Tosi se on, mitä minä nyt olen kertonut, tai jos se ei ole tosi, niin sitten on Heikki valehellut."

"Heikki ei kyllä valehtele", vakuutti Anni, "vaan sinä olet voinut liikoja lisätä hänen puheisiinsa. Sanoppa nyt valehtelematta, joko hän todella kertoi Jaakon olevan kihloissa sen Koiviston Liisan kanssa!"

"Eihän se Heikki olisi tahtonut ruveta tarkalleen kertomaan Jaakon ja Liisan välistä, vaan minä kuitenkin ahkerasti kyselemällä sain muutamia tietoja ongituksi; ja niinpä tiedän, etteivät he vielä ole varsin kihloissa, vaan kuitenkin hyvällä alulla. He kuuluvat myötäänsä yksissä olevan ja se Liisa kuuluu niin hyvä aina Jaakolle olevan, jotta ei suinkaan se niin olisi, jos se ei siitä perustaisi."

Anni ei tähän vastannut mitään, rupesi vaan ahkerasti taas kehräämään, ja rukin ratas pyöri kiivaasti ja surisi kovasti pyöriessään.

Kului aikaa vähäsen, niin Vilppo, kun Kaisa sattui poistumaan, siirtyi yhä lähemmäs Annia, ihan viereen, ja tunteitaan ilmoittaakseen kuiski tälle korvaan: "Kuulehan! Minulla on jotakin sinulle sanottavaa, jonka tahdon lyhyesti mainita. Mitäpähän asia paranee pitkillä puheillakaan! -- -- -- Eikö -- tuota -- sinulla sopisi -- -- -- minun kanssani -- -- -- yhteen mennä?"

"No, älähän!" vastasi Anni naurusuin ja keskeytti taas työnsä. "Aivanko sinulla on tosi mielessäsi, vai leikkiäkö sinä lasket?"

"Ihan tosi. Vielä tuota kysytkin! Enhän minä semmoisessa asiassa toki kehtaisikaan leikkiä laskea. Tiedäthän sinä itsekin, että minä sinua rakastan."

"Niin, millä lailla?"

"Enite kaikista kuolevaisista maan päällä."

"Jopa vainen! Älä luulekaan, Vilppo parka, minun heti valmis olevan! En se minäkään heti otettavissa ole, vaikk'en olekaan tämän parempi."

"Voi, millä lailla puhut -- niinkuin et sinä olisi paraimpia tyttöjä. -- Toista sinä nyt mielessäsi ajattelet kuin suullasi puhut."

"Älä luulekaan! Ihan niin ajattelen kuin puhunkin."

"Kyllä kaiketi! Et kehtaa suoraan sanoa, että tulisit, jospa sinulla haluttaisikin."

"Minullako haluttaisi! Älähän nyt! Älä luulekaan, että tämä lintu heti satimeen menee!"

"Niinkuin en minä tietäisi, että vesille venosen mieli tervaisiltakin teloilta, mieli nei'en miehelähän korkeastakin koista."

"Suotta siinä lipertelet ja sanoja tuhlaat -- -- Ei, aika tässä kuluu joutavissa puheissa vaan -- -- pitäähän sitä navettaankin joutua."

"Niin, pakenet sinä nyt, vaan vuotahan, vielä minä sinulle paulat laitan!" ajatteli Vilppo Annista, kun tämä pirtistä poistui. Sitten hän, hetken aikaa äänetönnä ja miettiväisenä istuttuaan, rupesi taas pakinoimaan Kallen ja Pekan kanssa.

Tuli se Anni illan kuluessa vielä takaisinkin pirttiin, vaan hänen muassaan tuli myöskin Kaisa ja kolmaskin pappilan piioista, joitten kanssa Vilppo pian yhtyi vilkkaaseen keskusteluun, juurikuin hänellä ei olisi ollut mitään murehtimisen syytä niistä vastauksista, joita Anni oli hänelle antanut; vaan ei hänelle enää tullut tilaisuutta mainita Annille mitään semmoista, jota toiset eivät olisi kuulleet, kun ne siinä ihan vieressä koko illan olivat.

Kun vihdoin lähtöaika oli tullut ja Vilppo, pappilan väkeä hyvästeltyään ja Toivoniemen mustan ruunan valjaisiin pantuaan, taas istui kuskilaudalle ja lähti kyyditsemään isäntäväkeään sekä muisteli, miten iltansa oli kulunut, oli hän illan viettoonsa muuten tyytyväinen, kun vaan olisi saanut Annin kanssa enemmän aikaa kahden kesken puhua. Tahallaanhan se oli mahtanut ne toiset tytöt siihen sivulleen toimittaa, jottei hänellä olisi enää ollut tilaisuutta puhua alottamastaan asiasta. Eivät sen vastaukset olleet kovinkaan lupailevia. Mutta mitäpä niistä! Ehkä toisella kerralla onnistuu paremmin, tai jos ei, niin minkäpä siihen -- -- Monestipa ne tytöt kuitenkin lopulta taipuvat, vaikka alussa vastustelevat.

Ja Vilppo kiirehti ruunaa, pikkusen vaan nykäisi punaisista suitsivarsista, ja tämäpä lähti juoksemaan minkä kaviosta lähti, jotta eipä ennättänyt monta viittä minuuttia kulua ennenkuin jo oltiin Toivoniemessä.

XII.

Vilppo oli moniaana iltana päättänyt taas mennä pappilaan, mutta ihan yksin, toisten tietämättä, Annille asioistaan puhumaan, jotka oli aikonut viimein ihan selville saada. Hän oli miettinyt, että mitäpä ne viivyttämälläkään paranevat, oli miettinyt, että kun tuota koettaa jos jotakin keinoa, niin sittenpähän lopulta tietää, mitenkä asia onnistuu, näyttääkö tyttö tuumiin vähääkään taipuvan.

Mutta eipä ollut hänen retkensä aivan hyvin onnistunut. Hän oli mielessään kuvaillut, kuinka mukavalta oli tuntuva, kun hän saisi Annin kanssa kahden kesken tuumailla, lemmen asioista puhella, vieläpä suutakin suikata. Mieli keveänä ja jalat notkeina oli hän hiihtänyt pappilan kartanolle, ja kun pappilan iso musta koira oli ruvennut häntä haukkumaan, oli hän heti alkanut sitä nimeltä mainita ja luoksensa kutsua; se olikin hänen äänensä tuntenut ja häntää heiluttaen hänen hyväiltäväkseen tullut, ja sillä lailla oli hän huomiota herättämättä päässyt taloon. Sitten oli hän hiipinyt sen huoneen ovelle, missä tiesi Annin ja Kaisan makaavan, ja ruvennut kolkuttamaan ovelle ja pyytämään sisälle päästä.

"Kuka siellä?" oli Anni kysynyt, koputuksen kuultuaan, ja oven lähelle tullen.

"Hyvä tuttu -- Laskehan sisään!" oli Vilppo vastannut.

"Enkä laske", oli Anni vastannut.

Vilppo oli taas uudistanut pyyntönsä, jota oli koettanut kaunistella koreimmilla sanoilla, vaan oli sittenkin saanut kieltävän vastauksen. Eivät siinä olleet kolkutukset eivätkä kauniit pyynnöt ja rukoukset mitään auttaneet. Anni oli vaan jäykkänä oven takaa sanonut: "Sinulla ei ole tänne minkäänlaista asiaa. Kaikkein paras on, että menet kotiasi."

Kyllähän Vilpolla olisi hyvin mieli tehnyt sisälle mennä, mutta kun ovi oli ollut lukossa eikä Anni ollut ruvennut sitä avaamaan ja Kaisakin oli yhtä armoton ollut, oli hänen vihdoin tyhjin toimin täytynyt lähteä takaisin hiihtämään, alla päin, pahoilla mielin siitä, ettei ollut edes päässyt näkemäänkään koko Annia.

Vielä kauan aikaa jälestäpäinkin pahoili Vilppo tuota onnetonta yritystään, eikä häntä pitkään aikaan toisten iloiset puheet ollenkaan huvittaneet. Päinvastoin, hän näkyi pian kärtyiselle tuulelle tulevan, jos häntä pilapuheilla vähänkään loukattiin, eikä hän halunnut kenellekään mitään lystiä laittaa; paremmin häntä nyt huvitti tuottaa toisille jotakin pientä harmia.

Sattuipa, että sitten pyhänä jälkeen puolen päivän Toivoniemen piikatytöt olivat saaneet luvan päästä ajelemaan ja Vilppo oli luvattu heille ajuriksi.

Vilppo ei tehnytkään vastarintaa, vaan mietti kuitenkin tehdä tytöille jonkun pienen kujeen.

Hän veti liiteristä ulos kartanolle pienen ajoreslan, laitteli siihen veltit ja taakse poron-taljan, haki esille länget, joissa oli hyvä-ääninen kulkunen, sekä muut tarvittavat hevosvärkit, ja valjasti sitten mustan ruunan reslan eteen, johon tytöt, vaatetettuaan ja puettuaan itseään miten paraiten vaan olivat voineet, hyvillä mielin istahtivat.

"Nytkö sitä lähdetään lystiä ajelemaan!" tuumasi Vilppo tytöille, peitettyään heidät hyvin veltien sisään ja itse kuskilaudalle hypättyään.

"Ka, lystiajohan se olisi mielessä, kun sinä vaan osaisit oikein hyvänä kyytimiehenä olla."

"Kukapahan se osaa paremminkaan kyytimiehenä olla kuin minä! Minä kun lähdenkin kyyditsemään, niin kyllä tiedätte, ettette toiste semmoista kyytiä saa", arveli Vilppo ja löi suitsiperillä ruunaa, joka lähti juoksemaan mäkeä alaspäin kirkolle päin vievällä tiellä.

Ja hyvillään olivat tytöt istuessaan reen perässä mustapäälliset turkit päällään ja valkoiset villahuivit päässään, olivat hyvillään siitä, että kerrankaan pääsivät oikein lystiä ajelemaan. Tuntuipa varsin mukavalta, kun ilma oli raitis ja hyvä, kun keli oli mainio, kun reki somasti hytkähteli ruunan juostessa ja kulkunen koreasti helähteli.

"Mennäänhän aivan kirkolle asti, mennäänhän?" muistuttivat tytöt Vilppoa, kun tämä mäen jyrkimmässä paikassa pidätteli hevosta.

"Mennään ainakin siihen asti, mistä takaisin palataan", vastasi Vilppo.

"Mokoma viisastelia! Vaan eihän käännytä takaisin ennenkuin kirkolla?"

"Sama kai minulle, vaikka ajeltaisiin tien päähän asti."

"No hyvä."

Tuumasi sitten toinen tytöistä: "Tämmöinenpä saisi olla ilma, kun Pajuvaaran Heikin ja Törmälän Eevan häihin tässä moniaan viikon päästä mennään."

"Eihän ole vielä sanottu, että te niihin häihin pääsettekään", arveli Vilppo.

"Onpa se jo niinkuin sanottu. Aikoja sitten jo on Eeva luvannut meitä kutsua, vaan miten lienee sinun laitasi, sitä emme tiedä."

"Minähän sinne tietysti ensimmäissä kutsutaan, sillä jos en minä tulisi, niin eihän silloin häistäkään tulisi mitään."

"Eipä vaan! Silloin niistä vasta häät tulisikin", arveli toinen tytöistä piloillaan ja lisäsi sitten: "Jaakkokinhan se pääsee sisarensa häihin, koska kuuluu koteuneen."

"Johan tuosta eilen puhuttiin Jaakon kotia tulosta", vastasi Vilppo ja käänti samalla hevosen hetetielle, joka mäen alla valtatieltä erosi.

"Hoi, Vilppo, mitä sinä nyt -- -- - minne sinä nyt ajat?" huudahti silloin kummastuksissaan vanhempi tytöistä.

"Eteenpäin tietysti."

"Tämähän on hetetie."

"Niinhän se onkin."

"Mitä sinä hulluttelet! Mikä sinun päähäsi nyt on pistänyt! -- -- -- Eihän meillä ole tänne mitään asiaa", sanoi vuorostaan nuorempi tyttö.

"Eihän sitä ole asiaa muuallekaan."

Vilppo ajoi vaan mistään huolimatta hetteelle asti, missä pyöräytti hevosen toisapäin, kun tiekin loppui, ja lähti taas takaisin ajamaan. Ja tytöt vaan kummastuksissaan katselivat Vilppoa ja ajattelivat, jotta mikähän sillä oli mielessä, kun se tänne hetetielle mutkausi; arvelivat kuitenkin, että se vaan on tahtonut heitä säikyttää ja sen vuoksi mutkausi tänne, ennenkuin kirkolle lähtee.

Mutta eipä Vilppo tiehaarassa kääntänytkään hevosta kirkolle päin vievälle tielle, vaan lähti aivan samalle tielle, josta oli tultukin, takaisin Toivonientä kohti.

Silloin tytöt pahastuivat ja huudahtivat Vilpolle: "Hyvä ihme, mitä sinä ajattelet! Etkö sinä etemmäs meitä viekään?"

"Vieläkö etemmäs! Kyllähän tämä nyt piisaa. Liian paljonhan sitä lystiä tulisi, jos vielä etemmäs mentäisiin."

"Voi hirveätä, kuinka sinä olet häijy! No, jopa sinä olet ilkeä!"

"So, so! Käyttäkääpä vähän siivompia sanoja ja älkää noin suuttuko! Teidän hyväähän minä vaan tarkoitan; sillä sitä lystimmältähän lysti aina tuntuu, kuta vähemmän sitä on."

"Eihän sitä vielä päästy lystin alkuunkaan, sinä sen mokoma viisastella!" intti vanhempi tytöistä ja käänteli itseään levottomana reessä. "Kun et halunne enää lähteä kyytiin, niin anna tänne suitset! Osaamme me itsekin ajaa ja tulemme kyllä sinuttakin toimeen. Me emme tarvitse semmoista kyytimiestä kuin sinä."

"Ohoh! Minäkö uskoisin teidän hoitoonne Toivoniemen paraan hevosen! Ei, tyttöparat, se kumma ei tule tapahtumaan."

Vilppo ajoi vaan, tyttöjen valituksista, pyynnöistä ja kovista sanoista huolimatta, takaisin Toivoniemen kartanolle, missä tytöillä ei ollut muu neuvona kuin itkusilmin ja kovasti suutuksissaan nousta reestä pois sekä lausua monioita äkeitä sanoja kiitokseksi Vilpolle, joka varsin levollisena taas riisui hevosen valjaista ja vei talliin sekä veti reen jälleen liiteriin.

Sitten hän varsin tyyneenä ja tyytyväisenä astui pirttiin ja siellä vielä itsekseen hymyili, kun kujeensa oli niin hyvin onnistunut, veti esille lakkaristaan savipiippunsa, täytti sen Wenäjän lehdillä, pisti tulta tupakkiin sekä veteli sitten hyvillään makeita savuja.

XIII.

Pajuvaarassa vietettiin talon vanhan isännän ainoan pojan Heikin ja tämän morsiammen Törmälän Eevan häitä, tuliaisia. Paikkakunnan tavan mukaan olisivat ensin lähtiäiset olleet vietettävät Törmälässä, morsiustalossa, vaan kun se oli kovin pieni ja vähävarainen tila eikä edes oikea verotalokaan ja kun lähtiäiset yleensä eivät olleet mitään tuliaisten suhteen, ei oltu ruvettu isoja lähtiäiskemuja laittamaan.

Sen sijaan vietettiin sitä isommasti tuliaisia ja nehän ne päähäät olivatkin. Morsiuspari oli käynyt pappilassa vihillä sekä sitten tullut tänne pitoihin, joihin oli keräytynyt myöskin hääkansaa kosolta. Olipa nyt näkymään asti väkeä Pajuvaaran tilavassa pirtissä ja siellä vietettiin iloisia kemuja, siellä syötiin, tuumailtiin ja puheltiin, leikkiä laskettiin ja pilapuheita lausuttiin; siellä pelimanni viulua soitti ja nuori väki innokkaasti tanssi ja muutenkin lystiä piti. Puhemies, Korpimäen Aaro, ja itse arvokas Pajuvaaran isäntä tekivät parastaan, pysyttääkseen mielialaa hyvänä hääväessä, jota alinomaa kehoittivat säästelemättä nauttimaan, mitä oli tarjona; ja Kallion Kusti, pelimanni, soitti viulua minkä kerkesi, jottei tanssi ainakaan pitkäksi ajaksi taukoisi.

Nuori väki huvitteli itseään tanssilla, leikeillä ja iloisilla puheaineilla miten paraiten taisi, vaan vanhempi väki tyytyi syömiseen ja juomiseen sekä vakaisiin keskusteluihin ja nuorison lystein katselemiseen.

Naisten joukosta, paitsi morsianta, tanssitettiin ahkerasti varsinkin Toivoniemen ja pappilan piikoja; ja punaposkisina, ilosta hymyillen, kiitivät nämä nuorten kuljettajainsa sivulla, joista pappilan rengit Kalle ja Pekka sekä Vesalan Vilppo Toivoniemeltä näkyivät useimmiten liikkeessä olevan, varsinkin viimeksi mainittu. Hän tanssitti vuoron perään kaikkia saapuvilla olevia tyttöjä, enite kuitenkin Törmälän Annia, ja yhdestä tytöstä päästyään otti heti toisen, malttamatta monesti levähtää. Mutta lämmin hänellä olikin, jotta tukka oli märkänä ja kasvoille myötäänsä hikihelmiä nousi. Lysti hänellä näytti olevan. Hän oli iloinen ja puhelias niinkuin tavallisesti ja pani sukkeluuksillaan monenkin nauramaan. Ei hän nyt näyttänyt olevan millänsäkään siitä, ettei asiansa ennen Annin suhteen ollut hänen mieltään myöten onnistunut.

Morsiammen vanhin veli Jaakko, joka muutama viikko sitten oli koteutunut, oli myöskin saapuvilla häissä ja näyttikin aika tyytyväiseltä. Hänellä oli monta tuttua täällä, joita ei ollut vielä tavannut kotiatulonsa jälkeen. Ne tulivat kaikki häntä ystävällisesti puhuttelemaan ja kummastelivat, kun hän niin pian oli koteutunut. Ja ne kysyivät häneltä, oliko hän kotipuolessaan vaan käymässä vai aikoiko hän vielä palata takaisin, ja kun hän oli vastannut, jotta kyllä hän toistaiseksi jääpi tänne, kysyivät taas, miksi hän ei alapuolessa halua olla; ja samaan tapaan vastasi hän silloin kaikille: "Eipä tuolla näkynyt rikastuvan kuitenkaan; jo minä sen verran tulin näkemään, ettei siellä minun laiseni mies voi menestyä, enkä minä sen puolen oloihin voi koskaan täydellisesti tottua; yhtäkaikki siis, jos olen kotipuolessanikin, vaikka laihemmalla leivällä; saapihan tuota työtä täälläkin, jospa onkin palkka pienempi; eivät ne kuitenkaan tule aina hyvät päivät ison palkan muassa."

Kun Jaakko entiselle hyvälle tutulleen Kumpulan Annille, joka hymyhuulin häntä kuunteli, selitti kotiatulostaan ja katsahti tämän lempeisiin silmiin, oli hänellä elävästi mielessä, miltä hänessä oli tuntunut, kun hän suksilla hiihtäen oli lähennyt armaita kotoseutuja, jolloin tuossa tuokiossa monet mieluisat muistot olivat heränneet hänessä ja hänen ajatuksensa kiitäneet läpi lapsuutensa aikojen.

"Mielihyvällä, povi lämpimänä", sanoi hän, "hiihtelin minä kotimäen vankassa metsikössä, jossa lähes jokainen tiheäoksainen kuusi, humiseva honka ja petäjä, jokainen kunnas, jokainen tiheikkö ja aavikko olivat minulle vanhastaan tuttuja; ja silmäilin sieltä metsikön läpi siintäviä Törmälän rakennuksia, jääpeitteistä järveä ja Kumpulaa toisella rannalla sekä järven päässä olevaa puroa, joka nyt oli jääpeitteessä sekin ja jonka lirinää siis ei kuulunut, vaan jota katsellessa mieleeni muistuivat monet somat tapaukset siellä puron rannalla, missä meillä oli ennen ollut tapana usein yhdessä olla; ne tulivat niin elävästi mielikuvituksessani eteeni kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet."

Nurmelassa olostaan puhui Jaakko minkä mitäkin, mutta jätti kuitenkin mainitsematta kokonaan, kuinka hän oli rakastunut Koiviston Liisaan ja mitenkä hänen rakkausasiansa oli päättynyt. Silloin kesken hänen puheitaan tuli Vilppo pyytämään tanssikumppanikseen Annia, joka lähtikin mukaan. Kokihan kyllä Jaakkokin olla muassa tanssissa, vaikka siinä hänen Vilppo voitti; ja se häntä vähän harmitti, että Vilppo useinkin kerkesi mennä Annin ottamaan juuri kun hän oli aikeessa mennä.

Kyllähän se näkyi Vilppo kokevan Annia mielitellä ja hyvällä mielellä pitää niin paljon kuin voi; ja näky ihan tuo Anni mielellään toisten lystissä muassa olevankin, vaan eipä kuitenkaan näyttänyt siltä, että juuri Vilppo olisi häntä innostuttanut, päinvastoin, rohkenipa Anni kerran sanoa tälle: "Pysy nyt toki vähän aikaa erilläsi, että minä saan hetkisen levähtää! Aivanhan tuossa pää sekasin menee lakkaamatta huumaavassa tanssissa pyöriessä. Mene Kaisaakin joskus tanssittamaan! Se kyllä lähtee."

"Joko nyt kylläsi sait!" sanoi Vilppo ja poistui toista tyttöä pyytämään.

Tuntuipa Jaakosta hyvältä, että Anni kerran kieltäysi Vilpon mukaan lähtemästä ja siitä samoin kuin Annin puheesta ja käytöksestä hän päätti, ettei se mahtanutkaan kovin paljon Vilposta välittää.

Jaakko tunsi yhtä suurta, vieläpä suurempaakin mieltymystä Annin seurasta kuin ennen muinoin poikasena tämän kanssa yhdessä ollessaan; ja katsellessaan Annia näytti tämä hänestä vähän muuttuneen somemmaksikin; ruumis näytti vähän vahvistuneen, jäsenet voimistuneen ja mieliala virkeämmältä.

Toivoniemen Pekka tuli Jaakkoa samassa puhuttelemaan, töyti kylkeen ja sanoi: "No, Jaakko, miksi olet niin miettiväinen? Tanssi sinä niinkuin muutkin nuoret! Vai sitäkö sinä suret, ettei morsiammesi ole täällä?"

"Mikä morsian?"

"No, se sinun morsiammesi siellä Nurmelassa."

"Mitä sinä nyt joutavia! Eihän minulla ole siellä mitään morsianta paremmin kuin täälläkään."

"Kas vaan! -- -- -- Ja täällä on ihan tosi asiana puhuttu sinun menneen kihloihin -- -- --"