Part 6

Kun he tulivat Heikin kortteerin portille ja siinä sanoivat sydämmelliset jäähyväiset toisilleen, lähti Jaakko, vaikka Heikki kyllä olisi lähtenyt saattamaan, yksinään kulkemaan, vakuutettuaan Heikille omin voiminsa kyllä kortteeriinsa pääsevänsä. Mutta väkevät juomat, joita hän illan kuluessa oli nauttinut, olivat kuitenkin jo niin paljon vaikuttaneet, että hän alkoi nyt olla niin hyvässä tuprakassa, jotta kadulla kulkiessaan horjahteli puoleen ja toiseen eikä ollut enää tajullaankaan, eikä siis tiennyt, mitä teki ja mitä tapahtui.

Hän oli kulkevinaan kortteeriinsa, mutta eipä hän sinne osannutkaan, eikä älynnyt, missä itsekään oli. Viimein tunsi hän, että kaksi miestä kävi käsiksi häneen ja lähtivät viemään johonkin, mutta ei hän osannut ajatella, mihinkä ne häntä veivät.

IX.

Aamulla herätessään huomasi Jaakko hämmästyksekseen olevansa -- korttikaarissa. Miten hän sinne oli tullut, ei hän voinut muistaa. Hän muisti kyllä käyntinsä anniskelussa ja susiteetissa muisti Heikin matkassa sieltä menneensä tämän kortteeriin saakka sekä sieltä sitten yksinään lähteneensä; vaan aivan epäselvät olivat hänelle tapahtumat siitä lähtein kuin hän oli Heikistä eronnut. Hän ei tiennyt, miten ja missä oli kulkenut; tiesi kuitenkin humalassa olleensa ja muisteli vähin huutaneensa sekä sitten kaksi miestä häneen käsiksi tarttuneen. Ne kai mahtoivat olla poliiseja,, jotka juuri olivat hänen tänne korjanneet.

Hänellä kivisti nyt kovasti päätä ja häntä kadutti eiliset retkensä, vaan vielä enemmän hävetti, että oli joutunut korttikaariin. Semmoista häpeää ei ollut hänelle ennen koskaan tapahtunut.

"Tuntuupa kovin hävettävän mennä kortteeripaikkaan", mietti hän, "kun ne heti hoksaavat etten ole hyvillä jälillä ollut, koska koko yön olen poissa ollut. Mitä ne miettinevätkin minusta! Voi, kuinka mielelläni olisin nyt sinne menemättä, jos se olisi mahdollista, vaan täytyyhän sitä, vaikka ei halutakaan. Kyllä nyt on Puni parka mahtanut saada nälkää nähdä, jos vaan ei sitä joku muu ole hoitanut minun poissa ollessani, ja kukapahan siitä juuri olisi välittänytkään!

"Mutta jospa ei oikein kehtaisi mennä kortteeripaikkaan, niin vielä enemmän hävettää tulla Nurmelaan, varsinkin kun se isäntä tahtoo liian kova olla. Hyvä olisi, jos se ei eikä kukaan muukaan saisi tietää minun korttikaarissa olostani. En minä kyllä sitä mene heti sanomaan, vaikka en myöskään tahdo valheella itseäni puolustaa; en puhu asiasta mitään, kun ei vaan ruvettane liian paljon kysymään. Mutta kyllähän ne tavalla tai toisella saattavat siitä tiedon saada. Kovin se hävettää, jos Liisakin saapi asiasta tiedon -- -- -- ja sattuisi niin pahastumaan, että sitten ei huolisikaan hänestä. Se tuntuisi kovin pahalta. Mutta mahtaa kai se antaa anteeksi satunnaisen ereyksen, kun osaan vaan kauniisti pyytää; ja tietäähän se, etten minä luonnostani ole juoppo, vaikka nyt sattui tämmöinen paha asia. Kun osaisi edes tuoda sille mieluisia tuliaisia! Mutta nekin ovat vielä ostamatta ja nyt on raha mennyt vähäksi ja kiire olisi paluumatkalle.

"Tuntuisippa hyvältä, jos olisi ollut tapahtumatta koko tämä korttikaariasia, joka päälle päätteeksi vaikuttaa sen, ettei kerkeä määräajalla kotia. Ennenkuin korttikaarista erilleni pääsen ja ennenkuin olen kaikki asiani ajanut, on jo iltapuoli ja silloin pitäisi oikeastaan jo olla Nurmelassa. Mutta eihän se muuksi muutu, mikä kerran on tapahtunut. Siihen täytyy koreasti tyytyä, vaikka mieli kovin pahalta tuntuu."

Jaakko korttikaarista erilleen päästyään tuli hyvin nolona kortteeriinsa, ei ruvennut siellä puheisiin kenenkään kanssa, vaan meni suoraa päätä talliin, jossa Puni seisoskeli ilman mitään syömistä. Hän taputteli sitä kaulalle ja säälitteli, kun se oli ilman ruokaa saanut olla, nakkasi heiniä eteen sekä teki sitten sille hyvän appeen.

Sitten rupesi hän toimittamaan asioita ja koki olla niin toimellinen kuin suinkin; mutta tottumaton kun oli semmoisia asioita toimittamaan ja outo kun oli kaupungin olojen ja asukkaitten kanssa, sattui hänelle vastuksia alinomaa ja viivykkiä ikävään asti, jotta eipä hän ollut vähällä koskaan tulla valmiiksi lähtemään.

Kun hän vihdoin viimein joutui lähtemään, oli hän ihan kyllissään koko kaupunkimatkasta, josta hän ennakolta oli iloinnut, kuvaillen mielessään sen tulevan hyvinkin hupaiseksi, vaan jota hän nyt ikävällä ja häpeällä muisteli.

Hän päätti kuitenkin, vaikka kaupunkimatkansa oli huonosti onnistunut, samalla matkalla hommata puhemiestä, jonka kautta Liisaa kosisi, arvellen että, jos hän siinä asiassa paremmin onnistuisi, niin eipä hän sitten paljon muusta välittäisikään -- -- eikähän tuota näkynyt hänen rakkausasioistaan mitään valmista tulevan ilman puhemiehen apua. Sen vuoksi hän, ennenkuin Nurmelaan tuli, poikkesi Norolan taloon, se kun ei ollutkaan aivan kaukana maantieltä. Se Norolan isäntähän se oli usein puhemiehenä käytetty ja se kyllä osasi toisen puolesta puhua.

Norolan isäntä otti Jaakon kohteliaasti vastaan, kyseli kuulumisia, käski istumaan ja tarjosi tupakkia. Kun oli vähän aikaa muista asioista puheltu, esitti Jaakko sitten varsinaisen asiansa, pyytäen isäntää hänen puolestaan Liisalle puhumaan ja koettamaan taivuttaa tätä rupeamaan yhdeksi taloksi hänen kanssaan.

"Vai niin", sanoi puhemies naurusuin, kun Jaakko oli asiansa selväksi puhunut. "Vai semmoinen sinulla on asia! No, semmoisissa asioissa minä olen jo monelle apuna ollut ja saattanut monen nuoren miehen ja naisen yhteen; ja harvoinpa on vielä sattunut, ettei olisi tuumasta tolkkua tullut, kun vaan minä olen asiamiessä ollut. Kyllä minä aina ajan perille asian, minkä vaan toimekseni otan; siitä saat olla vakuutettu. Ja koska sinulla tuntuu olevan halu naimisiin päästä, niin saatanhan minä sinunkin puolestasi ruveta puhumaan ja toimimaan parhaan kykyni mukaan. Mahtaneehan tuo morsian sinullekin löytyä niinkuin monelle muullekin."

"Kyllähän minä sen uskon", puuttui puheeseen Jaakko. "Vaan eipä olekaan yhdentekevää, kenen morsiammeksi saan. Minä tahdonkin Liisan enkä ketään muuta."

"No, no, tuumitaanhan asiasta. Eiköhän niitä voi löytyä sinulle parempiakin tyttöjä kuin Liisa?"

"Ei voi löytyä. Liisa on niin hyvä tyttö, ettei hänen veroistaan ole missään, ainakaan näillä mailla. Siitä minä olen varmasti vakuutettu."

"Kuulehan kuitenkin kokeneemman miehen sanoja! Voit sinä tulla onnelliseen avioliittoon, jospa et saakaan sitä, jota tällä hetkellä satut enite rakastamaan. Saattaa se rakkaus herätä vielä naimisiinkin tultua, kun vaan vaimo sattuu olemaan uskollinen ja toimellinen ja mies hyväsydämminen; ja semmoinen rakkaus on toki suurempi sitä rakkautta, joka on ennen avioliittoa hetkeksi leimahtanut ilmi tuleen, vaan sitten äkkiä sammunut. -- Minä arvelen, että sinä Männistön Maijasta voisit hyvin uskollisen kumppanin saada. Se sopisi sinulle vallan mainiosti, eikähän se niin aivan tyhjänä kodistaan lähtisikään, ja onhan se aika näppärä ja sievä tyttö."

"Jopa vaan! Siitä ei ole minulle vaimoksi enemmän kuin villikkovarsasta kyntöhevoseksi."

"Talttuuhan se villikkohevonenkin hyvän ajajan käsissä. Kyllä se vakaantuisi Maijakin naimisiin tultua, vaikka nyt onkin toisinaan liiaksi hurjapäinen."

"En minä sitä tahdo kuitenkaan. Mutta minkä tähden ette voi minulle Liisaa taata? Johan sen olen sanonut, että jos en sitä saa, niin en toisestakaan huoli."

"Älähän hätäile, poikaseni! Sinun esittämäsi asia on niin erinomaisen tärkeä, että sitä pitää perinpohjin, juurtajaksain miettiä, ennenkuin lähdetään sitä toimeenpanemaan."

"Ei minulla nyt ole aikaa pitkiin puheisiin. Ilmastaankin on minulle sattunut liiaksi viivykkiä. -- Vastatkaa nyt suoraan, tahdotteko ruveta minulle puhemieheksi!"

"Eihän nyt mihin niin kiirettä. Antaahan hevosen vaan vähän puhallella, niin sittenpähän jaksaa paremmin kotia juosta hölkötellä. -- Johan minä olen luvannut puhemieheksi ruveta. Mutta eiköhän kuitenkin ole parasta, että sinä heität Liisan pois mielestäsi ja rupeat sitä Maijaa ajattelemaan?"

"No, hyvä ihme, miksikä?"

"Minä, tuota, voisin sinulle paremmin Maijan taata kuin Liisan."

"Miks'ei Liisaa sitten?"

"Älähän ole milläsikään, jos sanonkin suoraan, miten on asia! Kenties onkin sinulle parempi, että asiasi käypi toisin kuin itse olet ajatellut. Liisahan ei ole mikään varakas tyttö ja sitä paitsi hän on rakastunut Mäkelän Mattiin ja tämä taas häneen, eikä mikään voi estää heidän yhtymistään; sen minä heidän puhemiehenään voin jo ennakolta sanoa. Mutta älä sinä siitä kuitenkaan ole pahoillasi! Kyllä minä, jos vaan tahdot, toimitan sinulle hyvän tytön, vaikka en Liisaa voikaan luvata."

"No, jopa nyt kävi ytelästi. En minä toki osannut aavistaa, että näin huonosti kuitenkaan tulisi käymään, vaikka tosin toisinaan on vähin peloittanut, etten onnistuisi tässä paremmin kuin monessa muussakaan asiassa. Mutta niin näkyy olevan, että kenelle onni kerran rupeaa epäsuopeaksi, niin se ei suosi sitä missään asiassa. Tämä oli kuitenkin kaikista kolauksista kovin. Liisa se on tähän saakka tehnyt Nurmelan minulle mieluiseksi asuinpaikaksi, vaan tästä lähtien on siellä elo tuntuva hyvin ikävältä ja kolkolta ja mieleni on oleva musta kuin yön pimeys. Yön pimeys katoaapi kuitenkin joka aamu nousevan auringon muassa, vaan minun onneni aurinko on Liisan muassa ikipäiviksi mailleen mennyt."

Ja murheellisena Jaakko kynsi korvan taustaan ja pahoili mielessään huonosti onnistunutta asiaansa; vähälläpä olivat kyyneleet hänellä silmiin tulla.

Norolan isäntä koki häntä lohduttaa ja sanoi: "Vielä se sinullekin aamu valkenee jonkun hyvän ja soman tytön muassa. Tottapa se on kohtalo määrännyt sinulle toisen naisen, joka on tekevä sinun onnelliseksi. Usko minua, että sinun murheesi on kyllä ylimenevää laatua."

"Ehkä sen kyllä ajan vuolas virta vast'edes pois huuhtoilee. Mutta nyt ainakin se tuntuu raskaalta kantaa. Minä en näy ollenkaan näillä mailla menestyvän, en ole luotu näissä oloissa elelemään. Kyllä sen nyt näen. Minä en voi vieraassa seudussa viihtyä enkä vieraisiin oloihin mukautua. Mahtanee sittenkin kotoseudussani, jossa kaikki on ennestään tuttua, niin luonto kuin ihmiset, minulla olla parempi menestys. Sinne mieleni nyt entistä palavammin haluaa ja sinnehän minulla kyllä ennen pitkää mahtanee lähtö tulla."

Jaakko lähti sitten Norolasta alla päin, pahoilla mielin edelleen ajelemaan, antoi hevosen hiljalleen juosta hölkötellä ja istui itse äänetönnä kuorman päällä, miettien huonoa menestystään ja kuinka nyt tuntuu ikävältä tulla Nurmelaan, jossa kaikki ilopäivät häneltä ovat kuuksi päiväksi loppuneet. Tietysti hän ei ole Liisalle itselleen rakkaudestaan mitään mainitseva; eihän se sillä kuitenkaan parane. -- -- -- Jospa se sittenkin olisi Kumpulan Anni Liisaa parempi ja jospa se häneen suostuisi, koska Pajuvaaran Heikki oli maininnut, että se oli kysellyt hänestä ja sanonut usein häntä muistelevansa! Mahtaisikko tuo niin kysellä ja muistella, jos se ei hänestä perustaisi -- -- -- vaikka muistellaanhan tuota usein vanhoja tuttuja ilman että niihin kuitenkaan on rakastunut -- -- -- ja onhan saman seudun asukkailla yleensä halu tavata toisiaan, vaikk'eivät juuri olekaan ystäviä; ovathan kuitenkin hyviä tuttuja. Oli miten oli, kaikessa tapauksessa olisi hupaista saada nähdä ja puhutella Annia.

Näissä mietteissä ollessaan näki hän jo Nurmelan rakennukset aivan likellä. Silloin hän taas pelosta sykkivin sydämmin ajatteli, että eiköhän mahtane isäntä olla hänelle äreänä kovin, kun hän ei ehtinytkään määräpäivänä takaisin. Kyllähän se koville ottaa ja tietenkin tulee ensimmäisenä tuimalla katseella ja ankarilla sanoilla vastaanottamaan.

X.

Nurmelassa oli Jaakkoa pitkään odotettu ja kummailtu, missä hän viipyi; oli arveltu jos jotakin, että olisi sairastunut tai joutunut rosvojen käsiin tai sortunut väärälle tielle tai vitkastelemisen ja tottumattomuuden tähden asioita ajaessa myöhästynyt tai muuta semmoista. Olipa isäntä lopulta alkanut epäillä, että kunhan ei tuo liene jäänyt johonkin kapakkaan juomaan ja juovuspäissään unehuttanut lähtönsä.

Senpä vuoksi, kun Jaakko, alakuloisena kuorman päällä istuen, ajoi Nurmelan kartanolle, oli isäntä häntä heti vastassa, katseli tuimasti silmiin ja kysyi vihaisenlaisella äänellä: "Missä sinä, poika parka, olet näin kauan viipynyt?"

Jaakko ei siihen kysymykseen heti vastannut mitään, laskeutui vaan äänetönnä kuorman päältä alas sekä rupesi hevosta riisumaan ja sanoa mumahti heikosti kuuluvalla äänellä "iltaa" isännälle sekä rengeille ja piioille, jotka ilmausivat pihalle kaupungin uutisia, kuulemaan. Ei hänellä edes tullut sanotuksi terveisiä kaupungista, kun isäntä näytti niin ärtyisellä tuulella olevan.

"Kauanpa sinä viivyitkin matkallasi", sanoi Liisa, hymy huulillaan niinkuin tavallisesti. "Mitä kuuluu kaupunkiin."

Jaakko ei vastannut mitään nytkään, katseli vaan surullisesti Liisaa silmiin, ajatellen siitä, että tuossa se nyt on se, joka on häneltä kaiken elämän ilon vienyt, joka lempeästi kyllä muka hymyilee, vaikk'ei se kuitenkaan tunne mitään lempeä häntä kohtaan; taitaa ollakin vaan teeskennelty koko tytön käytös ja ystävällisyys.

"Mikä sinun nyt on kuuroksi tehnyt!" huudahti isäntä. "Etkö saata vastata, miksi sinä nyt vasta kotia tulet?"

"Enhän tuota ennen joutunut", vastasi silloin Jaakko.

"Miks'et joutunut? Enkö minä sinua jo mennessäsi varoittanut, että sinun olisi pitänyt olla täällä viimeistään eilen illalla? Hä?"

"Niinhän se kyllä oli määrä, vaan minkäpä minä siihen voin, että satuin myöhästymään!"

"Sanoppa syy myöhästymiseesi, äläkä salaile virheitäsi! Kyllä minä ne tietooni ongin kuitenkin. Tiedä se, että minä vaadinkin tarkan tilin matkastasi!"

"No, asiathan ne paljon viivyttivät lähtöä, niitä kun oli monenlaisia ja minä olin outo niitä toimittamaan ja vieras kaupungissa; sain moneenkin kertaan kysellä yhtä paikkaa, ennenkuin löysin", vastasi Jaakko, epäillen, että isäntä tarkoilla tiedustuksillaan saisi hänen pakoitetuksi puhumaan korttikaarissa käynnistään, jota hän ei suinkaan ollut halukas ilmoittamaan, varsinkaan monen kuullen.

"Älä sinä tuo esiin tekosyitä! Asiat olisit aivan hyvin kerennyt toimittaa kaikki samana iltana kuin kaupunkiin tulit, jos vaan olisit toimellinen ollut. Mutta teitkö niin? Vielä mitä!"

"Eihän niitä tosin silloin tullut paljon toimitetuksi, minä kun ajattelin, että kerkeää ne sitten aamullakin. Minulla halutti ensin katsastaa kaupunkia, ja kun satuin kohtaamaan kotipuolestani muutaman tuttavan, jota en ollut kaukaan aikaan nähnyt, niin halutti minun hänen seurassaan viettää iltani, jotta saisin kuulla kotipuoleni asioista jotain."

"Sinä siis taaskin teit oman mielesi mukaan, etkä nähnyt hyväksi noudattaa minun käskyäni, vaikka pitäisihän sinulle ennestäänkin olla tuttua, että sinun pääsi viisaus viepi aivan päin mäntyä. -- -- -- Tietysti menitte yhdessä kapakkaan ja siellä joitte kovasti -- -- --"

"Tuota, käytiinhän sitä tosin -- -- -- mutta eipä siellä niin kovinkaan liiaksi juotu."

"Eipä vaan! Ainakin niin, että sinä, sen sijaan kuin sinun olisi pitänyt huolehtia matkasta ja asioista, rauhassa vaan istuit kapakassa lasia kilistelemässä. Luuletko sinä siten voivasi saavuttaa isäntäsi luottamuksen?"

"Pyydän anteeksi, jos olen erehtynyt. Mutta kyllä minua asiat huolettivat."

"Jopa vaan! Jos olisit niitä vähääkään huolehtinut, niin olisitkin sitten jo eilen ollut täällä. -- Mutta olipa miten oli, kyllähän asiat vielä selville saadaan ja sinun tekosi tulevat ilmi. Minä aionkin ottaa sinun vielä tänä iltana erityisesti tutkiakseni ja ilmoitan jo ennakolta, että sinulle tulee ikäviä seurauksia tästä matkasta. -- -- -- Tuota, eikö se kortteeripaikan isäntä laittanut minulle mitään kirjettä? Jos vaan on laittanut, niin alappa kaivaa esille!"

"Laittoihan se kyllä ja täällä se kirje minulla onkin takkini povilakkarissa", vastasi Jaakko ja päästi auki turkkinsa ja takkinsa sekä kaivoi hitaasti esille paperipäällyksen, jonka sisältä selvitteli kirjeen, ja jätti sen isännälle, joka sen saatuaan heti poistui.

Toisetkaan eivät ruvenneet kylmässä kauan seisomaan, vaan hajausivat mikä minnekin; ja Jaakko itsekin, heti Punin riisuttuaan, lähti pirttiin, jonne vei Puninkin isosta oven vieressä olevasta ammeesta juomaan. Sitten hän, riisuttuaan turkin päältään, ajatteli ruveta apetta hevoselle tekemään, mutta silloinpa tarjoutuikin Lauri siihen työhön, sanoen: "Annahan minä teen appeen! Lämmittele sinä itseäsi tuossa tulen ääressä! Sinullahan näyttävät kädet vähän kontistuneen."

"Jopa niihin tosiaan alkoi kylmä lopulta pystyä", vastasi Jaakko, suostuen mielellään Laurin esitykseen ja ajatellen Laurista, että siinä on mies, joka kyllä toisen hyvää katsoo; eipä olekaan semmoisia miehiä aivan tiheässä.

Hetken aikaa itseään lämmitettyään lähti hän kuormaa purkamaan ja tavaroita sisälle kantamaan.

Silloin oli häntä vastassa heti Liisa ja kysyi: "Toimititko minun asiani?"

"Enpähän minä nyt sitä toimittamattakaan jättänyt, kun kerran toimekseni otin", vastasi Jaakko ja katsahti Liisaan, ajatellen, että tuossa se nyt taas on tuo, jota minulla ei ole lupa omakseni toivoa, kun se on toiselle luvattu. Ja hetken ajan oli hänen mielensä täytetty surullisilla ajatuksilla, vaan hän koetti kuitenkin karkoittaa ne mielestään; jopa viimein katsahti Liisaan jonkinmoisella uhkamielisyydellä ja oli hänellä mielessä sanoa tälle, että onpa niitä tyttöjä vielä hänen varalleen ilmankin tätä; jääpihän aina toinen, jos toinen viedäänkin, ja semmoisia tyttöjä kyllä löytyy, jotka olisivat hänelle valmiit tulemaan minä hetkenä hyvänsä, vieläpä joku Liisaa parempikin tyttö. Mutta ei hän kuitenkaan sitä ääneen sanonut, kun hän ei ollut Liisalle itselle puhunut mitään rakkaudestaan häntä kohtaan.

Sitten lupsautti hän auki arkun kannen ja otti esille Liisan tilaaman virsikirjan sekä antoi sen tälle ja rupesi sitten muillekin jakelemaan heidän tilauksiaan. Olisi hänellä ollut Liisalle jotain tuliaisiksikin antaa; mutta antamatta se kuitenkin nyt jäi, sillä hän ajatteli, ettei se tuota hyötyä paremmin kuin huonoon maahan kylvetty siemenkään.

Illan kuluessa Jaakko sitten koki haihduttaa mielestään raskaimmat surunsa tunteet ja rupesi miettimään, mitä kaikkea Heikki kaupungissa oli hänelle puhunut, muisteli, mitä se oli Kumpulan Annista maininnut, rupesi ajattelemaan, että mitenkähän tuo sittenkin olisi ruveta sitä Annia -- -- -- jos sillä tosiaankin lienee helliä tunteita häntä kohtaan -- -- -- eihän tuota tiedä ennenkuin näkee. Saisihan tuota ainakin mennä katsomaan. Sielläpähän sitten tekisi sen mukaan miltä alkaisi tuntua.

Kylpemässä käytyään ja saunasta ihka alastonna palatessaan, hän avojaloin ja verkalleen astuen, vähääkään hätäilemättä, vaikka oli talvipakkanen, itsekseen hyräili:

"Henttuni heitti mun, heittäköön vaan! Tuotako huolisin surra! Tämmöinen poika se kaiketi saa. Uuden hentun ja kullan."

Ja kahta viime säettä hän tahallaan kovalla äänellä lauleli, kun näki Liisan matkan päässä kartanon poikki juoksevan. Sitten hän, kun oli käynyt puhtaat vaatteet päälleen pukemassa ja taas näki Liisan kartanolla, lauleli uudestaan saman laulun. Liisa silloin katseli pitkään Jaakkoa ja sanoi: "Tuota lauluapa minä en ole ennen sinun huuliltasi kuullut. Mikä se nyt semmoisen sinun mieleesi toi?"

"Mikä lienee tuonut!" vastasi Jaakko, vaikka aivan hyvin tiesi, mikä sen oli tuonut, ja lähti sitten pirttiin enempää Liisan kanssa puhumatta.

Hänen siellä vähän aikaa istuttuaan tuli sinne Anna Mari juoksujalassa ja sanoi: "Isäntä käski Jaakon heti tulla puheillensa."

"Vai käski", vastasi Jaakko tyyneesti ja polttaa tuprutteli ensin tupakkia lyhytvartisella piipullaan niin kauan kuin siitä savuja lähti sekä lähti vasta sitten verkalleen astumaan kartanon poikki isännän huoneeseen.

Melkoisen aikaa hän siellä viipyi, ja kun hän vihdoin palasi pirttiin, jossa useimmat Nurmelan palkollisista istuivat iltapakinoilla, toiset uunin lähellä isoliekkisen pystyvalkean ääressä, toiset ison pöydän ympärillä kattolampun valossa, oli hän tavallista vakaisemman ja miettiväisemmän näköinen. Sanan sanomatta istahti hän penkille pintapöydän viereen Laurin lähelle ja istui siinä etukumarassa, pää alaspäin ja silmät lattiaan tuijottaen.

"No, mitä oli isännällä asiaa?" kysyi Anna Mari, joka aavisti isännän antaneen Jaakolle kovat nuhteet.

"Mitäpä sinä sillä tiedolla teet!" vastasi Jaakko lyhyesti, haluamatta tehdä selvää isännän puheista, joista hänellä oli kyllin syytä olla pahoillaan. Isäntä oli nimittäin saanut tiedon hänen korttikaarissa käynnistään ja suutuksissaan kovin ankarasti häntä nuhdellut; hänen puheilla käyntinsä oli päättynyt siten, että hänen jo seuraavalla viikolla oli lähteminen Nurmelasta. Isäntä ei halunnut enää häntä pitää eikä hänkään tuntenut itsellään enää olevan halua kauemmaksi Nurmelaan jäädä.

"Kas, mitenkä puhuu! Etpä sinä ole noin ylpeästi vielä ennen vastannut. Taisit saada niin hyvät kiitokset, että on syytä ylvästellä."

"Älä sinä tyttö tyhjää -- -- --! Iva sinulla kuitenkin on mielessäsi; kyllä minä sen tiedän. Sinulla ei ole minun asiaini kanssa mitään tekemistä."

"No, no; nytpä jotakin kuulen. Aivanhan sinä puhut niinkuin vihassa olisit. Olenko minä sinulle mitään pahaa tehnyt?"

"Kyllähän minä tiedän, ettet sinä puheillasi mitään hyvää tarkoita. Paras on siis, että sinä aikoinasi vaikenet. Minä en voi suvaita sinun joutavia porpatuksiasi -- -- -- vaikka enpä noita olekaan enää viikkoa kuulemassa. Kohta minä pääsen sinusta ja sinäkin minusta."

"No, mitä nyt Jaakko -- -- --!" puuttui Liisa puheeseen. "Sinä olet koko päivän ollut alla päin, pahoilla mielin. Mikä sinun on oikeastaan? Mitä sinä nyt aiot?"

"Kohta sen näet -- -- -- ja saatanhan tuon sanoakin; minä tulen jättämään tämän talon."

"No, hyvä ihme, miksikä?"

"Sama se miksikä! Eipä minua täällä enää tarvita eikä kaivata kuitenkaan."

"Älähän toki! Saattaa sinua monikin kaivata. Kovin sinä nyt olet nurpealla mielellä", virkkoi Lauri. "Mikä sen nyt niin äkkiä pani lähdön mieleesi?"

"Panipa tuon mikä tahansa, vaan lähtö täältä tulee, ja sillä hyvä!" vastasi Jaakko lyhyesti ja miettien, että kun hänellä ei täällä tunnu menestystä kuitenkaan olevan, lienee paras omille maille matkata, niin ehkä siellä paremmin osannee ihmisten mieliksi elää.

Katsahtivat ne toiset kummastuneina Jaakkoon, jotta sillä taitaa olla ihan tosi aie jättää Nurmela, ja Lauri sekä osaksi Liisakin koettivat estellä lähtöä, vaan hän sanoi vaan jäykkänä, ettei se enää muuksi muutu, mikä kerran on päätökseksi tullut, eikä hän ollutkaan pahoillaan lähdöstään. Ennenkuin ilta oli loppuun kulunut, oli hänen mielensä paljon tyyntynyt ja rauhallisesti ajatteli hän nukkumaan mennessään edessään siintäviä tulevaisia kohtalonsa vaiheita.

XI.

Vesalan Vilppo teki vuosirenkinä työtä vankassa Toivoniemen herrastalossa, toimitti työnsä tavallisesti aina iloisena ja huoletonna, paljoa ajattelematta, minkälaista työ tuli, kunhan siitä vaan pääsi niin vähällä kuin suinkin. Loma-aikoina hän mielellään lähti kylään johonkin, etsi yleensä lystipaikkoja ja erittäinkin pyrki tyttöin seuraan. Olihan niitä kyllä Toivoniemelläkin piikatyttöjä, joitten kanssa hän ilvettä piti ja laittoi silloin lystit niin heille kuin itselleenkin, vaan pappilan piikain seurassa hänestä kuitenkin oli mukavampi, ja varsinkin halutti häntä päästä puheisiin Kumpulan Annin kanssa, joka siellä karjakkona palveli. Kun Toivoniemestä vaan sattui olemaan asiaa pappilaan, niin hän kyllä koki laittaa niin, että pääsi sen asian toimittajaksi, jolloin samalla oli tilaisuus päästä näkemään ja puhuttelemaan Annia; eikä hän koskaan pappilasta niin kiirettä lähtöä tehnyt, vaikka toisinaan muistutettiin hyvin sukkelana olemaan, ettei ensin olisi vähän aikaa istunut renkein ja piikain pakinoilla pirtissä.

Kaikista toimistaan oli hän enin huvitettu hevosella ajamisesta, varsinkin kun sai kyyditä isäntäväkeään tai muita kirkolle tai kylään. Silloin hän aika hyvillään ja virkeänä istui selkä kenossa kuskilaudalla, punaiset suitsivarret käsissään, ja näytti hyvin tyytyväiseltä, kun musta ruuna antoi semmoisen kyydin, jotta herra toisinaan reen perästä virkahti, että päästäisiinhän sitä toki vähemmälläkin kiireellä.