Part 5

Tällä tavoin hän kulutti aikaa mieluisissa mietteissä, ja matka joutui joutumistaan, eikä mikään häirinnyt hänen ajatuksiaan, kun hän yksin matkusteli autiota tietä pitkin. Pitkään aikaan ei tullut ketään vastaan, eikä takaa päinkään näkynyt tuliata.

Milloin kulki matka tiheän mänty- ja kuusimetsän keskitse, milloin aavojen lakeuksien yli. Eipä näkynyt tien sivulla taloja tiheässä, ainoastaan siellä täällä joku pieni turvemökki tai kallellaan oleva vähäinen puurakennus.

Jaakko, silmäillessään noita viheliäisiä asuntoja, ajatteli, että on niitä asuinpaikkoja jos jonkunlaisia. Ei niissä luulisi liikkumisen tilaa olevan tarpeeksi yksinäisellekään hengelle, saati sitten perheille, joissa on monta lasta. Kyllähän hänen kotipuolessaan ihmiset yleensä köyhiä ovat, vaan on niillä kuitenkin monella väljemmät asunnot kuin nuo tuossa, eikä siellä turvemökkejä olekaan. -- Jos hän vaan joskus eläessään itselleen oman asunnon laittaa, niin pitää siitä ainakin tulla parempi kuin tuo viheliäinen kaatumaisillaan oleva pöksä tuossa tien varrella.

Mutta jäivätpä mökit taaksepäin ja tie vei nyt korkean hirsimetsän läpi. Tuuli tohisi metsässä ja vanhat hongat humisivat yksitoikkoisesti ja heiluttelivat lumisia oksiaan, joista tuon tuostakin tuulen puuska pudotti raskaan lumikasan.

Metsän takaa ilmaantui näkyviin iso talo ja sieltä päin tuli muuan hevosmieskin vastaan.

Matka alkoi nyt hupaisemmalta tuntua, kun taloja alkoi tiheämmin näkyä ja kun tielle ilmaantui jotain liikettä, mutta eipä vaan kuitenkaan tuntunut hupaiselta nähdä huonoja mökkejä, joita yhä vaan useinkin näkyi tien varrella ja jotka olivat todisteena siitä, että paikkakunnassa löytyi suurta köyhyyttä, jospa varallisuuttakin.

Jaakko kuuli kaukaa edestäpäin aisakellon soivan, ensin hiljaa, vaan sitten kovemmin, ja kohta sen jälkeen ajoi vastaantulia hänen sivutsensa semmoisella kiireellä, että hän tuskin ennätti ajaa syrjäänkään, ennenkuin se jo oli kaukana hänen takanaan. Se oli posti, joka niin joutuin kulki.

Ajettuaan vielä kappaleen matkaa saapui Jaakko syöttöpaikkaan, tullen isoon kartanoon, jossa näkyi ennestäänkin monioita matkamiehiä.

Riisuttuaan Punin valjaista ja vähän aikaa hevosen kanssa hommailtuaan meni hän sisälle pirttiin, teki hyvän päivän tullessaan, hieroskeli käsiään yhteen, jotta ne lämpenisivät, ja riisui sitten turkkinsa muutamaan puunaulaan.

Pirtissä oli väkeä paljonkin, vaan eivätpä ne isosti hänen tulostaan näkyneet välittävän. Pikimmältään ne vaan katsahtivat häneen, vaan eivät keskeyttäneet keskinäisiä keskustelujaan. Muuan keski-ikänen nainen vaan hiljaa vastasi hänen tervehdykseensä.

"Mitä sitä kuuluu vieraalle?" kysäsi tämä sitten.

"Eipä kuulu mitään sanottavia. Mitä tänne kuulunee?"

"Eipä erityistä tännekään."

"Mistä kaukaa se on tämä matkustaja?" kysyi sitten muuan mies, joka istui penkillä pirtin pöydän takana ja poltteli tupakkia lyhytvartisella piipulla.

"Tuolta olen Nurmelasta", vastasi Jaakko. "No, niin minusta näyttikin äsken, kun ajoitte kartanoon, jotta Nurmelan hevonen siellä tulee. Mutta teitä minä en tunne. Ette suinkaan te ole Nurmelan miehiä, vai miten?"

"Minä olen vaan renkinä siellä oleksinut. Tuoltahan minä oikeastaan olen kotoisin Kajaanin takaa."

"Jo minä ajattelinkin heti teidät nähdessäni, ettette te suinkaan ole tämän puolen miehiä. -- Kaupunkiinko se matka pitää?"

"Kaupunkiin."

"Liiaksikohan niitä muka ylimaassa on miehiä", puuttui taas puheeseen muuan vanhanpuoleinen harmajahiuksinen mies, "kun niitä sieltä myötäänsä tänne alapuoleen työntyy, vaan Ameriikkaan olletikin?"

"Eipä ole liiaksi", vastasi Jaakko, "mutta kun siellä työmiehillä useinkin ovat huonot tienestit, siellä kun ei juuri mainittavasti ole varakkaita talokkaita ja hyviä rahamiehiä, jotka kykenisivät isoja palkkoja maksamaan, niin onhan se monellakin täytymys lähteä muualle työn hakuun. -- Sitä paitsihan noita kuulestaa täältäkin puolesta paljon Ameriikkaan meniöitä olevan."

"Onhan niitä kyllä täältä, jospa sieltäkin, ja parempaahan moni hakee aina, vaikka olisi hyvä ennestäänkin", vastasi vanhus ja selitti sitten, kuinka usein kuitenkin moni pettyy toiveissaan lähtiessään pois kotoseudultaan paremmille tienesteille muka. Mutta hän jätti keskustelunsa Jaakon kanssa sikseen, kun samassa muuan toinen mies rupesi puheisiin hänen kanssaan.

Puhuteltiinhan tuota Jaakkoa siksikin, vaikka alussa oli näyttänyt, jottei kukaan hänestä välitä. Mutta tuntui hänestä kuitenkin, että kotoseutunsa asukkaiden puhuttelutapa oli aina paljon ystävällisempi. Siellähän aina vastaanotetaan tuliata niinkuin hyvää tuttua ainakin. Mutta eihän tuo mikään kumma olekaan, että tämmöisissä liikepaikoissa, missä käypi kulkioita jos minkälaisia, kohtelu toisinaan saattaa hiukan kylmältä tuntua.

Pari tuntia talossa viivyttyään ja hyvin apatettuaan ja juotettuaan hevosta, pani Jaakko ruunan taas valjaisiin ja lähti taipaleelle.

Matka kului rauhallisesti, mitään mainittavaa tapahtumatta. Hevonen milloin astui verkalleen, milloin juosta hölkötteli, ja Jaakko milloin makasi levollisena kuorman päällä, milloin istua kyykötti miettiväisenä ja kuunteli kulkusen kilinää, reen ritinää ja tuulen viuhinaa.

Asuttuja seutuja rupesi yhä enemmän näkymään tien varrella ja liike suureni suurenemistaan. Tuli usein vastaantulioita ja toisinaan joku takaa päinkin ajoi sivutse, jotta eipä saanutkaan Jaakko ihan huoletonna kuorman päällä olla kellotella, vaan hänen täytyi useinkin syrjäyttää hevostaan, että ohikulkiat pääsivät häntä sivustamaan.

Ennen pimeää hän saapui kaupunkiin ja ajoi kuormineen Nurmelaisten tavalliseen majapaikkaan muutamaan pieneen kartanoon erään syrjäkadun varrella.

VIII.

Kun Jaakko oli saanut hevosen talliin sekä toimittanut sille syömistä ja juomista ja sitten tullut sisälle tupaan, niin eipä hänellä oikein ruvennut aika siellä kulumaan outojen ihmisten seurassa. Sen vuoksi hän päätti lähteä kaupungille ainakin alkamaan asiainsa toimitusta, ja kun hänelle kaikki muut paikat olivat enimmäkseen outoja, paitsi anniskelupuoti, jonka muisti ennestään, lähti hän ensiksi sinnepäin astumaan, nassakka kainalossaan.

Astuessaan katuja pitkin katseli hän tarkkaan ympärilleen, silmäili joka taloa, jonka ohi kulki, ja luki kirjoituksen joka kyltissä, mikä tuli näkyviin. Ja jos mielestään jossain oli jotakin outoa nähtävää, niin silloin hän seisahtui sitä katsomaan ja ihmettelemään, suu kolmantena silmänä.

Niin kauan kuin hän astuskeli syrjäkatuja, ei hän kuitenkaan havainnut erityistä ihmeteltävää. Enimmästi pieniä ja mataloita huoneuksia näkyi vaan molemmin puolin katua ja niitten joukossa siellä täällä joku ruokamyymälä tai pieni kauppapuoti. Joku hevosmies ajoi täyttä juoksua keskikatua pitkin ja molemmin puolin astui kiireesti monioita jalkamiehiä.

Mutta kun Jaakko läheni keskikaupunkia, niin silloinpa ilmausi paljon enemmän nähtävää. Komeita uljaita rakennuksia, jommoisia hän ei ollut maaseudulla koskaan nähnyt, tuli nyt hänelle näkyviin, ja niitä hän jäi pitkäksi aikaa suu auki katsomaan ja ihmettelemään, miettien, että pitää sitä olla melkoinen määrä varallisuutta niillä, jotka tuommoisia kykenevät rakennuttamaan. Hän ihmetteli isoja, komeita kauppapuoteja lasiovineen ja erittäin suurine yksiruutuisine akkunoineen, joitten läpi sopi näkymään senkin seitsemänlaista kauppakalua.

Niinpä hän muutamankin ison kauppapuodin nähdessään heti lähti keskikadulta astumaan aivan siihen viereen ja jäi seisomaan ison akkunan eteen, suu melkein kiinni ruutussa, sekä kuvaili mielessään kuinka äärettömään paljon kaikki tavara tuolla akkunan takana mahtoi maksaa, eikä hän siirtynyt, vaikka useinkin sivu kulkevat ihmiset töytivät häntä ja joku naurusuin katsahti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että mitä se siinä töllistelee.

"Mikä se tuossa ihmisten tiellä seisoskelee!" huudahti muuan pystypäinen nuori mies ja töyti Jaakkoa kylkeen. "Eikö kävisi laatuun siirtyä syrjään vähän?"

Jaakko katsahti pitkään puhutteliaan, ajatellen siitä, että mikähän lieneekin; näyttää kovin ylpeältä.

Sitten hän lähti edelleen astumaan ja pysähtyi taas kenkäpuodin eteen; jäi ihmettelemään suurta oven yläpuolella riippuvaa messinkisaapasta.

"Onpa siinä saapasta!" ihmetteli hän. "Kaikkea ne myyjät hoksaavatkin, houkutellakseen ihmisiä tavaroitten ostoon."

Kun hän sitten edelleen astuttuaan oli saapunut viinapuotiin ja siellä asiansa toimittanut, lähti hän taas, täytetty viinanassakka kainalossaan, pitkin katuja astelemaan ja jäi toisinaan jonkun mielestään tavallista kummemman katsottavan eteen suu auki seisomaan.

Sattuipa, kun hän muutamastakin akkunasta, nenä ruutussa kiinni, sisään kurkisteli, että joku takaa päin löi häntä olkapäälle ja hyvin iloisesti sanoi: "Terve, Jaakko!"

"No jotakin -- - -! Terve mieheen!" vastasi Jaakko iloissaan ja hämmästyksissään, kun tunsi puhuttelian Pajuvaaran Heikiksi, ja häntä ystävällisesti katellen. "Enpä osannut ennakolta arvata sinun täällä näkeväni. Mistä sinä tänne ilmausit, puustako vai pilvistä?"

"Olenpahan tullut kotopuolestani täällä kaupunkiasioilla käymään. Terveisiä laittoivat paljon sinulle kotoasi ja Kumpulasta."

"Kiitoksia! Mitä sitä niille maille kuuluu?"

"Eipä niin sanottavia. Mitä itsellesi?"

"Eipä niin erikoisen mainittavia minullekaan."

Jaakolla ja Heikillä, jotka olivat erittäin hyvillään tapautumisestaan, oli paljonkin kysyttävää toisiltaan ja saneltavaa toisilleen. Jaakko kyseli tarkkaan, miten hänen kotopuolessaan olivat asiat, miten siellä voidaan ja toimeen tullaan, ja Heikki antoi niin tarkkoja tietoja kuin suinkin vaan voi.

"Törmälä on vielä samanlainen kuin sinun lähtiessäsikin niin huoneitten kuin asukkaitten puolesta. Siellä ei ole juuri erityisiä muutoksia tapahtunut, ja vanhempasi, veljesi, ja sisaresi ovat kaikki terveitä ja hyvissä voimissa. Sinua vaan tuntuvat toisinaan kaipaavan. Varat siellä eivät ole lisääntyneet, vaikka eivät juuri väheneetkään. Olipa siellä kerran vähällä ulosottokin tapahtua, vaan silloin sattuivat sinulta saamaan rahoja sen verran, että juuri pulasta pääsivät."

"Sepä oli hyvä asia. Kyllä olisikin silloin kurjuus tullut, jos olisi ruvettu lehmiä velasta viemään."

"Kerrassaan. Moni siellä joutuukin aivan kurjaan tilaan, kun eivät jaksa kaikkia maksujaan suorittaa eivätkä velkojaan maksaa ja sitten nimismies tulee ja myypi ainoat elukat, navetan sisustuksen puti puhtaaksi. Kumpulallekin oli kerran hyvin huonosti käydä, kun velkamiehet rupesivat hätyyttämään, vaan lopulla kuitenkin sattuivat sen verran rahoja saamaan, ettei ryöstöä tullut."

Sitten Heikki, vähän aikaa Jaakon kanssa rinnatusten kulettuaan ihan keskikatua pitkin, sanoi: "Tiedäppä, yksi uutinen minulla on sinulle kerrottava!"

"No, mikä?"

"Onpahan semmoinen, ei suurempi eikä vähempi kuin että minä olen jo morsiammen itselleni löytänyt."

"Morsiammen! Vai olet sinä morsiammen löytänyt! Jopa olet sitten johonkin ennättänyt. Vaan sanohan toki sydänkäpysi nimi! Minä en ole sinun kihlautumisestasi vielä hiiren luiskaustakaan sattunut kuulemaan."

"Se onkin vasta tapahtunut ja nyt me tullaan sukulaisiksi toisillemme, sillä Eevahan, sinun oma sisaresi, on minun armas morsiammeni."

"Vai hän se on -- -- --. No, enpä minä osannut tuota ennakolta arvata -- -- --. Vai Eeva se on sinun mielittysi! Ehkäpä te hyvinkin yhteen sovitte. -- Mutta pianpa teillä asia päättyi. Ette suinkaan te kauan ole toisianne ajatelleet."

"Emmepä hyvinkään kauan. Viime syyskesällä kun tapasimme toisemme kirkolla, mielistyin minä Eevaan niin, että rupesin hänestä arvelemaan, jotta tuopa taitaisi minulle sopiva olla; ja sitten hän oli alinomaa mielessäni, jotta lopulta puhuin asiasta Päiväniemen Pekalle ja pyysin häntä puhemiehenä koettamaan taivuttaa Eevan sydäntä puoleeni. Vaan Eevapa myöskin kävi Pekan luona samoilla asioilla ja ilmaisi sille lemmen tunteensa minua kohtaan. Ja kun kerran niin pitkälle tultiin, niin sittenhän meillä oli yhtä helppo päästä tuumaimme perille kuin suksimiehellä mennä valmista latua myöten."

"Se nyt on tietty. Mikäpähän sitten enää olisi voinut esteenä ollakaan! No, olkoon onneksi liittonne niin sinulle kuin Eevalle!"

Vähän ajan perästä sanoi taas Jaakko: "Aivan vähän sinä olet vielä Kumpulasta maininnut. Puhu nyt jotain enempi sieltä!"

"Eipä sieltä ole erityistä kerrottavaa. Siellä eletään niinkuin ennenkin, hiljaisesti ja rauhallisesti. Isäntäukko se vaan alkaa vanheta, jotta eikö tuo kohta heittäne isannuutensa Matti pojalleen. -- Tietänethän, että Anni sieltä nykyään on poissa, pappilassa piikana?"

"Kuulinhan minä siitä jotain puhetta olleen."

"Siellähän se on Anni ja hyvin hän siellä tuleekin toimeen ja hyvänä piikana kuulutaan häntä pidettävän, työteliäänä ja rehellisenä."

"Sepä on mieluista kuulla. Oletko tavannut häntä nykyisin?"

"Tapasin minä hänen tässä toisella viikolla."

"No, mitä Anni tuumaili?"

"Eipä hän moittinut oloaan. Sanoi kyllä alussa koti-ikävän olleen, vaan oli kuitenkin hyvillään, että koti oli samassa seurakunnassa ja että hän siellä pääsi aina toisinaan käymään. Sanoi usein kaipaavansa Törmälää, kotinsa naapuritaloa, ja muistelevansa Eevaa ja sinua sekä mainitsi, kuinka hän usein on sinun kanssasi hupaisia hetkiä viettänyt."

"Vai mainitsi hän sitäkin."

"Mainitsi kyllä ja paljon muutakin; en tuota kaikkea enää muistakaan."

Heikki saattoi Jaakkoa tämän kortteerin portille saakka.

Siinä tuumasi Jaakko Heikille: "Kyllähän olisi hupaista, jos voisimme tämän illan yhdessä olla. Vaan en tiedä sitten, miten asiain kävisi."

"Kerennethän ne vielä aamullakin toimittaa. Eihän niitä niin paljon liene", arveli Heikki.

"Eipä hyvinkään; vaan isäntä varoitti tänä iltana toimittamaan, jotta kerkeäisin ajoissa takaisin."

"Kerkeät sinä kuitenkin ja saatanhan minä sinua aamulla avustaa, jos niikseen tulee. Ollaan nyt yhdessä tämä ilta, koska satuimme tapaamaan toisemme. Saattaa kulua pitkiäkin aikoja, ennenkuin taas näemme toisemme; ja aamullahan minun pitäisi joutua jo paluumatkalle. -- Vie nyt ensin nassakka kortteeriisi ja mennään sitten anniskeluun tai johonkin muualle! Pitäähän sitä toki vähän lystiäkin pitää, kun kerran kaupungissa ollaan."

Jaakko suostui tuumaan, vei nassakan kortteeriinsa ja lähti sitten Heikin kanssa taas kaupungille.

Anniskelupuotiin he menivät, istuivat pienen pöydän ääreen ja tahtoivat monioita viinaryyppyjä.

Näkyi niitä muitakin olevan samassa huoneessa ja pitivätkin jotkut aika rähinää. Siellä väitettiin ja intettiin ja moniaat isoäänisimmät meuhasivat ja huutelivat niin, että aivan tahtoivat suun tukkia toisilta.

Jaakko ja Heikki eivät sekaantuneet toisten puheisiin, vaan istuivat heistä erillään ja puhelivat omista asioistaan.

"Oletko Vesalan Vilppoa nykyisin nähnyt?" kysyi muun muassa Jaakko Heikiltä.

"Tapasinhan minä hänenkin tässä toisella viikolla samoihin aikoihin kuin Anninkin. Sehän on Vilppo nykyään Toivoniemellä renkinä", vastasi Heikki.

"Vai sinne sen Vilpon on onnistunut päästä aivan pappilan likimmäiseen taloon."

"Jopa niin. Ja hyvin hän onkin mielissään, että sinne on tullut, kun hän siis saapi olla aivan lähellä pappilaa ja Annia."

"Annia! Mitä sillä Vilpolla on Annin kanssa asioita?"

"No, minusta on näyttänyt, että hän vähin mielistelee sitä."

"Vai niin on näyttänyt. Entäs Anni Vilppoa?"

"En tiedä sitä. Sen verran, minkä minä olen nähnyt, ei Anni ole näyttänyt häntä suosivan enemmän kuin muitakaan. Eivät he kumpikaan ole rakkausasioistaan minulle mitään maininneet, enkähän minä varmuudella osaa sanoa, lieneekö Vilppokaan tosi lailla Anniin mieltynyt. Vilppohan on sen luontoinen mies, että se mielistelee tyttöjä yleensä, sillä saattaa olla montakin henttua yht'aikaa."

Noista Heikin sanoista tuli Jaakko vähän miettiväiseksi; hän oli pitkän ajan ääneti ja hänen ajatuksensa kiertelivät hetken aikaa Annia, josta hän näki selvän kuvan semmoisena kuin tämä oli hänen lapsuutensa leikkitoverina sekä sitten alkavalla nuoruuden iällä rippikoulussa ja viimeksi Kumpulassa, kun hän lähti matkustamaan pois kotoseudultaan. Ja Jaakko mietti Annista, mahtaisikko sillä tosiaan olla mitään lemmen liittoa tekeillä Vilpon kanssa -- -- -- vaikka mitäpä se juuri häneen koskee, jos onkin -- -- -- ottakoonpa Anni kenen tahansa, kunhan hän vaan Liisan saapi -- -- --.

Sitten hän, kun alkoi kovin rauhattomalta tuntua yhä lisääntyvän rähinän vuoksi, rupesi Heikkiä pois tahtomaan, sanoen ei enää täällä haluavansa olla.

"Mennäänpä vaan", myöntyi Heikki, "vaikka susiteettiin! Oletko siellä ennen käynyt?"

"Enhän toki. Miten minä nyt siellä, jossa vaan herroja -- -- --!"

"Kyllä siellä muitakin saa käydä. Mennäänpä vaan sinne, koska sinä et ole siellä ennen käynyt! Minä olen oppaana."

"Mitenkä me nyt sinne -- -- --.'"

"Sinne kehtaa mennä aivan hyvin meikäläisetkin miehet. Siellä ovat aivan eripäälliset huoneet alakerrassa rahvasta varten, ylikerrassa taas herroja varten."

"No, koska niin on, niin saattaahan tuonne sitten mennä."

Ja molemmat ystävykset, viinansa juotuaan ja maksettuaan, lähtivät anniskelusta.

Jaakko piteli Heikkiä kaulasta ja vakuutti: "Sinä olet minulle niinkuin oma veli. En osaa sanoin selittää, kuinka lystiltä tuntuu, kun olen sinun tavannut. En ole vielä, sittenkun kotoani viime kerran läksin, tavannut ketään entisistä tutuistani."

Sitten selitti Jaakko, kuinka koti ja kotipuolen asukkaat usein ovat muistuneet hänen mieleensä ja kuinka ne nyt, kun niitä ei ole enää näkemässä, tuntuvat entistä rakkaammilta ja paremmilta; silloin kuin ne olivat alinomaa silmäin edessä, ei niitä osannut tarpeeksi hyvin arvostellakaan.

Heikki sanoi sitten, hänkin pidellen Jaakkoa kaulasta, että hän ei kyllä haluaisi olla poissa kotoseudustaan, vaikka olisikin muualla parempi leipä tiedossa. Se on luonnossa synnynnäinen halu, joka vetää kotipuolessa pysymään. Hän on kuullut monen muunkin, jotka ovat köyhän kotonsa jättäneet ja tulleet rikkaampaan paikkakuntaan ja paremmalle leivälle, sanovan kotoseudussaan sittenkin paremmin viihtyvänsä.

"Se on tosi", myönti Jaakko; "mutta toisinaan saattaa kuitenkin vieraskin asunto tulla mieluiseksi, esimerkiksi kun on joku hyvä ystävä."

"Ethän vaan liene rakastunut! Enhän minä ole vielä tullut kysyneeksikään, miten sinun sydämmesi asiain laita on."

"Enpä ole aivan selvillä niistä vielä itsekään."

"Etkö ole selvillä! Vai niin, kyllä ymmärrän. Sinulla on ehdolla joku tyttö -- joku Nurmelan piikasista -- eikö niin? Vaan et ole vielä kysynyt hänen mieltään."

"Niinkö luulet?"

"Kas vaan; taisinpa oikein arvata. Mutta minäpä annan sinulle sen hyvän neuvon, että älä sinä kovin kauan mieti ja viivyttele asiaa, vaan hommaa heti puhemies, jos ei sinulla itselläsi tule asiasi hentullesi ilmoitetuksi. Muutenhan saattaa käydä niin, että joku toinen valtaa sinun omasi."

"Kun ei liene jo vallannutkin! Mutta kyllä minä kohta teen selvän asiasta. -- -- -- Katsoppa mikä kirkas valo se tuolta näkyy!"

"Tuoltako susiteetin edestä! Etkö sinä sitä ole ennen nähnyt?"

"En. En ole ennen tässä pimeän aikana kulkenut."

"No, sitten sinulla onkin siinä ihmettelemistä. Sehän on sähkövaloa tuo."

Ja Jaakko ihmetteli sähkövaloa, joka loisti lyhdystä komean susiteetin edessä, katseli sitä enemmän kummissaan, kuta likemmäs tuli.

Lyhtypatsaan viereen hän seisahtui, samoin kuin Heikkikin, ja katsoa tuijotti avosuin ylöspäin.

"Enpä ole vielä kummempaa eläessäni nähnyt", tuumaili hän Heikille. "Aivanhan se loistaa kuin aurinko, ihan huikasee silmiä."

"Onhan se toki toista kuin katulyhtyin valo", arveli Heikkikin.

"Nehän nyt eivät ole mitään tuon rinnalla. No, saapi sitä nähdä eläessään jos jotakin, yhden asian toistaan kummemman, se kun tuo maailma viisastuu viisastumistaan. Ennenhän tuota monikaan, paitsi auringon, kuun ja tähtein valoa, ei kuulu nähneenkään muunlaista valoa kuin pärevaloa. Sittenhän niitä ruvettiin paljon talikynttilöitä käyttämään, vaan eivätpä nekään olleet mitään teariinikynttiläin suhteen. Ja kun sitten lamppuvalo keksittiin, niin sitähän jo kummastuksella mainittiin. Vaan paljon kummempaa se on toki tuo sähkövalo. Voitaneenkohan enää parempaa keksiäkään!"

"Mitenpä sitä nyt enää tuon kirkkaampaa -- -- --! Vaan mennäänpä nyt sisälle tuohon isoon rakennukseen! Sielläkin saamme nähdä sähkövaloa."

"Olisikkohan tuonne mennä! Vaan mitä siellä sitten tehtäisiin?"

"No, vaikkapa juodaan totia!"

"Totia! Sehän on vaan herrain juomaa."

"Eletään mekin kerran herroiksi, kun kaupungissa ollaan! Mennään tuon rakennuksen toiselle puolelle, niin sieltä pääsemme suoraan ravintolaan, joka on niinkuin tehty meitä varten."

Heikki vei Jaakon muassaan, tilasi ravintolahuoneesta kaksi totilasia ja meni sitten kumppaneineen perimmäiseen huoneeseen, joka sattui tyhjä olemaan.

Siellä he saivat ihan rauhassa kenenkään kuulematta asioistaan tuumailla ja paljon he puhelivatkin, tuon tuostakin laseja kilistellen. Jaakko selitti laveasti olostaan Nurmelassa ja vaiheistaan siellä, puhui sen asujista, erittäinkin Laurista ja vielä enemmän Liisasta, jonka hän koetti kuvata niin hyväksi kuin suinkin. Ja peittelemättä tunnusti hän Heikille, kuinka hänessä mieltymys Liisaan oli suurennut suurenemistaan ja viimein muodostunut tosi rakkaudeksi.

"No, olkoon onneksi!" sanoi sen johdosta Heikki ja kilautti lasia. "Luultavasti se on hyvin hyvä tyttö sinun Liisasi, ja minä toivon, että asiasi onnistuu hänen suhteensa. Mutta sanon kuitenkin, ettet olisi tyhmästi tehnyt, jos olisit Kumpulan Annia ajatellut. Sehän on hyvin hyväsydämminen tyttö ja minä ennen arvelin, että teistä voisi tulla pari."

"Vai niin arvelit. Hyvin me olemmekin aina toistemme seurassa viihtyneet. -- -- -- Mutta tuskinpa hän kuitenkaan minua miehekseen haluaisi."

"Älä niin sano! Minä luulen, että hän ei olisi kovinkaan haluton sinulle menemään."

"Onhan hänellä siellä parempiakin ehdolla, niinkuin Vesalan Vilppo."

"Mikä parempi se on! Anni olisi liian hyvä Vilpolle, enkä minä luule, että hän sille menisikään, jospa tämä häntä haluaisikin. -- Mutta enhän minä toki tahdo sinun aikeitasi estellä. Ota vaan se, joka on sinun sydäntäsi lähinnä! -- -- -- Ryyppää sinä paremmasti!"

"Tämä tuntuu liian väkevältä."

"Sitä paremminhan tehoo. Pane pois kaikki konjakki lasiin! Mitä tuosta säästelee!"

"Kunhan tässä ei niin humaltuisi, jottei täältä sitten pois pääse."

"Eikö mitä! Juodaan sitä enemmänkin ja pysytään jaloillaan sittenkin."

"Vaan minusta tunnustaa, että tämä juoma nyt jo alkaa päähän mennä."

"Antaahan vähän mennäkin! Paremminhan pysyy silloin mieli iloisena."

Tosiaankin alkoivat sekä Jaakko että Heikki vähitellen humaltua, varsinkin Jaakko, joka tuli tavattoman puheliaaksi ja isoääniseksi, jotta Heikin täytyi häntä hillitä. Eipä annettukaan heille sitten enää juomia lisää, kun myyjättäret huomasivat heidän yli tarpeensa jo saaneen.

Silloin lähtivät he pois, kulkeakseen kumpikin kortteeripaikkaansa, vaan hoiperrellen he astuivat ja pitelivät toisiaan kaulasta.

Jaakko yritti toisinaan langeta, vaan Heikki, joka vielä oli paremmin tajullaan, tuki häntä niin, ettei toki kaatunut.

Jaakko, kun nyt oli hyvällä puhetuulella, puhui minkä kerkesi, puhui rakkaudestaan ja vakuutti, että kyllä hänessä olisi Liisan elättäjää; vaan sitten hän yht'äkkiä rupesi kovalla äänellä veisaamaan.

"Älä huutele!" kielteli silloin Heikki.

"Miks'ei? Nyt minulla ääntä olisi."

"Sinä säikytät ihmisiä ja sitä paitsi saattavat poliisit kuulla."

"Mitä sitten, jos kuulevatkin!"

"Vievät korttikaariin."

Korttikaarin nimeä kuullessaan tajusi Jaakko; jotta eipä käynytkään laatuun olla kovin ylimielisenä, ja hän jo vähän säikähtyi, ajatellessaan semmoisen häpeän voivan tapahtua hänelle, että poliisit korjaisivat korttikaariin. Mutta pian hän kuitenkin unehutti pelkonsa ja tuli taas isoääniseksi.

"Jaakko, ole siivosti nyt!" kielteli taas Heikki ja töyti häntä kylkeen nähdessään likellä poliiseja. "Koetetaan nyt kulkea hyvin vakaisesti, jotteivät poliisit huomaisi meidän olevan tuprakassa!"

Ja äänettöminä astuivat he sitten poliisein sivu, tosin vähän hoiperrellen, mutta kuitenkin niin siivosti, että poliisit antoivat heidän rauhassa kulkea.