Part 4

"Eikö se ole tosi, mitä minä sinulle sanoin", pauhasi hän, "että sinulla tapahtuu vahinko silloin aikakin, kun sitä vähin osaa pelätä!"

"Enhän minä sitä saattanut estää", puolusteli Jaakko itseään. "Hevonen mitä lienee säikähtänyt -- -- --"

"Syytä nyt hevosta! Miksi sinä, sen poika pahus, päästit suitset käsistäsi?"

"Enhän minä olisi päästänyt, kun olisin arvannut olla varuillani. Tuskinpa siinä toinenkaan minun sijassani olisi mitään voinut."

"Eipä vaan. Joku tavallinen mies ei olisi millään ehdolla laskenut ohjaksia käsistään, vaan olisi jotenkuten hillinnyt hevosta. Mutta sinä et osaa tarpeeksi kiireellinen etkä huolellinen olla, vaikka olisi hengen hätä. Sen olen jo ennenkin nähnyt. Minähän juuri varoitin sinua mennessäsi, kun tiesin minkälainen sinä olet; ja sittenkin sinä semmoisen vahingon tuotit. Sehän on siis selvästi tapahtunut aivan sinun huolettomuutesi vuoksi."

"Kuulkaahan isäntä!" puuttui Lauri puheeseen. "Olisihan jollekin toisellekin Jaakon sijassa saattanut samalla lailla käydä. Minkäpä hän siihen voi, että hevonen pillastui!"

"Minkä! Kuulithan. Olisihan siinä kiireellisyys ja sukkeluus jotain auttanut. Älä luulekaan, että on syytä Jaakkoa puolustaa! Hänen hitautensa vuoksi saan minä kärsiä vahingoita enemmän kuin kerran. -- -- -- Sen minä sanon sinulle, kuule Jaakko, että jos vaan tällaisia tapauksia sinun kauttasi vastakin tapahtuu ja jos et sinä vaan rupea paranemaan, niin minun täytyy eroittaa sinun palveluksestani, etkä silloin saa penniäkään palkkaa. Enemmänhän minulle on sinusta vahinkoa kuin hyötyä. -- -- -- Mene nyt heti tuomaan kärryt tänne, äläkä siinä tyhjää töllistele!"

Häpeissään meni Jaakko tekemään isännän käskyn mukaan.

Koko päivän oli hän sitten alakuloisella mielellä ja olla jörötti enimmästi vaan yksinään, kenenkään seuraa etsimättä. Ruokapöydänkin ääressä hän istui jörönä ja äänetönnä, lausumatta luotuista sanaa edes Liisallekaan, vaikka tämä koki iloisista asioista puhumalla huvittaa häntä samoin kuin muitakin.

Vasta illemmalla, kun isäntä, suuttumuksensa ohi mentyä, oli ruvennut Jaakkoa leppeämmästi puhuttelemaan, tuli tämä paremmalle mielelle, jopa tyytyväiseksi, niinkuin tavallisesti.

IV.

Oli varainen pyhäaamu talvella. Ilma oli kylmänlainen ja taivas kirkas, lukemattomain tuikkivien tähtien sekä kaunisten revontulien valaisema.

Nurmelan metsämaita hiihteli Törmälän Jaakko, reippaana ja tyytyväisenä liukuen suksillaan, pyssy olallaan ja toisessa; kädessään sompasauva, jonka avulla hän työnti suksiaan sukkelammasti menemään. Takkisillaan hän vaan hiihteli, vyö kuitenkin ympärillään, vaan eipä häntä palellut sittenkään.

Muutamia päiviä sitten oli ollut suvi, vaan sitten oli tullut pakkanen: ja senpä vuoksi oli semmoinen hanki, että se sukset kannatti.

Jaakko oli menossa katsastamaan kahta syksyllä pystyttämäänsä käpylautaa, joihin oli kumpaankin ripustanut kissan raadon, siten houkutellakseen kettuja niihin. Niitä oli hän jo toisinaan ennenkin käynyt katsomassa, vaan eipä ollut niissä kummassakaan vielä kettua käynyt. Täällä puolessa kun ei yleensä kettuja paljon ollut, ei hänellä tälläkään kertaa ollut isoa toivoa niistä yhtään saada, vaan kävi kuitenkin ilman aikojaan vaan pyydyksiään katsomassa.

Tultuaan ensimmäisen käpylaudan likelle näki hän sen tyhjäksi. Siinä olla törötti vaan kuivunut kissan raato koskematonna.

Hän hiihti sivu, pyörähti muutaman ison kuusen vierite oikealle,; hiihti sitten mutkitellen, kierrellen puita ja kantoja, ja läheni lähenemistään toista käpylautaa. Kohta havaitsi hän hangella tuoreita ketun jälkiä, jotka veivät matkan mukaan. Silloin rupesi hän entistä kiivaammin hiihtämään, päästäkseen pikemmin perille; ja kun käpylauta oli saanut näkyviin, huomasi hän ilokseen siinä riippuvan elävän ketun, jolta toinen etukäpälä oli tarttunut rakoon kiinni. Repo paralla näytti siinä iso hätä olevan ja olisi se saattanut irtikin päästä, kun oli niin vähän kiinni vaan. Mutta Jaakkopa ojensi pyssynsä sitä kohti ja ampui sitä päähän, vieläpä niin tarkkaan, että se heti heitti henkensä. Sitten meni hän sitä käpylaudasta irroittamaan, katseli hetken aikaa sitä ja käänteli moneen kertaan käsissään, nähdäkseen, minkälainen nahka sillä oli, sekä nakkasi sitten saaliinsa olalleen ja lähti hyvillä mielin takaisin Nurmelaa kohti hiihtämään.

Tuntuipa mieli hänestä nyt niin keveältä, kuin ei olisi hänellä koskaan vastuksia ollut, vaikka hän oli niitä useinkin kokenut. Olihan hänellä hyvä palveluspaikka ja Nurmelan isäntä oli pestannut hänen vuosirengiksi, vaikka joskus vihoissaan oli uhannut eroittaa hänen. Eipä ollut, paitsi häntä, syksyllisistä palkollisista muita jälillä kuin Lauri ja Liisa; ja nehän ne aina jäävät jälille, jotka isäntäväelle ovat mieluisimmat.

"Mitähän mahtanevat sanoa Nurmelassa, kun minä tämmöisen saaliin kanssa palaan!" mietti Jaakko tiheässä metsässä hiihellen. "Eiköhän mahtane niillä silmät isoiksi mennä, kun näkevät näin komian ketun! Onpa varsin mieluista nähdä, kun Liisa hymyillen kettua katselee ja minuunkin ystävällisen silmäyksen luo. Se tuo Liisa alkaa minusta päivä päivältä yhä mieluisammalta tuntua, jotta alkaapa hänen seurassaan oleminen tuntua kohta hupaisemmalta, kuin ennen muinoin Kumpulan Annin kanssa seurusteleminen."

Metsästä pois päästyään ja aukealle tultuaan kiiti Jaakko yhä kiireemmästi eteenpäin, kunnes viimein ehti Nurmelan kartanolle.

Liisa ja Anna Mari olivat juuri kaivolla vedennostohommissa. Renki Heikki nousi par'aikaa köökin porstuan rappuja ylöspäin ja piika Katri tuli porstuassa tätä vastaan, kierrätti kätensä Heikin kaulan ympäri ja pyörähti samalla ulos.

Jaakko asetti suksensa ja sauvomensa pirtin seinää vasten ja lähti sitten, kantaen oikealla kädellään kettua takakäpälistä, suoraa päätä köökkiin astumaan.

"Kas, kuinka komiaturkkinen kettu Jaakolla on!" sanoi Liisa Anna Marille, kun Jaakko kaivon sivu astui. "Mistä sinä tuon olet saanut?" kysyi hän sitten tältä.

"Sainpahan tuolta kangasmännikön takaa käpylaudasta", vastasi Jaakko.

"Eikö sitä saa katsoakaan?" kysyi Anna Mari.

"Ka, miks'ei!"

"No, mutta sivupa sinä menet."

"Näettehän te tämän sitten sisälläkin. En suinkaan minä tätä rupea kartanollekaan heittämään."

Molemmat tytöt lähtivät jälkeen juoksemaan, jättäen veden ammentamisen sikseen, saadakseen läheltä kettua katsoa.

"Saaneehan tuota käsin koetella sinun saalistasi", sanoi Liisa ja löi Jaakkoa olkapäälle sekä siveli sitten ketun selkää samoin kuin Anna Marikin.

"Miks'ei; vaan en minä kuitenkaan rupea tämän kanssa pakkasessa seisoskelemaan."

"Sinäpä nyt toimessasi olet!" arveli Anna Mari.

"Siltäkö näyttää! No, onpa tuota kerran syytä ollakin."

Samalla havaitsi Katrikin Jaakon saaliin ja jäi avosuin sitä katsomaan.

"No, mistä se tuo kettu sinulle ilmausi?" kysyi hän.

"Ka, onhan niitä metsässä kettuja", vastasi

Jaakko, tarkempaa selitystä antamatta, ja astui köökin portaita ylös; ja hänen jälissään tulivat Katri, Anna Mari ja Liisa.

Tultuaan köökkiin, jossa ennestään emäntä, renki Heikki ja monioita lapsia sattui olemaan, antoi hän saaliinsa emännälle, joka siitä hyvin ihastui, käänteli kettua käsissään ja pani sen sitten pitkäkseen lattialle, jossa sitä miehissä katseltiin ja tutkittiin.

Emännän monien kysymysten johdosta kertoi Jaakko tarkasti, kuinka kettu oli ollut käpylaudassa kiinni ainoastaan toisesta etukäpälästä ja kuinka hän sen oli siitä ampunut; jolloin hän oli osannut siihen niin hyvin, että se paikalla oli henkensä heittänyt.

Emäntä silloin vähän kehuskeli Jaakkoa mieheväksi ja tarkaksi pyssymieheksi; mutta Anna Mari arveli, etteihän tuossa nyt mitään miehevyyttä tarvittu, kun kettu kerran oli käpylaudassa kiinni; olisihan sen kuka tahansa muukin siitä ampunut. Jaakko silloin huomautti, että se ihan varmaan olisi irti päässyt, ellei hän olisi sattunut käpylaudan luo tulemaan ja että se sittenkin olisi voinut irti kiskoutua, ellei hän olisi kerennyt sitä ampua ennen.

Samalla tuli isäntä köökkiin ja havaitsi heti Jaakon saaliin ja Jaakko sai hänelle kertoa samat asiat kuin oli emännällekin vasta maininnut.

"Eivätpä ne tytöt tänne vettä saaneetkaan", sanoi samassa emäntä Liisalle ja Anna Marille. "Mikä kiire teillä nyt oli tänne, ettette saattaneet ensin vettä tuoda! Eihän se tämä kettu täältä mihinkään pakene. Kerkeättehän sen sittenkin nähdä."

Liisan ja Anna Marin kaivolle taas mentyä ilmoitti isäntä, että heti eineen jälkeen lähdetään kahdella hevosella, Mustalla ja Punilla, kirkolle, ja että Jaakko saapi tulla Punin ajajaksi, Anna Maria ja Liisaa kyyditsemään.

Jaakko lähti sitten talliin hevosia harjaamaan sekä muita valmistustoimia tekemään ja oli hyvin hyvillään siitä, kun oli pääsevä Liisan kanssa samaan rekeen.

Kohta eineen jälkeen istuivat Nurmelan isäntä komiassa kirkkoreessään, paksut turkit yllään ja veltit peittonaan, ja isäntä itse piteli punaisia suitsivarsia käsissään ja kerran nyhjästyään niistä vähän lähti Musta keveästi juoksemaan. Jälempänä juosta hölkkäili Puni, vetäen reslaa, jossa istuivat Anna Mari ja Liisa perässä veltien alla ja turkkeihin puettuina ja Jaakko etulaudalla, pienoinen kotitekoinen lammasnahkaturkki yllään.

Päivä kajasti jo idässä, kun kirkkomiehet kulkusten kilistessä etenivät Nurmelasta.

Jaakko oli kohta alussa peitellyt Anna Marin ja Liisan hyvin veltien sisään; vaan sitten hän matkallakin tuon tuostakin katsahti taaksensa ja korjaili peittoa, jotta tytöille ei suinkaan kylmä tulisi. Varsinkin hän usein katsahti Liisan puolelle ja piti huolta, ettei tuuli pääsisi veltien läpi tunkeutumaan, ja kysäsi tytöiltä, eikö heillä ollut kylmä, ja tytöt vakuuttivat, jotta ei heillä ole.

Jaakko piti ihan lystiajona koko kirkkoretkeä. Niin mukavalta tuntui hänestä nyt ajeleminen, tuntui somalta tyttöjä kyyditä ja olla samassa reessä Liisan kanssa, puhella tämän kanssa ja toisinaan katsahtaa tämän vilkkaita, lempeitä silmiä, rusoittavia poskia ja hymyileviä huulia. Hänestä tuskin koskaan oli tuntunut niin mukavalta kuin nyt.

Mutta olisippa kuitenkin paljon somemmalta tuntunut, jos Anna Mari olisi ollut kokonaan poissa ja hän sen sijaan olisi saanut Liisan vieressä istua. Olisippa hyvä asia, jos joskus tulisi semmoinen tilaisuus, että hän Liisan kanssa pääsisi kahden kesken ajelemaan.

Ja Jaakko vaipui niin syviin mietteisiin Liisan vuoksi, jotta hän unehutti, missä olikaan, ja Puni sai mieltään myöten kulkea sekä jäi siis taas kauas jälille Mustasta. Hän vaan lennätti ajatuksensa kauas tulevaisuutta kohti ja ehti mietteissään viimein niin pitkälle, että kuvaili mielessään, kuinka somalta silloin tuntuisi, jos Liisa olisi hänen vaimonsa ja heillä olisi omituinen sievä asunto, jossa viettäisivät onnellista ja rauhallista avioelämää.

Silloin oli hän kuulevinaan jotain ääntä takanaan.

"Sanoitko sinä mitään?" kysyi hän ja kääntyi Liisaan päin.

"En se minä mitään sanonut", vastasi Liisa hymysuin. "Tuo Anna Mari se vaan minulle kuiskasi, että Jaakkopa taitaa kohta nukahtaa."

"Jopa nyt pahasti erehtyi. Pahempi se Anna Mari itse on nukahtamaan kuin minä."

"Älähän toki!" sanoi Anna Mari. -- "Etkö sinä huomaa, että toiset jättävät meidät."

"Eivät ne kauaksi jätä -- - -- - enkä minä siltä ollut nukahtaa, jos kohta sattui ajo vähän unehtumaan, kun satuin ajatuksiini vaipumaan." Ja Jaakko oikaisihe istuimellaan sekä löi suitsiperillä ruunaa selkään, saaden sen siten kiireemmästi juoksemaan.

Ensimmäisen oillingin yli kun päästiin, teki tie äkkikäänteen vasemmalle, ja siinä olikin kirkko jo aivan lähellä.

Jaakko oli käänteessä vähällä kumoon ajaa, kun Puni mennä vilisti täyttä ravia ja reki luisti kaateikkoon, jossa toinen jalas kohahti niin korkealle, että reki varmaan olisi kaatunut, ellei Jaakko samalla olisi siirtynyt toiselle puolelle rekeä, joka sen vuoksi ei ennättänyt varsin kumoon vielä mennä.

Jaakko ajoi aivan kirkon pääportaitten eteen, hyppäsi heti pois reestä ja vetäsi auki veltit, että tytöt helposti pääsivät pois, sekä ajoi sitten hevosen vähän syrjään kirkon seinän viereen.

Sieltä näki hän, että muuan uljasryhtinen nuori mies, iso mustakauluksinen lammasnahkaturkki päällään, tuli Anna Maria ja Liisaa kättelemään ja hyvin tuttavallisesti puhuttelemaan.

Jaakko jäi suu auki katsomaan ja miettimään, että kukahan se lienee tuo vieras, joka näyttää niin hyvä tuttava tyttöin, olletikin Liisan, kanssa olevan, ja mitä sillä lienee niin hupaista sanottavaa, että tytöt näyttävät siitä hyvin ihastuvan. Ja hän katseli pitkään tuota tuntematonta miestä, jonka ilmaantuminen ei tuntunut hänelle vähääkään mieleen olevan. Haluten tietää tämän tuumat, päätti hän mennä likelle kuuntelemaan tämän puheita. Mutta kun hän, hevosen eteen heiniä pantuaan, lähti sinnepäin astumaan, ennättivät he juuri mennä kirkkoon.

Hänkin meni sisälle kirkkoon, istahti muutaman penkin päähän lähellä ovea ja katseli sieltä, mihin penkkiin Anna Mari ja Liisa ja mihin se mies, joka niitä oli puhutellut, olivat menneet. Pian hän huomasikin miehen kolmannessa penkissä edessään suorana ja liikahtamatta istuvan sekä Anna Marin ja Liisan etempänä muutamassa käytävän toisella puolen olevassa penkissä, jossa istui muitakin tyttöjä.

Veisattiin juuri aamuvirttä ja Jaakkokin yhtyi siihen ja luki virren sanat omasta virsikirjastaan, jonka hän oli saanut äitiltään muistoksi rippikoulussa ollessaan. -- Hän kyllä silmillään ja korvillaan seurasi kirkonmenoja alusta loppuun, kuunteli hartaasti virren veisuuta ja katseli suu auki lukkaria, tähysteli tarkkaan pappia ja jokaista papin liikettä, kuunnellen niin hyvin messua kuin saarnaa, mutta sen ohessa ennättivät hänen ajatuksensa kiitää monelle muullekin taholle, ennättivät kierrellä Liisaa ja muita tyttöjä sekä sitä outoa miestä; hän ennätti nähdä, miten kukin penkissään istui, miten Liisa näytti muita virkeämmältä ja somemmalta, ja miten Anna Mari saarnan ajalla tuli niin uniseksi, että hänen päänsä vaipui penkkiä vasten ja hän nukahti, heräten vasta saarnan loputtua, kun pappi taas messuamaan rupesi.

Kun kirkonmenot olivat loppuneet ja Nurmelan kirkkomiehet olivat lähteneet paluumatkalle, kysyi Jaakko Liisalta, pyörähtäen toisapäin istuimellaan: "Kuka se oli se komia nuori mies, joka kirkon portaitten edessä sinun kanssasi puheli?"

"Komiako se oli sinun mielestäsi?" kysyi vuorostaan Liisa naurusuin.

"Eipähän ilman. Tottapa se oli komia, koska sinä sitä niin mielihyvällä katselit."

"Kun nyt en olisikin ihastuksella katsellut vanhaa tuttua, jota en pitkään aikaan ole tavannut ja joka parin vuoden kuluessa minun kanssani yht'aikaa on ollut samassa talossa palveluksessa! Sitähän tietenkin oli hupainen tavata."

"Sanoppa sen nimi!"

"Et sinä tunne sitä kuitenkaan, vaikka sanonkin nimen. Mäkelän Matiksi häntä kutsutaan."

"Vai niin. Sanoppa, mitä hän sinulle sanoi!"

"Eipä mitään erityisen tärkeätä. Hän vaan kyseli, miten minä voin, ja tiedusteli elämän vaiheistani sitten viime näkemämme sekä selitti lyhyesti omista vaiheistaan."

"Eikö mitään muuta?"

"Enpä minä muista."

"Eikö teillä ollut mitään kahdenkeskisiä asioita?"

"Mitäpä niitä olisi ollut! Tietää kai se Anna Marikin kaikki meidän puheemme."

"Mitäpä se tietäisi, kun kirkossakin nukkuu!"

"Kyllä minä kuulin kaikki Matin ja Liisan puheet", vakuutti Anna Mari. "En minä silloin nukkunut -- -- -- enkähän minä kirkossakaan -- -- --"

"Vai et! Nukut ihan siki koko saarnan ajan. -- Sanoppa, eikö Liisalla ja sillä Mäkelän Matilla ollut mitään kahdenkeskisiä asioita!"

"Mitäpä heillä olisi ollut!"

"Mitäkö! Vielä tuota kysytkin. Näyttihän se teidän tuttavanne aika uljaalta ja pulskalta mieheltä. Eihän siis olisi kumma, jos hänen ja Liisan välillä olisi jotain -- -- --"

"No, se on tuo Jaakko -- -- --!" keskeytti Liisa. "Kaikkea sinä luuletkin!"

"Minunpa sinä kokonaan unhotat", puuttui Anna Mari puheeseen. "Puhuttelihan se Matti minuakin, jospa Liisaakin, ja ollaanhan mekin vanhastaan hyvinkin hyviä tuttuja."

Jaakko kääntyi taas hevoseen päin ja kiirehti Punia kiivaammin menemään, mieleltään hiukan levollisempana vaan ei kuitenkaan selvillään Liisan ja Mäkelän Matin suhteesta toisiinsa.

Hän tunsi sydämmessään todellisesti palavan rakkauden Liisaa kohtaan ja hän arveli Liisan olevan sen, jonka Jumala oli määrännyt ja valinnut hänelle elämän kumppaniksi. Parasta siis lienee hänen toden teolla ruveta miettimään asiaa ja puhemiestä hommaamaan, joka esittäisi hänen tunteensa ja asiansa Liisalle, ellei tälle muutenkin tulisi sitä sanotuksi. Mahtaahan se kyllä Liisa ennakoltakin hänen tunteensa arvata, vaan ovathan ne kuitenkin sille suoraan sanottavat, että asjasta valmista tulisi. Paluumatka, jolloin Liisa oli yhä puheliaampi ja iloisempi kuin menomatkalla, kului Jaakon mielestä aivan liian sukkelaan, niin että se tuntui kesken loppuvan. Mielellään hän olisi suonut sitä pitemmältä olevan, että olisi enemmän saanut nauttia Liisan seurasta.

Kun jo oltiin lähellä Nurmelan kartanoa, jonne juuri eellimmäinen hevonen saapui, tuumasi hän tytöille: "Kartanoonhan sitä pitää aina komiasti ajaa." Ja sen sanottuaan löi hän suitsiperillä Punia selkään ja antoi sen mennä täyttä ravia kartanon perälle asti; mutta eipä hän arvannutkaan tarpeeksi väistellä kinoksia eikä olla varovainen kääntäessään hevosta, ja senpä vuoksi kävi niin, että reki kaatui juuri köökin portaitten eteen ja tytöt suistuivat silmälleen lumikinokseen.

"Oliko tämä nyt komiasti!" sanoi Anna Mari pystyyn noustessaan ja lunta vaatteistaan puistellen.

"Sepä nyt sattui! -- - -- Enpä minä tuota osannut arvata", vastasi Jaakko. -- "Eihän vaan liene pahasti käynyt?"

"Mitenpä tuota", sanoi Liisa, "loukkautuisi pehmeää lumihankea vasten kaatuessa! Mutta olet sinä koko kyytimies!"

Ja lähtiessään köökin portaita nousemaan lisäsi hän: "Kiitoksia paljon hyvästä seurasta ja hyvästä ajosta!"

"Eipä olisi syytä kovinkaan kiittää", arveli Anna Mari ja lähti Liisan jälkeen menemään.

Jaakko otti veltit ylös ja ajoi Punin tallin eteen, jossa renki Heikki vasta oli riisunut Mustan valjaista.

Kun hänkin oli riisunut Punin, juottanut sen ja vienyt talliin sekä vetänyt reen liiteriin, meni hän pirttiin ja sanoi terveisiä kirkolta, nyökäyttäen päätään vanhalle ruotimummalle, joka istui pirtin perällä loukossa ja luki muutamasta paksusta postillasta, vahvat messinkisankaiset silmälasit nenällään.

Jaakko, riisuttuaan turkkinsa päältään, istahti penkille Laurin viereen ja rupesi tämän kanssa tuumailemaan; vaan samassapa tultiin syömään käskemään.

Puolisten jälkeen sai hän kuulla, että hänen oli huomenna kaupunkiin lähteminen, sinne kun oli asioita monenlaisia.

VII.

Seuraavana aamuna oli Jaakko varsin hilpeällä mielellä, hommatessaan lähtöä, sillä olihan hänestä mukava päästä kaupungissa käymään, jossa hän oli vaan jonkun ainoan kerran ennen käynyt ja jossa siis oli paljonkin katsottavaa.

Hän koetti olla hyvin toimelias kuormaa laittaessaan ja matkavalmistuksia tehdessään, jottei isäntä kohta alussa löytäisi moitteen syytä.

Ennen auringon nousua oli kuorma valmis ja Puni valjaissa ison reslan edessä.

Jaakko hyvästeltyään Nurmelan asujia otti suitsivarret käsiinsä ja hyppäsi kuorman päälle.

"Kuulehan Jaakko!" huudahti samalla Liisa ja juoksi kuorman viereen sekä pani Jaakon kouraan rahaa. "Ostappa kaupungista kirjakaupassa käydessäsi minulle samalla uusi virsikirja, sillä entinen alkaa jo kovin vanhaksi käydä!"

"Kyllä, mielellänikin. Eikö sinulla ole muuta asiaa? Kyllä minä toimitan."

"Eipä ole tällä kertaa."

"Muista nyt", varoitti isäntä vielä, "olla toimellinen ja varovainen ja tehdä niinkuin olen käskenyt. Pidä huoli rahoista, ettet niitä mihinkään joutavaan kuluta! Kun tulet kaupunkiin, niin rupea heti asioita toimittamaan, jottei tulisi tyhjää viivykkiä, sillä huomisillalla pitää sinun viimeistään olla kotona!"

"Kyllä, kyllä", vakuutti Jaakko ja lähti ajamaan. "Hyvästi vaan nyt!"

"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!" vastasi Liisa, nyökäytti päätään ja poistui köökkiin.

Aamu alkoi jo valeta, kun Jaakko pääsi taipaleelle.

Talosta lähtien vei maantielle oikotie, jota hän lähti ajamaan ja joka oli ennestään hänelle tuttu. Sitten kyllä alkoivat matkat olla jotenkin outoja, kun hän oli maantietä vähän matkaa ajellut, vaan mikäpähän oli selvällä valtatiellä kulkiessa! Eihän siinä voinut tieltä mihinkään eksyä.

Kylmänlainen tuuli puhalteli sivulta päin, jotta yritteli jo korvalehtiä palelemaan, vaan Jaakko kun vetäsi pystyyn turkinkauluksensa, niin sittenpä ei kylmä häneen enää pystynyt. Tyytyväisenä hän vaan istui kuorman päällä ja antoi hevosen kävellä alkutaipaleesta. Mutta kun tie sitten rupesi paranemaan, antoi hän Punin toisinaan juosta hölkötellä, kun ei kuorma kuitenkaan tuntunut kovin raskas olevan; ja silloin hän aikansa kuluksi itsekseen laulella hyräili lemmenlauluja ja kuuli kaikun vastaavan lumisesta metsästä.

Johtuipa hänellä silloin mieleen oma lempensäkin ja hänen ajatuksensa lensivät Nurmelaan, jossa ne viipyivät Liisan luona. Mielellään hän muisteli tuota somaa ja viehättävää tyttöä ja kuvaili mielessään sen kauniita kasvonpiirteitä, sen lempeitä silmäyksiä, suloista hymyilyä, heleää puhetta ja miellyttäviä liikkeitä. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä suloisemmalta se tuntui, tuntuipa olennolta niin rakastettavalta, että kaikki sen mahdolliset viat tulivat ihan näkymättömiksi sen suuren sulouden ja hyvyyden vuoksi.

Tuntuisippa mitä somimmalta, jos se nyt olisi tuossa sivulla ja hän saisi kääriä kätensä sen kaulan ympärille ja huulillaan koskettaa sen hymyileviä huulia. Mutta onpa onnellista, jos niin vast'edeskään tapahtuu, jos se aika vielä koituu, että hän saa tunnustaa Liisan kullakseen ja morsiammekseen. Olisippa kovin ikävä, jos se ei häneen suostuisikaan! Silloin tuntuisi Nurmela kovin kolkolta. Silloin hän varmaankaan ei voisi enää ollenkaan viihtyä täällä vieraassa seudussa vierasten kesken. Silloin tuntuisivat asujamet entistä vieraammilta, työ tuntuisi raskaammalta, elo tukalammalta. Liisahan se tähän asti on päivänpaistetta hänen elolleen tuonut ja tehnyt Nurmelan hänelle mieluiseksi olopaikaksi. Sehän on monesti ilahuttanut hänen mieltään, silloin kun hän muuten olisi vaan surua ja ikävyyttä saanut kokea. Jos se hänen hylkäisi, niin silloin hän tuntisi itsensä kovin yksinäiseksi ja murheelliseksi.

Lennähtipä myös toisinaan Jaakolla mieli kauas Nurmelasta etäisten kotoseutujen vähäisiin asuntoihin ja niiden asukkaat muistuivat elävästi mieleen. Hän katseli ajatuksissaan vanhempiaan, veljiään ja sisariaan Törmälän tutuissa tuvissa, katseli myös Kumpulaa asujineen ja olletikin Annia, jonka kanssa viettämänsä monet lapsuuden päivät hänellä yhä olivat hyvässä muistissa. Mitenkähän mahtanevat he nyt kaikki toimeen tulla! Lieneeköhän Anni vielä samanlainen kuin ennen ja muisteleekohan se häntä ja niitä aikoja, joita he ovat ennen yhdessä viettäneet! Jospa se muisteleekin, niin se tuskin ajattelee häntä toisin kuin tuttava tuttavataan. Ei tuota tiedä, mahtaako sen sydän sykkiä häntä kohtaan samalla lailla kuin rakastavan tytön sydän sykkii sulhoaan kohtaan, ja jospa niin sykkiikin -- -- -- niin no -- -- -- kumpihan noista sitten mahtaisi olla parempi, Anni vai Liisa!

Viipyivät sitten Jaakolla ajatukset hetkisen Annin luona, ja hän rupesi miettimään, että se on kasvanut samoissa olosuhteissa, samassa seudussa kuin hän. Heille molemmille ovat nuo köyhät kotoiset asunnot ja mutkattomat isiltä perityt tavat yhtä mieluiset. Heistä molemmista tuntuvat nuo kotoiset jylhät metsät, korkeat vaarat, raivaamattomat seudut hyvin mieluisilta, vaikka tämän puolen asukkaat useinkin ajattelevat niitä hyvin ikäviksi. -- Ja Annin hän tuntee tarkoin lapsuuden ajoilta saakka, tuntee tämän hyvän luonnon ja rehellisen mielenlaadun. Kyllähän se Liisa puheissaan ja tavoissaan on Annia mukavampi, vaan tuskin kuitenkaan sydämmeltään parempi.

Ja Jaakko ajatteli, kuinka olisi mukava sitä taas tavata, ja kuvaili viimein mielessään, miltä tuntuisi, jos he molemmat olisivat aviopari, kunnes hänen mietteensä taas lennähtivät Nurmelan Liisaan.