Part 3

"Menkäähän tytöt tuonne penkille istumaan, niin saatte kahvea!" kehoitti punnitsia, kun oli Eevankin voin punninnut.

Tytöt noudattivatkin mielellään kehoitusta ja menivät penkin päähän istumaan, jossa näkyi tilaa olevan, ja siinä heidän kahvea odottaessaan ennätettiin monenkin maksajan voi punnita.

"Meillä ei ole nyt enempi kuin neljä lehmää", kuului muuankin vaimonen sanovan antaessaan voitaan punnittavaksi. "Olihan niitä tosin ennen viisi, vaan mörkö se tässä tuonnottain repi paraan lypsylehmän niin pahanpäiväiseksi, jotta siitä ei enää näyttänyt eläjää tulevan, ja sen vuoksi se teurastettiin."

Kun Anni ja Eeva olivat kahvea saaneet ja taas tulleet kartanolle, tuli heitä vastaan reippaana ja pystyssä päin iloisen näköinen nuori mies, jonka Eeva heti tunsi muutamaksi rippikoulukumppanikseen, Vesalan Vilpoksi.

"Terve, Eeva!" sanoi Vilppo tuttavallisesti ja tuli kättä paiskaamaan. "Olipa hupaista tavata sinua ihan tervennä, niinkuin näyttää, ja entistä pulskempana."

"Kas Vilppoa!" vastasi Eeva naurusuin tervehdykseen. "Näytätpä itsekin hiukan komistuneen. -- No, mitä sinulle kuuluu nyt?"

"Eipä entistä kummempaa", vastasi Vilppo ja katsahti pitkään Anniin.

"Tässä on Kumpulan Anni. Etkö sinä enää häntä tunnekaan, ja etkö sinä, Anni, muista Vesalan Vilppoa?"

"Enpä ollut vähällä tunteakaan", sanoi Vilppo Annia katellen. "Siitä on pitkä aika, kun toisemme viimeksi näimme. Se oli kiertokoulussa kerran. Minä olin silloin vielä pieni poika pahanen ja sinä mitätön tytön tyllerö, vaan näytätpä siitä asti paljon muuttuneen."

"Paremmaksiko vai huonommaksi?" kysyi Anni naurusuin.

"Paremmaksi tietysti. Vielä tuota kysytkin! -- -- -- niinkuin et itsekin tietäisi, että olet muhkistunut. Näyttääpä siltä, että olisit saanut hyviä päiviä vaan pitää."

"Vai niin näyttää! No, eihän tuota ole minun tarvinnutkaan kovin nälkää nähdä, vaikka aivan vähän olen rasvaa saanut syödä ja meillä useinkin on syöty petäjänsekaista leipää. Mutta sinä lienet saanut paremmilla päivillä olla ja lienetköpä pettua syönytkään?"

"Enhän minä toki viime aikoina sitä ole nähnytkään, kun olen vaan hyvissä taloissa palvellut, missä ei ole puutetta leivästä eikä rasvasta. -- -- -- Minnekkä teillä nyt matka pitää?"

"Tuonnehan ajattelimme postitoimistoon kysymään, eikö tuolla mahtaisi olla Jaakolta kirjettä", vastasi Eeva.

"Vai niin. Minäpä saatan lähteä mukaan", sanoi Vilppo ja lyöttäysi tyttöin kanssa kulkemaan, Annin sivulla astuen. -- "Mitä sitä muuten on Jaakosta kuulunut? Onko häneltä ennen kirjettä tullut?"

"Eihän sitä ole tullut, vaikka on hyvin pitkään vuotettu. Kyllähän sen nyt jo olisi pitänyt kirjeen ennättää tänne tulla, vaan missä viipyneekin, kun ei ala kuulua, tai eikö tuota Jaakolla olisi tullut heti kirjoitetuksi!"

"Eikö ole ollenkaan tietoa, missä hän nyt oleksii?"

"Eipä muuta kuin että hän kuuluu aluksi työtä saaneen siellä alapuolessa Nurmelan talossa joen varrella. Lienet kai sen talon nähnytkin?"

"Olen nähnyt ja käynytkin siinä. Se on vankka talo. -- Vai sinne se Jaakko osui. No, sehän oli hyvä asia."

Ja Vilppo astui iloisena Annin sivulla ja huvitti tyttöjä vilkkailla puheillaan, toisinaan perättömiäkin puhuen. Ja lystiltä tuntui tytöistä hänen kanssaan olla, kun hän osasi hyvin leikkiä laskea ja nauratella heitä.

Se vaan Eevaa kummastutti, että Vilppo heti tuli Annille niin hyväksi tuttavaksi kuin olisivat he ikänsä yksissä olleet ja tämän rinnalla vaan käveli, vaikka ennenhän se hänen kanssaan oli aivan hyvä tuttava ollut ja rippikoulussa he olivat usein yksissä olleet.

Kun sitten, keskusteltaessa minkä mitäkin, Kumpulan Anni ilmoitti, että hänellä on ollut aie syksyllä johonkin palvelukseen pyrkiä, tuumasi Vilppo:

"Minäpä tietäisin neuvoa hyvän paikan. Pappilaan kuuluu kysytyn karjakkoa, vaan ei ole vielä mistään mieluista sattunut ehdolle tulemaan. Etkö sinä siihen toimeen haluaisi?"

"Eivätpä siihen mahtaisi huonot kelvatakaan, tämmöiset kuin minä esimerkiksi."

"Mik'set sinä saattaisi siihen kelvata yhtä hyvin kuin joku muukin! Eiväthän nuo liene pappilan lehmät kummemmat lypsää kuin Kumpulankaan."

"Vaikkapa, vaan enhän minä ole siellä tunnettu, eikä kukaan osaa mennä minusta mitään sanomaan, kun en ole kenenkään luona vielä palveluksessa ollut. Aivanhan ne saattaisivat minua tottumattomana pitää.."

"Sinun pitää kehua kaikenlaista osaavasi tehdä eikä vähääkään epäillä taitoasi töissä. Sitä paitsi saatan minä antaa minun sisareni kautta, joka tulee pappilaan köökkipiiaksi, sinusta hyviä puheita levitä, niin alkaisivat sinusta hyvää uskoa."

"Eipä se olisi aivan oikein semmoinen menettely. Sitenhän petyttäisiin minun suhteeni, kun tultaisiin jälestäpäin huomaamaan, ettenhän minä olekaan niin hyvä, jommoiseksi minua on mainittu."

"Minä luulen, että sinuun tultaisiin pappilassa hyvin tyytyväisiä olemaan. -- -- -- Eikähän se ole vaarallista joskus liikojakin mainita, silloin kun toisesta hyvää puhuu. Pahempi vika se on panetella lähimmäistään. -- -- -- No, mitä arvelet asiasta?"

"Saisihan tuosta tuumata kotona ensin, mitä ne siellä arvelevat."

"Ja minä kyllä laitan niin, että asiasi onnistuu."

"Kyllähän se sinussakin on koko laittaja", puuttui Eeva puheeseen. "Yhtenä päivänä saatat jos kuinka isosti jostain asiasta tuumata, vaan toisena sinä sen jo olet kokonaan unehuttanut."

"Mitä sinä, Eeva, tyhjää!" sanoi Vilppo. "Enhän minä nyt niin toimeton ole. Olen minä pahempiakin asioita toimittanut."

Puhetta jatkui jatkumistaan. Vilpolla ei koskaan puhe kesken loppunut. Kun yhdestä asiasta oli kylliksi tuumailtu, käänsi hän pian keskustelun toiselle tolalle, ja kun hänellä oli puhumista, niin silloinpa sitä oli toisillakin; eikä siinä vakaisesti tuumailtukaan asioista eikä synkkiä kuvauksia tehty, vaan puheltiin iloisesti ja vilkkaasti ja kosketeltiin keviästi semmoisiakin seikkoja, jotka olisivat monesta muusta saattaneet ikäviltä tuntua.

Näkyivätkin monet vastaantuliat pitkään katselevan Eevaa, Annia ja Vilppoa, että noillapa lysti on, toiset taas arvelivat, että kyllähän ne nyt nuorina ollessaan iloittelevat, vaan kunhan vanhenevat, niin vakaisemmiksi ne silloin tulevat.

Varsin lyhyeltä tuntui Vilposta ja myöskin Annista ja Eevasta matka pappilasta postitoimistotaloon, vaikka sitä oli lähemmäs neljännes.

Anni ja Eeva eivät olleet täällä käyneetkään, sittenkun tänne oli postitoimisto laitettu, ja sen vuoksi he hetken aikaa katselivat punaista postilaatikkoa ulko-oven vieressä ja kylttiä oven päällä, ennenkuin Vilpon seurassa sisään astuivat.

Täällä istui nainen pöydän ääressä. Tuliat tervehtivät häntä ja molemmat tytöt ojensivat kätensäkin kätelläkseen; mutta tämäpä ei ollut sitä huomaavinaankaan, nyykäytti vaan vähän päätään ja kysyi: "Mitä on asiaa?"

Eevaa kummastutti, kun se ei ruvennut kättelemään eikä edes kysellyt kuulumisia, ja siitä hän päätti, että se mahtaa olla ylpiäsluontoinen.

"Olisihan sitä semmoista asiaa", selitti hän, "että onkohan mahtanut tulla kirjettä minun veljeltäni Jaakolta, joka tässä kesällä alapuoleen meni. Se on Törmälästä kotoisin."

"Tuommoista sitä minulta kysytäänkin! Enhän minä voi tietää, keneltä mikin kirje tulee, vaan sanokaapa, kenelle ja mihin te kirjettä kysytte, niin minä heti voin vastata, onko sitä vai ei!"

"Tuonnehan minä Törmälään, Ylikylään -- -- -- Olisikko tuo sitten päällekirjoitus pantu isälle, jonka nimi on Perttu, tai jollekin muulle -- -- --"

"Kyllä täällä on muuan kirje Törmälään Perttu Pertunpoika Aaltoselle."

"Se se on", vastasi Eeva ja otti vastaan kirjeen postinaiselta.

"Katselkaapa, näkyykö täällä minulle mitään kirjettä!" sanoi Vilppo piloillaan, varsin vaan jotakin sanoakseen.

"Olenko minä velvollinen kaikki ihmiset tuntemaan! Mikä nimenne?"

"Olenpahan Vesalan Vilppo."

"Ei ole."

"Vai ei ole. No, kun ei ole, niin älköön! -- Hyvästi nyt vaan!"

Tytöt niiasivat ja poistuivat Vilpon muassa sekä menivät sitten lähimmäisen nurkan viereen, missä Eeva, kirjeen kuoren avattuaan, luki näin kuuluvan kirjeen:

"Rakkaat vanhemmat, veljet ja sisaret!

Täten lähestyn minä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan tietää antaa, että olen terve, jota samaa Herran lahjaa toivon teillekin. Kumpulaisiltahan olette kuulleet, että satuin heti pääsemään Nurmelaan työhön. Minä olen samassa talossa yhä. Tämä on vankka talo, niinkuin tiedätte; olettehan tämän nähneet Oulumatkoillanne. Kyllä täällä kelpaa elellä, kun on hyvä ja tilava asunto ja hyvä ruoka. Petäjänsekaista täällä ei näekään, ihan selvää leipää vaan joka päivä ja särvintä ja keittoa niin paljon kuin vaan jaksaa syödä. Pyhinä annetaan päälle päätteeksi voita ja kahveakin. Tähän aikaan saan minä palkkaa puolitoista markkaa päivältä, vaikka olen talon ruu'assa; onhan se vähän paremmasti kuin kotipuolessa. Isäntäväkeeni minä olen jotenkin tyytyväinen; eivät he ole tähän asti vielä minua kovin moitiskelleet, vaikka täällä ei kyllä isosti työväkeä hellitellä ja isäntä on tarkka työn suhteen. Olenpa minä osannut tähän asti toimittaa, mitä on työksi pantu, ja onhan tuo isäntä neuvonut, kun en ole sattunut jotain tietämään. Hän on luvannut yhä eteenpäinkin minua työssä pitää, kun en vaan pahemmaksi tullene. -- Muuten ovat ihmiset minusta täällä puolessa hiukan ylpiämpiä ja käytöksessään kylmempiä vierasta kohtaan kuin siellä kotipuolessa. Eipä ole hyvä mennä niille mitä tahansa puhumaan; moniaat luulevat isojakin viisaita olevansa ja heti nauravat minulle, kun en tiedä jotain heidän mielestään tavallista asiaa. Minä olen kuitenkin saanut hyvän seurakumppanin Salmelan Laurista, joka on täällä renkinä ja nyt kirjoittaa tätä kirjettä minun puolestani. Hän ei koskaan pahaa sanaa minulle sano, vaan on aina hyvä ja ystävällinen minua kohtaan. Hänen seurassaan minulla aika hupaisimmasti kuluu. -- Kunhan minä täällä ensin monioita viikkoja työssä olen, niin sitten lähetän teillekin vähän rahaa, sillä enhän minä itse tarvitse kaikkea, mitä ansaitsen.

Sanokaa terveisiä Kumpulaisille ja kaikille entisille tuttavilleni! Jääkää Jumalan haltuun ja kirjoittakaa pian minulle!

toivoo poikanne Jaakko."

Kun Eeva oli harvaan ja hitaasti lukenut kirjeen, jota Vilppo ja erittäinkin Anni olivat tarkasti kuunnelleet, ja kun sitten Jaakosta oli hetkisen aikaa puheltu ja häntä hyväntahtoiseksi mieheksi mainittu, tahtoi Vilppo tyttöjä kanssansa kävelylle kauppamiehen taloon asti; ja nämä lähtivätkin vastustelematta mukaan, eikä heillä ikävä ollutkaan, kun Vilppo iloisena ja puheliaana ja sukkelana leikinlaskiana osasi heitä hyvin huvittaa.

Tiellä yhtyi heihin neljänneksi muuan Annin entisistä rippikoulukumppaneista, Pajuvaaran Heikki, joka, vaikka, olikin luonostaan vakainen ja harvapuheinen eikä osannut nauratella tyttöjä niinkuin Vilppo, kuitenkin vaikutti, että mieliala seurassa tuli yhä vilkkaammaksi. Hän kulki ensin Vilpon sivulla, vaan rohkastui sitten ja lyöttäysi yksistään Eevan pariin, eikä Eeva enää vähääkään pahonut sitä, että Vilppo Annin rinnalla vaan astui; päinvastoin tuntui hänestä paljon somemmalta saada Heikin sivulla kulkea, sillä Heikki oli kookas ja vankkavartaloinen nuorukainen, Vilppoa paljon uljaamman ja muhkeamman näköinen; ja mukavaltapa tuntui Heikistäkin Eevan rinnalla astua, sillä, ainakin hänen mielestään, Eeva oli sievännäköinen ja hyvänluontoinen tyttö.

Kauppamiehestä ostivat molemmat nuoret miehet naisilleen namuja ja koreat kaulahuivit, sekä lähtivät sitten heitä takaisin saattamaan aina pappilan mäelle asti, missä heillä tuli ero, Heikillä ja Vilpolla kun oli kortteeri toisessa talossa.

Anni ja Eeva, pappilan pirtin porstuaan tultuaan, hakivat esille konttinsa, söivät iltasensa ja panivat sitten taas konttinsa porstuan loukkoon sekä rupesivat yösijaa itselleen hakemaan. Pirtin puolella oli jo ennestäänkin melkein liiaksi väkeä, jottei juuri sinne haluttanut. Sen vuoksi tytöt arvelivat paraaksi mennä jonnekin ulkohuoneeseen, jossa ei muita olisi. Vaan näkyipä niissäkin monessa jo muita ennestään olevan. Viimein he, peltojen pyörtänöitä hetken aikaa kulettuaan, saapuivat muutaman heinäladon eteen, jonka ovi oli kiinni naulattu. Mutta se ei näyttänyt lujassa olevan ja sen vuoksi he kiskoivat sen auki, menivät sisään ja heittäytyivät pitkäkseen hyvältä lemuavain nurmien päälle ja saivat niin erittäin mukavan ja rauhaisan makuupaikan. Siellä he vielä hetken aikaa juttelivat kaikenlaista, muistelivat päivän tapahtumia ja hupaista oloaan Vilpon ja Heikin seurassa, kunnes vihdoin, kun aurinko jo oli laskeutunut ja hämärä tullut, nukahtivat virvoittavaan uneen.

V.

Jaakko eleli elelemistään Nurmelan talossa ja teki tyytyväisenä työtä, hyvillään siitä, että oli saanut hyvän työpaikan ja hyvän toimeentulon.

Kun hän oli kotonaan useinkin saanut vähällä ruu'alla olla, oli hänestä nyt mukava olla isossa talossa, jossa aina sai mahansa täydeltä syödä. Mutta sepä tuntui mieltä pahottavan vähän, kun emäntä kuului moittineen häntä isoksi syömäriksi. Ensi päivinä olikin hän syönyt tavallista enemmän, vaan kun kerran oli päässyt paremmille päiville tottumaan, ei hän syönyt enää paljon enempi kuin muutkaan.

Niin kauan kuin hän teki semmoisia töitä, joita oli kotonaankin tottunut tekemään, oli isäntä häneen jotenkin tyytyväinen, sillä hän oli ahkera työmies, vaikka tosin hitaanlainen liikkeissään. Olihan hän tottunut kotonaan sirppiä ja viikatetta käyttämään, kyntämään ja karhitsemaan, hevosella ajamaan ja hevosta hoitamaan, hirsiä kaatamaan, halkoja hakkaamaan ja sen semmoista tekemään; ja tämmöisissä töissä hän Nurmelassakin hyvin suoriutui, ainakin ensimmältä. Varsinkin kunnosti hän itseään raskaita painoja nostaessaan ja kiviä pellosta pois vääntäessään tai muussa semmoisessa työssä, jotta hänen työkumppaninsa hyvin ihmettelivät hänen voimiaan. Mutta sattuipa semmoisiakin toimia, joissa hän oli kokonaan tottumaton, jottei tiennyt miten siinä menetellä, tai jos vähän tiesikin, niin erehtyi useinkin, ja silloin toiset hänelle nauroivat, etteikö se tuotakaan osaa. Sehän se toisinaan yritti vihaksi käymään, kun ne, sen sijaan että olisivat tulleet neuvomaan ja auttamaan, vaan pilkkaa tekivät. Olisivatpa itsekin ylimaassa kaiken ikänsä elelleet, niin tuskin olisivat ollenkaan viisaampia! Mutta Lauripa ei koskaan hänelle pahaa sanaa sanonut, oli aina vaan yhtä ystävällinen ja samoin myöskin Liisa, talon piioista nuorin ja sievin.

Liisa oli sukkela leikinlaskia ja hyvä ilvehtimään ja ivaamaan, jos vähänhään syytä löytyi, mutta hän oli kuitenkin sen verran helläsydämminen, että, jos näki jonkun liiaksi sortavan toista, hän rupesi sorretun puolelle ja alkoi sortajasta ivallisesti puhua. Kun Jaakko vaan sattui väittelemään ja kiistelemään tovereinsa kanssa, niin silloinpa Liisa useinkin piti hänen puoltaan ja olikin sen vuoksi Jaakolle paremmin mieleen kuin muut naiset.

Sattuipa kerran, että Jaakko muutamana syysiltana iltasen jälkeen, kun palkolliset olivat koossa pirtissä pakinoimassa, niinkuin heidän tapansa oli ennenkuin nukkumaan menivät, istui tavallista alakuloisempana penkillä uunin vieressä, pää käsien varassa.

"Jaakollehan se sattui pieni vahinko tänään hänen työssä ollessaan", tuumasi piika Eeva kumppaneilleen.

"Niin kuuluu sattuneen", naurahti piika Elsa, joka Eevan vieressä istui, "vaan eihän tuo olekaan mikään kumma. Ei se ollut ensi kerta."

"Eipä kyllä. -- Kunpa olisit, kuule Jaakko, enemmän kiirettä pitänyt, niin olisi asiasi paremmin onnistunut."

"Mistäpä minä ennakolta osasin arvata, miten tulisi käymään!" vastasi Jaakko vakaisesti.

"Jaakko tietysti", arveli Elsa, "on oppinut ylimaassa, ettei olekaan tarvis hätäillä ensimmäisen vaaran lähetessä."

"Ole sinä vaiti viisauksinesi! Sen olen oppinut ja sen uskon vieläkin, ettei hoppu ole hyväksi eikä kiire kunniaksi."

"Tänään olisi kuitenkin ollut."

"Miks'et sinä tehnyt ihan niinkuin isäntä käski?" kysyi renki Antti.

"Siksi, että se on sinulle ihan sama, mitenkä minä tein", vastasi Jaakko.

"Kas nyt! Osaat sinä, näen mä, vielä ylpiästikin puhua."

"Kun oma pää oli viisaampi", ilveili Elsa, "niin tietysti oli sen neuvoa seuraaminen ja silloin kävi niinkuin kävi."

"Älähän nyt!" puuttui puheeseen Lauri. "Sattuu se toisinaan vahinko viisaallekin, etkä liene sinäkään aivan erehtymätön."

"Enhän ole sitä sanonutkaan."

"Jos ruvetaan Elsan asioita muistelemaan, niin lieneepä niistäkin jotain sanottavaa", lausui Liisa hymysuin. "Muistatko esimerkiksi, kun sinun ollessasi Junttilassa piikana emäntä muutamana päivänä sanoi sinulle, että talon iso sika tulisi porsimaan niinkuin ensi yönä ja käski sinun olla varuillasi ja pitää sikapahna lämminnä, vaan sinä et uskonut emännän sanoja, luotit enemmän muutamaan kokemattomaan tyttöön, joka oli väittänyt, että Junttilan sika tulisi porsimaan vasta kuukauden perästä; ja kun sitten kuitenkin yöllä sika teki viisi valkoista porsasta, niin ne kuolivat kaikki viluun aivan sinun huolimattomuutesi vuoksi?"

"Mitä sinä vanhoista asioista enää -- -- --!" muistutti Elsa, vaan heittikin kaikki puheensa Jaakosta sikseen.

"Eiköhän liene paras", sanoi sitten Lauri, kun vanha ruotimumma oli levolle mennyt, "että heitetetään pois kaikki puheet ja mennään kukin nukkumaan!"

"Jopa se tosiaan alkaa olla levolle menon aika", arveli Anttikin; ja piiat alkoivat silloin pirtistä poistua. "Älähän ole milläsikään enää, Jaakko! Huomenna onnistunevat sinulla paremmin asiat, kun lähdet käytteitä myllyyn viemään."

Jaakko kävi ensiksi levolle, päivän töistä ja huolista väsyneenä, ja vuoteessaan hän kyllä hetken aikaa muisteli päivän tapahtumia sekä vertaili ajatuksissaan täällä oloaan niihin aikoihin, jotka oli viettänyt köyhässä, vaan armaassa kodissaan, mutta pian hän kuitenkin vaipui sikeään uneen, joka vapautti hänen kaikista huolellisista ajatuksista.

Lauri paiskausi hänen viereensä samaan sänkyyn ja viimeiseksi Antti, kattolampusta tulen sammuksiin puhallettuaan, heittäysi itsepäälliseen vuoteeseen, ja kohta alkoi Nurmelan ison pirtin joka vuoteesta kuulua raskaasti nukkuvien kovia kuorsauksia.

* * * * *

Ennen auringon nousua heräsi Antti, nousi ketterästi vuoteeltaan ja ruveten pukeutumaan huudahti kovalla äänellä: "Miehet pystyyn!"

Lauri kovahti paikalla ylös ja alkoi heti viivyttelemättä pukemaan itseään, vaan Jaakko kohosi ensin verkalleen istumaan, hieroi silmiään ja kynsi päätään sekä pukeutui sitten hyvin tyyneenä ja levollisena, kiirettä pitämättä. Orrelta saappaat otettuaan ja jalkoihinsa saatuaan, jolloin toiset jo olivat ennättäneet pestä ja kampata itsensä ja laittautua valmiiksi työhön menemään, peseytyi hänkin vuorostaan.

Juuri kun hän oli pessyt ja kampannut itsensä, näki hän jo isännän pirtin ovella seisovan ja hyvää huomenta toivottavan ennenkuin hän ennätti mitään sanoa.

Jaakko vastasi tervehdykseen ja nyökäytti päätään.

"No, Jaakko, tuleppa säkkejä kärryihin nostamaan!" käski isäntä.

Jaakko seurasi isäntää,, verkalleen astuen, jyvä-aittaan, josta sitten nosteli jo eilen valmiiksi täytetyt jyväsäkit portaitten eteen kärryihin, ja keviästi hän liikutteli säkkejä, vaikka ne olivat melkoisen raskaita.

Sitten kävi hän hevosen tallista ja pani sen valjaisiin jyväkuorman eteen.

"Aja nyt siivosti ja varo, ettei mitään vahinkoa tapahdu!" varoitti isäntä.

"Olkaahan ihan huoletta!" vastasi Jaakko, nyhjäsi hevosta suitsista ja lähti kuorman perässä astumaan. "Eihän tuo syvällä maantiellä mikään vaara liene tarjona."

"Eipä tiedä, jos onkin. Sinullahan tuo saattaa vahinko tapahtua silloinkin, kun on vähin siitä pelkoa."

Tuo muistutus ei tuntunut hyvää tekevän, sillä sehän oli todisteena siitä, ettei isäntä täydellisesti luottanut hänen huolellisuuteensa. Mutta minkäpä sille teki! Eihän hän tahallaan ollut mitään vahinkoa tuottanut; oli aina tehnyt, miten paraiten älysi ja taisi, vaan ereyksiä oli sittenkin sattunut.

Kun Jaakko oli tullut vähän matkan päähän Nurmelasta, niin haihtuivat kuitenkin surulliset ajatukset syksyisen aamun raitisten tuulen henkäysten muassa.

Hän katsahti läheiselle jokisuvannolle päin, jonka hiljalleen läikähteleviä laineita vasten itäiselle taivaan rannalle vastikään kohonneen auringon säteet kauniisti kimaltelivat. Somilta näyttivät viheriöitsevät syyslaihot laajalta kummallakin puolen jokea ja siellä täällä törmäin rinteessä ylenevät yksinäiset koivut: heiluvine oksineen, joissa lehdet jo olivat osaksi kellastuneet ja osaksi myöskin pois varisseet.

Hevonen astui verkalleen suoraa ja mäetöntä maantietä pitkin, rattaat jytisivät ja somero ritisi niitten alla, kärryt jymähtivät ja tärähtelivät alinomaa ja Jaakko käveli miettiväisenä kuorman perässä. Hän näki pitkän oillingin edessään ja huomasi muutaman hevosmiehen oillingin päässä. Mutta eipä hän muuta kuin pikimmältään katsahti siihen, ollen ajatuksiinsa vaipunut. Hän keskeytyi mietteissään, kun samalla vastaan tuleva matkamies huudahti hänelle: "Hoi mies, ajappa syrjään vähäsen!"

Jaakko ei ennättänyt hevostaan minnekään päin kääntää, ennenkuin, vaikka matkamies ajoi niin syrjään kuin saattoi vaan, vastakkain tulevien kärryjen rattaitten rummut sattuivat kolahtamaan toisiinsa, vaan pääsivät kuitenkin sen enemmittä vastuksitta toisistaan sivu.

Matkustaja kirosi vähän ja sanoi lähtiessään edelleen ajamaan: "Tuopa koko pökelö on, joka ajaa ihan keski-tietä eikä älyä vähääkään syrjäyttää, vaikka minä olen vähällä raviin joutua."

"Minä en sattunut ajoissa huomaamaan", puolusteli Jaakko itseään.

"Missä ne silmät sitten olivat! Taitaa miesparka vielä olla unen horroksissa."

Jaakko ei vastannut, nyhjäsi vaan ruunaa suitsista, koettaen siten kiirehtiä sen kulkua, ja hetken aikaa siten kulettuaan kärryjen jyskiessä ja rattaitten kolistessa saapui hän vihdoin oillingin päähän, jossa tie teki pienen käänteen. Siitä edelleen vähän matkaa ajettuaan tuli hän tienhaaraan, josta oikealle kääntyvä nurmettunut ja huononlainen kärrytie vei myllylle. Sinne hän lähti nyt ajamaan ja saapuikin pian myllylle kovasti pauhaavan kosken rannalle.

Toimitettuaan asiansa myllyssä ja sinne nostettuaan kaikki jyväsäkit kärryistä, huomenna jauhoina pois tuotaviksi, lähti hän paluumatkalle, nousi seisalleen kärryihin ja antoi hevosen kävellä tienhaaraan asti; vaan maantielle tultuaan laski hän ruunan menemään täyttä ravia, ja silloin rämisivät ja tärähtelivät kärrylavat kovasti, jopa toisinaan kohollekin hypähtivät, mutta vakavana hän vaan seisoi kärryissä, suitsivarret käsissään, ja aikansa kuluksi laulella hyräili muutamia piennä poikana oppimiansa runon säkeitä.

Hän ajatteli juuri hyvillään, että oli kai hän nyt ainakin hyvin asiansa toimittanut, jottei kenenkään luulisi löytävän moitteen syytä, kun lähellä Nurmelaa ruuna pahasti säikähtäen jotakin hyppäsi kahdelle jalalle ja lähti sitten täyttä laukkaa pitkin maantietä menemään. Jaakko, joka ei arvannut ollenkaan olla varuillaan, putosi heti pois kärryistä, ja ruuna lähti jättämään, vaikka hän koki sitä tavottaa juoksemalla sen jälkeen niin nopeasti kuin saattoi vaan ja huutaen huutamistaan: "ptruu, ptruu!" Tuota pikaa hyppäsi ruuna, kärryt perässä, ojan ylitse, ja silloin kärryt kaatuivat kiviä vasten, toinen aisa meni poikki, silat särkyivät, ruuna pääsi valjaista irti sekä mennä vilisti yhä täyttä laukkaa Nurmelan kartanohäkille asti, jossa se vasta pysähtyi.

Kun Jaakko hengästyneenä saapui sinne, oli jo osa talon väestä häntä vastassa. Lauri piteli ruunaa kiinni ja isäntä kiroili, kun aavisti Jaakon kautta jonkun pahan asian tapahtuneen!

"Mitä tämä merkitsee", huudahti isäntä ja katseli Jaakkoa tuimasti silmiin, "että sinä tuolla lailla kotia tulet -- -- -- ja mikä perkele se pani ruunan yksinään tulemaan? Vastaa heti paikalla!"

"Jaakko parka, mitenkähän nyt on käynyt?" kysyi Liisa.

"Niin, miten on käynyt?" kysyi isäntä uudestaan. "Selitä heti paikalla -- -- --! Mihin olet kärryt jättänyt? Oletko kumoon ajanut?"

Jaakko selitti peittelemättä, miten oli asia; vaan isäntä kuultuaan kärryjen kaatuneen ja aisan menneen poikki, oli hyvin vihoissaan Jaakolle ja nuhteli tätä ankarasti.