Part 2

Perttukin seisahtui ja katsahti ympärilleen, katseli järven kimaltelevia vesiä tuolla alaalla törmän alla, katseli metsäisiä rantoja ja Kumpulan yksinäistä taloa sekä moninaisia maisemia sen takana. Missä näki silmä korkeita vaaroja ja vuoren huippuja, hietaharjuja ja palokankaita, missä korpia, soita, rämeitä ja vihantia laaksoja, missä järviä, lampia, jokia ja virtoja jyrkkine törmineen. Tuolla kaukaisen vaaran huipulla näkyi vihanta talon paikka; tuolla korvessa nousi sakea tervahaudan savu; tuolla luoteessa etäisen kukkulan männikön takaa ruskotti kauniisti laskeva aurinko.

"Kylläpä on kaunis iltarusko!" tuumasi hän Liisalle.

"Se merkitsee lämmintä", arveli Liisa ja meni sisälle Eevan ja Iikan seuraamana.

Perttukin astui sinne kohta jälestä ja heitti mennessään kontin kaloineen porstuaan.

Mutta Jaakko jäi yhä pihalle ja katseli järvelle ja Kumpulaan päin. Jyrkkää törmää alaspäin katsoessaan hän muisti kuinka hän usein talvella oli suksilla mennä sujauttanut sitä alas, vähääkään pelkäämättä. Olipa hän kerrankin talvipakkasessa muutamia vuosia sitten ihan paitasillaan laskea hurautellut siitä suksilla. Se oli ollut huimaavaa vauhtia; vaan kylläpä olikin viima kasvoihin ja korviin tuntunut! Aivan puolipalelluksissa, kasvot ja jäsenet sinisinä kylmästä, oli hän mäen laskusta palannut.

Liisa palasi takaisin tuvasta ja lähti lypsylle.

"Mene sisälle poikaparka!" sanoi hän mennessään Jaakolle. "Mitä sinä täällä -- -- --! Mene muikkuja puhkomaan!"

Sitten hän meni tarhalle, jonne jo karja oli kokoontunut Jaakon tekemän suittusavun ääreen, hyväeli ja taputteli lehmiään ja kyykistyi ensiksi venyttämään Kaunikin utareita, joista tirskutteli maitoa lypsinkiuluun.

Siinä lypsäessään jouti hän kaikenlaista ajattelemaan ja miettimään. Erittäinkin oli koti hänen ajatuksensa esine. Kun siinä ei ole varaa piikaa eikä muuta palkollista pitää, täytyy hänen itsensä toimittaa niin hyvin piian kuin emännän työt. Eihän sitä tosin niin pienessä paikassa kuin Törmälässä ole työtä niin paljon kuin isossa talossa, vaan on sitä kuitenkin niin paljon kuin vaan kerkiää tehdä. Onpa sitä varsinkin silloin ennättämistä, kun on nuotalla tai verkon laskussa käynti; silloin useinkaan ei ehdi oikeassa ajassa lypsylle. Eihän sitä ennätä kunnollisesti kaikkea tehdä, mitä pitäisi; useinkin tulee jotain laiminlyödyksi. Eiväthän ne lapsetkaan tule hoidetuiksi aivan niinkuin pitäisi, eikä heidän askeleitaan tarkkaan valvotuksi ja kaikkia tarpeita tyydytetyksi. Näin kesäisenä aikana ne kyllä eivät erityisiä puutteita kärsi, vaan talvella pahemminkin. Onpa tekemistä niitä ruu'assa ja vaatteissa pitää ja sitten on vielä alituisena huolena niitten kasvattaminen, kuinka ne oppisivat lukemaan ja työtä tekemään ja välttyisivät pahuuden tielle joutumasta. Mutta kaikki tuohan on niinkuin Jumala on sen asettanut. Eikähän tuota niin nurkumisen syytä olekaan, vaikka ihminen usein tahtoo ajatella tilansa pahemmaksi kuin se onkaan ja siitä syyttää Jumalaa. Päinvastoin on paremminkin syytä kiittää Jumalaa, että asiat ovat silläkään kannalla kuin ne nyt ovat, että on oma rauhaisa koti ja perhe, jonka edestä kannattaa elää. Monella ei ole niinkään asiat.

"Antavatpa nuo lehmät vielä hyvänlaisesti maitoa", ajatteli Liisa Kaunikin lypsettyään ja siirryttyään toisen lehmän ääreen. "Kunhan saanee maitoa aina muulloinkin sen verran kuin tähän aikaan, niin kyllähän sitä sitten toimeen tullaan ja lapseni voivat hyvin. Mutta tuleepa se vielä aika, että maito käypi vähäksi monille suille, kun lehmät rupeavat huonommasti lypsämään ja syöjiä alkanee lisääntyä."

Siitäpä hän taas johtui ajattelemaan perheen kohtaloa tulevaisuudessa. Kun lapset kasvavat ja uusia tulee lisää, niin eihän niitä kaikkia voi kotona elättää. Täytyy lähettää joku tai jotkut muualle ruokansa ansaitsemaan, vaikka tuntuukin ikävältä ajatella eroa lapsistaan. Jaakko se ensiksikin tulee pois kotoa lähettäväksi, kun sille vaan rupeaa ikää karttumaan, muualta työtä hakemaan; onhan se tie avoinna kotitalon kynnykseltä joka suunnalle ja työtä kyllä löytyy, kun vaan lienee miehestä työntekiäksi. Mutta ensiksi pitää Jaakon kuitenkin koto seurakunnassa rippikoulu läpikäydä, sillä muualla hänellä saattaisi koulu jäädä käymättä, kun ei olisi kukaan omainen siitä muistuttamassa. Sepä se kuitenkin huolettaa, mahtaakohan tuo poika koskaan sen verran kirjain sisällystä päähänsä saada, että pääsisi ripille. Kunhan siitä tulisi kelvollinen mies tuosta Jaakosta! Tuntuisippa ikävältä ajatella, jos joutuisi pahoille jälille.

Kun Liisa oli viimeisenkin lehmänsä, Tiistikin, lypsänyt, palasi hän kotiin ja veisi maidon tupaan, joka käytettiin myöskin maitokamarina, ja siivitti siellä maidon ja sovitteli pyttyihin.

Perttu ja Jaakko puhkoivat par'aikaa muikkuja, vaan kun Liisa oli töistään päässyt ja iltasen laittanut, menivät he kaikki ruu'alle ja tulivat sitten uudestaan, Liisakin muassa, muikkuja puhkomaan. Ja kun se työ oli tehty, oli jo puolen yön aika, jolloin he vasta levolle pääsivät. Sitä ennen olivat kuitenkin pienemmät lapset jo nukkumaan menneet.

III.

Olipa kulunut lähes kymmenkunta vuotta.

Törmälässä ja Kumpulassa elettiin niinkuin ennenkin, yhtä hiljaisesti ja yhtä rauhallisesti, ja tehtiin työtä niinkuin ennenkin. Mitään suuria muutoksia ei ollut tapahtunut, ainoastaan semmoisia vaan, jotka olivat ajan kulusta välttämättömiä seurauksia. Lapset nimittäin olivat isosti kasvaneet ja useita uusia oli tullut lisää ja sitä mukaa olivat isännät ja emännät vanhentuneet. Kumpulan isännällä ja emännällä olivat jo hiukset harmaantuneet ja ruumiinvoimat vähentyneet. Perttu ja Liisa sitä vastoin olivat vielä hyvissä voimissa ja työkyky oli heillä ennallaan.

Varallisuus ei ollut kummassakaan talossa enentynyt; paremmin se oli hiukan vähentynyt, sillä raha-aika oli huonontunut. Mutta eipä sitä kuitenkaan tarvittu nälkää isosti kärsiä, vaikka monet terveet ruokahaluiset lapset paljon ruokaa tarvitsivat.

Annista ja Eevasta oli tullut melkein täysikasvuisia tyttöjä, jotka kykenivät auttamaan äitejään talouden toimissa. Siitä olikin Törmälän Liisa hyvillään, kun hänen ei enää itsensä tarvinnut joka paikassa juosta, vaan saattoi monet työt uskoa tyttärensä huostaan.

Eeva oli jo viime vuonna rippikoulun läpikäynyt ja Anni oli siellä parast'aikaa. Mutta Jaakko, josta oli kasvanut vahvaruumiinen, vankkakätinen ja hartiakas nuorukainen, ei ollut Annia etemmäs päässyt, vaikka oli kolmatta vuotta sitten rippikoulunsa alottanut. Hän oli nyt siis Annin koulukumppani.

Niinkuin äitinsä oli aavistanut, oli Jaakolla aina koulussa huonosti käynyt, niin ettei hänestä näyttänyt koskaan valmista tulevan; eikä hänen edistyksensä parannut, vaikka kuinka paljon tahansa olisi muistutellut. Äiti päivitteli useinkin, että poikansa kulutti vaan kovasti evästä eikä sittenkään oppinut paljon mitään. Olipa tällä monestikin eväs kesken loppunut, jotta oli täytynyt joko lainata toisilta, kun sattui saamaan, tai paastota.

Niinpä kävi nytkin, kun Jaakko vietti viimeistä viikkoaan rippikoulussa, että eväs loppui kesken. Kyllähän äiti oli pannut hänen konttiinsa aivan tarpeeksi ja vielä muistuttanut häntä ensi päivistä alkaen olemaan tarkka evään suhteen eikä syömään enempi kuin mitä juuri tarvitsi nälän sammuttamiseksi. Mutta eipä hän ollut tullut neuvoa tarkoin seuranneeksi, vaan oli kohta alussa syönyt minkä jaksoi, ja sen vuoksi oli kolmen päivän kuluttua voirasia ihan tyhjä, eikä Juhannuksen aattona ollut eväistä leivän muruakaan jälillä.

Kun Jaakko tapasi Kumpulan Annin, pyysi hän tältä evästä lainaksi, ja vakuutti, että hänen kotoaan kyllä sijaan annettaisiin. Mutta Annipa sanoi omatkin eväänsä vast'ikään loppuneen. Jaakko puhutteli sitten muitakin kotokylänsä koululaisia, vaan eipä onnistunut hänen asiansa sittenkään.

Viimein sai, hän Annilta lainaksi kolmekymmentä penniä ja kun hänellä oli itselläänkin saman verran, paitsi yhtä markkaa rippirahaa varten, kävi hän ruustinnalta vähäsen särvintä ja kuivaa leipää ostamassa ja antoi sitten osan Annillekin.

Kun kaikki rippikoululaiset, niin pojat kuin tytöt, olivat kokoontuneet pappilan isoon pirttiin lopullista tutkintoa varten, ja kutakin erikseen luetettiin, niin Jaakko, kun hän huudettiin esille, osasi niin huonosti, että eipä oltu häntä vähällä hyväksyä tälläkään kerralla, vaan hyväksyttiin kuitenkin muistutuksella. Annillakaan ei luku loistavasti käynyt, vaan kuitenkin paremmasti kuin Jaakolla, ja hän hyväksyttiin erityisettä muistutuksetta.

Juhannuspäivänä, kun luonto oli ikäänkuin juhlapukuun puettu, kun puut ja kaikki kasvit olivat kauneimmallaan, kun metsästä levisi mitä miellyttävin tuoksu, kun aurinko loisti kirkkaimmallaan, seisoi monta kymmentä nuorukaista, niin poikia kuin tyttöjä, juhlavaatteisiin puettuina kirkossa Herran armopöydän edessä, kuunnellen opettajansa neuvoja ja kysymyksiä ja tehden monta kaunista lupausta, tunnustaen uskonsa ja sitoutuen vaeltamaan läpi elämän Jumalan sanan mukaan ja luottamuksessa Häneen.

Näkyipä oppilaitten kasvoistakin, että hetki oli juhlallinen ja tärkeä; ja papin sanat vaikuttivat niin, että useimmat oppilaat eivät voineet pidättää kyyneleitään, vaan itkivät ääneen.

Jaakko totisena katseli vuoroon kohti kirkon valkeata kattoa tai valkeita seiniä ja vaalean sinisiä nurkkia ja pylväitä, vuoroon alttaritauluja, vuoroon pappia ja sen valkeata messupaitaa koristuksineen, vuoroon kumppaneitaan. Sattuipa hänellä katse Anniinkin, joka nyt hänen mielestään näytti entistä sievemmältä somassa puvussaan. Se näkyi liinasella silmiään pyhkivän ja ääneen itkevän.

Silloin kun hetki oli liikuttavin, kun ylt'ympäriinsä kuuluivat kovimmat nyyhkytykset, silloin vierähti Jaakonkin silmistä kyyneleitä ja hän tunsi sydämmensä erinomaisesti lämmenneen, tunsi, kuinka hetken ylevyys oli ikäänkuin kohottanut hänen ajatuksensa ja saattanut ne Jumalaa lähemmäksi, ja hän toivoi hartaasti aina voivansa elää niin, ettei pahoittaisi Jumalaa eikä ihmisiä. Tosinhan ei ihminen tässä elämässä koskaan voi tulla täydellisesti hyväksi, mutta hänen tulee kuitenkin pyrkiä aina paremmaksi ja paremmaksi.

Niin hyvin Jaakon kuin Annin vanhemmat olivat näkemässä tätä pyhää toimitusta, jolloin nämä heidän lapsensa ensi kerran laskettiin Herran Ehtoolliselle, ja toimituksen loputtua he yhdessä matkueessa palasivat kotia.

* * * * *

Kumpulasta oltiin hankkeissa Ouluun lähteä tervoja soutamaan, joita talon pitkään tervaveneeseen jo oli lastattu täysi lasti, kolmatta kymmentä tynnyriä.

Törmälän Jaakolla oli homma lähteä samaan matkaan. Siihen päätökseen hän oli tullut neuvottelujen jälkeen vamhempainsa kanssa, että hänen oli parasta mennä alapuoleen työtä hakemaan. Eihän se käynyt laatuun kaiken ikänsä kotonakaan olla ja kuluttaa vanhempainsa muutenkin niukkoja varoja, kun ei kuitenkaan hänen työnsä rikastuttanut kotia; eikähän sitä niin pienellä tilalla kuin Törmälässä tarvittu monen miehen työvoimia.

Parastahan siis oli koettaa saada jostain tulokasta työtä. Ja alapuolessahan nuo monetkin täältä lähteneet miehet, niinkuin Kuuselan Kalle, Hietalan Heikki ja Rantalan Aappo, kuuluivat hyviä työpaikkoja saaneen, niin että toisinaan lähettelivät kotopuoleensa rahojakin. Saattaisihan yhtä hyvin hänenkin onnistua tuotteliasta työtä saada. Saihan tuota ainakin koettaa.

Oli monenlaista puuhaa ennen matkalle lähtöä venettä kuntoon laitettaessa ja muussa. Hommattiin eväitä ja kapineita veneeseen, tuumattiin matkasta ja ostoksista ja moneenkin kertaan kaupunkiasioista puheltiin.

Jaakon omaisilla oli paljonkin sanottavaa kohta eroavalle pojalleen, jonka lähtöä he olivat tulleet tänne Kumpulaan katsomaan, vaan sittenkin jäivät suurimmaksi osaksi ääneen lausumatta ne kaipuun tunteet, jotka olivat seurauksena siitä, että yksi jäsen oli eroava perheestä. Ne olivat enimmästi vaan hyviä neuvoja ne sanat, joita Jaakko sai kuulla omaisiltaan, äitiltään olletikin, joka äitillisessä rakkaudessa vielä viime hetkessä muistutti poikaansa kaikissa elämän vaiheissa pitämään muistissa niitä opetuksia, joita oli saanut kotona ja koulussa, muistutti, minne tahansa tulisikin, aina rehellisesti ja ahkerasti työtä tekemään, eikä koskaan viekkautta harjoittamaan, vaan ajattelemaan, että Jumala kaikki näkee, niin työt kuin ajatukset. Paljon on viettelyksiä tarjona maailmassa, paljon löytyy pahuutta ja huonoja tovereita; niitä pitäisi hänen kaikin mokomin karttaa.

Erittäin varoitti Liisa Jaakkoa olemaan tottelevainen ja kuuliainen niitä kohtaan, joiden palvelukseen tulisi, ja ottamaan huomioon viisaampien neuvoja, jospa niitä ei aina voinut ymmärtääkään. Sillä huolettihan se vähän, miten Jaakko muitten ihmisten luona suoriutuisi kaikissa töissään, kun kotonakin monesti antoi aihetta muistutuksiin ja useinkin teki aivan oman päänsä mukaan.

Jos kenenkään, niin ainakin äitin asia oli huolehtia lapsensa parasta. Se ajatushan alinomaa on äitin sydämmellä, että lapsista tulisi kunnollisia ihmisiä.

Pertulla oli paljon vähemmin sanomista kuin Liisalla, eikähän hänellä olisi ollutkaan paljon muuta puhumista kuin mitä Liisa jo oli ennättänyt sanoa. Hän siis osaksi uudisti Liisan antamat neuvot sekä luetteli niitä paikkoja, joissa luuli Jaakon työhön pääsevän, ja arveli, että tämä kyllä, jolla oli vahvempi ja kestävämpi ruumis ja enemmän voimia kuin monella aikuisellaan, vetäisi vertoja alapuolen työmiehille, vaikka ei tunnekaan kaikkia nykyajan uusia työtapoja. Mahtaneehan sitä ahkerasti harjoittelemalla tottua oudompiinkin töihin.

Tietysti toivoivat kaikki omaiset, että Jaakko tuon tuostakin antaisi kirjeitten kautta tietoja itsestään ja olostaan. Sillä keinoinhan sitä ei kuitenkaan oltaisi aivan erillään toisistaan.

Jaakko ei monta sanaa tuhlannut omaistensa ystävällisen puhuttelun vastaukseksi, mutta sitä enemmän hän ajatteli ja tunsi mielensä liikutetuksi. Hänelle tulivat nyt elävästi mieleen ne ajat, jotka hän oli viettänyt kotonaan ja kotikylässään ja niitä hän kaipuulla muisteli. Hän ei ollut mielessään koskaan tuntenut niin suurta rakkautta vanhempiaan, sisaruksiaan ja lapsuuden tuttaviaan kohtaan kuin nyt, jolloin hänen piti heistä erota. Äiti, joka erinomaisen huolellisesti oli häntä lapsuudesta saakka hoitanut ja aina valvonut hänen parastaan, mutta kuitenkin monen monituista kertaa häntä torunut ja muistuttanut, jopa tukistellutkin ja jota hän toisinaan oli syyttänyt kovaksi ja tylyksi, tuntui nyt hänestä kaikista ihmisistä lempeimmältä ja rakkaimmalta, isä, joka aina oli häntä puolustanut, kun vaan joku yritti sortamaan, vaan myös toisinaan suuttunut ja tukkapöyryä antanut, veljet ja sisaret, joitten kanssa hän pienestä pitäen oli kasvanut saman katon alla ja samoja kohtaloita kokenut, joitten kanssa hän oli enimmästi sovussa elellyt, vaikka toisinaan oli pieniä riitojakin ilmaantunut, Kumpulan Anni, lapsuutensa leikkitoveri, -- kaikki ne muistuivat nyt mieleen entistä rakkaampina. Hänen oli nyt heistä eroaminen tiesi kuinka pitkäksi ajaksi.

Tuntuipa jotenkin ikävältä jättää kaikki ne samoin kuin armas kotoseutu, jossa kaikki oli tuttua ja mieluisaa ja jossa hän oli viettänyt lapsuutensa koko muistorikkaan ajan. Ja hän vaipui ajattelemaan kotoista asuintupaa mustuneina seinineen, kattoineen, lattioineen ja pienine akkunoineen. Hän muisti joka huonekalun ja sisustuksen tarkkaan, niinkuin ne olisivat tuossa ihan silmäin edessä. Joka tuolin ja pöydän asema, lavitsa uunin vieressä, missä harmaja kissa usein makaili, vanha seinäkello kivipainoineen ja mustuneine numerotauluineen, jossa ainoastaan tiimaviisari enää oli jälillä ajan kulkua osoittamassa, ja sen verkallinen käynti, -- kaikki ne olivat hänellä tarkasti muistissa, samoin kuin pieni navetta, lammaskarsina, puoti ja lato, sauna, kotoiset kentät ja vähäiset pellot sekä niitten ympärillä iänikuiset hongat ja vahvat metsät, pieni puro, jonka äärellä hän ennen muinoin Annin kanssa oli monet hupaiset hetket viettänyt, Kumpulan järvi louhikkorantoineen, korkeine törmineen ja Kumpula asujineen; -- paljon niissä kaikissa oli muistelemista, sanomattoman paljon.

Kun Kumpulan Matti tuli sisälle, palaten veneen luota, jonne oli kapineita kantanut, tuumasi hän isälleen; "Nytpä minä en tiedä, mitä sitä enää olisi muistettavaa. Eiköhän sitä ruveta jo lähtöä tekemään, vai miten?"

"Kyllähän sitä näistä puolin aletaan lähteä", virkkoi Antti isäntä. "Joutuneeko Jaakko vielä?"

"Mikäpähän olisi joutuessa!" vastasi Jaakko. "Johan ne ovat minun kapineeni kaikki veneessä."

"No, sittenpä tässä saamme alkaa hyvästellä." Ja Kumpulan isäntä katsahti vielä kerran ympärilleen, vakuuttuakseen, jotta eihän vaan mitään liene unehtunut. "Johan niistä nyt lienee kaupunkiasioista tarpeeksi tuumattu?"

"No, onhan niistä puhuttu sen verran, jotta eipä luulisi mitään jääneen mainitsematta," arveli Kumpulan emäntä. -- - -- "Niin -- - -- tuota, muistakaapa sanoa Kopo-Kaisalle, ettei sille anneta muuttokirjaa, ennenkuin on henkirahansa maksanut!"

"Taitaa se koskessa vielä täysi lasti juosta," tuumasi Perttu.

"Luulisippa tuosta juoksevan", arveli Antti. "Eihän tuo vielä aivan vähänä vesi ole."

"On sitä laskettu vähemmänkin veden aikana," lausui Matti --. "Eikö sitä jo aleta joutua?"

"Eihän tässä ole enää muuta kuin lähteä."

"Muistakin Jaakko", varoitti Liisa, "olla varovainen matkallasi, ettet tuota vahinkoa itsellesi etkä muille!"

"Olkaahan ihan huoletta minun suhteeni!" vastasi Jaakko. "Enhän minä toki mene itseäni enkä muita menettämään."

Sittenpä ne lähtevät Oulumiehet alkoivat kätellä ja hyvästellä kotiin jääviä omaisiaan. Jaakko se lähtiöistä enin aikaa piteli kutakin kädestä, ja kun toiset jo olivat lähteneet rantaan päin astumaan, niin hän vasta Annille jäähyväisiksi kättä tuuppasi. Ei siinä paljoa puheltu, puristeltiin vaan hellästi toistensa käsiä.

Kun Jaakko omaistensa saattamana rantaan saapui, niin oli jo veneessä vanha nelisnurkkainen purje koholle nostettu ja Antti isäntä istui perässä, vaan Matti seisoi vielä maalla veneen keulan ääressä.

Jaakko astui nyt veneeseen ja asettui perän puolelle hänkin. Matti työnti veneen keulan rannasta ulospäin ja hyppäsi itse etuteljolle istumaan. Kun sitten tervavene oli saatu matkan mukaan käännetyksi, niin lähti se, varalaitoja myöten uppeessa, myötätuulta kiitämään Kumpulan järveä pitkin koskelle päin.

Vielä kerran loi Jaakko silmänsä kotoisia seutuja ja asuinrakennuksia kohti, vielä kerran silmäili hän taantuvia kotirantoja ja korkeita törmiä sekä kuunteli etäisen puron tuttua lirinää ja tuulen huminaa kotojärven äyrähiltä, vielä kerran katsahti hän Kumpulan rannalla seisovia saattajia, joiden joukossa hän näki Annin ja Eevan lakkaamatta poistuvaa venettä kohti tähystelevän, kunnes se ehti ensimmäisen niemen sivu. Silloin he jäivät näkymättömiin niemen taakse, ja vene eteni kiireesti kauas kotoisilta vesiltä.

IV.

Muutamana lauantaina, kun oli merkkipyhän aatto ja papiston säätäväin kantopäivä, oli vilkas väen liike kirkonkylässä, varsinkin kirkon ja pappilan luona.

Kirkolta pappilaan menevää tietä pitkin astuivat, muitten muassa, Törmälän Eeva ja Kumpulan Anni, kummallakin kontit seljässään ja voipytyt käsissään ja Annilla vasikannahkakin muassaan. He olivat menossa papille maksuja viemään.

Monet kulkiat tapasivat he jo tielläkin, vaan noustuaan pappilan jyrkän mäen päälle ja kartanolle tultuaan, näkivät he väkeä vasta lukuisasti koossa, melkein niinkuin markkinoilla. Toisia lähti pois asioilleen kirkolle päin, vaan toisia taas tulvaili sijaan kartanolle. Mikä kantoi konttia seljässään ja voipyttyä kädessään, mikä taas oli, maksunsa maksettuaan, pannut tavaransa talteen johonkin. Näkyivätkin monet kontit pirtin ulkoseinällä riippuvan viilekkeistä puunauloissa; toisia oli pirtin porstuassa ja pirtissäkin, toisia taas saunassa, tallissa tai jossain muussa huoneessa. Väkijoukosta mikä riensi maksuja papille viemään, mikä hitaasti astuskeli kartanolla tai siirtyi etemmäs peltoja ja kasvitarhaa katselemaan, mikä seisoi tuumailemassa tuttavainsa kanssa tai istui portailla ja kuunteli toisten puheita, mikä loikoili pitkällään nurmella.

Anni ja Eeva tunkeutuivat väkijoukon läpi pirtin porstuaan, jonne heittivät konttinsa muutamaan loukkoon sekä lähtivät sitten maksujaan viemään asuinrakennuksen keskikuistiin, jossa niitä näyttiin kannettavan ja jonka edustalla ja sisällä näkyi paljon väkeä.

Seurakunnan kirkkoherra itse näkyi istuvan porstuassa pienen pöydän ääressä ja kantokirjoihinsa merkitsevän, mitä kukin maksaja toi. Häntä vastapäätä juuri portaitten vieressä seisoi muuan vanha nainen punnitsiana. Ruustinna näkyi häärivän siinä lähellä ja tarkastelevan tuotuin aineiden laatua. Kummallakin puolen porstuaa istui raheilla miehiä ja naisia melkein niin paljon kuin sopi, toiset juoden kahvea, toiset sitä odottaen, toiset taas muuten istuen, vaikka olivat kahvea jo saaneet. Portaitten eteen pikkuisen sivullepäin kuistin ulkoseinän viereen olivat asetetut monet voitynnyrit, toiset tyhjät, toiset täysinäiset, ja muuan mies, luultavasti joku pappilan renki, näkyi isolla survimella survovan voita puoleksi täytettyyn tynnyriin.

"Kylläpä karttuu voita kovasti. Mahtavat saada pappilan lapset syödä rasvaa niin paljon kuin vaan tahtovat!" mietti Anni, voitynnyreitä silmäillen, ja tuli Eevan kanssa aivan punnitsian viereen, jolloin molemmat tytöt niiasivat niin hyvin kirkkoherralle ja ruustinnalle kuin punnitsialle.

"Älkää te tunkeutuko tänne ennen aikojaan!" varoitteli punnitsia ja kopisteli va'alle voita muutaman nuoren kopeannäköisen miehen tuomasta astiasta. "Näettehän, että täällä on monta ennen tullutta, joitten voi on vielä punnitsematta. Kunhan odotatte vähän aikaa, niin kyllä teiltäkin punnitaan."

"Kenenkä voi siinä nyt on va'alla?" kysyi ruustinna.

"Kuusivaaran."

"Kovinpa se on valkoista. Eikö sitä niin isosta talosta olisi voitu parempaakin tuoda?"

"Parempaa!" vastasi Kuusivaaran poika ja kohautteli olkapäitään. "Se on niin hyvää kuin meillä on voitu tehdä. Sitä ei voi huonoksi sanoa."

"No, ei hyväksikään."

"Kolmetoista naulaa", ilmoitti punnitsia.

"Eikö siinä ole kuusitoista lehmää Kuusivaarassa?"

"Vähänpä on kuuttatoista", vastasi Kuusivaaran poika. "Eihän siinä ole niin paljoa ennenkään ollut ja mikäpä ne olisi nyt lisännyt!"

"On siinä ainakin kolmeatoista enempi ennen ollut."

"Niin -- -- -- jos lie joskus ollut -- -- -- vaan sitäpä on sitten karjaa vähennetty. -- -- -- Tuoss' on vasikannahka!"

"Huonohan tämä on", sanoi ruustinna, nahkaa katsellen. "Tässähän on reikä. Ei tämä kelpaa. He, tuossa saat takaisin!"

"Tämäkö ei kelpaa! Ja tässäkö reikä! -- -- -- Niin, tuossa aivan pieni -- -- -- vaan se nyt ei haittaa mitään. -- Tämä pitää kuitata maksetuksi, sillä joka on tarjottu, se on maksettu."

"Se ei ole tosi."

Ja ruustinna sekä Kuusivaaran poika väittelivät hetken aikaa kiivaasti keskenään, kunnes jälkimmäisen vihdoin täytyi suostua rahalla vasikannahkan maksamaan.

"Mitenkään tässä minun käynee!" mietti Anni, kun näki, että oltiin tarkkoja maksuin suhteen; ja rupesi katsastelemaan tuomaansa nahkaa, että eihän siinä vaan liene reikiä, vaan eipä siinä niitä näkynyt; päinvastoin, se oli aivan ehjä ja kooltaan, ainakin hänen mielestään, isompi kuin monella muulla. Mitä voihin tulee, niin tiesi hän, että äitinsä oli parastaan pannut saadakseen sen hyväksi. Ja niinpä luuli Eevakin tuomastaan voista, ettei se huonoa ollut.

"Viisi naulaa, pikkuista vaille", ilmoitti taas punnitsia.

"Viisikö vaan! No, enempihän niitä teillä on lehmiä?" kysyi kirkkoherra maksajalta.

"Ei ole enempi tällä kertaa", vakuutti maksaja. "Tässä tuonnottain katosi meiltä kuudes lehmä ja löydettiin vasta monen päivän kuluttua suohon uponneena ja kuolleena."

Kun vielä moniaan muun maksajan voi oli punnittu, tuli Annin vuoro.

"Tässä on runsaasti kuusi naulaa", ilmoitti punnitsia, antaessaan pytyn Annille takaisin. "Tämä tuo onkin voin näköistä."

"Onpa siinä hyvää voita!" ihmetteli ruustinnakin. "Onko se Kumpulasta tämä tyttö?"

"Ka, sieltähän minä olen", vastasi Anni ja antoi vasikannahkan, jota myöskin kiiteltiin hyväksi.

Eeva sai voistaan kuulla samanlaiset kiitokset kuin Annikin.