Part 9

"Eikö sinun tee mielesi itkeä ja repiä hiuksiasi, kun ajattelet entistä hyvinvointiasi ja nyt katkerin mielin huomaat, että kappa riisiä maksaa 132 floriinia, kananmuna 1 fl., naula hevosen suolia 28 kreuzeriä, koiran takareidet 7 fl., rotta 1 fl.? Että kolmatta tuhatta kalliilla hinnalla ostettua hevosen, härän, lehmän, vasikan ja lampaan nahkaa, sekä kaikki koirat ja kissat syötiin loppuun?

"Mutta eihän mun auta tästä laajemmin puhua ja repiä auki haavasi, kun onnettomuutesi kuulu maine luultavasti jo on kerinnyt levitä ympäri koko maailman ja kaikkien kansojen kuuluviin, joista muutamat ovat sinua pilkanneet, toiset surreet ja säälineet."

Ajan kuvauksena saakoon tässä myös sijansa muudan Breisachin valloituksen jälkeen sepitetty Distichon Chronologicum. Se oli näin kuuluva: Heroi invicto Bernhardo de Weymar, Germano Achilli, de expugnato Brisaco Carmen Chronologicum:

"Invivto fortis Cecidit Briseis Achilli Iungitur & tanto Digna puella viro."

Suomeksi: Kronolooginen kaksoissäe. Voittamattomalle sankarille Bernhard Weimarilaiselle, saksalaiselle Akilleelle, Breisachin valloituksen johdosta kronolooginen runo:

"Uljas Briseis joutui voittamattoman Akilleen omaksi ja niin. suuren miehen ansaitseva neito yhdistetään häneen."

Viikkokautta ehkä ennen joulua tuli vanginvartija taas, aukasi oven ja huusi meille alhaalla oleville -- luoksemme oli hänen mahdoton tulla mätänevistä ruumiista leviävän sietämättömän löyhkän vuoksi -- että ne vangit, jotka vielä olivat elossa, tulisivat pois vankitornista. Linnanpäällikkö oli vihdoin taipunut määrätyillä ehdoilla jättämään linnan herttuan haltuun. Meitä oli vielä kuusi miestä elossa; suurin vaivoin pääsimme seisoalle ja kiipesimme horjuellen portaita ylös. Tultuamme ulos vankiholvista meidät vietiin linnanpihaan, missä väestölle jaeskeltiin leipää. Herttua oli näet heti linnan antauduttua toimittanut sinne ruokavaroja. Saimme nyt omin silmin nähdä, että vanginvartijan puhe sotamiesten hädästä ei ollut liioiteltua, sillä nämä näyttivät pikemmin aaveilta kuin ihmisiltä. He horjuelivat puoleen ja toiseen, ja moni, joka liian ahnaasti oli ahminut leipäosuutensa, kaatuikin maahan -- muutamia nytkähdyksiä vain -- niin oli kaikki lopussa. Kun meillekin oli annettu palanen leipää kullekin, lähdettiin linnasta. Tehdyn sopimuksen mukaan oli linnanväen lähdettävä liehuvilla lipuilla ja soiton helinällä linnasta, mutta Jumala paratkoon kuinka surkealta tuo lähtö näytti: miehistö kesti töin tuskin pystyssä, ja linnanpäällikköä, vapaaherra von Reinachia talutti kaksi ruotsalaista upseeria. Puolustusväestä sallittiin niiden, joita halutti, antautua Ruotsin sotapalvelukseen. Meidät vangit oli määrä lähettää takaisin omaan rykmenttiimme.

Nähtyänsä meidät ja kuultuansa, että kolmekymmentä onnettomuustoveriamme oli kuollut nälkään vankeudessa, suuttui herttua silmittömästi ja astui von Reinachia vastaan, puhutellen häntä seuraavin sanoin: "Sopimuksen mukaan saatte hätyyttämättä kulkea armeijani läpi, mutta sitte annan teidän ja kaikkien sotamiestenne maistaa miekkaa siksi, että olette vankiparkojanne kohdelleet näin tyrannillisesti ja epäkristillisesti."

Linnanpäällikkö lankesi herttuan eteen polvilleen pyytäen armoa ja sanoi, ettei hän ollut vankeja kohdellut pahemmin kuin omia sotamiehiään. Wollmar herrakin, Breisachin kansleri, joka linnaan tullessamme oli sanonut meitä "ruotsin roistoiksi", heittäytyi kolmasti herttuan eteen polvilleen, anoen armoa. Viimein rupesivat muutamat ruotsalaisten ylemmistä upseereista armoa anovien puolelle, jolloinka herttua vasta, joskin vastahakoisesti, taipui seuraamaan välipuheessa mainittuja ehtoja.

Sittenkun varustusväki, lukuunottamatta niitä harvoja, jotka rupesivat Ruotsin sotapalvelukseen, oli saatettu aluksiin, jotka kuljettivat heidät Reinjokea alaspäin, lähdin minäkin hitain askelin kulkea hitustamaan pienelle kylälle päin, johon meidän rykmenttiänne sanottiin olevan sijoitetun. Siellä toivoin ennen pitkää taas kostuvani ja voimistuvani ja sitte oli aikomukseni muistuttaa kenraalimajuri Taupadelia minulle tekemästään lupauksesta. Niin viheliäinen kuin tilani muuten olikin, tuntui minusta hupaiselta ajatella toverieni riemua, jota ilmestymiseni heidän keskuuteensa oli herättävä, he kun eittämättä olivat luulleet minua jo aikoja sitte kuolleeksi, enkä suonut itselleni lepoa, ennen kuin olin ehtinyt määräni perille, kylään. Kohta näinkin joukon rakuunoita ja niiden joukossa muutamia, joita ennen pidin hyvinä ystävinä ja tovereina. Menin lähelle ja ojensin heille kättä tervehdykseksi, mutta he eivät tunteneet minua. Eikä ihmettäkään, sillä minä olin näöltäni kuin luuranko, ja tukkani ja partani, joilla koko pitkänä vankeusaikana ei ollut minkäänmoista tekemistä ollut saksien tai partaveitsen kanssa, roikkuivat hurjassa epäjärjestyksessä ympärilläni; vaatteiden verosta olin verhottu huononpäiväisiin riekaleihin. Toverit kavahtivat paikoiltansa heidän joukkoonsa tultuani ja kysyivät tuimasti, kuka olen ja mitä on asiaa. Mainitsin nimeni, mutta silloinkos he vasta kohti kurkkua nauramaan ja huusivat: "Mitä, tämäkö olisi kirjuri, toinen pyhä Yrjöritari, joka aina oli sukkelata miestä mielestään ja joka Wittenweyertornin puolustuksessa tuli upseeriksi. Mitäs tänne tulit ja millaisessa asussakin?"

Vastasin olleeni vankina Breisachissa ja kärsineeni sanomattomasti sekä pyysin heiltä vähän vaatetus- ja raha-apua. Siitä yltyivät he yhä äänekkäämmin nauramaan ja huusivat: "Mene sinä lasarettiin; ei sinusta enää näy hevosmieheksi olevan. Luultenkin on sinulla enemmän syöpäläisiä kuin tukaatteja, mutta emme me siltä voi sinua auttaa, sillä jälkimäiset ovat lakkareissamme käyneet harvinaisiksi, kun meidän on ollut pakko kytryttää tämän rotanpesän liepeillä."

Hyvin tajusin että he pitivät minua kuolonlapsena, koska muuten eivät olisi uskaltaneet minua sillä tavoin pilkata. Puhumatta heille sen enempää, käännyin heihin selin ja lähdin sairaalaa kohden astumaan, ja korviini kajahti vielä toinen naurunpuuska toisensa perään. Harmista täyttyivät silmäni kyynelillä, sillä monelle heistä olin onnenpäivinäni ojentanut auttavan käden; silloin maksoi kääntyä puoleeni ja minulle sanottiin aina "veli hyvä", ja nyt he tuota veljen hyvyyttään osottivat minua pilkkaamalla ja häpäisemällä.

Sairaalaan, joksi talonpoikaistupa oli varustettu, ei minua heti otettu vastaan, sillä minussa kuhisi syöpäläisiä, vaan neuvottiin minua erääseen sikoläättiin siksi aikaa kuin joku joutaisi minua pesemään ja hankkimaan minulle puhtaat vaatteet. Väännäittyäni sikoläättiin, taverruin voimatonna alas olille ja lämmin verivirta alkoi pulputa suustani. Johtuiko se heikkoihin voimiini nähden liian rasittavasta jalkamatkasta, vai oliko se seurauksena vankilassa kärsimistäni vaivoista, en voi päättää. Vaikeroin ja voihkin ja yritin huutaa, mutta kukaan ei kuullut tai välittänyt kuulla sitä. Verenvuodosta aloin mennä tajuttomaksi, enkä muuta enää käsittänyt, kuin että tämä oli viimeinen hetkeni.

Korvissani humisevan kohinan läpi kuulin yhtäkkiä tutunomaisen äänen kovaan karjaisevan: "Tännekö te, tolvanat, hänet panitte?" Läätinovi lennähti auki, minä raotin silmiäni nähdäkseni kuka sinne tuli -- Olavinpoika. Nähtyänsä minun makaavan verissäni, hän laskeutui polvilleen viereeni, antoi minun suuta ja itki kuin lapsi. "Veli, veli", virkkoi hän, "toivoin aina tapaavani sinut elossa, kun emme missään löytäneet sinusta jälkiä, mutta ihan sydänjänteitäni viiltele nähdessäni sinut _tämmöisenä_!"

Tartuin häntä käteen ja virkoin: "Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika! Nyt kuolen mielelläni kun näin, että on edes _yksi_ ystävä minulla jäljellä." Mutta hän vastasi: "Älköön Jumala, jolle mikään ei ole. mahdotonta, salliko niin tapahtuvan; hänen kätensä on voimallinen pysyttämään sinua hengissä." Ja samalla hän kertoi, ettei hän tässä maailmassa luullut minun olevan vankien joukossa Breisachissa, mutta sitten oli hän eräässä suurenmoisessa juhlassa, jonka herttua oli toimeenpannut hovissaan linnan valloituksen juhlallista viettämistä varten ja johon juhlaan hänkin oli saanut kutsun, sattumoiltaan tullut silmäilleeksi vankien luetteloa ja nähnyt joukossa minunkin nimeni. Hän riensi hetikohta etsimään minua mistä suinkin luuli löytävänsä, ja sai lopulta tietää minun lähteneen sairaalaan.

Pyysin nyt häntä pitämään huolta siitä, että minut pestäisiin ja otettaisiin sairaalaan, jossa sanoin halusta tahtovani kuolla. Mutta Olavinpoika vastasi: "Mitä puhetta sinulta kuulen, veljeni? Mikä on minun, se on sinunkin, ja missä minä olen, siellä tulee sinunkin olla." Sitte riensi hän kutsumaan sairaalan johtajaa ja käski hänen heti toimittaa minut asuntoonsa ja lähettämään luokseni välskärin.

Niin tehtiinkin. Tultuamme perille, riisui Olavinpoika yltäni vaatteet, pesi minut omin käsin, puki puhtaan paidan päälleni ja pani minut omaan vuoteesensa. Kun välskäri sitten oli käynyt ja antanut minulle lääkkeitä, käski Olavinpoika levittää kuvon olkia vuoteeni viereen. Ei hän kuitenkaan pannut maata, vaan istui kaiken yötä uskollisesti vieressäni, ojensi joka tunnin päästä lääkettä, piteli hellästi kättäni ja puhui minulle ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Eikä hän tehnyt sitä ainoastaan yhtenä yönä: kuuteen vuorokauteen ei hän poistunut vuoteeni viereltä ei yöllä eikä päivällä, muutoin kuin virkansa vaatiessa. Tämä huolellinen hoito näyttikin vaikuttavan tilassani jonkunlaista parannusta.

Niin kyllä, rakkaat vanhemmat, se mies, jonka olin nähnyt käyttävän miekkaansa minkin Giideonin lailla, joka tappelussa töytäsi eteenpäin niinkuin saaliin niskaan hyökkäävä nuori jalopeura, hän oli minua kohtaan laupias samarialainen, hän hoiti minua hellyydellä toisten kääntyessä inhoten minusta pois, hän vaali minua yhtä hempeällä kädellä kuin konsanaan äiti lastansa. Minusta oli ollut tähän saakka käsittämätöntä, että tosikristitty saattoi samalla olla rohkea kuin nuori jalopeura ja lauhkea kuin lammas, mutta nyt sen sain kokea. Oi, Vapahtajani, sinä joka kerran olet sanova hurskaille: "Minä isosin ja te ruokitte minun; minä janosin ja te juotitte minun; minä olin outo ja te huoneesen otitte minun; alasti ja te vaatetitte minun; sairas ja te opitte minua", älä unhota, mitä palvelijasi Olavinpoika on minulle, kurjalle ihmiselle tehnyt, ja anna hänen suurena päivänäsi, suloisesti koristettuna vanhurskauden kruunulla, seisoa oikealla puolellasi.

Niinkuin äsken mainitsin, tuntui tilani Olavinpojan hoidossa käyvän jonkunverran paremmaksi, ja toivoin ennen pitkää perinpohjin taudista kostuvani ja voivani taas astua palvelukseen. Olavinpojalta olin kuullut kenraalimajuri Taupadelin joutuneen Wittenweyerin tappelussa vangiksi, mutta että oli monta, jotka kuulivat kenraalimajurin luvanneen vänrikin valtakirjan minulle. Olavinpoika oli itse eversti Gordonin suosiossa ja eversti oli luvannut viivykkeittä antaa minulle sen palkkion, jonka hyvin olin ansainnut, mutta kuume, jonka Wittenweyerin taistelun jälkeisenä yönä olin saanut, ei ottanut vaan hellittääkseen.

Eräänä päivänä, kun ilma oli lämmin ja kirkas, teki minun mieli lähteä lyhyelle ratsastusretkelle Olavinpojan kanssa. Hevoseni, jota ystäväni pitkällisen poissaoloni aikana oli huolellisesti hoitanut, tunsi vielä minut ja hirnahti iloisesti, kun näki minun lähestyvän, mutta juuri kun tuli kiivetä selkään, rupesi minua niin raukasemaan, ettei auttanut muu, kuin kääntyä takaisin.

Iltasella kuulin Olavinpojan puhuvan välskärin kanssa porstuvassa ja muun muassa kysyvän, kuinka oikeastaan oli laitani ja milloinka hän arveli minun tulevan taas ihan terveeksi. -- "Hänen elämänsä lähenee loppuaan", välskäri vastasi. "Ylenluonnolliset ponnistukset ja sodan rasitukset ovat olleet hänelle surmaniskuna. Hänen elämänlankaansa saatettanee vielä venyttää parin vuoden mittaan, jos hän luopuu sotapalveluksesta ja paneutuu rauhaan. Häntä vaivaa parantumaton, hivuttava kuume ja on hänen kaikissa tapauksissa ottaminen ero. Ilmoittakaa se hänelle hellävaraan -- minun on surko nuorta miestä, sillä hänellä ei näy itsellään olevan siitä aavistustakaan."

Enkä todellakaan sitä aavistanut. Olin elänyt siinä vahvassa uskossa, että moniaan viikon perästä olisin terve ja entisissä voimissani. "_Sellaisenko_ lopun olinkin määrätty saamaan?" lausuin katkeran alakuloisesti; "pois siinä tapauksessa kaikki kunnian ja maineen unelmat, pois hevoset ja miekat. Onneton kohtalo on seurannut minua nuoruudestani pitäen -- sitä vastaan ei käy inttäminen."

Olavinpoika tuli vasta myöhään illalla tuoden sen tiedon, että koko sotaväki oli seuraavana päivänä puolenpäivän tienoossa lähtevä liikkeelle. Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että minä saisin matkata kuormavankkureissa. -- "Minä en lähde mukaan", sanoin Olavinpojalle. -- "Et lähde mukaan?" toisti hän oudoksuen, "mihin aiot sitte ryhtyä?" -- "Minä lähden kotia", vastasin, "kotia iällisten vanhempaini tykö, joidenka luota häpeällä ja tahratuin mainein karkasin, tahdon astua heidän eteensä kaikessa viheliäisyydessäni ja antaa ihmisten kaupungissa osottaa minua sormellansa, sen tähden, että lähdin kotoa heittiönä ja palaan takaisin kerjäläisenä." -- "Ei niin, veljeni", sanoi Olavinpoika, "älä riitele Jumalalasi vastaan, sillä kuka on tietänyt hänen mielensä ja kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Taivu hänen tahtonsa alle ja usko itsesi hänen haltuunsa. Sisällinen ääni minulle kuiskaa, että sinä olet vielä häntä kiittävä." Minä ravistin päätäni ja pyysin häntä vaan toimittamaan, että eversti myöntäisi minulle eron jo huomenna. "Sinulla on siis tosi mielessä?" kysyi hän surunvoittoisesti. -- "Niin, tosi minulla on mielessä", sanoin; "kuulin kaikki, mitä välskäri sinulle puhui. Huomenna erotaan."

Olavinpoika meni varhain seuraavana aamuna everstiltä anomaan minulle eroa virasta. Todistuksen kävin itse noutamassa, ja eversti ojensi mulle ystävällisesti kättä lausuen, että hänen oli epämieluista laskea minua; sitäpaitsi maksoi hän mulle täyden palkan niinkuin lomattomastakin palveluksesta, ja toivotti Jumalan siunausta matkalle.

Tultuani takaisin asuntoomme tarjoutui Olavinpoika ostamaan hevoseni. "Se on uskollinen, oiva elukka", hän sanoi, "ja minä hoidan sitä hyvin ja pidän sitä sinun muistonasi." Tiesin hänen hakevan vain syytä, antaaksensa minulle matkarahoja, sillä hevonen, jonka hän Nördlingenin tappelun jälkeen itse oli minulle antanut, oli oikeittain hänen omansa, mutta en tahtonut hämmentää hänen iloansa ja suostuin siis kauppaan. Hän ojensi minulle suuren pussillisen tukaattia, mutta sitä en ottanut vastaan, pyysin häneltä vain pienempää summaa. Sen sijaan sain pikkuisen pötkön, johon oletin hänen säälineen muutaman taalerin pientä rahaa. Otin sitten keppini ja pienen kantamukseni ja Olavinpojan kanssa kahden astua tapasimme läpi leirin.

Rykmentit olivat lähtökunnossa ja jo riveihin järjestetyt. Kulkiessani rakuunoiden ohi näin jokaisella hatussa viheriän oksan, he kajahuttivat minulle ystävällisen jäähyväishuudon, johon minä vastasin. Vaikeinta minusta oli nähdä ratsuani, jota Olavinpojan ratsupalvelija piteli marhaimista -- minun täytyi kääntyä toisaanne päin salatakseni kyyneliäni. Tultuamme jonkun matkaa leiriltä sanoimme toinen toisillemme hyvästi. Samalla antoi Olavinpoika minulle pienen raamatun, jota hän itse oli ahkeraan käyttänyt. Kiitin häntä kaikesta rakkaudesta ja uskollisuudesta, jota hän oli minua kohtaan osottanut, olletikin nyt viime aikana. Hän syleili ja suuteli minua ja sanoi, että jos emme toisiamme enää täällä maailmassa kohtaakaan, niin hän toivoi varmaan, että me saisimme nähdä toisemme taivaassa; sitten astui hän riennätellen takaisin leiriin. Taakseni vilkasematta astuskelin verkalleen ylängön harjua kohden, jonka poikki matkani kulki. Ylängön laella en kuitenkaan malttanut olla seisahtamatta ja katsahtamatta vielä kerran taakseni. Sotaväki lähti juuri liikkeelle, ratsastajia kirmaili edestakaisin, rummut pärisivät, torvet räikyivät, liput hulmusivat, ja mahtipontevilla halloohuudoilla ja soiton helinällä marssi rykmentti toisensa perään pois, riemulaukauksia lasketellen. -- "Mitäpä tämä enää sinua liikuttaa?" sanoin itsekseni, "sinun retkesi on kumminkin pisin", käännyin pois ja lähdin matkaani.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

Kirje. Jatkoa ja loppu.

Rauhoitu jo sieluni, Seuraan tahtoa Herrani.

_Kansanlaulu_.

Käveltyäni tuntikausia metsässä valtasi minut väsymys ihan kokonaan; myöskin tunsin ankaria pistoksia rinnassani ja hengitys kävi lyhyeksi ja vaikeaksi. Vähän tointuakseni ja vetäitäkseni suojaan auringosta, joka paahtoi kuumasti, vaikka kevät oli vasta alullaan, kävin pitkäkseni pyökin juurelle, joka tarjosi vilpoisata siimestä. Siinä levätessäni otin käsille Olavinpojalta saamani rahakäärön laskeakseni, pitkällekö matkarahojani suunnilleen riittäisi. Siinä tulin näkemään, että uskollinen ystäväni oli turvautunut pieneen viekkauteen varustaakseni minut rahoilla ei ainoastaan välttämättömimpiä, vaan lukuisia muita tarpeitakin varten: otaksumaini pienten rahain sijasta vieri kääröstä esiin pelkkiä kiiltäviä tukaattia ja niitä oli paljon enemmän, kuin mitä hevosesta olisin ansainnut saada. Tämä ystävyys minua sekä nöyrrytti että liikutti, ja otin povitaskustani esille pienen raamatun, jonka häh omakätisesti minulle oli antanut. Pideltyäni sitä vähän aikaa kädessäni, tein niinkuin taikauskoisten ihmisten on tapana: aukasin umpimähkään kirjan, ottaakseni ensimmäisen lauseen, johon katseeni kiintyisi ja sovelluttaakseni sen sitte itseeni. Herran armollisella johdolla aukesi mulle Joosuan kirjan seitsemäs luku, jossa kerrotaan Israelin lasten häviöstä tappelussa Ain kansaa vastaan, jolloin "kansan sydän suli ja tuli niinkuin vedeksi", ja kuinka Herra Joosuan kautta ilmoittaa heille syyn tähän onnettomuuteen. Katseeni osui juuri kolmanteentoista värsyyn, jossa sanotaan: "Niin sanoo Herra Israelin Jumala: _Kirous on sinun keskelläsi, Israel, sentähden et sinä ole seisovainen vihamiestesi edessä, siihen asti kuin te sen kirouksen siirrätte pois teidän seastanne_."

Yllämainitut sanat antoivat minulle paljo ajatuksen aihetta. Olihan minun täytynyt jo viisi vuotta takaperin itselleni tunnustaa, että kirous lepäsi päälläni, että onneton kohtalo seuraili minua ja asettui alati poikkitelasin tielleni. Kuinkapas olinkaan ponnistanut saavuttaakseni onnea ja mainetta! Olinhan taistellut miehen tavalla, panemalla alttiiksi sekä henkeni että vereni halutun päämääräni saavuttamiseksi! Olihan onni useasti ollut jo niin sanoakseni käsissäni ja kuitenkin oli se joka kerta suoltautunut tiehensä.

Ajattelin Olavinpoikaa -- mitenkä tykkänään toisin hänen oli käynyt! Ei hän ollut enempi minua, kun hän köyhänä maalaispoikana saapui rykmenttiin ja makasi minun kanssani samassa asunnossa Nyrnbergin lähitienoilta! Ei hän ollut urhoollisemmin taistellut kuin minäkään! Ei hänellä ollut loistavampia toiveita kuin minullakaan! Ja kuitenkin hän lähti nyt terveenä uusille urostöille sillä välin kuin minä, kestettyäni kaikki rasitukset ja sodan vaarat, retkeilin kotia -- rutiköyhänä ja sairaana ja ainoastaan ennenaikainen maineeton kuolema silmieni edessä. Miksi oli siunaus seurannut häntä ja kirous alati painanut minua?

Silloin täytti henkinen valo yhtäkkiä sieluni, suomut putosivat silmiltäni -- eroavaisuutta oli meissä, minun ja hänen välillään: hänellä oli perintönään isänsä siunaus, ja vanhan äitinsä rukoukset ja anomukset olivat valmistaneet hänelle tietä. Minä olin polkenut jalkojeni alle käskyn, jota hän oli uskollisesti pitänyt, käskyn: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi." Herra oli ollut tuomarina välillämme: Olavinpojassa hän oli toteuttanut lupauksensa: "Että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä"; minua hän oli antanut onnettomuuden seurata ja aikaisin pannut elämälleni rajan. "Sinä olet tottelematon poika, sinun hartioillasi ei lepää isän eikä äidin siunausta, siinä se kirous, joka sinussa on!" näin puhui valtavalla äänellä heräävä omatuntoni.

Nyt tuntui minusta, kuin olisi muistossani äkkiä auennut vuosikausia sulkeuksissa ollut ovi, jonka ohi tähän päivään saakka olin välinpitämätönnä käynyt. Näin teidät, rakkaat vanhemmat, yhtäläisinä kuin seitsemän vuottakin takaperin, ainoana erotuksena vain, että hiuksesi, rakas isä, olivat harmenneet surusta esikoisesi tähden, joka kerran oli ollut ilosi, että jalot kasvosi, rakas äiti, olivat surun tähden uurtuneet ja vartalosi ylen raskaan kantamuksen alla koukistunut. Näin teidän istuvan hiljaa ja murheissanne pienessä huoneessa koulumestarin talossa ja kuulin teidän kertovan siskoilleni, että elämänne ikä oli ollut "vähäinen ja paha", ja siihen oli syynä tuhlaajapoikanne. Soturi-elämäni oli siirtynyt unelmana kauas taakseni, sotisovan riisuttuani tuntui kuin olisin jälleen muuttunut siksi mikä olin. Unenhorros, joka oli kietonut minut seitsemän vuotta, oli kuin pois puhallettu -- tunsin eloisasti samaa sydämen tuskaa, kuin karatessani luotasi, rakas isä, ja astuessani horjuvin askelin ulos raastuvan salista. Tässä seisoin taaskin pieni nyytti kädessä, niinkuin seisoin silloin edessäsi, rakas veljeni Johannes, kun olin päättänyt paeta luotanne. "Voi, voi, voi!" minä huudahdin, "en ole ottanut vaaria isäni kurituksesta ja olen ylenkatsonut äitini neuvon, siksi lepääkin kirous päälläni ja lyhtyni on sammuva pimeydessä. Vanhurskas Jumala, ole armollinen -- ainoastaan niin kauan kuin vielä kerran saan nähdä vanhempaini kasvot, kunnes pyydän heiltä anteeksi heille saattamani sydämen surun, kunnes olen nöyrryttänyt itseni heidän oikeiden nuhteidensa alla ja kyynelilläni taivuttanut heidät armeliaisuuteen. Tahdon rientää isäni luo ja sanoa hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla kutsutuksi sinun pojaksesi'."

Niin nousin taas ja läksin pitkittämään matkaani -- retkeilin levähtämättä päivän toisensa jälkeen, niinkauan kuin jalkani jaksoivat minua kantaa. Voimat vähenivät vähenemistään, mutta koti-ikävä oli niin valtava, etten suonut itselleni en lepoa enkä rauhaa.

Neljäntoista päivän perästä näin taas Mainjoen. Nyt toivoin piakkoin pääseväni määrän perille, mutta Jumala oli päättänyt toisin. Makailen sen sijaan täällä käyttäen hyväkseni joka rauhaisan hetken kertoakseni teille surullisen elämäni historian. Mitäpä jollen saakaan teitä enää nähdä!

Saavuttuani Bestenhaida nimiseen kylään vähän matkaa toisella puolen Wertheimin, sain niin ankaria pistoksia että tuskin voin hengittää. Oli jo alkanut hämärtää -- kun vaivuin uupuneena tien viereen, ja lämmin veritulva alkoi taas virrata suusta, niinkuin Breisachistakin tullessani. Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä, mutta sitte ajoi eräs maalaismies siitä ohi, ja kuultuansa minun vaikeroivan, hän nosti minut ajoneuvoilleen ja ajoi etemmä. Minä menin tainnoksiin ja virkosin eleille vasta tuntikausien perästä. Havahduttuani huomasin makaavani sängyssä, suuressa tyhjässä huoneessa.

En kyennyt vuoteelta kohoumaan. Viimein tuli huoneesen pieni tyttö -- hän lienee ollut noin kymmenen vuoden ikäinen -- ja nähtyänsä minut valveilla, hän siirtyi minua lähemmä ja toivotti hyvää huomenta. Kysyin häneltä, missä minä olin. -- "Wertheimin vaivaistalossa", vastasi lapsi, "eräs talonpoika toi teidät tänne eilisyönä. Rutto on raivonnut täällä kaupungissa; tässäkin talossa ovat kuolleet kaikki, paitsi minä, ja minä auttelen nyt sairaita."

"Kuka sinä olet, rakas lapsi?" minä kysyin.

"Olen isätön ja äiditön lapsi. Isälläni oli vuokralla kreivin omistama talo, mutta eräänä päivänä tulivat rautapukuiset miehet, sytyttivät talon tuleen ja tappoivat isän; äiti kuoli ruttoon ja minut pantiin tänne vaivaistaloon."

"Sinäkin siis tiedät jotakin sodasta kertoa", sanoin; "sota se tuottaa paljon onnettomuutta niin maalle kuin kansoillekin."

"Ei", sanoi lapsi, "kertoa minä en osaa, mutta _rukoilla_ osaan -- sitä opetti minulle äitini, ja minä rukoilen joka päivä. Pitääkö minun nytkin rukoilla?"

"Tee niin", vastasin, ja tyttö pani kätensä ristiin ja luki: