Part 8

Olin lähenemässä epätoivon parrasta: hevoseni oli kuollut, toinen jalkani pudotessa pahasti rutistunut ja vihollinen odotettavissa minä hetkenä hyvänsä. Kehotin Olavinpoikaa pakenemaan, koska en pitänyt lukua elämästä, jossa kova onni minua niin itsepintaisesti seuraili. Sitä hän ei ottanut kuultaviinsakaan; irroitettuansa tangosta lipun, jonka hän kääri ympärilleen, hän nosti minut etupuolelleen ratsunsa selkään ja ajoi täyttä neliä pois vaaranpaikalta. Pääsimme onnellisesti vihollistemme kynsistä, vietimme yön erään talonpojan asunnossa, joka henkensä uhalla salasi meitä kuleksivilta keisarin joukoilta ja virkisti meitä runsaasti ruoalla sekä juomalla -- pelkästä kiitollisuudesta Olavinpoikaa kohtaan, joka kerran oli karkottanut hänen talostaan joukon saaliinahnaita sotarosvoja. Seuraavana päivänä saavutimme armeijan, joka tappionsa jälkeen taas oli kerännyt vähät voimansa yhteen niin hyvin kuin oli ollut mahdollista. Eloonjääneet olivat sentään peräti alakuloiset ja heidän mielensä tykkänään lamassa. Kun yhdyimme heidän kanssaan ja eversti näki Olavinpojan, virkkoi hän: "Jumalan kiitos, että hengissä pelastuit ja että silmäni vielä kerran näkevät suoran ruotsalaisen soturin. Mutta poikani, lippumme on menetetty, lippumme, jonka hänen majesteettinsa kuningatar omakätisesti antoi meille Kalmarissa, kun astuimme laivoihin retketäksemme tähän turmiolliseen sotaan. Kuinka saatamme astua kuninkaallisen valtiattaremme eteen, kun täältä kerran palaamme? Voi että minun vielä tuli elämässäni kokea moista häpeää!"

"Olkaa hyvillä mielin, herra eversti", vastasi Olavinpoika, "ei ole asiat niin pahoin päin kuin luulette. Ja kuningattaremme on ommellut hyvän vaalilauseen lippuumme: 'Jumala kanssamme', ja Jumala on tosiaankin ollut minun ja toverini kanssa, joten onnistuimme saamaan takaisin menetetyn arvaamattoman kalleutemme." Näin sanoen kehitti hän lipun vyötäröiltään ja liehutti sitä korkealla päänsä päällä. Nähtyään rakkaan lippunsa eversti juoksi Olavinpojan tykö, tempasi lipun hänen kädestään, painoi sitä suudellen rintaansa vasten ja huudahti: "Vänrikki Eerikinpoika, joka sitä kantoi, on kuollut -- en tiedä kuka olisi ansiokkaampi tästedes sitä kantamaan ja kuka uskollisemmin sitä puolustaisi kuin sinä Olavinpoika: _Onnea vaan, herra vänrikki_!"

Olavinpoika vastasi: "Minulla on täällä saksalainen toveri, joka on uskaltanut henkensä ja verensä yhtä paljon kuin minäkin lippua pelastaissamme." Eversti käski nyt kertoa tapauksen juurtajaksain ja kääntyi sitte minun puoleeni lausuen: "Sinä olet kunnon soturi, poikani, ja jos edelleenkin käyttäydyt yhtä miehevästi, et kauan ole seisova rintamassa alhaisena sotamiehenä, mutta tällä kertaa sotaonni on vähemmin suosinut sinua kuin Olavinpoikaa, ja asian täytyy nyt jäädä silleen kuin olen sanonut."

Yhdeksästoista luku.

Kirje. Jatkoa.

Tuskin olen alkanut Jo on halu haihtunut.

_Vanha kansanlaulu_.

Jumalalle ja koko maailmalle vihoissani antauduin nyt hillittömämmin kuin koskaan ennen koko olennollani hurjaan sotilaselämään. Kun minulla oli rahaa, vietin päivät noppapelissä ja yöt viinituopin ääressä muonakauppiaan luona, ja siksi yltäkylläisyyttä aina seurasi suuri puute. Välimmiten olin silmittömästi kyllästynyt koko sotaan, kun minulla kuitenkaan ei ollut onnea, välimmiten koetin kunnianhimoni kannustamana panna kaiken tarmoni liikkeelle, että viimein edes kunnialla ja kiitoksella palkittuna olisin saattanut näyttäytyä teille. Väliin jätin toverit röyhkeilevässä vallattomuudessa kauas jälkeeni, väliin jouduin niin synkkämieliseksi, että kartoin jok'ainoata ihmistä. Olavinpoika teki usein minulle ystävällisiä muistutuksia, mutta se oli kaikki tuuleen puhuttua, ja missä vain kävi päinsä, kartoin hänen seuraansa, vaikka sydämessäni tunsin vetämystä hänen puoleensa. Olin nimittäin tullut huomaamaan, että hän oli ainoa, jolla oli rehelliset tarkotukset minua kohtaan -- toiset saattoivat tosin mielistellä ja kehuskella minua silmäini edessä, mutta takanapäin puhuivat he pahaa ja halveksivat minua ja olisivat kernaammin olleet valmiit minua kaatamaan kuin auttamaan.

Mutta taivaallinen ystävä, joka silminnähtävästi oli asettanut Olavinpojan rinnalleni parannussaarnaajaksi, ei heti päästänyt minua, vaan osotti kolmannen kerran erityisen nöyrryttävällä tavalla, että onnettomuus seuraa jumalattomia, joskin he luulevat jo tavottaneensa onnen käteensä. Niinä sotavuosina jolloin minäkin olin mukana, tulin samonneeksi melkein koko Saksanmaan ristin rastin, milloin minkin sotapäällikön johdolla. Nyt oli rykmenttimme Weimarin herttuan ylipäällikkyyden alla. Elokuun 9 p:nä 1638 oleskelimme Breisgaussa Wittenweyer-kylän seuduilla vastapäätä keisarin väkeä ja baijerilaisia, joita Juhana von Götz ja Saveliin herttua johtivat. Päivää ennen, joka oli sunnuntai, olimme Briesenheimin kylän lähettyvillä äkkiarvaamatta karanneet erään keisarin ratsuväenpatrullin niskaan, ottaneet vangiksi luutnantin ja kahdeksan hevosmiestä ja ajaneet jälellä olevia takaa ihan keisarin armeijan etuvartiolle saakka, josta urotyöstä herttua meitä kiitti.

Herttua määräsi että seuraavana aamuna varhain pidettäisiin jumalanpalvelus saarnan kanssa, joka eilispäivänä päällekarkauksen tähden oli jäänyt pitämättä. Jumalanpalveluksen päätyttyä saimme ainoastaan häthätää virkistää itsiämme ruoalla ja juomalla ja sitte täytyi taas nousta ratsaille. Sotahuutomme oli tälläkin kertaa: "Jumala kanssamme", tai kuten muukalainen sotaväki, joka ei osannut ruotsia eikä saksaa, sanoi: "Immanuel." Vihollisen sotahuuto oli: "Ferdinandus."

Jo tappelun alussa karkasi keisarin ja baijerilaisten paras väki, kyrassierit, oikean sivustamme kimppuun, jota kenraalimajuri Taupadel johti, ja ajoi sen takaisin. Peräännyimme aluksi vain askel askelelta, mutta sittemmin yhä nopeammin ja nopeammin mikäli keisarin väki uudisti rynnäkkönsä yhä suuremmalla kiivaudella; rykmentit joutuivat tappelun aikana hajalle ja lopulta pyrkivät kaikki saavuttamaan jälkijoukkoa mahdollisimman sukkelaan. Pakoa tehdessämme tulimme leveälle ja syvälle, jyrkkä- ja liederantaiselle joelle, joka siinä kohdin laskee Reinjokeen, ja jonka edellisen päivän ankara ukkossade oli nostanut korkealle yli äyräittensä. Virran yli johti kivisilta ja sillan tämän puolisessa päässä kohosi luja vanha torni, johon ruotsalaiset olivat sijoittaneet osaston ranskalaista jalkaväkeä. Nähtyänsä pakolaisten lähestyvän siltaa, ranskalaiset hyökkäsivät tornista ja olivat ensimmäisiä pakenemaan sillan yli toiselle puolen jokea. Oli selvää että jos vihollinen häiriintymättä olisi saanut anastaa valtaansa tornin ja kulkea sillan yli, niin se olisi voinut saattaa meidän väelle arvaamatonta vahinkoa ja estää eteenpäin kulkua, vaikka meidän olisi onnistunutkin jälkijoukossa kokoontua yhteen. Huomattuansa tornin olevan tyhjänä, kenraalimajuri Taupadel haukkui pahan päiväisesti kehnoja ranskalaisia, pidätti ratsuansa ja huusi pakeneville joukkokunnille: "Torni on miehitettävä ja puolustettava aina viimeiseen henkäykseen saakka; muussa tapauksessa en astu askeltakaan etemmäksi, vaan seison tässä paikoillani, maksakoon se minulle vaikka hengen."

Olavinpoika ja minä, -- edellisellä oli monta veristä haavaa ja hänen voimansa olivat niin vähissä, että hän hädin tuskin kesti satulassa -- satuimme olemaan kenraalia lähinnä.

"Sven Olavinpoika", huusi kenraalimajuri, "te olette uljas mies, ottakaa kaksikymmentä miestä mukaanne, hyökätkää torniin ja puolustakaa sitä Jumalan tähden kunnes väki uudelleen ehtii jälkijoukossa yhtyä, muuten Jumal'avita on kaikki hukassa!"

"Se on tapahtuva, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika. "Pian, toverit, kuka seuraa minua?" huusi hän yrittäen kiipeemään alas ratsailta. Mutta kun kenraalimajuri näki, että hän oli haavoittunut ja verenvuodon tähden tuskin pysyi pystyssä, niin hän huudahti: "Ei, ei, vänrikki, ei se käy laatuun, te olette liian heikko, toimittakaa itsenne täältä pois, muuten jää herttua yhtä hyvää soturia vaille."

Sekasorto ja tungos tuli yhä rajummaksi, keisarin armeijan sotahuuto: "Ferdinandus, Ferdinandus", kaikui yhä lähempää, ja kenraalimajuri huusi: "Jollei täällä ole upseeria, joka ottaa tornia puolustaakseen, teen sen itse!"

"Teidän luvallanne, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika, "se ei käy päinsä. Jollei upseeriakaan olisi, esittäisin ystävääni tässä, Valentinus Gastia, ja minä takaan kunniasanallani, ettei koko sotajoukossa löydy miestä, joka paremmin tekisi tehtävänsä, jos kohta hän ei olekaan muuta kuin alhainen sotamies."

"Haa, sinäkö siinä, rakuuna?" sanoi kenraalimajuri, "näin sinun eilen urhoollisesti tappelevan, kun karkasimme ratsuväkipatrullin niskaan. Tottakai sinun tekee mieli upseeriksi? Katsos tuota tornia! Puolusta sitä puolen tuntia vain, että väki ennättää kokoontua, ja sinä olet kunniani kautta huomenna oleva vänrikki. Kolmekymmentä taaleria kullekin sotamiehelle, joka seuraa mukana! Totelkaa tuota miestä niinkuin minua itseäni!"

Kaksikymmentä miestä meikäläisten joukosta oli hetikohta valmiina seuraamaan kehotusta; kiipesimme sukkelasti alas ratsailta, juoksimme tornin sisään ja suljimme portin, riensimme sitten portaita ylös, viskasimme hatut päästämme ja työnsimme muskettimme ulos ampumarei'istä, valmiina heti laukaisemaan. Näin meidän väkemme kiiruhtavan pois ja Olavinpojan vielä kerran viittaavan kädellänsä minulle jäähyväisiksi.

Tunsin voimani tuhatkertaisesti vahventuneen ja olin vähältä kajahuttaa riemuhuudon, kuullessani keisarin joukkojen lähestyvän torvensoitolla. Nythän se hetki oli tullut, jota kaikki pyrintöni olivat tähdänneet, otollinen hetki maineen ja kunnian saavuttamiselle, ja minä huusin: "Jumala kanssamme, toverit, nyt on ratkaisu käsissä! Kunnia ja elämä tahi rehellinen kuolo!" "Kunnia ja elämä tahi rehellinen kuolo!" huusivat kaikki yhdestä suusta, sillä he näkivät ilmeisesti, että pako ei tässä voinut tulla kysymykseenkään.

Samassa tuokiossa ryntäsi keisarin väki esiin. Nähtyänsä portin olevan lukossa, tornin miehitettynä ja uhkaavien musketinkitojen ammottavan ampuma-aukoista, huusi ratsumestari: "Kuulkaas sen veijarit! Armo ja kunniallinen lähtö on teille tarjona, jos heti ryömitte esiin loukostanne ja aukaisette portin. Mutta se tehkää pian, muuten tulette, jokainen maistamaan säilänterää." -- "Ja me", huusin minä, "tarjoomme teille ruutia, luotia ja miekan tutkaimia! Toverit, antakaa tulta!" -- Kaksikymmentä muskettia laukesi yhdellä haavaa ja ratsumestari sekä joitakuita etummaisista suistui kuolleena maahan. Mutta siinä tuokiossa irrottivat muutamat lähinnä olevista kirveensä satulan sakarasta ja hyökkäsivät sillalle porttia särkemään. Meidän täytyi rientää alas estämään heitä siitä, mutta päästyämme paraiksi portaiden aliseen päähän, kaatua rojahtivat molemmat portinpuolikkaat valtavalla ryskeellä meitä kohden. Laskimme vielä yhden laukaiseman pyssyistämme, mutta sitte muuttui tappelu jo käsikärhämäksi: mies taisteli miestä vastaan ensin miekoilla ja musketin perillä ja sitten kun viholliset entistä kiihkeämmin rynnäköivät, emmekä me mielineet peräytyä, -- tikareilla, nyrkeillä ja hampailla. Itsekukin kävi vihollisensa miehustaan kiinni ja jollei onnistunut saamaan tätä hengiltä, koetti ainakin nostaa taistelukumppaninsa ylös ilmaan ja syöstä jokeen; väliin sattuivat molemmat vierähtämään veteen ja menivät pohjaan. Tappelun jälkeisenä päivänä löydettiin useita, jotka vielä kuollessaankin pitivät lujasti kiinni toinen toisistaan.

Tappelun kuumimmillaan ollessa nousi taas hirvittävä rajuilma -- taivas oli mustanaan pilvistä, vasamia sinkoili ristittäin ja ukkosen jyrinä oli niin kovaa, että maa vapisi. Mutta mitä hurjemmin luonnonvoimat raivosivat, sitä kiivaammaksi yltyi taistelunhalu minussa -- hakkailin ja pistin huikeasti ympärilleni äkkäämättä, että tovereistani enemmät kuin puolet olivat jo kaatuneet.

Hurjaa ottelua oli kestänyt jo melkoisen aikaa, mutta ei yksikään joukostamme vielä ollut peräytynyt edes tuumankaan vertaa; silloin kaatui korpraali viereltäni kuolettavasti haavoitettuna jalkojeni juureen. Yrittäessäni auttaa häntä seisaalle, sanoi hän: "Kirjuri, te saatte kyllä vänrikin valtakirjanne paratiisissa; ottakaa minut sitte korpraaliksenne -- minä menen jo ennakolta tilaamaan teille kortteeria." Näin sanoen viittasi hän kädellään kroaattilaisjoukkoon, joka hiljakseen oli hiipinyt yli tulvivan joen karatakseen meidän selkäämme. "Sitä saatat yhtä hyvin tilata helvetissä", huusin jumalattomalla röyhkeydellä ja iskin samassa keisarin sotamiestä miekallani kypäriin, niin että miekka sinkosi kädestäni tuhansina sirpaleina. Kuulin kuolevan korpraalin rukoilevan:

"Mua uskoon vahvaan auta, O Jeesus Herrani, Sun kovan kuolos kautta Sä korjaa sieluni! Mä turvaan sananasi, Kun tulee lähtöni; Vie sielun' huostahasi Taivaasen iloosi! Amen."

Muudan keisarin soturi oli sillä välin astunut jalallaan hänen ryntäilleen, antaaksensa hänelle armoniskun, mutta kuultuansa hänen rukoilevan, hillitsi hän itseänsä siksi, kuin kuoleva oli sanonut "amen", mutta samassa tuokiossa lävisti hän miekallaan korpraalin sydämen.

Nyt olivat kroaatit ehtineet luoksemme, ja he tekivät leikistä pikaisen lopun. Emme uskaltaneet kääntyä heitä vastaan, meillä kun oli täysi tekeminen vihollisistamme edessämmekin, -- ja he ampuivat meistä yhden toisensa perään kuoliaaksi, kunnes minä yksin olin jälellä. Muskettini kun oli rikottu ja miekkani palasina, käännyin ympäri ja hyökkäsin torniin, jonka seinällä olin nähnyt pertuskan riippumassa, puolustautuakseni tällä aseella toverieni lailla viimeiseen verenpisaraan. Keisarin väki seurasi kintereilläni ja muudan heistä huusi: "Jokos nyt tahdot antautua, mies?" -- Ääni tuntui minusta tutulta -- katsahdin taakseni ja näin edessäni konnan, joka nimitti itseänsä kapteeni Paradeiseriksi.

"Jumalan kiitos, että olen saanut elää tähän päivään asti -- jommankumman meistä täytyy nyt kuolla", huusin temmaten pertuskan seinältä, mutta ennen kun pääsin veriviholliseni luo, oli joku toinen saanut kolautetuksi minua pyssynperällä päähän, niin että horjahdin ja kaaduin. Tuokiossa hyökkäsi Paradeiser toverinensa päälleni ja he ryöstivät minut putipuhtaaksi. Lopuksi raastoivat he vaatteet päältäni ettei jäänyt muuta kuin paita, nostivat ylös ja heittivät minut rintasuojan yli veteen, luullen minua kaiketi kuolleeksi.

Kylmässä vedessä toinnuin jälleen tajuntaan, mutta peläten keisarin sotaväkeä, joka vielä piti tornia vallassaan, en uskaltanut nousta vedestä, vaan tartuin virran yli riippuvaan pajunoksaan, niin että aika ajoin saatoin nostaa päätäni vedestä hengittääkseni ilmaa. Toivoin että viholliset, saatuaan sillan haltuunsa, lähtisivät eteenpäin, mutta sitä he eivät tehneet, vaan näyttivät seisovan neuvottomina ja silmäilevän yksivakain, tutkistelevin katsein joen vasemmalla puolen olevaa tasankoa. En käsittänyt syytä tähän heidän kummalliseen menettelyynsä, mutta pian sainkin selityksen: ruotsalaisten sotahuuto: "Jumala kanssamme! Immanuel!" kuului nyt selkeästi ja yhä kovemmin ja kovemmin siltä puolen virtaa.

Sillä välin näet kun oikean sivustamme jo heti alussa oli täytynyt peräytyä, olivat eversti Rosa ja Nassaun kreivi torjuneet keisarin väen oikean sivustan tekemän rynnäkön. Herttua Bernhard, joka komensi keskustaa, oli johtanut luokseen oikean sivustamme, joka jälkijoukossa oli päässyt kokoontumaan ja järjestymään, ja voitokkaasti ajanut vihollisen vaalipaikalta. Keisarin sotaväki lähti samassa aukiolle päin, missä tappelu jälleen oli leimahtanut, mutta jätti melkoisen joukon tornin puolustukseksi, jonka tähden en vielä uskaltanut nousta vedestä.

Kun ruotsalaiset vihdoin olivat voittaneet ja heidän virrenveisuunsa -- he veisasivat virttä 152: Jumala ompi linnamme -- kajahti sillan korvalla hääriväin vihollisten korviin, alkoivat kroaatit tehdä lähtöä. Minä sain siitä uutta rohkeutta ja toivoin ennen pitkää pelastuvani tukalasta asemastani; -- oli jo ilta, ja uupunut kun olin, jaksoin hädin tuskin vaan pidellä kiinni oksasta. Pahaksi onneksi sattuivat muutamat lähtöä tekevistä kroaateista huomaamaan minut ja vetivät oitis maalle. Piestyänsä minut vähiin henkiin aikoi muudan heistä lävistää miekallaan rintani, jota terä jo kosketteli, mutta toinen joukosta huusi: "Seis! hän on upseeri, minä näin hänen johtavan taistelua tänään tornissa; saakoon hän armon, hänen vapaaksipääsöstään voi kiristää aimo lunnaat." He sitoivat minut niin märkänä ja alastomana kuin olin hevosen selkään ja kuljettivat, täyttä laukkaa ajaen, minut mukanaan.

Kahdeskymmenes luku.

Kirje. Jatkoa.

Pian oi, pian oi, Mainen loisto haihtua voi! Ruusun väri, purppuran, Puna posken hehkuvan -- Kuihtua ne kohta voi. Pian oi!

_Kansanlaulu_.

Ratsastimme kaiken yötä pysähtymättä. Rajuilman jälkeen muuttui ilma kolkoksi, joka tuntui minusta äärettömän kiusalliselta, oltuani suurimman osan päivää vedessä ja kun ruumiini verhona ei ollut muuta kuin märkä paita. Väliin oli minun niin vilu että hampaat kalisivat, väliin tuntui niinkuin tuli olisi palanut suonissani, enkä muuta luullut kuin että viimeinen hetkeni oli tullut.

Sama kroaattilainen, joka äskenkin oli pelastanut henkeni, armahti minua vihdoin, tarjoten tilkan vettä sillä sammuttaakseni polttavaa janoani. Niin ikään hän lupasi hankkia joitakuita ryöstetyitä vaatekappaleitani takaisin. Hän ratsasti toveriensa luo, jotka olivat jonkun matkaa jälellä päin, mutta palasi kohta tyhjin toimin takaisin. Ainoa minkä hän tullessansa toi, oli paperiin kääritty luoti, sekä terveiset vaatteeni anastajalta, luultavasti Paradeiserilta, että "hän oli sen löytänyt kapineitteni joukosta ja että minun olisi viisainta ajaa se pääni lävitse, niin kerrassaan olisin vapaa kaikista kärsimyksistä." -- Se oli sama luoti, jonka Olavinpoika Nördlingenin tappelun jälkeen löysi haarniskastani, ja jota senvuoksi säilytin muistona. Huolimatta siitä että olin sairas ja että alinomaa kärsin kuumetta, kulettivat he minua mukanansa Breisachiin yhdessä muutamien muittenkin meidän miesten kanssa, joita olivat tappelussa vanginneet.

Rakkaat vanhemmat! Sitä tuskaa ja hätää, jota täällä kärsin, ei voi sanoin kuvata. Ajattelin silloin usein Jerusalemin hävityshistoriaa, jota kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuuden päivästä joka vuosi luettiin Sommerhausenin kirkossa. Kaikkia julmuuksia, joita samaisen kertomuksen mukaan tapahtui Jerusalemissa, harjoitettiin Breisachissakin, ja minä olin itse osallisena kaikkein pahimmassa. -- Olihan Vapahtajani jo vuosikausia minullekin huutanut: "Jos sinäkin tietäisit, vieläpä tänä sinun päivänäsi, mitä sinun rauhaasi sopii, niin sinä toisin ajattelisit", -- mutta se oli kätkettynä silmieni edestä vielä nytkin, kunnes en enää saanut itseltäni salatuksi, että hänen tuomionsa minun suhteeni alkoivat käydä toteen.

Tullessamme oli muonavarasto jo linnassa huvennut varsin vähiin sen johdosta, että ruotsalaiset pitemmän aikaa olivat ehkäisseet tuonnin linnaan kokonaan. Meidät vangit -- lukumme nousi viiteenkymmeneen hyvinkin -- vietiin vankitorniin, missä minut ja kaksitoista onnettomuustoveriani viskattiin kosteaan kellariin, joka oli varustettu ainoastaan pienen pienellä ilmarei'ällä. Muutenkin oli se niin pimeä, ettei toinen toistaan nähnyt, ja täällä me istuimme yöt päivät märkinä ja viluissamme. Vuoteenamme oli puoleksi mädänneitä olkia ja ruokanamme vähäpätöinen annos leipää, mutta senkin minulta anastivat toverit kun olin liian sairas ja heikko pitämään puoltani. Näin en kuuteen päivään tullut maistaneeksi leivän muruakaan. Tämä ei suuresti huolettanut minua ensi päivinä, koska olin varma kuolemastani, mutta kun sitte taas vähitellen aloin päästä voimiini, rupesi minua kauhea näläntuska vaivaamaan -- mutta kurjuutemme mitta ei ollut vielä kukkurallaan.

Bernhard herttua, jolle eräs karkuri oli tuonut tiedon väestön keskuudessa vallitsevasta nälänhädästä, rupesi nyt kaikin voiminsa linnaa piirittämään. Ennen pitkää emme saaneet muuta syödäksemme kuin vähäisen hevosen tai koiran lihaa, ja yhtäkaikki arveli vanginvartija, "että se oli meille liiankin hyvää, kun hänen majesteettinsa keisarin sotamiehilläkään ei ollut muuta syötävää." Joulukuusta alkaen -- piiritystä kesti vielä silloinkin -- emme saaneet sitäkään; vanginvartija jäi tykkänään tulematta, ja luultiin että aikomus oli tappaa meidät nälällä, jonkatähden muutamat vankikumppaneistani alkoivat hirveästi elämöidä, ulista ja hakata ovea. Vihdoin tuli toki vanginvartijakin. Hän sanoi poteneensa muutamia päiviä, mutta ettei hän nytkään voinut meille ruokaa antaa, kun ruokaa ei ollut koko linnassa. Linnanpäällikön oli itsensä täytynyt maksaa strassburgilaisen penningin kuivatusta omenanpalasta; kaikki hevoset, koirat ja kissat olivat teurastetut, sotamiehet käyttivät ravintonaan häränvuotia ja lampaannahkoja, vieläpä he maasta kaivoivat ja söivät suuhunsa jo monta päivää haudassa maanneita ruumiita. Sittenkään linnanpäällikkö ei tahtonut jättää linnaa vihollisen valtaan. Meidän oli siis itsemme pidettävä huoli henkemme ylläpidosta.

Kun vanginvartija oli meille tämän sanoman ilmoittanut, seurasi sitä ensinnä yleinen itku ja nyyhkinä, mutta pianpa näytti niinkuin kaikki olisivat tulleet hulluiksi. Jotkut, jotka vielä muistivat lapsuutensa ajoilta rukouksen, alkoivat sitä ääneensä lukea, mutta keskellä rukousta antoivat he mitä jumalattomimpain kirojen ja herjausten vapaasti ja viljalti suustansa tursuta, toiset nauroivat kuin houkkiot, toiset ryntäsivät kuin villieläimet toistensa niskaan ja kuristivat kurkusta toisiansa kuoliaiksi; keskellä kaikkea tätä makasivat muutamat henkihievereissään, mutta kuinka hautaamattomien ruumiiden kanssa meneteltiin, sitä en tahdo kertoa, sillä te ette sitä kuitenkaan uskoisi.[1] Olin vihoissani Jumalalle, joka oli syössyt minut tähän katalaan viheliäisyyteen, enkä toivonut mitään niin hartaasti kuin saada hetikohta kuolla. Kun päivä päivältä tulin yhä heikommaksi, aloin toivoa että toivomukseni ennen pitkää oli täyttyvä, mutta Jumala suuressa laupeudessaan ei sallinut minun sillä mielellä eritä täältä, vaan antoi minulle vielä parannusaikaa.

[1] Ettei Valentinimme liioittele, näemme erään sen aikuisen henkilön kuvauksesta:

"Mitä julmaan kurjuuteen ja äärettömään nälänhätään tulee, jota kelpo breisachilaisten tuolla neljä kuukautta kestäneellä piirityksen, mutta eritoten viimeisten kahdeksan viikon ajalla täytyi kärsiä, sitä voi tuskin kynällä kertoa, sitä vähemmin uskoa. Sanotun kaupungin piiritys on todellakin yhtä merkittävä ja muistamista ansaitseva, kuin mikä vanhanajan historiassa esiintyvä tapaus tahansa. Oi, Breisach, mitäpä kertoisi sinusta, jonka oli pakko vihollistesi sitkeän ja ankaran piirityksen kestäessä turvautua semmoiseenkin, mikä meissä nyt herättää inhoa.

"Eikö sinun pitänyt sydämen tuskalla kokea että yhtenä päivänä kahdeksan lastasi katosi, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan nälistyneiden ihmisten hampaat raatelivat rikki? Eikö sinun verisin kyynelin täytynyt katsella, miten kuolleitten ruumiita, jotka olivat jo monta päivää maanneet haudassa, kaivettiin ylös, kuinka sisälmykset raastettiin niiden rinnasta ja syötiin?

"Saatatko säälimättä ajatella vankiholveihin sulettuja sotamiesraukkoja, jotka näläntuskien pakoittamina sormillaan kaappivat seinistä vahingollista kalkkia nälkänsä sammutteeksi. Tai etkö kammottavalla vavistuksella saanut nähdä, mitenkä nälkää kärsivät sotamiehet ruoaksensa paloittelivat nälkään kuolleiden tovereidensa ruumiita?

"Eikö sinua kauhistuta, kun omat soturisi leipää luvaten houkuttelevat köyhän lapsen kortteeriinsa ja siellä teurastavat ja syövät hänet?

"Eikö sinun sydäntäsi särkenyt nähdessäsi, että aamusella kymmenkunta ruumista ja väliin enemmänkin makasi aukialla kadulla?