Part 7

Etten sinä yönä hetkeksikään saanut unta silmiini on helppo käsittää. Vavisten rääkkäyksen tuottamien kipujen ja märän makuusijani synnyttämän vilun tähden, loikoilin siinä varmasti vakuutettuna, että tämä oli viimeinen yöni. Mutta vaikka oikeastaan ei ollut kuin askel minusta kuolemaan, niin ei yhtään vakavaa kuoleman ajatusta liikkunut sielussani, en ajatellut teitäkään, rakkaat vanhemmat -- kosto, kosto oli ainoa, kaikki nielevä himo, joka yksin yrmyili sisälläni. Luulenpa melkein, että olisin mennyt kuolemaan ilolla, jos sitä ennen vain olisin saanut hengenviholliseni elämän sammuksiin. Ylistetty olkoon Jumala, joka suuressa laupeudessaan ei silloin temmannut minua pois synneissäni.

Olin maannut siinä jo hyvän aikaa kostotuumiani hautoen, kun kuulin lähelläni rapsetta ja häädetyllä äänellä lausuttavan: "Halloo, kirjuri, mitä sanoisitte, jos ratkoisin poikki siteenne ja me kaikessa hiljaisuudessa hiipisimme pois ja menisimme ruotsalaisten puolelle? Meillä on vain puolen tunnin matka Kitzingeniin. Sanokaa, päästänkö teidät vapaaksi? Vastatkaa pian, mutta hiljaa -- mulla on veitsi kerallani."

Kuutamossa tunsin hänet Paradeiserin ratsupalvelijaksi. "Siihen minä suostun", vastasin, "mutta katkottuanne köydet, joilla olen sidottu, lainatkaa minulle hetkeksi veistä."

"Mitä te sillä aiotte?" kysyi ratsupalvelija.

"Minä sen syöksen sen kirotun konnan sydämeen, joka on saattanut minut onnettomuuteen ja pidellyt minua näin pahoin."

"Jos niin on, niin maatkaa sitte paikoillanne", sanoi ratsupalvelija, "ja menkää aamulla hirteen. Oletteko mieltä vailla, kun vielä tahdotte nostaa hälinää? Harkitkaa sitä, mutta joutuin, muussa tapauksessa lähden yksin."

Hän ei tosiaankaan suostunut vapauttamaan minua, ennen kuin valan ehdolla lupasin poistua hänen kanssaan ilman hälinättä. Silloin vasta leikkeli hän poikki nuorat ja meidän onnistui päästä metsään kenenkään heräämättä ja vahtimiehen meitä huomaamatta. Kun minä lapsuudestani asti tunsin hyvin ympäriseudun paikat, niin me ehätimme jo puolen tunnin kuluttua viinitarhoille Kitzingenin lähellä, ja päätimme viipyä siinä päivän valkeamaan asti. Minä olin sitäpaitse levon tarpeessa, sillä ruumiini oli armottomasta rääkkäyksestä yltäyleensä turvottunut ja joka askel tuotti minulle mitä kovinta tuskaa.

Oleskellessamme täällä kahden muutamia tuntikausia tunnusti ratsusotamies saaneensa osan Sommerhausenissa ryöstetyistä rahoista ja tarjosi minullekin osaa niistä, mutta minä en tahtonut noista verirahoista ainoatakaan omakseni. Kuitenkin iloitsin että jo toista kertaa muudan pahanilkinen konna oli tullut toisen kautta rangaistuksi.

Aamun valettua ilmoittauduimme ruotsalaisten vahtisotamiehille, jonka jälkeen meidät vietiin ylipäällikön puheille; tämä oli ystävällinen ja alentuvainen mies. Hän tiedusteli minulta yhtä ja toista, ja havaittuansa että joltisenkin hyvin olin perehtynyt musketin käyttämiseen, vaan kernaammin kuitenkin halusin päästä ratsuväkeen, määrättiin minut hänen rykmenttiinsä, jonka väki oli niin varustettua, että sitä saattoi käyttää sekä ratsain että jalan; siitä oli aiheutunut sananparsikin: "Jos rakuuna putoo hevosen selästä, nousee maasta musketööri."

Jo samana päivänä täytyi minun erään ratsuväen osaston kanssa lähteä matkalle Nyrnbergiin päin, jossa päävoimia koottiin yhteen. Ratsusotamiehen myöhemmät vaiheet ovat minulle tuntemattomat.

Seitsemästoista luku.

Kirje. Jatkoa.

Aamurusko heloittaa, Tietää mulle kuolemaa. Kohta raikuu torven ääni, Minut ja mon' ystäväni Kuolleina koht' kannetaan.

_Kansanlaulu_.

Siten olin todenteolla antautunut sotilaan uralle. Alku sorea, loppu surkea, mutta sekin oli kaikki parhaakseni.

Minun täytyy, rakkaat vanhemmat, tunnustaa että minä, Jumala paratkoon, nyt vietin hurjempaa, hillittömämpää elämää kuin koskaan ennen. Minut asetettiin riviin rekryyttien joukkoon, jotka parhaastaan olivat nuorta, aivan äskettäin osaksi Ruotsista, osaksi Suomesta tullutta väkeä, jonka oli määrä astua rakuunarykmenttiin. Useimmat olivat rehellisten talonpoikien tahi kalastajien poikia ja olivat käytöstavoiltaan niiden ruotsalaisten kaltaisia, jotka ensin nähtiin Sommerhausenissa, joista te paljon piditte. He veisasivat aamu- ja ehtoovirsiään ja lukivat ruokalukujaan, mutta saivat sen takia kärsiä toisten puolelta paljon pilkkaa. Halveksivasti nimitettiin heitä "ihmeellisiksi sotamiehiksi, jotka luulivat pääsevänsä taivaasen."

Me harjoitimme joka päivä yhdessä ampumista, ratsastamista ja miekkailua, joilla aloilla he varsin hyvin näkyivät edistyvän, mutta ylimalkain kartoin heidän seuraansa niin paljon kuin voin, vaikka olimme sijoitetut yhdessä asumaan erääsen myllyyn. Muudan noita nuoria rekryyttiä, nimeltä Olavinpoika oli aina minua kohtaan ystävällinen ja teki minulle monta palvelusta, mutta minä vetäysin kernaammin kevytmielisten sotamiesten seuraan, jotka pitemmän aikaa olivat olleet palveluksessa. He olivat mielestäni vasta oikeita sotureita, vaikka olivat jumalan- ja ihmispelon tyyten unhottaneet. Pidin kunnianani pysyä heidän rinnallaan pelissä ja juomingeissa, tappeluissa ja kiroilemisessa. Kun Olavinpoika eräänä päivänä muistutti minua hillittömästä elämästäni, niin kysyin miksi hän oli lähtenyt sotaan, kun hän kuitenkin mieluummin tahtoi olla rukousveli kuin soturi ja mitä onnea hän luuli itsellensä koituvan. Hän vastasi ettei hän ollut lähtenyt onnen etsintään, vaan auttamaan vanhan äitinsä kehotuksesta kuningastansa taistelemaan evankeelisen uskon puolesta; hän tahtookin rehellisesti täyttää velvollisuutensa ja jättää kaiken muun Jumalan huoataan. -- Tovereittemme joukossa oli useita, jotka vastoin vanhempiensa tahtoa ja heidän tietämättänsä olivat lähteneet sotaan ja nämä aina, milloin vaan tilaisuutta sattui, pilkkasivat Olavinpoikaa, joka sanoi äitinsä tahdosta lähteneensä sotaan. He kysyivät ilkkuen, oliko hänen rouva äitinsä muistanut puuropataa ja oliko hän antanut sotaan lähtevälle pojalleen tarpeeksi maitorahoja matkaan; mutta kaiken tämmöisen pilkan hän kesti järkähtämättömällä tyyneydellä.

Kun Ruotsin kuninkaan rynnäkkö Wallensteinin leiriä vastaan oli torjuttu, marssi hän 8 päivänä syyskuuta 1632 kaikkine väkinensä liehuvilla lipuilla sekä rummun ja torven soitolla vihollisen ohitse Neustadtiin Aischjoen varrella, mutta jätti Nyrnbergiin viisituhatta jalkamiestä ja kolmesataa ratsumiestä. Viimeksi mainittujen joukossa olin minäkin ja edellä mainitut toverini. Kun koko maa viiden peninkulman alalla oli saatettu autioksi, seurasi kuninkaan lähdettyä semmoinen ruoanpuute, ettemme useasti neljäntoista päivän mittaan saaneet leipää maistaa. Siitä seurasi punatauteja ja poltteita ja sairaala oli ylenmäärin täynnä sairastavia sotamiehiä. Kuolevaisuus oli niin suuri, että kuolleitten ruumiit pinottiin läjiin sairashuoneen pihalle siksi, kuin saatiin kaivetuksi syvä hauta, johon ne viskattiin. Minä olin kaiken aikaa ihan terve, mutta huonon kiitoksen minä silti Jumalalle siitä annoin.

Kun Wallensteininkin väki oli lähtenyt saimme käskyn yhdistyä kuninkaan kanssa, joka taas oli aikeessa marssia Donauwörthiä kohden. Rainkaupungin lähellä Lechin varrella olin ensi kerran tulessa. Tämän pienen kaupungin oli Kustaa Aadolf kevätpuolella rynnäköllä valloittanut, jossa kahakassa Tilly menetti henkensä, mutta eversti Mütschefall oli neljä päivää takaperin jättänyt sen takaisin baijerilaisille. Kuningas saatatti kavaltajan sotaoikeuden eteen; hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin sittemmin julkisesti Neuburgissa Tonavan varrella. Nyt oli kaupunki uudestaan valloitettava, mutta yleisesti sanottiin, että se oli vaikea tehtävä, sillä ne rykmentit, jotka olivat olleet tappelussa osallisina keväällä, olivat menettäneet paljon väkeä.

Kun varustukset tulevan päivän varalle olivat päätetyt asetuimme iltasella leiriin tulien ympäri ja ammensimme rohkeutta tulevan tappelun varalle siten, kuin jumalattomien soturien on tapana. Eräs tovereista oli tuonut aamillisen viiniä, ja nytkös alkoi juominki ja elämöiminen!

"Juokaa, pojat", huusi korpraali, "juokaa janonne tyrehyksiin viimeisen kerran, helvetti on kuuma, ja sinne saa usea meistä huomenna retketä, kun baijerilaiset alottavat kirotun ammuntansa!" Ja samalla heti hän alkoi laulaa tunnettua sotilaslaulua:

"Kun kylmävi nenää Ja halki on pää, Ei voimia enää Paljonkaan jää. Nyt ryyppy ja sitten taas eteenpäin, Tää retkemme hornahan päättyvi näin."

Minä tein kuten toiset; join hillittömästi kunnes tajunta oli tyrehtynyt ja yhdyin ujostelematta häpeällisiin herjauslauluihin. -- _Armahda minua, o Herra_, äläkä kosta minulle pahain tekojeni jälkeen!

Kun puoliyön aikaan hajaannuimme ja minä tulin telttaani, näin Olavinpojan istuvan siinä kynttilän ääressä. Kirkkaaksi hangatut aseensa olivat hänen vieressään, ja hän oli niin syventynyt erään kirjan lukemiseen, että tuskin huomasi minun tuloani. Kysyttyäni mitä hän luki, vastasi hän: "Tämä on pieni psaltarini; tunsin tarvetta hakea Jumalan sanasta ja rukouksesta vahvistusta ajatellessani mikä meitä odottaa huomenna -- vakava seikka on mennä avoimin silmin kuolemaan -- ja myös ajatellessani äitiäni, jonka silmiä en mahdollisesti saa painaa umpeen, ja rakasta isänmaatani, jota kenties en saa nähdä."

"Olisi ollut viisaampaa", minä sanoin, "että olisit tullut ilostamaan mieltäsi meidän keralla, kuin täällä tupa-Jussina jököttää; siitä olisit saanut rohkeutta huomispäivän taisteluun kuin karkeloihin ikään; nyt ei ole otollinen aika saattaa mieltä alakuloiseksi synkkämielisillä tutkistelemuksilla ja rukouksilla." Olavinpoika ravisti päätänsä ja sanoi, että hän toivoi täyttävänsä velvollisuutensa, lausui minulle hyvää yötä ja paneutui nukkumaan.

Seuraavana aamuna istuimme ratsailla jo neljän lyönnillä ja asetuimme käskystä vahtiin erääsen metsikköön. Koko edellisen päivän ja koko yön oli ahkerasti puuhattu siltaa Lechjoen yli, ja yrityksen salaamiseksi vihollisilta oli kuningas antanut koota ja sytyttää tuleen joukon palavia aineita, joista tuprueli sakeita savupilviä. Valmiiksi raketut pukit olivat jo suistetut virtaan ja puolitiehen päällistetyt laahkoilla, kun tuuli yhtäkkiä hajotti savun ja paljasti ruotsalaisten vehkeet viholliselle, joka tällä välin oli tullut yhä likemmäksi.

Baijerilaiset alkoivat heti ammuskella siltaa hyvin suunnatulla ristitulella ja me näimme kuinka sotamiehet, jotka olivat lankkuja heittämässä, vihollisten luotien satuttamina joukottain suistuivat virtaan. Yhdellä haavaa avasi keisarin väki kiihkeän luotituiskun metsikköä kohti, jossa me seisoimme vahdissa, ja siitä alkoi pauke ja ryske, juurikuin olisi tuhansittain parrenkaatajia ollut toimessa. Luoti kaatoi väliin hevosen, väliin miehen tai kaatuva puu musersi ne alleen; hevoset alkoivat säikkyä, nousivat pystyyn ja vaivalla saimme vain ne hillityiksi, mutta meidän täytyi edelleenkin olla toimettomina, sillä kuningas oli määrännyt, että meidän tuli pitää metsikkö vallassamme siksi kuin silta saataisiin valmiiksi.

Virran rannalla muuttui tila yhä tukalammaksi. Tuskin oli sotamies astunut sillalle kuin luoti hänet jo kaasi, ja vaikka ei puuttunut enää kuin kolme laahkoa, jotta silta olisi ollut ajokunnossa, näytti melkein mahdottomalta saada niitä enää pannuiksi, sillä, sittekun kuusikymmentä miestä jo oli jäänyt paikalle, ei kukaan enää uskaltanut surmansilmään yrittää.

Muudan korpraali ajaa karahutti silloin luoksemme ja huusi: "Hänen majesteettinsa kuningas käskee kysyä, onko rakuunoiden joukossa ketään halukasta, joka vapaaehtoisesti ottaa sillan valmistaakseen. Se joka kestää loppuun saakka ja onnistuu hankkeessaan, saa kaksikymmentä riikintaaleria palkkioksi." Kaikki sanoivat palkkiota kyllä hyväksi, mutta sen, jota halutti niin suoraltaan surman suuhun hyökätä, täytyi olla luodin tapaamattoman.

"_Ketäs haluttaa_?" kysyi korpraali nauraen; "eipä näy halukkaita olevan _ainoatakaan_."

"_Minä lähden_", vastasi Olavinpoika, _"ja minä myös_", kajahutti samalla muudan suomalaisten joukosta. Olavinpoika, jonka paikka oli minun vierelläni, kiipesi ratsailta alas ja tahtoi jättää hevosensa minun haltuuni, mutta minä ajattelin: "Mihin sinä pystyt, siihen pystyn minäkin", hyppäsin maahan ja huusin: "_Minä lähden kolmantena_".

Me riensimme alas rantaan aivan kuninkaan sivuitse, joka ystävällisesti nyökäytti meille päätään, sieppasimme kukin laahkon, juoksimme murhaavassa luotituiskussa sillan yli ja kiinnitimme lankut sijoilleen. Me palasimme heti kiireimmän kautta takaisin, mutta samassa jymähti uusi laukaus baijerilaisten kanuunoista, suomalainen kaatui paikalla kuoliaana maahan, Olavinpojalta ammuttiin päästä hattu -- minä yksin säilyin vahingoittumattomana. Rykmenttimme törmäsi nyt täydellä miesjoukolla sillan yli, useat menettäen henkensä, korpraalimme ensimmäisten joukossa. Luoti sattui hänen hevosensa rintaan, eläinparka nousi kahden jalan pystyyn ja suistui yhdessä ratsastajan kanssa takaperin virtaan.

"Tottapa hän nyt tarpeeksi märkänä ja janottomana pääsee helvettiin", sanoi muudan rakuuna, jolla vanhastaan oli vihankaunaa korpraalia kohtaan, koska hän arveli itseään syrjäytetyn toisen tähden; Olavinpoika sen sijaan virkkoi: "Jumala olkoon hänen sieluparallensa armollinen!" Baijerilaisten etuvarustukset valloitettiin tuota pikaa ja pieni kaupunki antautui enempää varstarintaa yrittämättä ruotsalaisten käsiin. Seuraavana päivänä tarkasti kuningas joukkojaan; tultuansa rakuunoiden luo hän kysyi, montako heistä vielä oli elossa ja käski niitä kahta, jotka vapaaehtoisesti olivat sillan valmistamiseen ryhtyneet, astumaan esiin. Teimme niin. Kuningas puhutteli meitä ystävällisesti, kysyi minulta syntyperääni ja käski antaa minulle luvatut kaksikymmentä riikintaaleria. Sitte tuli Olavinpojan vuoro ja kuningas käski hänellekin maksaa luvatun palkkion. Mutta Olavinpoika kieltäytyi rahoja ottamasta, sanoen tehneensä vain velvollisuutensa rehellisenä soturina. Jos kuningas sen sijaan armossa näkisi hyväksi, pyysi hän, että hänelle aiotut rahat lähetettäisiin hänen kaatuneen toverinsa isälle. Tämä nimittäin oli vähävarainen mies ja seitsemän lapsen isä, joille hän hankki elatuksen yksinomaan kalastuksella. -- "Pyyntösi täytetään, poikani", sanoi kuningas, silmäillen häntä hyvillä mielin. "Urhoollisen toverisi kunnialla ansaitsemat kaksikymmentä taaleria liitetään samalla mukaan. Sinä vasta oikea soturi näyt olevan. -- Herra eversti", jatkoi hän, "antakaa tämän nuoren soturin astua kaatuneen korpraalin sijalle, jottei hänen vallan tyhjin käsin tarvitseisi täältä lähteä."

Olavinpojasta tuli niin muodoin korpraali, mutta minä ostin itselleni oivan nahkavaruksen, käyttäen siihen osan kahdestakymmenestä taaleristani, ja jäännösrahat kulutin toverieni kanssa juominkiin, ja lasien kilistessä he vakuuttivat valalla, että kuninkaan ennemmin olisi pitänyt nimittää minut korpraaliksi, sillä olinhan minä yhtä ansiollinen siihen, kuin tuo maan venyjä Olavinpoika, joka tuskin vielä oli korvantauksiltaan kuiva; mutta ruotsalainen kettu älysi miten kuningasta oli mieliteltävä. Minua tuollaiset puheet miellyttivät, mutta itsekseni ajattelin: "Viipyen erät paremmat, kauan ollen kaunihimmat." Toivoin näet kohoavani vielä ainakin korpraaliksi.

Olavinpoika pysyi minun suhteeni entisellään. Hän pyysi etten kantaisi nurjaa mieltä häntä kohtaan, jos onni olikin tällä kertaa häntä paremmin suosinut. "Min' en tehnyt enempää kuin sinäkään", hän sanoi; hän olikin kaikissa kohdin niin veljellinen ja ystävällinen minua kohtaan, etten voinut olla hänelle vihainen.

Kahdeksastoista luku.

Kirje. Jatkoa.

Ensi tappelussa saavuttamani maine sokaisi minut siihen määrään, että aloin toivoa mitä parahinta. Että minusta pian tulisi upseeri ja että ennen pitkää pääsisin Olavinpojasta hyvän matkan edelle, sitä en silmänräpäystäkään epäillyt. Kun tuon määrän perille olin päässyt aioin kirjoittaa teille, rakkaat vanhemmat, sekä todistaa syyttömyyteni niin hyvin teidän kuin kaupunginvoudin edessä ja näyttää, että teidän ei tarvinnut hävetä Valentininne tähden, vaan pikemmin teillä oli syytä iloon ja kehumiseen.

Öin päivin harkitsin miten saisin toivelmani täytäntöön. Olisin kernaasti uhrannut henkeni ja vereni, kunhan vain olisin siinä onnistunut, sillä sankarin kuolemaa pidin yhtä kunniakkaana kuin virassa ylenemistä tahi onnen saavuttamista. Mutta rukoilla että Jumala auttaisi minua voittamaan ja säilyttämään kunniani, -- se ei lainkaan johtunut mieleeni, vaikka usein olin rauhaton, kun Olavinpojan puheesta ja käytöksestä ylimalkain tajusin, että hän hoiti tehtäväänsä hurskaalla mielellä, ja että se urhoollisuus, joka hänessä alituisesti ilmeni, johtui siitä, että hän uskoi kantavansa miekkaa Jumalan kunniaksi ja tahtoi sotamiesurallaan palvella Jumalaa. Minusta tuntui myöskin niinkuin Olavinpoika olisi ollut onnellisempi minua, esimerkiksi kun hän niin hyvällä omallatunnolla saattoi puhua vanhasta äidistään tai vastaanottaa häneltä kirjeitä; minä en kumminkaan nöyrtynyt enkä suinkaan tuskalla ja surulla ajatellut, että olin tottelematon, kadotettu poika, jolla ei ollut menestystä ja siunausta varrottavana. Ei -- ylpeydessäni hankin itselleni kelpo rintavaruksen ja ylimalkain samallaiset tamineet kuin vihaisemmilla upseereilla oli, komistin loistoloimella ratsuni, kiillotin varukseni ja aseeni ja pyrin voittamaan kaikki toverini sotatemppujen sukkeluudessa. Korviani hyväili kun nämä kehuivat minua toiseksi pyhäksi Yrjö ritariksi ja vakuuttivat, että upseerin valtakirjaa ei enää kauan tarvinnut odottaa.

Lützenin tappelussa, jossa suuri kristitty sankari Kustaa Aadolf päästi viimeisen henkäyksensä, en ollut mukana. Lähinnä seuraavina aikoina ei ollutkaan kuin pienempiä kahakoita, mikä minua pahoin suututti, kunnes Ruotsin joukot viimein yhdistyivät taisteluun Nördlingenin verisessä teurastusleikissä.

Ennen tappelun alkua pidettiin kenraali Hornin käskystä aamurukous, jossa tilaisuudessa kuningasvainajan itsensä sepitsemä virsi: "Äl' pelkää, joukko piskuinen", laulettiin. Vaikka olinkin jumalaton ihminen johtui samassa mieleeni tämä raamatun sana: "Tämä kansa lähestyy minua suullansa ja kunnioittaa minua huulillansa, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta." Usein oli kuningas elämänsä loppuajoilla jo valittanut, että jumalanpelko, kunniantunto ja rehellisyys sotaväen keskuudessa olivat hälvenemään päin sittekun hänen oli pitänyt palkata niin paljon vierasta sotaväkeä -- Nyrnbergin luona taisi hän koko sotajoukon nähden vuodattaa katkeria kyyneliäkin tuon asianhaaran tähden -- mutta kuninkaan kuoltua oli tila yhä huonontunut, ja sen päiväisen tappelun onneton päätös oli kammottavana todistuksena sanasta: "Synti on kansan turmio."

Kun tappelun päätös oli melkein varma, kun surusanoma seurasi toistansa ja väkemme kaikilla tahoilla alkoi vetääntyä taakse päin, niin vihollinen hyökkäsi meidänkin, jälkijoukossa olevan rykmentin kimppuun. Vaikka kyllä arvasimme tappelun päättyvän meille onnettomasti, tehtiin yhtäkaikki urheata vastarintaa. Minä ja kahdeksan toveriani olimme sijoitetut metsikön taakse eräälle kukkulalle, mistä saattoi nähdä yli koko tappotantereen; Olavinpoika oli komentajana. Luotien hirvittävä suhina, aseitten ja varuksien kalske ja ryske, haavoitettujen ja kuolevien valitus, torvien ja vaskirumpujen räiyntä, rumpujen pärinä -- tästä kaikesta muodostui kauhea kumina. Seisoimme liikkumattomina asemillamme, mielet kovasti jännityksissä.

Pian alettiin kulettaa haavoitettuja siihen verrattaisesti turvaisaan paikkaan, missä me oleskelimme; meidän hevosiamme juoksenteli ympäriinsä tyhjin satuloin; kuormavankkureita vieri ohitsemme, ja vähittäin ajettiin hajaantumaan pakotettu rykmentti yhä lähemmä ylänköämme.

Kun urhoolliset rakuunamme, joita vihollinen yhä kiihkeämmin ahdisti, olivat tulleet aivan lähelle meitä, näimme lipunkantajan kaatuvan, ja eräs keisarin sotureista -- niitä oli näet hyvin monta riviemme keskellä -- sivalsi hänen kädestänsä lipun, pitäen voitoniloisena sitä korkealla. Kun jotkut ruotsalaisista keräytyivät yhteen ja kovasti huutaen koettivat väkirynnäköllä anastaa häneltä lippua, niin hän käänsi äkkiä ratsunsa ympäri ja alkoi paeta lipun kera omien joukkojensa keskuuteen. Se hänelle onnistuikin, ja keisarillinen joukko kulki ihan meidän ylänkömme ohitse meitä näennäisesti huomaamatta.

Väristys viilsi läpi ruumiini: nyt oli hetki tullut, nyt saatoin tehdä urostyön, josta minulle oli tuleva kunniaa ja joka oli saattava kaikki minua ihmettelemään. Olavinpoika istui kankeana kuin kuva satulassaan, ja antoi tyynesti hevosensa pureskella kauroja kaulaan köytetystä pussista.

Niinkuin olin vartonut töytäsi joukko keisarin sotaväkeä päistikkaa ylänköämme kohti. Samalla hetkellä kun he tulivat suoraan eteemme, höllitin marhaimia -- aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta kannusti Olavinpoikakin ratsuansa, ja ennenkun toverimme tiesivät asiasta mitään, olimme jo keskellä vihollisjoukkoa. Olavinpoika antoi lipunraastajalle semmoisen kolahuksen päähän, että mies horjahti, ja minä kurotin samassa käteni siepatakseni lipputangon, kun näin vihollisen kohottavan miekkaansa halkaistaksensa takaapäin Olavinpojalta pään. Tuokion aikaa -- mutta ainoastaan tuokion -- kiusasi minua halu jättää Olavinpoika oman onnensa nojaan saavuttaakseni itse tuon halutun palkkion, mutta salaman nopeudella muistin kaiken sen rakkauden, jota hän aina ja kaikissa kohdin oli minua kohtaan osottanut ja se sai minut antamaan hyökkääjälle surmaniskun. Kaksi muuta ratsumiestä alkoi nyt ahdistella minua: toinen laukasi pistoolinsa minua kohti, josta tunsin äkkinäistä kipua rinnassani, toinen pisti kuoliaaksi hevoseni, niin että se yhdessä minun kanssani vierähti maahan.

Ennenkuin pääsin irralle hevosestani ja taas pystyyn oli jo kaikki lopussa. Toverimme olivat hyökänneet vihollisten päälle ja ajaneet heidät pakoon. Olavinpoika seisoi yksin vieressäni, pyytäen tarmonsa perään kiskoa minua hevosen alta pois. Hänen kasvonsa olivat verissä ja maassa hänen vierellään oli lippu, jonka hän oli riistänyt viholliselta takaisin.

Tätä nähdessäni en voinut pidättää itkuani. Luullen minun surevan ratsuni häviötä, Olavinpoika lohdutteli minua sanoen: "Rauhoitu, veli. Minulla on paitsi tätä toinenkin hevonen, jonka annan sulle, kunhan tulemme takaisin rykmenttiimme. Vähät muusta -- lippu on pelastettu, ja vaikka Jumala onkin vetänyt kätensä pois meiltä, sillä miehemme ovat joko kaatuneet tahi paossa, niin tahdomme häntä kuitenkin kiittää."

Olavinpoika löyhensi rintavarustani, ja silloin huomasimme, että luoti oli sattunut juuri sydämen kohdalle ja tunkeutunut nahkavarukseen asti. Töytäys oli synnyttänyt kivun, jota tunsin pistoolin lauetessa, mutta haavoittunut en ollut.