Part 6

Kaupunginvouti otti mielukkaasti poikani huoneeseen, mutta jo moniaan päivän perästä ilmestyi rutto kaupunkiin, ja minä sain voudilta kirjeen, jossa hän nykyoloihin nähden arveli parhaaksi lähettää poikani kotiin. Koska vuorenylisellä tiellä liikkui sotaväkeä, niin hän aikoi lähettää poikani erään laivurin mukana, jonka oli määrä kahdeksan päivän kuluttua viimistäänkin purjehtia Würzburgim, jonne kuljettiin Sommerhausenin ohitse.

Kirjeen sain vasta samana aamuna kun laivurin tuli kulkea kaupunkimme sivutse, jonka vuoksi heti lähdin joen rannalle odottamaan laivan tuloa. Vihdoin se saapui. Otaksuin poikani seisovan etukannella tähystelemässsä minua -- mutta ei mitään Johannesta näkynyt. Kysyttyäni laivurilta häntä, vei hän minut laivan perässä olevan pienen veneen luoksi, jossa Johannes makasi purjeen päällä.

Kysyin laivurilta, nukkuiko poika. Hän pudisti päätään. "Onko hän kipeä sitten?" kysyin samaan jatkoon, mutta siihenkin annettiin yhtäläinen sanaton vastine. Silloin ymmärsin, että hän oli _kuollut_. Laivuri kertoi heti samalla, että kaupunginvouti oli kuollut ruttoon, mutta että hän ennen kuolemaansa oli antanut laivurille käskyn, että tämä veisi poikani Johanneksen Sommerhauseniin. Kun poikakin pian senjälkeen kuoli, kieltäytyi laivuri ensialussa ottamasta hänen ruumistansa mukaansa, mutta mies, jonka luona kaupunginvouti oli asustanut, ei päästänyt häntä lähtemään, ennenkun oli luvannut viedä kuollut lapsi Sommerhauseniin. Johannes oli vielä viimehetkenäänkin mitä hartaimmin pyytänyt tulla haudatuksi äitinsä ja sisartensa viereen.

Silloin otin taskustani taalerin, jota olin säästänyt siksi kuin oma poikani taas olisi luonani, annoin sen laivurille ja toivotin hänelle Jumalan siunausta, siksi että hän oli täyttänyt poikani viimeisen toivomuksen, nostin kuolleen lapsen käsivarrelleni ja läksin kotia. En tiedä olisiko surullinen uutinen jo kerinnyt levitä, mutta ihmiset, jotka tulivat kadulla minua vastaan, seisahtuivat, ottivat äänettöminä hatut päästään ja katselivat sääliväisesti minua. Kotiin tultuani koristin poikaani parhaan taitoni mukaan, panin hänen yhteensommitettujen käsiensä väliin hänen rakkaan virsikirjansa, ja istahdin sitte hänen jalkojensa juureen, mutta kyyneltä ei vaan kiertynyt silmiini. Illansuussa tulivat Ebelingin Hannu ja kolme hänen naapuriansa meille, he panivat ruumiin kirstuun, nostivat sen olalleen ja lähtivät viemään hautuumaalle. Minä seurasin jälestä. Vähäiseen hautajaissaattoon liittyi joitakuita lapsia, poikani entisiä kisakumppania, jotka vielä olivat murhaenkeliltä säilyneet.

Sittekun rakas pieni lapseni oli haudattu äitinsä viereen ja risti pystytetty hänen haudallensa, niin minusta tuntui, ikäänkuin ne siteet, jotka olivat rintaani tähän asti puristaneet kokoon, äkkiä olisivat ratkenneet. Kyynelvuo herahti silmistäni, minä lankesin polvilleni maahan ja huudahdin Barukin kanssa: "Menkää pois, rakkaat lapset; minä olen yksinäni hyljätty. Olen riisunut riemupuvun päältäni ja pukeutunut murhevaatteisin; minä tahdon huutaa Iankaikkiselle kaikkena minun elinaikanani." Bar. 4: 19, 20.

Ebelingin Hannu astui silloin luokseni ja sanoi: "Jatkakaa, Ulrik, jatkakaa, sillä näin lausuu Herra vielä sanassaan: 'Olen antanut teidän mennä surulla ja itkulla; mutta Jumala on antava teidät minulle takaisin iankaikkiseksi riemukseni ja ilokseni'." Bar. 4: 23. Sitte osotti hän ylöspäin taivasta kohden ja huudahti: "Katsokaa _ylös_ päin, rakas veli, katsokaa ylös päin älkääkä ainoastaan _alas_ päin. Sinun kuolleesi elävät, sanoo Herra."

Matkalla kirkolta kotia puhui hän minulle paljo, ja hänen sanansa tuottivat minulle kummallisen lohdutuksen, vaikka hän olikin vain yksinkertainen, oppimaton mies. Kaikki mitä hän puhui oli minulle tuttua ennestään, mutta sanalla on ikään kuin suurempi voima, kun sen kuulee kristityn veljen suusta -- niinkuin lapsista naapurin leipä maistuu paremmalle kuin kotoinen, vaikka ne ovat samoista jauhoista leivotut.

Tänä elämäni surullisena hetkenä olisin mielelläni erinnyt täältä ollakseni Vapahtajani luona, mutta samalla tuntui minua ikäänkuin pidättävän maassa kiinni se ajatus, että Herra suuressa armossaan kenties tahtoi antaa minun elää tuhlaajapoikani, oman Valentinini tähden, ja sentähden tahdoin asiani kärsivällisyydellä jättää hänen omaan huostaansa.

Väliin tunsin suuren lohdutuksen yksinäisyydessäni ylistäissäni Herraa jollakin hengellisellä laululla, jossa suhteessa lähennyin -- vaikka verrattomasti heikompana -- kuningas Daavidia, jonka myös oli tapana vuodattaa psalmeilla ja kielisoittimilla ilonsa ja surunsa Jumalan eteen. Niinä päivinä lausuin Jumalalle julki sekä surulliset että lohdulliset ajatukseni seuraavan yksinkertaisen virren sanoilla:

Oi, ankaraa On kuritukses, Jumalani! Sä miksi lyöt näin minua! Miks' täytyi minun erota Jo puolisosta, lapsistani? En muuta voi kuin valittaa:

Oi ankaraa! Jos tahtos' on Mua raskaimmin viel' koetella, Jos vihas' maahan lyöpi mun, Niin tahdollesi antaun; Tomussa tahdon rukoella: Jos, Herra, niin sun tahtos on -- Tapahtukoon!

Ah, lohduta! Sytytä heikkoon rintahani Vain säde hellän armosi, Suo nähdä isänneuvosi, Se yksin vaan voi vaivassani Rintaani lohdun vuodattaa. Siis lohduta!

Ain! hyvin teet, Mua kivulla jos ravitsetkin, Ja juotat surun kalkilla, Niin suo, ett' silloin sinua Ylistän, niinkuin ilohetkin; Luut korjaat vihdoin särkyneet Ain' hyvin teet.

Sun huomahas Mun omaiseni ota siellä. Taivaassa on he tallella Suruilta, synnin kivuilta. He läksi täältä ilomieliä; Nyt sielunsa on autuas Sun suojassas.

Nyt hyvästi Te rakkaimmat, mi matkustitten Nyt kotihin Isämme luo! Hän teille täyden onnen suo Seurassa kaikkein autuitten, Se onni pysyy iäti. Nyt hyvästi!

Mä seuraan Tahdosta Herran teitä kohta. Se riemun hetk' on oleva, Kun täältä vaivain poluilta Hän taivassaliin minut johtaa, Kaikk' teidät siellä nähdä saan. Mä seuraan.

Amen, Amen! Niin on tapahtuva!

Neljästoista luku.

Kotiintulo.

Ero tuottaa haikeutta, Yhtyminen rattoisuutta.

_Vanha laulu_.

Ainaisessa sodantouhinassa oli kulunut viisi vuotta siitä kun hautasin vaimoni ja lapseni, ja seitsemän vuotta sittekun poikani Valentin karkasi luotamme. Oli nyt heinäkuu vuonna 1639.

Kevät oli taaskin tullut aurinkoineen, lämpimineen, mutta kaikkialla vallitsi surkeus ja kurjuus. Kaupunkimme porvareista oli ainoastaan noin viisikymmentä säilynyt rutolta, ja näiltäkin oli useimmilta vaimo ja lapset haudan povessa. Sota julmine seuralaisineen, murhapolttoineen ja nälänhätineen, raivosi yhä edelleen. Sommerhausenissa oli monta taloa autiona, toisista tähteenä ainoastaan mustuneet rauniot, joten sateet ja tuulet esteettä saivat hävityshaluansa tyydyttää; kadut, joilla vähemmin liikuttiin, olivat yltäyleensä ruohottuneet. Kaupungin läheisimpiä teitä reunustaneet hedelmäpuut olivat kaadetut ja poltetut, pellot kuuhottivat kesantoina ja viinitarhoissa olivat rikkaruohot tukahuttaneet muun kasvullisuuden -- maanmuokkaajain käsiä puuttui. Maanteillä ylläpitivät yksinomaista valtaansa sotamiehet ja rosvoilijat, näistä viimemainitut varsinkin kaikkialla vaanien. Jos jolloinkulloin näki tavallisen matkamiehen, niin tämä hiiviskeli arasti ja alakuloisena tietä pitkin, ja vavahti peljästyneenä niinkuin vihollinen olisi ollut kintereillä, jos jänis tai repo sattui kellerehtämään tien poikki.

Päivä oli ollut lämmin ja kaunis ja illan tultua kohosi kuu himmeän välkkyvänä tummansiintävälle taivaslaelle ja pilkisti sisälle yksinäiseen asuntooni. Pähkinäpensaikossa toisella puolen tarha-aitaa satakieli riemukkaasti liverteli, niinkuin se jo monena iltana ennen oli livertelyillään ilahuttanut sydäntäni, mutta ulkona kadulla vallitsi niinkuin ainakin syvä hiljaisuus -- kuolonhiljaisuus. Yhtäkkiä kuulin porstuvan ovea avattavan ja jonkun astuvan väsynein, raskain askelin portaita ylös. Kuultuani kannusten kilinää luulin häntä yömajaan pyrkiväksi sotamieheksi, ja aattelin kutsua sisään Fideliksin, joka loikoi porstuvassa ja jolla siitä asti kun hänen isäntänsä murhattiin, oli tapana rynnätä sotamiesten päälle, oli aika tahi paikka mikä hyvänsä. Aukasin senvuoksi kiireesti oven ja menin kynttilä kädessä porstuvaan. Koira ei näyttänyt lainkaan vihaiselta, ei haukkunut, ei ärissyt, vaan kulki vieraan perästä iloisesti hieputellen häntäänsä. Tulija oli kookas mies, puettu ratsumiehen pukuun, mutta aseita vailla. Kädessä oli vain pieni nyytti.

Kiivettyänsä ylös portaista ja seisahduttuaan minun eteeni, hengähti hän syvään ja sanoi:

"Jumalan rauha, rakas isä, tässä on poikasi Valentin!"

Oi kuinka tuo tervehdys kävi sydämeeni! Oliko mahdollista että minä, yksinäinen, hyljätty vanhus, näin edessäni yhden omaisistani, joka oli liha minun lihastani ja luu minun luistani, että näin edessäni nuoruuteni pojan ja ikimenneen Margareetani ilmetyn kuvan, näin pojan, jota olin kadonneena itkenyt, jota äitinsä kuolinhetkellään oli huutanut! Mennyt aika muistoineen kuvautui elävästi mieleeni: surun ja häpeän päivät, jolloin hän karkasi luotamme, hänen äitinsä viimeiset sanat ja katse, hänen sisartensa kuolema, ja pikku veljensä, jonka kaikkein viimeinnä hautasin, yksinäisyydessä viettämäni vuosikaudet, jolloin herkeämättä olin hänen puolestansa rukoillut ja turhaan häntä odotellut -- tuo kaikki avautui yhdessä silmänräpäyksessä sisimmän katseeni eteen. Ilo ja ahdistus taistelivat keskenään silmäillessäni tuota kookasta vartaloa, joka tuntui minusta samalla niin tutulta ja niin vieraalta. Saisinko tuntea lohdutusta vai kipua, kun vielä kerran ennen kuolemaani sain nähdä esikoispoikani? Ilo ja ahdistus, pelko ja toivo masensivat minut kokonaan, kuullessani poikani syvän ja miellyttävän äänen, jonka hyvin olisin erottanut tuhansien joukosta, etten saanut sanaakaan suustani, vaan minun täytyi kääntyä takaisin ja panna kynttilä pois käsistäni, koska muutoin olisin uupuneena vaipunut maahan.

Silloin astui poikani hitain askelin pöydän luo, otti raamatun käteensä, jota vastikään olin lukenut, käänsi muutamia lehtiä ja osotti seuraaviin sanoihin Luukkaan 15 luvussa: "Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla kutsutuksi sinun pojaksesi." Nyt hälvenivät surulliset ajatukseni ja sieluni riemuili: Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on taas löydetty.

"Jumalan nimessä, ollos tervetullut, poikani", lausuin, kiersin käteni hänen kaulaansa ja annoin hänelle suuta.

Valentin sitte istuutui ja kysyi:

"Missä on äitini?"

"Hän on kuollut", vastasin.

"Entäs pikku sisareni, Regina ja Ottilia, missä he ovat?"

"Oi, poikani, hekin ovat kuollet."

"Missäs pieni veljeni, Johannes?"

"Hänkin kuoli", sain hädin tuskin vastanneeksi, sillä poikani kysely sai ammoiset haavani verta vuotamaan.

"Onko kaupunginvoutikin kuollut?" kysyi hän kotvan vaitiolon jälkeen.

"On, poikani."

"Kuolleet, kaikki, kaikki kuolleet", toisti hän hiljaa. "Oi, rakas isä, minä olen samonnut kauan maailmaa ja olen väsynyt, niin peräti väsynyt." Hän lausui tuon niin erinäisen surullisella äänellä, että se vihlasi sydäntäni, ja vasta nyt katsoin häneen tarkemmin. Hänen pitkä, musta tukkansa riippui olkapäihin saakka ja hänen kasvonpiirteensä olivat vielä yhtä miellyttävät, mutta hänen silmissänsä oli omituinen kiilto, hengityksensä oli lyhyttä ja pikaista kuten kuumesairaan, ja hänen poskipäillään hehkui punaisia ruusuja, mutta ne eivät olleet terveyden, vaan taudin pettäviä ruusuja; hänen kasvonsa olivat muuten kalpeat kuin ruumiin.

"Kuinka on laitasi, lapseni?" kysyin; "kuinka sinua on onnestanut näinä vuosina kuin olet ollut kotoa poissa?"

"Hyvin, isäni -- minä lähdin maailmalle ruumiiltani terveenä, mutta palaan takaisin sielultani parantuneena. Vielä en ole ehtinyt kotia, mutta pian, pian olen siellä. Maja, jossa sieluni on asustanut, kukistuu maahan -- sen on mato jäytänyt turmiolle. Mutta kiitetty olkoon Herra, joka on antanut sen kestää niin kauan, että voin sanoa: Tuhlaajapoika on malttanut mielensä ja tahtoo palata takaisin isänkotiin."

Poikani lausui sen niin juhlallisella äänenpainolla, etten kaualla aikaa rohjennut virkkaa mitään. Viimein kysyin:

"Valentin, oletko kipeä?"

"Olen, olen, kipeä ja väsynyt, peräti väsynyt -- päiväni ovat luetut ja minä haluan lepoa. Sano nyt, rakas isä, että annat minulle anteeksi niinkuin Isäni taivaassa jo on tehnyt, ja anna minulle vuode, jossa väsynyt ruumiini saa levätä. Ota sitte nyytistäni paperi -- se on kirje, jonka kirjoitin sinulle maatessani sairaana Wertheimissä, kun en uskonut enää saavani nähdä sinua. Kirje sisältää kaikki mitä toivon sinun saavan tietää, ennenkun isänkätesi sulkee silmäni. En jaksa puhua muuta -- olen kovin heikko."

Mitä lemmellisimmin sanoin vakuutin, että yhtä varmaan kuin hän nyt oli päässyt rauhaan taivaallisen Isän kanssa, hän saattoi olla vakuutettu siitä, että minäkin hänelle annoin anteeksi; minä vein hänet sitte pieneen kammarin, jossa hän leipurinoppilaana oli asunut, järjestin huoneen hänelle yöksi ja jätin hänet siihen, sittekun olin uskonut hänen ruumiinsa ja sielunsa Jumalan haltuun.

Tultuani takaisin huoneeseni aukasin Valentinilta jääneen vähäisen nyytin, jossa paitsi muutamia liinaisia vaatekappaleita oli korkea-arvoisen Gordonin rykmentin everstin hänelle antama varsin suosiollinen erotodistus, sekä musketin luoti paperiin käärittynä, johon oli kirjoitettu: "Tämän luodin tähden, joka Nördlingenin tappelussa tarttui rintavarukseeni, suojeli Jumala armossa henkeni antaaksensa minulle vielä parannusaikaa. Hänen olkoon sentähden kiitos ja ylistys!"

Lopulta löysin puheena olleen kirjeen; se oli suljettu mustalla lakalla ja varustettu seuraavalla päällekirjoituksella: "Rakastetulle isälleni, Udalrikus Gastille, koulumestarille Sommerhausenissa. Kenenkä käsiin kirjeeni joutuneekaan, pyydän häntä Kristuksen tähden toimittamaan se Sommerhauseniin Frankenlandissa, jossa se on tuottava lohdutusta kadonnutta poikaansa sureville, murheellisten vanhempien sydämille." Aukasin kirjeen ja luin siitä mitä nyt seuraa.

Viidestoista luku.

Kirje.

Wertheimissä, 20 p. toukokuuta 1639.

Isälleni Udalrikus Gastille ja äidilleni Margareetalle, omaa sukua Späthin, Sommerhausenissa.

Ennenkun eriän tästä maailmasta ja Jumalan armon kautta joudun taivaasen, tahdon teille, rakkaat vanhemmat, sanoa ensin jäähyväiset. Toivoin raihnaisen ruumiini vielä sen aikaa kestävän, että olisin saanut vielä kerran nähdä kasvonne ja pyytää anteeksi teiltä kaikki sydämen surut, joita teille ikänne ehtoolla tulin saattaneeksi; mutta huomaan kyllä, että päiväni ovat luetut ja että Jumala kiiruhtaa minua pois tästä elämästä. Jollette anteeksipyyntöä kuulisikaan omilta huuliltani, niin nämä rivit sanovat teille, ettei teidän enää tarvitse odottaa Valentinianne, vaan että hän on rientänyt edeltä käsin ja odottaa nyt teitä taivaallisessa isänkodissa. Älkää siis itkekö kun saatte tämän kirjeen, vaan kiittäkää ennemmin Herraa ja ylistäkää hänen nimeänsä. Hänen laupeutensa on ollut suuri minua, kurjaa syntistä kohtaan.

Varas ja petturi en ollut, jos semmoiselta näytinkin teidän silmissänne. Kuulkaa mitenkä asian oikea laita oli.

Kun eräänä lauantai-iltana tapani mukaan istuin ravintolassa, pelaten ja juoden Erlachin jääkärin kanssa, annoin hänen suuressa kevytmielisyydessäni houkutella itseltäni sen tiedon, että minun oli määrä seuraavana päivänä lähteä kaupunginvoudin kanssa Würzburgiin, ollakseni hänen apunansa niiden tuhannen taalerin ylöskannossa, jotka hänen tuli saada sinne toimittamistaan ruokavaroista. Jo aikaa ennen olin ilmaissut jääkärille että halusin päästä pois Sommerhausenista ja toivoin saavani koettaa onnea sodassa. Hän kiihotti kaikella tavoin haluani ja kehotti ryhtymään tuumasta toimeen. Olisi vahinko, arveli hän, jos minunmoiseni reipas poika kuluttaisi nuoruutensa päivät toimettomuudessa.

Samana iltana ilmausi ravintolaan mies, jota en tuntenut, mutta jonka kanssa jääkäri oli tullut tuttavaksi palvellessaan sotaväessä. Sittekun he olivat syrjässä jonkun aikaa kahdenkesken jutelleet, tuli jääkäri taas luokseni kertoen, että vieras oli kapteeni Paradeiser, joka paraikaa oli salaisella partioretkellä täällä. Hän lisäsi, että nyt oli otollinen aika panna kauan kytenyt tuumani täytäntöön: minun sopi nyt ottaa pesti ja ruveta ratsusotamieheksi kapteenin komppaniassa, jota tuumaa hän mitä lämpimimmin kannatti. Pöyhkeilevä ja huikentelevainen kun silloin olin sekä paljosta viininnauttimisesta huumautunut, ei minulla heti ollut tarpeeksi malttia torjua ehdotusta, vaan lupasin puolittain ottaa pestiä milloin kapteeni komppaniansa kanssa oli valmis lähtemään paikkakunnalta, mikä sekä hänen että jääkärin lausunnon mukaan saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä. Kapteeni halusi oitis saattaa kaikki selvälle tolalle, ja kun ahkerasti vielä olimme jonkun aikaa kallistaneet laseja, niin hän ilmoitti kaikessa luottavaisuudessa, että jos olisin voinut hankkia hänelle varmuutta siitä, milloinka oli määrä viedä rahat Speckfeldiin, niin hän aikoisi muutamien miesten kanssa asettua väijyksiin ja ryöstää ne kaupunginvoudilta; sitte me molemmat jakaisimme saaliin ja muutaman päivän perästä minä liittyisin hänen sotajoukkoonsa.

Kauhistuin ehdotusta, sanoin jääkäriä kavalaksi petturiksi, joka oli ilmaissut mitä minä salaisuutena olin hänelle uskonut, ja kapteenia sanoin veijariksi ja konnaksi. Kalpeana kiukusta oli tämä karata päälleni, mutta jääkäri pidätti häntä, katsoi häneen merkitsevästi ja sanoi nauraen: "Tämähän, veli hyvä, on vaan leikkiä." Takerruin viimein luulemaan sitä siksi.

Koska tiesin että rahat vasta seuraavana tiistaina aiottiin viedä Speckfeldiin, lupasin kapteenille, että hän, jos maanantaina lähtisi Bambergiin, pestaisi minut komppaniaansa ja minä metsässä yhtyisin joukkoon.

Kuitenkin oli jääkäri -- sen kertoi Paradeiserin ratsusotamies sittemmin itselleni -- yllyttänyt kapteenia hyökkäämään maanantaina aamulla varhain kaupunkiin ja ryöstämään kassa itse voudin konttorista, jonka luuli helposti käyvän päinsä, kun ei yksikään ihminen aavistanut vihollisen hyökkäystä. Jääkärin tuli saada verokseen sata taaleria saaliista, mutta minut kapteeni ottaisi mukaansa, niin että hän, jääkäri, ei joutuisi epäluulon alaiseksi. Jollen omin ehdoin liittyisikään kapteenin seuraan, niin hän lupasi pitää huolta siitä, että minä esiintyisin kavaltajana kaupunkilaisten silmissä ja uhkasi pelotella minua niin, että tulen ja veden läpikin pyrkisin kapteenin perästä.

Nuo kaksi konnaa panivatkin vallan oikein tuumansa täytäntöön ja onnistuivat siinä, kuten tiedätte, mainion hyvin. Kun tuona surullisen muistettavana aamuna näin vanhan Veitin ja lapsuuden ystäväni Klaun murhattuina edessäni, kaupungin rahaston ryöstettynä, ja minä tunnon vaivojen ja sydämen tuskien takia en tiennyt minne päin kääntyä, tuli Erlachin talonpoika tuoden Paradeiserin tervehdyksen minulle. Aikomukseni oli silloin kääntyä takaisin, tulla sinun luoksesi, rakas isä, ja tunnustaa kaikki, mutta samassa seisoi jääkäri edessäni, kehotti minua nopeasti pakenemaan, jos mielin olla surua ja häpeätä saattamatta itselleni ja omaisilleni ja kuvaili, kuinka ovelasti kaikki suoriutuisi, jos vain seuraisin kapteenia. Olihan tämä vain menetellyt niinkuin sodassa yleiseen on tavallista, mutta minun ei koskaan onnistuisi saada ketään ihmistä, kaupunginvoutia semminkään, vakuutetuksi viattomuudestani.

Mitä hän puhui, tuntui minusta kaikki niin todenmukaiselta, niin uskottavalta, että otin kehnon neuvon varteen ja lähdin Paradeiseria etsimään. Jääkäri, joka epäluulojen välttämiseksi lähti kaupungista hetkeä myöhemmin kuin minä, saavutti minut metsässä ja vei minut kapteenin luo. Tämä otti ilkamoisella hymyilyllä minut vastaan. Jääkäri kehotti minua rohkeuteen ja lupasi puhua puolestani syntymäkaupungissani niin, että kun jonkun vuoden päästä palaisin luutnanttina tahi ratsumestarina, jota hän ei lainkaan epäillyt, "ei kellään enää olisi halkaistua sanaa sähistävänä tuosta vanhasta jutusta."

Paradeiserin ratsusotamies kertoi sitte niin ikään, että hänen luultensa jääkäri jo samana päivänä oli saanut hyvin ansaitun palkkansa, Kun jääkäri oli poistunut saalisosinkoineen, olivat nimittäin kapteeni ja muudan huonomaineinen veijari hänen komppaniastaan, joka oli suostuvainen mihin hyvänsä, hiipineet hänen perästänsä, ja heidän tultua takaisin, näki ratsusotamies kapteenin vetävän povestaan ja viskaavan pensaikkoon tien toiselle puolen samaisen nahkakukkaron, johon jääkäri oli lukenut saaliinsa; siitä teki hän sen johtopäätöksen, että he olivat jääkärin murhanneet ja omistaneet hänen rahansa. -- Kuinka lienee tapahtunut, tietää ainoastaan vanhurskas Tuomari korkeudessa.

Kuudestoista luku.

Kirje. Jatkoa.

Ajatusta vailla työ Parhaat toiveet maahan lyö!

Surumielin liityin raakaan sotamiesjoukkoon. Koko seutu oli täynnä ruotsalaista sotaväkeä, ja meidän täytyi retkeillä mitä suurimmalla varovaisuudella; yötä meidän oli määrä olla metsässä. Kun illansuussa saavuimme syvään notkoon, jossa vihollisten huomaamatta saattoi virittää valkeata, antoi kapteeni joukon pysähtyä ja asettua yötiloille. Minäkin laskeuduin muiden mukana lepoon leirivalkean ääreen, mutta taisin näyttää joltisenkin alakuloiselta.

"No, poikani", lausui kapteeni, pannen puhetta alkeille, "miltä sinusta tuntuu soturina olo? Maistunee sentään paremmalta istua ravintolassa viinituopin ääressä kuin maata paljaalla maalla ja tähystellä tähtiä, vai kuinka? Reippautta vaan, ei meilläkään kaikki päivät ole kuluneen kaltaiset. Meillä sanotaan: Märkä tänään, huomenna kuiva; tyhjä tänään, huomenna täysi."

Vastasin: "Se minua vähimmän huolettaa, mieltäni vaan kaivaa se, että minua syntymäkaupungissani nyt pidetään kavaltajana, ja arvossa pidettyä isääni varkaan isänä, kun kuitenkin tuohon konnantekoon on syypäänä tykkänään toinen henkilö, jota teidän paraiten tulisi tuntea."

"Pidä suusi, kuontalo", vastasi kapteeni, "tuommoinen kuotusraukka, joka huulet törröllänsä istuu, ei kelpaa urhioitteni joukkoon."

"Eikö kelpaa!" sävähdin heti kuohuksiin, "Enpä totisesti tiedä, haluttaako minua palvella teitä, saatikka teidän komppaniassanne. Palaankin ehkä jo huomenna Sommerhauseniin ja tunnustan totuuden juurtajaksain, tai menen ruotsalaisten puolelle -- on siitä minulle ainakin enempi kunniaa, kuin rahan varastamisesta teidän ja varasjoukkio sotamiestenne kanssa."

Kapteeni ratkesi nyt räikeään nauruun ja huusi:

"Sommerhauseniinko tai ruotsalaisten puolelle? Onko hävyttömämpää kuultu! Mitä luulet minun siihen sanovan, hä? Koetahan! Siinä tapauksessa lupaan minä ruoskia sinua tahi särkeä kallosi kuin minkä saviruukun ikään. Ymmärrätkös, mokomakin katala musteentuhrija, että sinä nyt olet minun saaliini, niinkuin kyyhkynen on jahtihaukan? Katsohan minuun! Minä olen paholainen itse; joka minulle antaa sormen, hänet vien luineen nahkoineen. Ylös siitä valkeata kohentamaan!" karjasi hän; "kyllä minä sinusta kirjurin kujeet heltiämään saan", ja näitä sanojansa hän vahvisti potkulla.

Vihasta kuohuen en enää kyennyt itseäni hillitsemään vaan töytäsin hänen päällensä, kourasin häntä kurkusta, paiskasin hänet maahan pitkäkseen ja löin häntä kivellä päähän. Mutta hetikohta hyökkäsivät hänen miehensä päälleni ja rusikoivat minua aika pahoin. Kapteeni virkosi myös pian tuntoihinsa ja polki molemmin jaloin rinnoilleni, niin että kylkiluut rutisivat. Lauhdutettuaan vihaansa mitä raaimmalla rääkkäyksellä käski hän sitoa minut nuoriin seuraavana päivänä hirtettäväksi.

Minut paiskattiin käsistä ja jaloista sidottuna liejupyötikköön, jossa minun täytyi maata seuraavaan aamuun. Sittekun hurjat hirtehiset olivat varmat siitä, että minun oli mahdoton liikuttaa jäsentäkään ja siis paetakin, paneutuivat he nukkumaan annettuaan yhdelle joukostaan käskyn kiivetä puuhun pitämään vahtia.