Part 5

Tämän kuultuani laskin lapset hajalle ja riensin heti kaupungin portille, missä kaikki oli niin kuin vaimoni oli kertonut. Tuntematon mies kärryineen oli Sulzdorfin pyöveli. Hän kertoi muutamain puunhakkaajain tulleen samana aamuna hänen tykönsä, pyytäneen häntä valjastamaan hevosen kärryjen eteen ja seuraamaan heitä metsään. Perille tultua oli hän nähnyt jääkärin loikovan poikittain kaatuneen puunrungon päällä, pää riipuksissa maata vasten; jääkäri oli silminnähtävästi kuristettu kuoliaaksi. Koska kaatunut puu oli Sommerhausenin tiluksilla, oli Erlachin kylänvanhin, joka myös saapui sinne, käskenyt pyövelin viedä hänet Sommerhauseniin. He -- erlachilaiset -- eivät suostuneet antamaan hänelle haudan sijaa omassa kalmistossaan, eikä kukaan talonpojista tahtonut sormellaankaan kajota häneen. Pyöveli oli tehnyt työtä käskettyä ja, kääntyen kansan puoleen, lausui:

"Tuossa on jääkäri, pankaa hänet nyt mihin tahdotte."

Siihen kaikki yhdestä suusta huusivat, etteivät he tahdo olla tekemisissä kuolleen kanssa; pyöveli saisi heittää hänet Mainjokeen tahi haudata hänet hirttomäellä, yhdentekevää heistä, kumpaanko.

Pyöveli Hämmerling vastasi: "Kiitän kauniisti, sen voitte itsekin tehdä; minä en estä, vaikka hänet keittäisitte tahi paistaisitte", sitten nousi hän kärryihinsä, kourasi kuollutta jaloista ja paiskasi hänet tielle. Sitte hän otti leipäkyrsän käsiinsä ja alkoi tyynesti syödä sitä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Samassa nähtiin vanha eukko käydä kepustavan tietä pitkin. Vanhus oli ympärisseuduilla tunnettu, sillä hän kierteli mierolla, pyytäen leipäänsä ihmisten ovilla. Tultuansa kaupungin portille ja nähtyänsä jääkärin runnellun ruumiin, eukko kirkasi niin että korvia vihloi ja käyttäytyi muutoinkin kuin hassu. Kauhusta vapisten hän muita mahtavammin huusi: "Onpa tuon viheliäisen sielun itse saatana omassa persoonassaan tänne hilannut!" Joinkin määrin tyynnyttyään hän kertoi: "Kun eilen metsässä levätäkseni istuuduin puun varjoon vähän matkan päässä tiestä, tuli jääkäri kohta jälestä ja rupesi tien viereen kaatuneen puunrungon päälle istualle; hän veti povestaan pussillisen rahaa ja alkoi niitä lukemaan. Koska hän jo monta kertaa oli uhannut revittää koirillaan minut kuoliaaksi, jos tapaa minut metsässä, kyykähdin kepperästi maata vasten ja ryömin nelinkontin niin kauas, että hänen oli mahdoton minua nähdä. Ympärilläni oli niin hiljaista että rahojen kilinä kaikui korviini, vaikka olin hyvän matkan päässä jääkäristä. Äkkiä häiriintyi hiljaisuus ja siltä taholta, missä päin tiesin jääkärin olevan, kuului kimeää kirkunaa, ja sitte oli taas kaikki hiljaisia. Mutta ei aikaakaan kun taas alkoi kuulua jyminää, muistuttaen raskasten saappaiden polentaa, sitte väkevää körinää ja taas kirkunaa, joka tällä haavaa oli niin kimeän vihlovaa, että hiukseni kohosivat pystöön. Pelosta puolikuoliaana huusin kaikkia pyhimyksiä avukseni ja lähdin juoksemaan minkä vanhoilta jaloiltani jaksoin vuorta alas, enkä seisattunut ennen kuin Kleinochsenfurtin ravintolan edustalla, missä tätini niinkuin tiedätte pitää asuntoa. Hänelle kerroin kaikki juurtajaksain ja pyysin samalla hänen luonansa yösijaa, sillä en kuolemaksenikaan olisi sinä iltana enää uskaltanut astua jalallani ulommaksi kynnystä. Töykeä kirkuna soi vieläkin korvissani."

Seppä Yrjö Ebert oli tällä välin paljastanut kepillä jääkärin rinnan ja kaulan, ja kaulassa näkyi suuria mustansinisiä merkkejä. Kauhulla osottaen noita merkkejä hän huusi: "Katsokaa, katsokaa, hänet on itse rumahenki kuristanut -- tuonlaisia merkkejä ei ihmiskäsi jätä." Kaupunginvouti tosin sanoi rautapukuisen sotamiehen kouran tekevän yhtäläisiä merkkiä, mutta väki pysyi järkähtymättä vakuutuksessaan, sillä mikäli tiedettiin ei muita sotamiehiä ollut paikkakunnalla näkynyt kuin Paradeiserin, ja näiden kanssahan jääkäri oli ystävyydessä, kuten Ebelingin Hannu tiesi kertoa.

Oli asianlaita miten hyvänsä -- se kuitenkin oli varmaa, että Jumala oli ollut tässä tuomarina ja antanut tämän sanan toteentua: Jumalattomain loppu on kauhistavainen. Niin paljon pahaa kuin murhattu oli minulle paljon kärsineelle mies paralle saattanutkin, niin olisin kuitenkin suonut hänelle vielä jonkun verran parannusaikaa pestäksensä pois syntinsä välimiehen veressä ja saadaksensa paremman kuoleman, mutta "kuka on tietänyt Herran mielen ja kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!"

Sittenkun porvarit ja kaupunginvouti olivat hyvän aikaa sinne ja tänne keskustelleet ja kiistelleet, päätettiin antaa kuollut pyövelin haltuun uudestaan, että pyöveli hänet hautaisi jonnekin hautuumaan syrjäiseen nurkkaan, jonne muuten ei ketään rehellistä ihmistä haudata. Niin seuraavana päivänä tapahtuikin. Kun hauta oli kaivettu, kierittivät pyövelin rengit ruumiin muitta mutkitta siihen ja loivat haudan umpeen. Tuota hautaa ei risti kaunista, ei edes ruohokaan tahdo siinä juurtua, muutamat orjantappurapensaat vain levittävät rumia, okaisia oksiaan siinä, missä jääkärin luut lepäävät tuomiopäivään saakka.

Minä näin jumalattoman, joka kerskasi väkevyydellään; hän levitti itsensä niinkuin viheriäinen, vankasti juurtunut puu. Ihmiset kulkivat hänestä ohi, ja katso, häntä ei enää ollut; minä kysyin häntä, mutta ei häntä mistään löydetty. Ps. 37: 35, 36.

Kahdestoista luku.

Pako.

Mitä meille rauha tuo? Riemua. Mitä sitten sota suo? Surua. Mitä rauha lahjoittaa? Varoja. Mitä sota tarjoaa? Hurmetta. Mitä rauha meille toi? Ravinnon. Mitä sota saattaa voi? Turmion. Rauha tulee taivahasta, Sodan pauhut saatanasta.

_Vanha sananlasku_.

Olen tähän asti, rakas lukija, ollut ylen seikkaperäinen ja laveasti kertonut minun ja poikani elämän historian; nyt seuraavaa seitsenvuotista jaksoa tahdon ainoastaan pääpiirteissänsä kosketella.

Kenties se, joka lukee mitä nyt olen kertova, ajattelee että Herran käsi raskaimmin kuritti minua näinä vuosina -- mutta niin ei todellakaan ollut laita. Minua kohdannut murhe ei ollut seurauksena saatanan juonista tahi pahuudesta, ei, vaan se oli Jumalan laupias käsi, joka ojensi minulle reunojen tasalle täytetyn murhemaljan, ja minä saatoin sentähden tyhjentää sen uskon rohkealla kuuliaisuudella; ja vaikka sieluni oli murheissaan kuolemaan asti saatoin kuitenkin sanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos ijän.

Jälkeentulevaisemme tuskin uskonevatkaan mitä hätää, levottomuutta ja ahdistusta me, heidän isänsä, olemme kärsineet kalliin evankeelisen uskomme säilyttämiseksi. Olemme uhranneet sen eteen muutakin kuin maallisen omaisuutemme, -- tuohon kalleuteen yhtyvät veremme ja kyyneltemmekin vuot. Herra sen tietää! Jos koittanee joskus aika, jolloin evankeeliset kristityt eivät enää pidä tuota uskoa kalleimpana omaisuutenaan, silloin täytyy meidän sukumme olla sukupuuttoon hävinnyttä ja vieraan kansan asua heidän isiensä majoissa.

Kuten suosiollinen lukija ehkä edellisestä on havainnot, oli kaupunkimme ympäriseutuineen uskonsodan johdosta viisitoista vuotta takaperin melkein yhtämittaisena tuskan ja hädän näkymönä. Olimme sentähden niin sanoakseni tottuneet nälkään, vaaroihin ja kurjuuteen, että olimme miltei unohtaneet sellaisiakin aikoja olleen, jolloin saatoimme olla iloisia työssä, jolloin iltasilla saimme laskea päämme lepoon ajattelematta tulipaloja ja ryöstöjä. Mitä tähän asti olimme kokeneet ei kuitenkaan ollut mitään sen iskun rinnalla, joka kohtasi meitä Luojan sallimuksesta vuonna 1634.

Syyskuussa tänä vuonna jäivät ruotsalaiset verisessä Nördlingenin tappelussa alakynteen, ja siitä seurasi, että jalon Ruotsin kuninkaan karkottama keisarin sotaväki uudestaan marssi seutuihimme päin. Ruotsalaiset itsekin tekivät meille paljon tuhoa, ryöstivät Lindelbachin kylän, raastivat kalkin kirkosta ja polkivat hostian jalkojensa alla. Jotka tällaista ilkivaltaisuutta harjoittivat, olivat sentään vain tuommoisia tuimia hirtehisiä, joita on jokunen joka kulmalla; heitä rangaistiinkin varsin ankarasti. Kuningas Kustaa Aadolfin eläessä oli ruotsalainen sotaväki mitä paraimmassa maineessa sotaväessä ylläpidettyyn jumalanpelkoon ja kurinpitoon nähden. Kun syntyperäinen ruotsalainen tahi suomalainen ensin tuli Saksaan, niin hän aina ennen ruoalle istuutumistaan luki ruokalukunsa ja syömästä herettyä ojensi hän kätensä isännälle ja emännälle, kohteliaasti kiittäen kestityksestä. Keisarin sotajoukko sitävastoin piti sodankäyntiä ammattinaan ja leirissä kasvanut sotamies halveksi porvarissäätyä eikä näyttänyt pelkäävän enemmän Jumalaa kuin ihmisiäkään.

Syyskuun 8 päivänä hyökkäsi kaupunkiimme 150 miestä kenraali Piccolominin rykmentistä. Hurjasti jyllästäen ja ampuen ajoivat he katujamme pitkin, majoittuivat taloihin ja elämöivät niissä niin hurjasti että avunhuutoja kuului joka taholta. He eivät pakottaneet ainoastaan niitä, joilla vielä jotakin oli, panemaan viimeiset ruokavaransa ja rahansa esille, vaan he rääkkäsivät julmasti niitäkin, jotka tuskin tiesivät miltä leipä maistui; he kohtelivat naisia mitä hävyttömimmällä tavalla, löivät miehiä, kun nämä epätoivossaan yrittivät vastarintaan ruveta ja pistivät useita kuoliaaksi, hätyyttivätpä joskus viattomia lapsiakin. Kahden päivän perästä ei ollut jälellä ainoatakaan kanaa, saatikka lehmää tai vuohta koko kaupungissa. Ratsuväen lähdettyä vihdoinkin matkaansa oli tuskin eheätä ikkunaa tahi ovea taloissa; vähäiset sänkyvaatteitten jäännökset raa'at sotamiehet olivat leikelleet puhki ja pudistelleet höyhenet kadulle. Kaupunginvoudin konttorin he kaikkein ensin ryöstivät putipuhtaaksi, sen jälkeen koko kaupungin. Kun kiusanhenkemme vihdoin olivat lähteneet ja ihmiset uskalsivat tulla esiin piiloloukoistaan, niin ei kellään ollut minkäänlaista omaisuutta, paitsi kurja henki vain, joka oli vihollisilta säästynyt.

Kaikkein kauhuksi levisi nyt niin ikään tieto, että keisari Ferdinand sotaväkineen aikoi piakkoin matkata kaupunkimme läpitse ja majoittua linnaan muutamaksi päiväksi. Ja jokainen tiesi, ettei nyt ollut parempaa odotettavissa, elleihän pahempaa vielä kuin tähän saakka olimme kärsineet: tuo oli vain joutumista ojasta allikkoon. Useimmat olivat sentähden sitä mieltä, että kun kuitenkaan ei ollut muuta pelastettavaa kuin oma henki, niin voitaisiin yhtä hyvin Jumalan nimessä lähteä pakoon ja jättää tyhjät huoneet vihollisen valtaan. Kaikki kaupungin asukkaat, paitsi muutamat vanhat ja kuolintautia sairastavat ihmiset, jotka arvelivat yhtähyvin voivansa, jos niin oli Jumalan tahto, kuolla syntymäkaupungissaan kuin muualla, hankkivat siis lähtöön. Koska rakas vanha pastorimme Theodorikus, korkeaan ikäänsä ja voimattomuuteensa nähden, jo kauan sitten oli lähtenyt kaupungista, päätin minäkin liittyä vaimoineni lapsineni matkueesen. Jotkut kulkivat Mainjoen poikki Gau'iin; toiset sitävastoin, niiden joukossa minä omaisineni, toivoivat Kitzingenissä ja sen ympäriseuduilla löytävänsä turvapaikkaa.

Kaupungin portilla hajaannuimme niin muodoin kahteen joukkokuntaan, lähtien kumpikin joukko omalle taholleen. Käännyttyämme oikealle Steinbachia kohden ja kuullessani pakolaisraukkojen vaikeroivan, joista muutamat kantoivat lapsiaan, toiset sairaitaan, tulin ajatelleeksi Daavidia, kun hän väkinensä pakeni poikaansa Absalomia ja itkien nousi Öljymäkeä ylös. Kulkiessamme syntyi matkalla epäjärjestystä ja tungosta kulkijoissa, johon oli syynä se, että joku joukosta, kiivettyänsä Altenberg vuorelle, oli nähnyt keisarin väen jo olevan tulossa Ochsenfurtista päin. Jälkijoukko tunki edimmäisten päälle ja saattoi täten sekasortoa aikaan. Tyynnyttääkseni kuohuisia mieliä otin psalttarini ja luin siitä kuuluvalla äänellä seuraavat värsyt kuningas Daavidin seitsemännestäkolmatta psalmista: Herra on minun valistukseni ja autuuteni, ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä minä vapisen? Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun sydämeni sentähden pelkäisi; jos sota nousisi minua vastaan, minä turvaan sittenkin häneen. Yhtä minä Herralta anon, sitä minä etsin, asuakseni Herran huoneessa kaiken elinaikani: että minä näkisin Herran kauniin jumalanpalveluksen ja hänen temppelissänsä ajattelisin tilaani.

Väkijoukko rauhoittui tyyten ja kaikki kuuntelivat hartaasti mitä heille luin; viimeistä värsyä lukiessani moni kääntyi kaupunkia kohden ja loi toivon silmäyksiä temppeliin, jossa useimmat heistä olivat kastetut sekä Herran pöytää lähestyneet, ja uskoivat sen kaikkivaltiaan Jumalan huomaan. Kun sitten torninvartijamme Ebelingin Hannu pontevalla äänellään alkoi laulaa Lutheruksen sankarillista virttä:

Se sana seisoo vahvana, He ei voi sitä kestää; Kun kanssamme on Jumala, Ken meiltä voiton estää? Jos vaikka henkemme, Osamme, onnemme He veisi viekkaasti, Jää meille kuitenki Jumalan valtakunta,

yhtyivät siihen kaikki, laelta vuoren juurelle asti, semmoisella voimalla, että tuo täysisointuinen veisuu tunki kaupunkiin jääneiden sairasten ja iäkästen kuuluvillekin, ja moni, josta ero oli ollut raskas ja katkera, tunsi saaneensa merkillisellä tavalla vahvistusta ja lohdutusta, niinkuin välittömästi Jumalalta itseltään.

Meissäkin pakolaisissa elvytti laulu rohkeuden suureen voimaan. Itse kaupunginvouti tuli luokseni ja lausui kyynelsilmin:

"En olisi milloinkaan luullut rukouksen ja laulun niin suuresti voivan lohduttaa ihmistä hädän hetkenä." Vastasin: "Sentähden Herra juuri lähettääkin meille murheita, että oppisimme rukoilemaan ja veisaamaan." Nuo sanat olivat viimeiset, jotka sille miehelle lausuin. Hän ei näet saanut enää palata kaupunkiimme, sillä hän sairastui ja kuoli Kitzingenissä, josta seuraavassa kerron tarkemmin.

Vuorenlaelle tultuamme sitte hajaannuimme ja kukin suuntasi matkansa sinne päin, mistä toivoi löytävänsä ystävän tai sukulaisen. Minä ja omaiseni lähdimme Kitzingeniin, jossa Jumala valmisti meitä varten ystävällisen vastaanoton erään vanhuksen luona, jota en sitä ennen ollut nähnyt enkä tuntenut. Hänen sydämensä ja talonsa olivat alttiina meille ja neljän viikon ajan hän hankki ruokaa ja juomaa toimeentuloksemme. Hänen nimensä oli Sebastian Popp. Herra palkitkoon häntä tuhatkertaisesti!

Kolmastoista luku.

Rutto.

Käy viikatemies halki metsien, Puun toisensa rinnalle kaataen, Varo, ruusu rakka, Sun perivi hukka: On viikate Sunkin juurellas.

Vanha laulu.

Neljän viikon kuluttua tuli tiedoksemme, että keisarin sotaväki oli lähtenyt Sommerhausenista, ja että useat kaupungin entiset asukkaat olivat palanneet sinne takaisin. Mekään emme tahtoneet kauemmin olla ystävälliselle isännällemme kuormaksi, vaan valmistauduimme matkaan lähteäksemme kotiin. Kiivettyämme vuorta ales ja tultuamme kirkkomaalle, tapasimme muutamia miehiä leveätä hautaa kaivamassa. He olivat hyvin riutuneen ja poloisen näköisiä, nuo miehet, ja me huomasimme, etteivät he jaksaneet pitemmän aikaa yhtäperin kaivaa, vaan että toinen jätti lapion kädestään lähinnä seisovalle ja vaipui hetikohta raukeana maahan. Meidät nähtyään sai vähäinen ilon kajastus tuokion ajaksi heidän kalpeat kasvonsa hehkenemään, synketäksensä seuraavassa silmänräpäyksessä entistä synkemmiksi. "Varsin lemmettömään aikaan olette takaisin tulleet", sanoi muudan heistä; "keisarin väki on jättänyt jälkeensä tarttuvaisen kulkutaudin, joka jo on temmannut mukaansa monta kaupungin porvaria; joukko sairaita sotamiehiä makaa niin ikään vielä kaupungissa. Kurjuuden kukkurana on kaupungissa ja sen lähiseuduilla täydellinen ruokatavarain puute; näettehän kuinka heikkoja mekin olemme, niin että jalat tuskin kannattavat. Pakosta olemme kuitenkin ryhtyneet kaivamaan tätä hautaa, sillä sotamiehiä makaa kuolleena pitkin taloja ja haudankaivaja Merten Gender vanhus on kuollut kanssa."

Annoimme ihmisraukoille vähän leipää, jonka he halukkaasti ahmivat ja sitte he ryhtyivät uudestaan työhönsä. Me pitkitimme matkaamme kaupunkiin, asetuimme vanhaan kartanoomme asumaan ja havaitsimme valitettavasti liiankin pian, etteivät miehet, joita puhuttelimme, olleet liioitelleet.

Sotamiehet olivat jättäneet jälkeensä pahemman vihamiehen, kuin mitä ikänä itse olivat -- kauhean _ruton_, joka nyt raivosi kaupunkiin palaavien asukkaiden kesken, niinkuin ennen murhanenkeli Egyptinmaalla. Kohta ei enää ollut sitä huonetta, missä ei kuollutta ollut.

Opin nyt tuntemaan kuolemaa sen hirvittävimmässä muodossaan. Kirkonpalvelijana olin monessa tilaisuudessa saattanut vainajia heidän viimeiseen leposijaansa. Sukulaisia ja tuttavia oli silloin aina saattamassa vainajaa kirkkomaahan ja he vuodattivat hänen haudallaan surun ja kaihon kyyneliä. Tosin sydämeni usein vuosi verta nähdessäni rakastavia vanhempia, joiden pakosta täytyi luopua rakkaasta lapsesta, tai lapsen, jonka elinkaudeksi täytyi erota isästä tai äidistä, mutta minusta tuntui aina, kun kuulin siunausta lausuttavan Herrassa nukkuneelle, kuin olisi ihanin osa tullutkin juuri tämän osaksi, sillä eihän voi kovaksi kohtaloksi sanoa sitä, kun saapi maallisen rakkauden sylistä joutua taivaallisen rakkauden helmoihin.

Jos maanpeittoon kätkettiin hurskas, mutta köyhä päivätyöläinen, sellainen, jonka useasti olin nähnyt kuumana kesäpäivänä otsansa hiessä puuhaavan työssänsä aukeilla viinamäillä, niin ajattelin Ilmestyskirjan värsyjä: Ei heidän pidä enää isooman, eikä enää janooman, eikä aurinko lankee heidän päällensä, ei myös yksikään palavuus. Sillä Karitsa, joka istuimen keskellä on, kaitsee heitä ja johdattaa heitä eläville vesilähteille. Kuolonkellojen sointi tuntui minusta pyhäaaton kellojen kuminalta, joka kutsuu työntekijöitä lepoon, ja ainoana erona on vain, että jälkimäinen soitto tarkottaa seurakuntaa kokonaisuudessaan, mutta edellinen yksityistä sielua, joka on päässyt vaivoistansa.

Sitä tuhoa katsellessa, jonka rutto oli keskuudessamme saanut aikaan, tuli ehdottomasti ajatelleeksi sanoja: Vihasi kautta me hukumme ja julmuutesi kautta meidät pois temmataan. Kun omin silmin näki miten ihmiset, jotka aamusilla vielä olivat terveet, illan tullen jo lepäsivät kuolleena, kuinka isä, lapset ja lastenlapset, isännät ja palkolliset usein yhtaikaa samassa talossa heittivät henkensä, silloin ei kuolemaa enää voinut pitää Jumalan sanansaattajana, joka, jos kohtakin se näyttää ankaralta, kuitenkin tuo suloisen sanoman -- levonsanoman väsyneelle työntekijälle, silloin se pikemmin oli viikatettaan hiova niittomies, joka niittää ihmisiä kuin kedon ruohoa. Ei myöskään katoovaisuuden mailla enää kuulunut Jumalan sanaa ja lupauksia jälkeenjääneiden lohdutukseksi; veisuutta ja kellojen soitotta vietiin ruumiit hautuumaahan ja kaikki samana päivänä kuolleet heitettiin kirstuitta tahi käärevaatteitta yhteiseen hautaan, jonka vuoksi jälkeenjääneiden oli mahdotonta saada selkoa sukulaistensa lepopaikoista.

Mutta kauheinta oli että ihmisetkin näyttivät juurikuin muuttuneen. Ensi alussa annettiin sairaille anisruohoa, koska muudan sanoi kuulleensa äänen ylhäältä huutavan:

"Syö anisruohoa, Et kuole pian sa."

Mutta kun tämäkään keino tuiki vähän tahi ei ollenkaan auttanut, niin tyydyttiin siihen, että niinpian kun joku sairastui ruttotautiin asetettiin vesiruukku hänen vuoteensa viereen ja hänet jätettiin sitte oman onnensa nojaan. Kun sairas oli ummistanut silmänsä kuoleman uneen, niin hänet toimitettiin hetikohta pois ja haudattiin. Harvoin oli omaisia saapuvilla haudalla, jotka olisivat edes kyyneleen uhranneet vainajan muistolle. Sattuipa niinkin että isä riisti pojaltaan, poika isältään viimeiset leivänmurut, kun jompikumpi heistä sairastui, koska toisen kuitenkin täytyi kuolla ilman vähintäkään pelastuksen toivoa.

Monta kristillistä avua saattaa ilmetä hädän ja koettelemusten aikoina, mutta ihmisissä, joilta puuttuu kokonaan jumalanpelko, ilmenee sen sijaan itsekkäisyys, joka ei pidä jumalallisia tai inhimillisiä lakeja minkään arvoisina. Ne, jotka arvelevat ihmisen olevan luonnostansa _hyvän_, voivat senkaltaisina aikoina oppia, ettei mikään peto koskaan ole julmempi ja tunnottomampi kuin ihminen, joka antautuu syntyperäisten taipumustensa valtaan, sillä Pyhän Hengen kuritustyö ei ole häntä kesyttänyt eikä hän ole ylhäältä tulevan voiman kautta uudestisyntynyt.

Herra oli neuvossansa päättänyt, että _minunkin_ huoneeni tuli tyhjetä; samana aamuna tarttui rutto vaimooni ja tyttäriini Ottiliaan ja Reginaan. Ennen ehtoota otti Herra Jeesus molemmat lapset tykönsä, mutta vaimollani oli vielä muutaman tunnin kärsimykset kestettävänä. Hän ei kuitenkaan tuntenut ketään, ei minuakaan; eikä hän puhunut muuta, kuin joskus korkealla äänellä huudahti: "Valentin! Valentin! poikani, poikani!" mutta sydänyön seuduilla kohosi hän yhtäkkiä vuoteellaan istualle, käänsi säteilevät kasvonsa ylöspäin, ihan kuin hän olisi nähnyt siellä jonkun, ja levittäen kätensä hän sointuvalla äänellä lausui:

"Jo tulee armas ystävän', Taivaasta luoksen' saapuu hän, Mull' armon tuo ja totuuden, Myös ilon iankaikkisen."

Sitten vaipui hän takaisin tilalleen ja oli kotonansa.

"Sun syömmesi -- mun syömmeni, Mun leipäni -- sun leipäsi, Sun kipusi -- mun kipuni, Mun hätäni -- sun hätäsi",

niin kirjoitin hääpäivänämme hänen virsikirjaansa: se oli avioliittokontrahtimme, jota me uskollisesti seurasimme, siksi kuin Herra itse neljänkolmatta vuoden perästä sen purki.

Millainen oli mieleni sinä yönä, kun kuljin Johanneksen kanssa käsikkäin toisen kuolinvuoteen luota toiselle, milloin hänen äitinsä, milloin armaiden pikku sisarustensa luo, sitä en pysty selittämään. Raskaat iskut, joiden Herra oli sallinut minua kohdata, olivat saattaneet minut ikään kuin typerryksiin. Minä ja poikani kaivoimme seuraavana päivänä Ebelingin Hannun avulla haudan Veit vanhuksen haudan viereen, käärimme rakkaat vainajat valkoiseen liinavaatteesen ja laskimme heidät, rukoillen ja kyyneliä vuodattaen, maan poveen. Sittekun olimme surullisen toimituksemme päättäneet, tuli naapurini, puuseppä, toi minulle ristin ja sanoi: "Koulumestari, tämä risti on asetettava vaimonne haudalle. Eläessään hän oli jumalallisella vaelluksellaan Kristuksen opin kaunistuksena kaikissa kohdin, sen vuoksi tulee Kristuksen ristin olla kaunistuksena hänelle nyt kuoltuaan." Herra suurena tuomiopäivänänsä palkitkoon hänellekin tämän kristillisen rakkauden työn!

Kun nyt sekä vaimoni että molemmat tyttäreni olivat joutuneet hirvittävän ruton uhriksi, tahdoin kuitenkin, jos niin oli Jumalan tahto, koettaa pelastaa poikasi Johanneksen hengen. Sen vuoksi päätin toimittaa hänet jo samana päivänä takaisin Kitzingeniin, jossa tiesin hänen joutuvan kaupunginvoudin hyvään hoitoon. Kaupunginvouti vartosi siellä ruton loppua ja niin toimitin viipymättä pojan matkaan erään sananviejän mukana, että hän jo siksi illaksi ehtisi kaupunkiin.

Rankkasateessa minä saatoin häntä ylös vuorelle. Päästyämme vuoren laelle jätimme toisiamme muutamalla sanalla hyvästi ja käännyimme kyyneleisin silmin taaksemme katsomaan vuoren juurella jalkaimme kohdalla olevaa hautuumaata. Oli herennyt satamasta, sumeiden pilvien lomista pilkotti muutamia auringon säteitä, ja kas -- siinähän samassa loistava sateenkaari kulki yli avaran laakson, toinen pää pilviä pidellen, toinen hautuumaata tavottaen juuri siltä kohdalta, mihin äsken olimme haudanneet omaisemme. Poikani näki sen ensin ja ratkesi ilonsekaisella mielenliikutuksella sanomaan: "Katsohan, rakas isä, Jumala on rakentanut kauniin sillan, jota myöten rakas äitini ja armaat sisareni saattavat kohota ihanaan, valoisaan paratiisiin. Jospa minäkin pian saisin kulkea tuota tietä sinun seurassasi, isä!" -- "Lapseni, sinä minun iloni ja silmieni lohdutus, tapahtukoon Jumalan tahto", vastasin antaen hänelle isällisen siunaukseni ja jätin hänet Jumalan armon ja armeliasten ihmisten haltuun.

Ihminen päättää ja Jumala säätää!