Part 4

Kaupunginvoudin virkahuone oli samassa linnassa, jonka edustalla olevalle aukialle torille kaupungin porvaristo tällä aikaa oli melkein yksissä miehin kerääntynyt, ja katseli kauhulla kroaattien harjoittamaa ilkivaltaisuutta. Linnan piha oli täynnä aukimurrettuja kirstuja ja rikotuita viiniruukkuja, joita sotamiehet olivat kanniskelleet kellareista. Sill'aikaa kuin muutamat, jotka murtautuivat voudin konttoriin, siellä särkivät kaikki lukot ja pengastivat pohjia myöten kaikki sopukat, seisoivat toiset pihalla paljastetuin miekoin ja joivat viiniä huippulakeistaan. Juotuaan janonsa sammuksiin kaasivat he tähteet viinistä maahan. Jotkut panivat kokoon ryöstämiänsä tavaroita -- ja sitä tehdessään he kiivaasti riitelivät keskenään ja kiroilivat mitä kauheimmin, joten kaunis linnanpiha, jonne nuorison oli tapana kokoontua kesäilloin kisailemaan ja laulamaan, näytti muuttuneen helvetin kuiluksi. Minä puhelin parhaallaan naapurini Gebhartin kanssa siitä, mitä tämä vallattomuus oikeastaan merkitsi, kun kapteeni Paradeiser ja muutamat hänen sotamiehistään tulivat ulos laahaten kaupunginvoutia perässään ja pyssynperillään antoivat hänelle aika potkuja ja kolauksia.

"Missä rahat ovat?" huusivat he kilvan; "missä ne tuhannen taaleria ovat, jotka eilen toitte Würzburgista? Antakaa ne tänne, vanha saituri! Jos vitkastelette, niin silvomme nahastanne hihnoja."

Kaupunginvouti rukoili armoa. "Minähän täytän ainoastaan velvollisuuteni", sanoi hän, "rahat eivät ole minun vaan ruhtinaan; niitä ei minun ole lupa antaa käsistäni."

Mutta kuurona kaikille rukouksille ja muistutuksille, paiskasi kapteeni hänet maahan, painoi polvellaan hänen rintaansa, ja pannen miekan terän hänen kurkullensa karjasi rajusti:

"Minä annan teille sen verran miettimisen aikaa, että kerkiätte kerran lukea Isä meidän, mutta ellette sitten tunnusta, survaisen miekan ruumiisenne, niin totta kuin nimeni on Nikol Paradeiser."

Näkyi että miehellä oli tosi mielessä -- kukapa muutoin olisi tuommoiselta pedolta sääliä odottanutkaan -- raivosta hänen suunsa oikein vaahtoa tursusi niin että sitä valui hänen taajalle parralleen ja tippui kaupunginvoudin päälle, joka kuolon kalpeana vääntelehti hänen polviensa alla. Paradeiserin silmät hehkuivat kuin tiikerin, kun hän välistä silmäili ympärillä olevia, nähdäksensä uskaltaisiko joku yrittää temmata saalista hänen kynsistänsä.

Silloin ilmausi äkkiä kaupunginvoudin vaimo, pieni poika käsivarrellaan ja huusi, kääntyen minun puoleeni:

"Auttakaa, oi auttakaa häntä, herra koulumestari; hän olisi auttanut teitä, jos te olisitte joutunut yhtäläiseen pulaan."

Minä menin silloin vähän lähemmäksi ja huusin kaupunginvoudille:

"Herra kaupunginvouti, antakaa te Jumalan nimessä hänelle rahat; ruhtinas on kernaammin luopuva niistä, kuin uskollisesta palvelijasta. Me todistamme jokainen teidän tunnollisesti täyttäneen velvollisuutenne."

Kaupunginvouti pyysi nyt päästä irti, lupasi taipua ylivoiman alle ja antaa rahat hallustaan. Paradeiserin seuraamana meni hän asuntoonsa ja otti esille rahakirstun, jonka hän kiireessä oli piilottanut irrallisen lattialaahkon alle, nähdessään saaliinhimoisen lauman olevan tulossa. Kun johtaja uudestaan tuli ulos rahapussi kädessään, ratkesivat saaliinahnaat sotamiehet ilohuutoihin, viskausivat hevostensa selkään ja olivat siinä tuokiossa hävinneet.

Ylläkerrotut seikat olivat tapahtuneet niin sukkelaan, että jokainen meistä oli vallan ymmällä, emmekä voineet käsittää, mitenkä asianlaita oikein olikaan. Muutamat, joilta hälytyssignaali oli jäänyt kuulematta, olivat äkäisiä portinvartijalle, joka ei paremmin ollut pitänyt huolta toimestaan, vaan oli päästänyt kroaatit livahtamaan kaupunkiin, ennenkuin oli ennättänyt sulkea portin; he vaativat kiivaasti nyt hänen erottamistaan virasta. Minä vastasin:

"Portinvartija on jo vapautunut toimestansa ja on hänet kutsunut tilinteolle vähän suurempi herra, kuin te olettekaan, ja olen vakuutettu että hän siinä tilinteossa Jumalan armolla on kestävä. Menkää portinvartijan mökille -- sieltä hänet löydätte."

Kun he sen kuulivat, niin he tulivat hyvin pahoillensa siitä, että olivat vanhaa miestä väärin syyttäneet.

Päivänselvää oli, että ratsuväki, Veitin huomiota välttääkseen, oli yötä lymynnyt hautuumaan takaisessa solassa ja siellä vartonut portin aukaisemista. Viinitarhan vartijat olivat he saattaneet vahingottomiksi, pyysivätpä vielä saada kiinni pikku poikanikin, ettei melua syntyisi ennenkun heidän oli onnistunut suistua kaupunkiin; laukaus oli ollut väijyksiin asettuneelle joukolle merkkinä ryntäykseen, ennenkun portinvartija poikani varoituksesta olisi ennättänyt sulkea portin. Heidän katala hankkeensa oli vain liiankin hyvin onnistunut.

Joskin ryöstöt ja väkivallanteot näinä inhoina aikoina, Jumala paratkoon, olivat varsin tavallisia, oli sentään ihan kuulumatonta, että keisarin sotaväki selvällä päivällä olisi murtautunut johonkin rauhalliseen kaupunkiin aikomuksenansa vain ryöstää rahaa, vallankin kun ympäriseuduissa vielä vilisi ruotsalaista sotaväkeä varsin taajassa. Porvareiden mielikarvaus moisesta hävyttömästä teosta tulikin mitä kuuluvimmalla tavalla ilmi; kaupunginvouti sen sijaan huusi:

"Minusta nähden on kavallus tässä suhteessa paljo hävyttömämpi kuin itse ilkityö. Tässä kaupungissa täytyy olla joku Juudas, joka on pettänyt ruhtinaansa ja syntymäkaupunkinsa, koskapa se hirtehinen, joka piteli minua niin pahoin, näytti ennakolta saaneen varmat tiedot asiasta. Kuka tuo viekas kavaltaja on, en vielä varmuudella tiedä, sillä ainoa henkilö, jolla oli rahoista tietoa, on kirjurini Valentin Gast; hän oli kerallani kun Würzburgista rahat toin, mutta minä en suo itselleni rauhaa, ennenkuin olen päässyt kavaltajan jäljille, ja ansaitun palkkansa on hän saapa, niin totta kuin vanhurskas Jumala on taivaissa."

En tiedä miksi, mutta kuultuani sanan "kavallus" kulki läpitseni kylmä väristys. Ajatellessani kuinka kaikki tuulet ajelehtivat evankeelisen kirkkomme yli Limburgissa, niin että sorronalainen kansa näytti laumalta, joka huolissansa etsii katoksen tai vaikkapa vaan puunkin suojaa, johon he voisivat kokoontua toinen toisensa turvaksi, niin minusta tuntui suorastaan mahdottomalta, että joku omasta keskuudestamme olisi tahtonut ansaita verirahoja sorrettujen veljiensä kustannuksella. Kuitenkin minua vapisutti sitä ajatellessani ja katselin ympärilleni, ikään kuin nähdäkseni petturin leimuavaa poltinmerkkiä jonkun otsalla -- mutta Kainin merkkiä en sittekään nähnyt. Mutta sanomaton tuskanpolte vaivasi kumminkin sydäntäni. Levottomana etsin joukosta Valentinia, sillä olihan vaimoni sanonut hänen lähteneen katsomaan mihin sotamiehet aikoivat ryhtyä -- mutta häntä en nähnyt missään.

Kymmenes luku.

Rikos tulee ilmi.

Vavisten luonto odottavi, kun Pilvistä synkistä ja raskaista Yht'äkkiä välähtää salama.

_Thompsonin_ "Vuodenajoista".

Tällä välin oli Hannu Mündleinin vaimo lapsinensa lähtenyt vuorituvalle; jotkut naapureista lähtivät mukaan ja tulivat nyt takaisin, kantaen hänen miestänsä ja poikaansa kaksilla paareilla. Poika, joka todellakin oli tavattu kuolleena, makasi kaapu verhonaan; hänen ruumiinsa vietiin oitis raatihuoneesen, jonne portinvartijankin eloton ruumis kaupunginvoudin käskystä oli saatettu. Sitä näkyä, joka täällä esiytyi katseltavakseni, en elinaikanani unhoita.

Klaus oli asetettu suurelle pöydälle keskelle salia, ja kirurgi oli paljastanut hänen rintansa, tutkiaksensa haavaa, joka oli vienyt hänet tuonen tuville. Vainaja oli hiljaismielinen, oikeutta harrastava nuorukainen ja vanhemmillensa kuuliainen poika. Todistuksena tähän mainittakoon, että kun hänen isänsä viimekuluneena talvena sairauden kautta oli kytketty vuoteesen eikä mitään kyennyt ansaitsemaan, Klaus kättensä työllä hankki elatuksen koko perheelle. Isä vanhus huusikin monta kertaa, kun häntä ja kuollutta poikaansa kannettiin sisään:

"Oi, poikani, poikani, olisipa Jumala sallinut minun kuolla sinun edestäsi!"

Murtunut äiti oli polvillaan poikansa ruumiin ääressä; hän piti poikansa kättä käsissänsä ja itki kiihkeästi. Päänaluksen kohdalla seisoi Margareeta Friesen, nuori, siveä neito, joka vuosikauden jo oli ollut vainajan morsiamena. Ei näkynyt hänen silmissänsä kyyneltä eikä elonmerkkiä hänen kasvoillaan. Kalman valjuna ja liikkumatonna hän siinä seisoi, juurikuin hänenkin henkensä olisi riisuutunut maallisesta verhostansa ja yhdessä sulhonsa hengen kanssa astunut valon iankaikkiseen valtakuntaan. Murhatun sisarukset itkivät jokainen ääneen, että sydäntä vihloi sitä kuullessa -- kaikki, paitsi hänen nuorin pikkuveljensä, kaksivuotinen pojansirunen, joka ääneti seisoi äitinsä vierellä, kädessä pitäen pientä viiriä, jonka Klaus vasta edellisenä iltana oli hänelle tehnyt; pienokainen silmäili oudoksuen milloin kuollutta veljeänsä, milloin kirurgia, milloin itkevää äitiänsä.

Oli vaikeata päättää mikä mieltä enimmän liikutti katsellessa: katkerasti itkevä äitikö, kelmeä, liikkeissänsä jähmeä Margareetako vaiko pikku Kasperi, joka surutonna leikitsi lippuinensa murhatun vieressä. Sydän ihmisellä olisi pitänyt olla kiveä kovempi jos tämä näky ei olisi kyyneltä silmään tuonut. Surevien ympärille oli kokoontunut lukuisa joukko sukulaisia ja ystäviä, jotka osanotolla yhtyivät vainajaa kiittämään tahi hänen kohtaloansa valittamaan. Ystävien joukossa oli Valentinkin, joka piteli tuolista kiinni ja vapisi koko ruumiissansa. Se ei minua kummastuttanut, sillä Klaus ja hän olivat hyviä ystäviä olleet varhaisimmasta lapsuudestaan saakka; koulussa he olivat istuneet vieretysten, ja ensi kertaa yhdessä ripillä käyneet.

Veit vanhus makasi vähän syrjempänä toisella pöydällä. Olen monasti huomannut suloisen kirkkauden, oikean taivaallisen rauhan kuolinhetkellä leviävän niiden kasvoille, jotka Herrassa ovat nukkuneet, vieläpä silloinkin, vaikka heidän on täytynyt maistaa kuolemata sen katkerimmassa muodossa ja ollut kestettävänä kova kamppaus. Yhtä selvästi en ole kuitenkaan nähnyt sitä ilmenevän muissa, kuin tuossa vanhassa portinvartijassa. Siinä maatessansa näytti hän vain nukkuvan, eikä mikään muu todistanut hänen kuolleen väkivaltaista kuolemaa, kuin hänen verellä tahrattu valkoinen tukkansa. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hänen huulillansa asusti hymyily, joka tahtoi ikäänkuin sanoa: "Nyt makaan ja nukun täydessä rauhassa." Koska portinvartija oli iällinen mies ja kun hänellä ei ollut sukulaisia kaupungissa, niin hän oli ensialuksi joutunut nuoren miehen rinnalla unhotuksiin. Ainoastaan hänen uskollinen koiransa, Fidelis, jonka hän itse oli kasvattanut ja jonka kanssa hän vuosikausia oli jakanut niukan leipänsä, ei hetkeksikään väistynyt hänen viereltään; se oli pistänyt mustan turpansa kuolleen isäntänsä oikeaan käteen -- käteen, joka oli joka päivä ojentanut sille ruoan.

Tunteeni olivat perinjuurin lamauttaa minut muistellessani vainajan osottamaa järkähtymätöntä ystävyyttä minua ja omaisiani kohtaan ja ajatellessani hänen merkillistä untansa ja väkivaltaista loppuansa. Kuinka ystävällisesti olikaan hän kuolinhetkelläänkin puhutellut minua ja pientä poikaani! Kuultuansa minun itkevän, Fidelis, tuo viisas, uskollinen eläin, kohotti hiukan päätään ja ulisi hiljaa, valittavasti -- juurikuin olisi se ymmärtänyt suruni ja halunnut yhtyä kerallani valittamaan hänen murhatun isäntänsä surmaa.

Viittasin Valentinin tulemaan luokseni ja sanoin hälle:

"Teet oikein, kun suret manalle mennyttä lapsuuden ystävääsi, mutta älä sure yksistänsä häntä, katso, tässäkin on vanha ystävä, joka on ansainnut kyyneleesi." Kerroin hänelle kuinka kuolema oli Veitiä kohdannut sekä mainitsin kuinka hän oli uneksinut pelastavansa kuolemansa kautta poikani Johanneksen hengen, ja että hänen unensa nyt kurjimman ja katalimman petoksen kautta oli surullisella tavalla käynyt toteen. Viimeiset sanat lausuttuani levisi poikani kasvoille sanomaton tuskanilme, häntä ei haluttanut kuulla sen enempää vaan tunkihe väkijoukon läpitse ovea kohden, huojuen puolelta toiselle, niinkuin hän olisi ollut kaatumaisillansa.

Nyt oli Veitin vuoro joutua kirurgin tutkittavaksi. Tämä ilmoitti että portinvartijan pääkallo oli murskattu. Minä kun en sietänyt katsella vanhan ystäväni leikkelemistä, tuumin lähteä kotia, vaimoni ja lasteni luo, mutta samassa töytäsi muudan Erlachin mies saliin, pyytäen päästä kaupunginvoudin puheille. Kaupunginvoudin kysyttyä mitä hänellä oli asiaa, mies kertoi seuraavaa:

"Lähdin tänään aamupäivällä Sommerhauseniin leivän ostoon; vähän matkan päässä metsässä joukko ratsumiehiä vaati minua seisahtumaan, piiritti minut ja kysyi minnekä olen matkalla. Sommerhauseniin, vastasin. Muudan ratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja näytti olevan joukon päämies, kysyi, tunnenko kaupunginvoudin kirjuria, Valentin Gastia. Tunnen minä hyvinkin, vastasin, olen monasti nähnyt häntä Erlachin jääkärin kanssa yksissä seurustelemassa. Hän pyysi niin muodoin minua sanomaan Valentinille terveisiä, että he ovat jo puolisen tuntia häntä odottaneet ja että hän kiiruumman kautta kävisi noutamassa osinkonsa, sillä heillä ei ollut aikaa kauemmin täällä viipyä. Vielä hän jätti toimekseni sanoa teille, herra kaupunginvouti, että jättäisitte kirjurinne hänen käsiinsä, sillä Valentin soveltui paremmin sissiksi kuin musteentuhrijaksi. Hän sanoi olevansa kapteeni Nikol Paradeiser ja käski sanoa, että jos mielenne tekee, niin hän on valmis ennen pitkää käväsemään uudestaan luonanne, tehdäksensä itse asiasta selvän. Nauraen lähtivät he sitte matkoihinsa, jotapaitsi vielä kuulin johtajan huutavan: 'Se lintu on vihdoinkin tarttunut liimapuikkoon, mikä ei mene viekoittamalla, menee pakoittamalla.' Kirjuri tuli minua kadulla vastaan ja minä toimitin hänelle asian, mutta hän ei hiiskunut sanaakaan vastineeksi, vaan töytäsi vihurina eteenpäin."

Ebelingin Hannu, kaupungin torni- ja yövahti, joka miehen kertoessa oli tullut minua aivan lähelle, pani kätensä minun olalleni ja lausui vakaasti:

"En tahdo kauemmin teiltä salata, että kroaattipäällikön kasvot ensi hetkestä käsin näyttivät minusta tutuilta -- en vaan jaksanut muistaa, missä olin niitä ennen nähnyt. Mutta nyt muistan vallan hyvin, että minä viime lauantaina käydessäni myöhään iltasilla kapakan ohitse näin hänet pelipöydän ääressä yhdessä Valentinin ja Erlachin jääkärin kanssa. Kapteeni ei silloin vaan ollut sotapuvussa, jonka tähden luulin häntä matkustavaksi ylioppilaaksi."

Sen kuultuani tulin yhtäläiselle mielelle kuin pappismies Eeli, hänen saatuansa tiedon, että israelilaiset olivat paenneet filistealaisia, että hänen molemmat poikansa olivat kaatuneet ja että Jumalan arkki oli viety pois, tahi niinkuin patriarkka Jaakoppi, kun hän näki Joosefin kirjavan hameen ja kuuli toisten poikainsa sanovan: "Tämän olemme löytäneet; katso, onko se poikasi hame tahi ei." Kaupunginvouti ja kaikki, jotka olivat läsnä, kiljahtivat hämmästyksissänsä ja harmistuneina, ja Klaun äiti nousi seisoalle ojentaen kätensä taivasta kohden, ikään kuin syyttääksensä poikansa murhaajaa Jumalan tuomioistuimen edessä. Korvissani pauhasi, niinkuin olisin kuullut väkevän virran kohinaa, huone tuntui minusta tärisevän perustuksillaan ja katto olevan sisään luhistumaisillaan, silmissäni alkoi yhä enemmin musteta, niin etten lopulta erottanut huoneessa muita, kuin Veitin siinä missä hän makasi pöydällä, valkeat hiuksensa verissä ja hymyssäsuin juurikuin kuiskaavan: "Nyt tiedän kaikki; senlaista palkkaa en ollut ansainnut sinulta ja sinun lapsiltasi."

Kun kaupunginvouti ja muut läsnäolijat näkivät, miten minun laitani oli, niin heidän kävi minua sääliksi, ja he yrittivät minua lohduttaa, mutta silloin minä rohkasin mieleni ja huusin:

"Ei, sitä en saata uskoa, sitä en saata uskoa! Varkaaksi ja kavaltajaksi en ole lastani kasvattanut." Sitten pyysin heitä seuraamaan minua kotiani, että pojallani olisi tilaisuutta todistaa syyttömyytensä.

Kaupunginvoudin ja pastori Theodorikuksen taluttamana lähdin heti asunnolleni. Mutta siellä olin vasta saava tuntea, ettei Herra ollut ainoastaan näön vuoksi heiluttanut kuritusruoskaansa päälläni, vaan että hän neuvossansa oli päättänyt veriin asti koetella minua ja omaisiani. Portilla kohtasin Johanneksen, jota äitinsä oli lähettänyt kutsumaan minua kiiruimman kautta kotiin, sillä hän oli suuressa tuskassa Valentinin tähden. Tämä oli näet kotvasta ennen lähtenyt kotoa pieni nyytti kädessään. Johannekselle, joka tuli häntä vastaan rappusissa -- pojan kerronnan mukaan oli veli ollut enemmän aaveen kuin elävän ihmisen näköinen -- hän oli sanonut, että hänen täytyy lähteä maailmalle ja käskenyt isälle ja äidille sanomaan terveisiä, koskei hän saisi heitä milloinkaan enää nähdä.

Kykenin hillitsemään toivottomuuttani ainoastaan siksi, kunnes sain vaimolleni ja lapsilleni kerrotuksi mitä tiesin ja kunnes vieraat olivat poistuneet. Mutta sitte olivatkin voimani tyyten lopussa ja henkeni tarmo suli ja hupeni kuin vaha ahdistuksen tulikuumennossa. Vääntelin käsiäni ja saatoin vain kerran toisensa perään huudahtaa: "Ikabod, Ikabod! kirkkaus on huoneestani poikessa."

Yhdestoista luku.

Jumalan tuomio.

Sill' eivät jumalattomat Voi kestää tuomiolla, Ei irstaat, katumattomat Hurskasten seurass' olla; Herralle kelpaa hurskaan tie, Mut jumalattomia vie Hetkensä kadotukseen.

Mitä sinä päivänä omassa sekä vaimoni sydämessä tapahtui, tietää ainoastaan Jumala. Tähän asti olimme, jos kohta huolehtien, niin aina toki kunnialla vaeltaneet tietämme maailmassa, mutta nyt olimme joutuneet koko kaupungin asujamiston pilkanesineeksi. Turhaan olin rukoillut:

Jos suot mun vanhaksi, Jos annat elää kauan, Niin tule turvaksi Ja ole vahva sauvan'! Suo kärsivällisyys Sinuhun luottava, Suo kunnialla myös Hiuskarvain' harmeta!

Ei ollut tätä helppo kantaa, ei -- ja sitäpaitsi tuli tähän lisää vielä sisällisiäkin ahdistuksia. En tiedä onkohan sellaisia vanhempia, jotka lastensa jouduttua harhateille voisivat lohduttaa itseänsä sillä, että ovat kaikessa täyttäneet velvollisuutensa isänä ja äitinä -- ei se ainakaan minun lohdutuksenani ollut. Monet laiminlyöntirikokset, joihin olin Valentinin kasvatuksessa tehnyt itseni syypääksi ja joita tähän saakka olin tuskin minkään arvoisina pitänyt, seisoivat nyt kuni uhkaava aave edessäni ja saattoivat minulle niin suurta tuskaa, että julistin Valentinin vallan viattomaksi ja itseni ainoaksi syylliseksi. Tänä hetkenä ajattelin: sinun ei olisi pitänyt ensinkään määrätä poikaasi käsityöläiseksi, sillä siksi hän ei soveltunut; toisena taas: sinun olisi pitänyt antaa hänen edeskinpäin pysyä ammatissaan, niin hän ei olisi paisunut pöyhkeäksi eikä joutunut huonoon seuraan. Väliin soimasin itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi _ankara_ häntä kohtaan, väliin etten ollut tarpeeksi _lempeä ja armoitteleva_ häntä kohtaan. Olin niin muodoin mitä ristiriitaisimpain ajatusteni uhri, ja joka ajatuksessa oli oka, joka säälimättä tunkeutui sydämeeni.

Lapsiraukkani istuivat alakuloisina pöydässä, he eivät syöneet eivätkä juoneet mitään ja uskalsivat vain hiljaa ja salavihkaan lausua toinen toisillensa jokusen sanan. Mutta jos minun teki mieleni saada pettämättömän oikea käsitys kurjuuteni suuruudesta, niin minun tarvitsi vain katsoa poloiseen vaimooni. Kolme tuntia istui hän jäykkänä ja liikkumattomana kuin marmorikuva, kädet helmassansa, enkä saanut houkuttelemalla ainoatakaan sanaa hänen suustansa tahi kyyneltä sirahtamaan hänen silmästänsä, sanoinpa hänelle mitä hyvänsä. Kun sydänyö oli lähenemässä niin hän lausui vihdoinkin:

"Kyllä minun nyt on helpompi olla kun tiedän, että kaikki makaavat ja ettei kukaan enää ajattele minua ja Valentinia. Jospahan löytäisin Jumalani ja saisin hänen edessänsä itkeä ja rukoilla, ettei hän meitä hylkäisi!"

Aamupuoleen yötä nukahti hän vähäksi aikaa paljaasta väsymyksestä, mutta äkkiä hän heräsi ja huusi minua avukseen. Johonkin määrään toinnuttuaan hän kertoi, nyyhkyttäen, että hän oli unissansa nähnyt Valentinin. Hän oli ratsuväen joukossa ratsastanut ohi, mutta nähtyään äitinsä valkaisutanhualla, hän oli kääntynyt takaisin päin ja huutanut: "Jo olen täällä taas." Mutta joukon johtaja oli pitänyt häntä kiinni ja laahannut häntä jälessänsä kun huimaa kyytiä samosivat tiehensä; Valentin oli kuitenkin tavantakaa katsonut taaksensa ja kurottanut häntä kohden käsiänsä.

Minun silmiini ei sinä yönä tullut unta: minä painiskelin Herran kanssa niinkuin patriarkka Jaakoppi Jabbokin luotuspaikalla, ja vaikka epätoivo ja heikkouskoisuus koettivatkin paneutua Jumalan ja minun välilleni, niin huusin yht'myötään: "Minä en päästä sinua, jollet siunaa minua." Aamuruskon noustua alkoi päivä koittaa minunkin sielussani, ja vaikka suru vielä painoi minua maahan, niin sydämessäni oli rauha ja minä saatoin uskon luottamuksella heittää kuormani Herran päälle.

Nyt kykenin myös lohduttamaan vaimoani; niinkauan kun oma sydämeni oli heikko ja epäilyksille altis, eivät lohdutussanani häneen tehonneet. Jumalan sana on näet, kun sitä heikkouskoinen sielu käyttää, niinkuin raskas miekka lapsen kädessä -- sillä ei ole voimaa osua oikeaan eikä tunkea lävitse. Mutta nyt oli Herra vahvistanut uskoani, ja antoi sittemmin siunauksen yksinkertaisille sanoilleni. Muun muassa kerroin Margareetalleni esimerkin Augustinuksesta, joka suruksi hurskaalle äidilleen salaa lähti epäsiveään Roomaan, jossa äitinsä varmasti otaksui hänen turmeltuvan niin ruumiin kuin sielun puolesi, mutta juuri siellä tuhlaajapoika Jumalan armollisella johdolla taittoi mielensä ja kääntyi kokonaan Herransa ja Jumalansa puoleen. Päätimme niin muodoin lakkaamatta rukoilla tuhlaajapoikamme edestä ja lujasti uskoa, että Jumala oli kuuleva meidän, surevain vanhempain sydämestä lähtevät rukoukset. Vahvistuneena ja vilpastuneena kutsui vaimoni luoksensa lapset, määräten heille kullekin pienet tehtävänsä, ja minä lähdin kouluun.

En tiedä, rakas lukijani, oletko konsaan havainnut että murhe, jonka Jumala lähettää, muun siunauksen ohella vaikuttaa senkin, että oppii katsomaan ihmisveljiään aivan toisin silmin kuin siihen astikka. Tuntee sydämmensä hehkuvan rakkaudesta heitä kohtaan ja tuomitsee heidän virheitään lempeydellä, vieläpä niinkin, että mitä syvällisemmin tuntee itsensä nöyryytetyksi, sitä korkeammalle kohoavat toiset meidän silmissämme. En ikänä unhota millä sydämellisellä rakkaudella, tahtoisinpa sanoa melkein pyhällä kunnioituksella katselin noita köyhiä, nälistyneitä ja ryysyihin verhoutuneita lapsia, jotka tänä tukalana aikana kävivät koulussani: olivathan he saman Isän lapsia, jonka käsissä minunkin elämäni vaiheet olivat. Voimallisemmin kuin koskaan ennen saatoin tänäpänä puhua heille siitä Jumalasta, joka on laupias ystävilleen, mutta hirmuinen vihollisilleen.

Mutta kesken opetustani vaimoni kutsui minua ulos, sanoen itsellänsä olevan minulle tärkeitä asioita ilmoitettavan. Hänen mielensä oli kuohuksissa ja joka jäsen vapisi pelosta hänen kertoessaan, että ylemmälle kaupunginportille oli saapunut mies kärryineen, joilla Erlachin jääkäri makasi -- kuoliaana. Kaupungin portille kerääntyi kansaa suurissa joukoissa, ja eräältä, joka sieltä oli tullut takaisin, oli hän kuullut, etteivät porvarit olleet antaneet lupaa viedä kuollutta kaupunkiin. Silminnähtävää oli että jääkäri oli kuristettu kuoliaaksi, sillä hänen kasvonsa olivat olleet mustansinervät ja silmät kuopistansa miltei tykkänään pullistuneet. Kansa arveli tuon julman ihmisen olleen liitossa paholaisen kanssa ja että paholainen nyt oli kouraissut hänet hengiltä, kun kontrahdin määräaika oli kulunut umpeen.