Part 3

Seuraavana päivänä kutsuin Valentinin huoneeseni ja kysyin raskaalla mielellä ja kyynelsilmin häneltä: "Uskotko, poikani, että minä ja äitisi rakastamme sinua?" Hänen vastattuaan: "Uskon kyllä, rakas isä", jatkoin: "Koska niin on, poikani, niin tottele sitten isäsi kuritusta äläkä ylenkatso äitisi neuvoja. Lapsena sairastit isoa rokkoa, josta menetit näkösi eikä meillä ollut enää sinusta mitään toivoa. Äitisi ja minä odotimme joka hetki viimeistä hengenvetoasi. Ja millainen oli silloin mielemme? Sydämmissämme tunsimme kuin olisimme olleet menettämäisillämme mitä meille maan päällä oli rakkainta. Vielä vähän aikaa -- niin oli meiltä kalliin aarteemme palauttamattomasti riistettävä. Sanomaton tuska täristytti sydänjänteitämme, ja kyynelten sumentamat silmämme saattoivat huomata ikään kuin äärettömässä etäisyydessä vain häiveen siitä lohdutuksen valosta, jota Herra evankeliuminsa kautta vuodattaa syvimpäänkin murheen pimentolaan. Mutta, Valentin, jos niinkin olisi käynyt kuin pelkäsimme, olisimme sittekin nöyristyneet Jumalan edessä, ja sanoneet: Herra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty. Vaikkemme sitte enää olisi nähneetkään kasvojasi emmekä saaneet pitää sinua luonamme, olisi meidän silti ollut sanomattoman lohdullista tietää, mistä meidän oli sinua etsiminen ja mistä aikanamme sinut löytäisimme -- taivaasta, hyvästä tallesta Jumalamme luotettavissa käsissä. Mitenkäs nyt, mikä nyt on lohdutuksenamme ajatellessamme sinua, sano se, poikani?"

Valentin muuttui kasvoiltaan ja hän sopersi ällistyneenä:

"Mitä tarkotatte, isä. Minä en tajua mihin sananne tähtäävät?"

Silloin otin häntä kädestä ja sanoin: "Näetkös, poikani, sinä olet taaskin sairaana, sairastat _kuolintautia_, ja meitä vapisuttaa ajatus, että milloin hyvänsä saatamme sinut kadottaa. Mutta tällä kertaa ei taivaallinen Isä tahdo temmata sinua sylistämme, vaan sielusi vihollinen, joka on murhaaja alkuansa, joka kauan on vaaninut jälkiäsi ja on nyt valmiina nielemään sinut saaliinansa. Minä kuulin eilen omin korvin sinun ruvenneen ystävyysliittoon miehen kanssa, joka on myönyt sielunsa saatanalle, joka ei välitä Jumalan sanasta ja käskyistä, joka on irstas veijari, peluri ja kiroilija, Beliaalin lapsi, jonka kasvoja ainoastaan tarvitsee nähdä päättääkseen minkä hengen lapsia hän on. Ja semmoisen rinnalla tahdot sinä, poikani, joka olet luu meidän luustamme ja liha meidän lihastamme, elää maailmassa. Katsos, siinä syy huolestumiseemme, emmekä tällä kertaa huomaa edes lohdutuksen häivettäkään." Näillä ja monilla muilla sanoilla, jotka Herran Henki ja hellä, murehtiva isänsydän minussa herättivät, puhuttelin häntä sekä pyysin ja kehotin, ettei hän hylkäisi vanhan isänsä neuvoa, vaan heti luopuisi jääkärin toveruudesta. Muutoin oli hän saattava harmaat hapsemme murheella hautaan.

Hän vastasi: "Jumala varjelkoon, että minusta tulisi kelvoton poika tahi jumalaton ihminen. Ymmärränhän minä mitä minun tulee tehdä ja mikä on oikeaa -- siitä ei minua järkähytetä hiuskarvan vertaa. Mutta ystävällistä väliä jääkärin kanssa en voi rikkoa, sillä minun on häntä kiittäminen hengestäni. Hänen uskonnollisia mielipiteitänsä en hyväksy enkä häntä aio pyytääkään rippi-isäkseni tai sielunhoitajakseni, tahdon vaan seurustella hänen kanssansa niinkuin hyvän toverin ainakin. Myönnän, että hän mielellään pelaa ja että hän usein juo enemmän, kuin mitä janottaa, eikä hän aina käytä tarpeeksi hienoa puhetapaa, mutta semmoista on katsottava sormien läpi kun hän muuten on rehellinen mies ja uskollinen toveri. Se mies on haistanut ruudin savua ja nähnyt eläissänsä paljo, mitä ihmiset, tuntematta maailman menoa, eivät aavistakaan. Älkää minun tähteni siis, rakkaat vanhemmat, olko huolissanne, älkääkä vaatiko, että minun ainoana ilonani olisi raamattu ja virsikirja, niinkuin Veit Geissendörfer vanhuksen. On hänkin nuoruudessaan ollut toisenlainen. Pitäisi sitä toki sallia nuorisollekin jotakin iloa elämästä, Muuten, isä, voitte kääntyä esimieheni, kaupunginvoudin, puoleen ja ottaa häneltä tarkempaa selkoa minusta -- enkä luule teidän koskaan saavan kuulla semmoista, mikä olisi nimellenne häpeäksi."

Jälkimäisestä väitteestänsä sanoin minulla olevan niukalti lohdutusta, sillä joskin kaupunginvouti porvarina oli tunnettu hyväksi ja oikeutta harrastavaksi mieheksi, niin puuttui häneltä kokonaan kristillistä totisuutta, eikä hän anna sille muissakaan arvoa. Sitä paitsi koetin tehdä hänelle selväksi, että kaikki mitä hän oli puhunut, oli paljasta kielenpieksäntää ja röyhkeätä kerskausta, että hänen elämänkäsityksensä, Jumalan sanan kannalta arvosteltuna, kaikittain oli kiero ja nurinkurinen, ja kuinka mahdoton ihmisen on sotia pahuutta vastaan muilla aseilla kuin Jumalan sanalla ja rukouksella, niillä aseilla, joita hän halveksi. Lopuksi muistutin häntä vakavasti, että ellei hän piakkoin tee parannusta, niin hänen kohtalonsa oli surkealla tavalla tuova ilmi sen lauseen totuuden, joka sanoo: Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mutta mitä hyvänsä sanoin, kaikki oli kuin tuuleen puhuttua.

Poika poloiseni oli kääntänyt sydämensä pois elävästä Jumalasta ja samalla tietysti vanhemmistaan. Ja vaikka hän näki, kuinka kovasti hänen huikentelevaisuutensa murti mieltämme, niin meidän suhteemme hän oli aivan välinpitämätön. Entisten ystäväinsä parissa hän ei enää viihtynyt. Yksin vanhaa Veitiäkin, joka oli rakastanut häntä kuin omaa poikaansa, hän karttoi, sillä Veit oli kerran varottanut häntä jääkärin seurasta. Kuinka monta laulua vanhus olikaan opettanut hänelle pitkinä talvi-iltoina, ja keväisin kyhäillyt hänelle konstikkaita viheltimiä!

Toimituspaikastaan päästyään Valentin haki hetikohta jääkärin ja vietti hänen kanssaan loppuosan päivää ja hyvän veron yötäkin, pelaten, juopotellen. Rehellisten ihmisten varotuksiin hän vastasi ilkunnalla ja haukkumasanoilla ja ennen pitkää alkoivat oikein ajattelevat henkilöt pitää häntä huijailevana velikultana. Kaupunginvouti yksin oli asiasta eri mieltä. Hän vakuutti nuorukaisen toimellisesti ja täsmälleen toimittavan tehtävänsä -- hänen säännötöntä elämäänsä katseli hän sormiensa lomitse. Paha hedelmä sai häiriintymättä kehittyä ja kypsyä, jonka kaupunginvouti aikanansa sai häpeäksensä ja vahingoksensa kokea sekä me, hänen poloiset vanhempansa, suureksi suruksemme tuntea. Kaupunginvoudin täytyi viimein myöntää todeksi tunnettu sananparsi: "Ei savua ilman tulta."

Mutta ennenkun jatkan kertomustani, tahdon omistaa muutaman sanan vanhan, uskollisen ystäväni, portinvartija Veit Geissendörferin muistolle, jonka nimen olen jo monta kertaa maininnut. Sen miehen vertoja ei lie monta ollut maailmassa.

Seitsemäs luku.

Portinvartija.

Jos suot mun vanhaksi, Jos annat elää kauan, Niin tule turvaksi Ja olo vahva sauvan'! Suo kärsivällisyys Sinuhun luottava, Suo kunnialla myös Hiuskarvain' harmeta!

Kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä v. 1632 lähti kaupunginvouti Würzburgiin, jossa hänen oli nostettavana lähes tuhannen taalerin suuruinen rahamäärä sinne sijoitetulle sotaväelle hankkimistaan ohrista, kauroista ja viinistä. Seuraavana tiistaina oli rahat jätettävät Speckfeldiin, mistä ruhtinas oli luvannut käydä niitä noutamassa. Ajan rauhattomuuteen nähden oli asia päätetty toimittaa salateitse. Asiasta ei ollut tietoa muilla kuin pojallani, johon kaupunginvouti yhä edeskinpäin luotti, valiten hänet matkakumppanikseenkin. Minä olin edellisenä päivänä lausunut paheksumiseni siitä, että Herran päivänä oli ryhdytty maalliseen toimeen, mutta poikani väitti kaupunginvoudin sanoneen: "Herraspalvelus on tärkeämpi jumalanpalvelusta."

Iltapäivällä oli Margareeta lähtenyt lasten kanssa pieneen viinitarhaamme kävelemään, ja kammarissa yksin istuskellessani muistui niin elävästi mieleeni saarna, jonka puolipäivä-jumalanpalveluksessa olin kuullut.

Arvoisa vanha pastorimme Hieronymus Theodorikus saarnasi nimittäin päivän tekstin johdosta, joka kuten tiedetään, puhuu Jerusalemin hävityksestä. Tutkimusaineessaan hän sattuvasti kuvasi evankeelisen kirkkomme olevan samallaisessa tilassa, kuin Jerusalemi, jota viholliset saartoivat ja piirittivät joka puolelta. Lopuksi hän vakaasti terotti kuulijoittensa mieleen valvomisen ja rukouksen tärkeyttä, että he paremmin kuin Jerusalemi tuntisivat etsikkoaikansa ja jo siitä päivästä rupeisivat ajattelemaan mitä heidän rauhaansa kuuluu. Veisattiin virsi: "Te synnin orjat, herätkäät ja kiirehesti lähtekäät jo luoksi ystävänne", ja tuota ihanaa melodiaa uruilla säestäissäni, valtasi sydäntäni niin suuri ahdistus ja mielenliikutus, että kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Urut voivat todellakin puhua kieltä yhtä selvää kuin sanakielikin -- tulkitsevatpa välistä sitäkin, mihin sanat eivät riitä. Niin usein kun kuulen tuota virttä, tuntuu minusta maa ikään kuin vapisevan, haudat aukenevan ja ylienkeli huutavan eläville ja kuolleille: "Katso, ylkä tulee; menkää ulos häntä vastaan!" Se on lutherilainen Dies irae ylistyslaulu [munkki Tuomas Celanolaisen sepitsemä hymni, jota alkusanojensa mukaan sanotaan "Vihan päiväksi" (Dies irae). _Suom_.], jota ei kenenkään ihmislapsen pitäisi voida kuulla ajattelematta, että meidän kaikkien on ylösnouseminen Kristuksen tuomioistuimen eteen.

Istuessani ja miettiessäni -- saarnaa, veisuuta ja ahtaita aikoja, astui vanhus Veit Geissendörfer kammariini, asetti nurkkaan keppinsä ja rupesi viereeni istualle. Hän oli seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt, mutta ikäisekseen vielä reipas ja voimakas. Nuorempana hän oli herra Konrad v. Limburgin aseenkantajana ottanut osaa retkeen kristikunnan perivihollista, Turkkia vastaan ja palvelusaikanansa ollut tunnettu urhoolliseksi soturiksi. Kerran hän miehekkäällä rohkeudellaan ja nerokkaalla maltillisuudellaan pelasti herransa varmasta kuolemasta; mutta hän ei ollut niitä pöyhkeileviä sotureita, jotka kerskaavat urostöillään ja niin usein kertovat sepustettuja juttujaan perättömistä sankariteoistaan, että viimein itsekin uskovat niitä tosiksi. Veit oli luonteeltaan totuutta harrastava, rehellinen ja Jumalata pelkäävä mies, joka inhosi maailman kevytmielistä touhinaa ja odotti iälliseksi joutuneena Simeonin lailla pääsevänsä rauhaan. Kolmikymmentä vuotta sitten hän erosi sotapalveluksesta ja sai senjälkeen tärkeän portinvartijaviran kaupungissamme hoidettavakseen.

Veit vanhus oli lastenkin hyvä ystävä ja rakasti sanomattomasti minunkin poikiani, Valentinia ja Johannesta.

Ei kellään ole syytä väittää minun erinäisemmin suosivan sotaväkeä, mutta tässäkin säädyssä on joitakuita, joissa Jumalan armon oikealla käyttämisellä hyvä omatunto, sydämen puhtaus ja mielen siveys ovat säilyneet. Voinpa sotavanhusten suhteen väittää, että olen heissä, useammin kuin muissa, tavannut oikeata lapsekasta yksinkertaisuutta.

Kun jumalanpalveluksen päätyttyä salpa otettiin portin edestä pois, niin vanha portinvartija tuli tavallisesti joka sunnuntai- ja juhlapäivä minun luokseni kotiin, viettääksensä rauhaisan hetken minun parissani iloisessa kanssapuheessa. Tänäpänä hänellä oli nähtävästi erikoisempaa sydämellään, sillä hän oli tavallista hiljaisempi ja niukempi sanoiltaan ja kysyttyäni mikä häntä vaivasi, sanoi hän nähneensä erimerkillisen unen, jonka hänen omilla sanoillansa nyt kerroit Näin se kuului:

"Istuessani yöllä viime keskiviikkoa vasten odottamassa Würzburgista tulevaa postivaunua, rupesi minua uni painostamaan, niin että nukuin penkille, jolle olin istuutunut. Olin silloin seisovinani vahtia synkässä metsässä, niinkuin minun Unkarissa usein oli täytynyt olla sotapalvelukseni aikana, ja siellä näin pienen poikasi Johanneksen istuvan puun juurella syli täynnä kukkia. Äkkiä syöksi verenhimoinen susi kita ammollansa hänen päällensä, ja poika alkoi täyttä kurkkua huutaa: 'Veit, auta, auta!' Minä riensin avuksi, hyökkäsin hukan kimppuun, mutta en jaksanut sitä voittaa, vaan jouduin itsekin pedon raadeltavaksi sittenkun keihääni oli murtunut kuin oljenkorsi sen hampaissa. Pian senjälkeen olin makaavinani kaupunkimme portin vieressä pienen asuintupani oven edessä. Samassa sinä, Ulrik, astuit ruumiini luo ja sanoit: 'Pankaa Veit hautaansa, mutta noutakaa ensin soittajia ja haudatkoon hänen komppaniansa hänet sotilasten tavan jälkeen, sillä Veit on soturi vanhastaan ja on kuollut soturin kuoleman.' Mutta kiväärin laukaukset kumahtivat niin kummallisesti ja sitä paraillaan ihmetellessäni heräsin. Olin kuullut portilta kuormurin kolkutusta, sillä hän oli jo hyvän aikaa vartonut vaunuinensa siellä päästäksensä sisään. Luulen tätä unta merkiksi Jumalalta, että minun ennen pitkää on kulkeminen kaiken maailman tietä."

En rohjennut olla niin julkea, että olisin vanhan ystäväni unta ruvennut selittämään, mutta vakuutettuna siitä, että unia, jotka kehottavat meitä pitämään vaaria sielustamme, ei ole halveksittava, vaan että ne usein kulkevat viesteinä tahi viittauksina Jumalalta -- onhan Jumala usein unien kautta istuttanut terveellistä pelkoa huikentelevaiseen maailman lapseen, usein suloisesti lohduttanut murheellista Jumalan lasta -- vastasin:

"Unia kuin lumia, mutta saattavat ne olla Jumalastakin. Minun täytyy sittekin sanoa Joosefin tavalla: 'Jumalan on selitys.' Jos hän tahtoo, niin voitte elää vielä kauankin, mutta hiuksenne ovat harmenneet, selkänne koukistunut ja olette jo ehtinyt niihin vuosiin, joista, niinkuin saamamiehet sanovat, kaikki viehätys on kadonnut. Elonlampustanne on jo öljy loppumaisillaan ja kukaties Jumala tällä unella on tahtonut teille ilmoittaa, että hän pian sammuttaa senkin valontuikkeen. Vanha ystävä, mitäpä tuosta? 'Minä olen ylösnousemus ja elämä', sanoo Vapahtajamme, 'joka uskoo minuun, hän elää ehkä olisikin kuollut, ja joka elää ja uskoo minuun, ei hän ole iankaikkisesti kuoleva'. _Uskotkos sinä sitä_?"

"Niin, minä uskon", portinvartija vastasi: "nuo sanat toistan aina itsekseni, kun kuollutta kannetaan kaupungin portista ulos ja kuulen kirkkomaalla veisattavan:

"Rakkaamme suru, tuska nyt On viimein tässä päättynyt; Hän kantoi kuorman Kristuksen Ja nukkui Herran nimehen."

Mutta hän halusi kernaasti tietää mitä se merkitsi, kun hän unissansa oli kuullut minun sanovan, että hän kuoli sotilaan kuoleman, vaikka siitä jo oli kolmikymmentä vuotta kulunut kun hän oli ollut viimeisellä sotaretkellä mukana.

"Älkää siitä olko huolissanne", sanoin; "sanotaanhan sanassakin: 'Ei ketään kruunata, joka ei rehellisesti ole taistellut?' Jokainen kristittyhän sen mukaan kuolee sotilaan kuoleman, jos hänen viime hetkensä kohtaa hänet tappotantereella tahi tautivuoteella yksinäisessä portinvartijan mökissä. Suokoon Jumala teidän ja minun vaan rehellisesti taistella ja autuaasti kuolla!"

"Olette oikeassa", virkahti vanhus, otti keppinsä ja lähti.

Kahdeksas luku.

Hyökkäys.

Rakkaamme suru, tuska nyt On viimein tässä päättynyt; Hän kantoi kuorman Kristuksen Ja nukkui Herran nimehen.

Seuraavana päivänä vietti virkatoverini Johannes Kimtsch Winterhausenissa hopeahäitään. Hän oli kantanut ristille poikani Johanneksen, ja tämä pyysi sentähden päästä varhain aamusella viinitarhaan, tuodaksensa sieltä pari viinirypäleterttua, jotka hän edellisenä päivänä oli nähnyt olevan kypsinä; ne hän tahtoi viedä risti-isälleen, mennessänsä tälle onnea toivottamaan. Portinvartija oli luvannut laskea hyvissä ajoin hänet menemään kaupungin portista, jota öisin aina pidettiin huolellisesti lukittuna. Pojan lähdettyä matkaan nousin tapani mukaan kirkontorniin kelloja soittamaan. Samassa kuului kellojen kuminaa Winterhausenistakin, ja minä olin iloinen, että toverini juuri tänään vastasi niin täsmälleen: olimme nimittäin jo monta vuotta takaperin sopineet siitä, että aamusoitto oli oleva aamutervehdyksemme toinen toisillemme.

Sinä päivänä lähetin liikutetuin mielin hänelle tervehdykseni: joka viisikolmatta vuotta on elänyt aviomiehenä, se on paljon kokenut hyvää, jos pahaakin. Menneisyyteen päin aatokseni lennähti, muistelin sitä kun kannoimme hänen ainoan lapsensa, Udalrikuksen kirkkomaahan. Kalpeana ja lohdutonna kulki hän vierelläni ja kaikkiin lohdutuksiini ei hänellä ollut vastattavana kuin: "Udalrikus, Udalrikus, riemun juhlapuvun olen riisunut päältäni ja paneutunut murhevaatteisiin." Nyt sitä vastoin saattoi hän levollisen rohkealla mielellä lähettää minulle tervehdyksensä, vaikka minä, nähdessäni millaista hävitystä sodan kauhistus oli saattanut nuorisossamme, katsoin olevan syytä usein otaksua sen ajan olevan käsillä, josta on täytynyt valittaa: "Autuaat ovat hedelmättömät, ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet, ja ne nisät, jotka eivät imettäneet."

Kun olin soiton lopettanut ja alkanut tulla alas, pysähdyin tuokion ajaksi torniakkunan eteen silmäilläkseni kasteesta kimaltelevaa, hymyilevän raikasta seutua, joka levitteleikse silmieni edessä. Aurinko oli vastikään noussut levittäen kultaloistettaan korkealla sijaitsevain viinitarhojen yli, vaikka laakso, virta ja pienoinen kaupunki nukkuvine asujamineen vielä olivat tiheän sumuhunnun kietomina. Vastapäätä kirkkoa kohouvalla vuorella näin samassa silmänräpäyksessä poikani Johanneksen astuvan sumusta näkyviin ja lähtevän kulkemaan ylinnä vuoren laella olevaa vanhaa kivirakennusta kohden, josta oli tehty vahtikoju viinitarhain vartijoille.

Ammoisina aikoina, ennenkuin mitkään laivat vielä kyntelivät Mainjoen vesiä tahi ennenkuin viinirypäleitä viljeltiin näillä seuduin, asui, niin kertoo tarina, tuossa talossa isä seitsemän poikansa kanssa. Kun pojista varttui miehiä, asettuivat he virran äyräille asumaan, siten laskien perustuksen nykyiselle Sommerhausenin kaupungille. -- Niinkuin jo mainitsin, näin Johanneksen kulkevan taloa kohden, ja arvasin hänen päättäneen käydä toivottamassa hyväähuomenta Mündleinin Hannulle ja tämän pojalle, Klaulle, jotka olivat olleet viinitarhoja vahdissa ja sen tähden viettäneet yötä tuvassa. Pikku Johannes oli hiljaismielinen, rakastettava lapsi, tottelevainen, siivo ja luonteeltansa ystävällinen, ja olenpa vakuutettu, että Jumala oli siunauksellaan auttanut tämän lapsen kasvatusta, valmistaaksensa isänsydämelleni jotakin makeutta moniin katkeriin suruihin nähden, joita meillä oli Valentinista ollut.

Mutta poika oli tuskin päässyt kynnyksestäkään yli, kun näin hänen ryntäävän takaisin ja tulista kyytiä juosta kiitävän vuoren rinnettä alas. Hän juoksi kuin takaa ajettu naarashirvi yli kivien ja kantojen, väliin kompastuen ja taas pystöön keikahtaen, sekä heittäytyi viimein erään kiviaidan ylitse, juurikuin verivihollinen olisi ollut kintereillään. Hämmästyneenä ja kauhistuneena tuijotin tuskaisesti vuorta kohden tietämättä, mitä tuo merkitsisi ja näin samassa kaksi miestä, kroaattien hyvin tunnetut punaiset viitat yllään, tulevan ulos vahtituvasta ja lähtevän vinhaa kyytiä poikaa jälestä ajamaan; näinpä vielä toisen heistä vetävän esille pistoolin, tähtäävän häntä kohti ja ampuvan. Samassa tuokiossa kuulin valppaan portinvartijan puhaltavan hälytystöräyksen.

Minun silmäni mustenivat; sen verran olin kuitenkin tolkulla, että tiesin luodin menneen ohi määrästään, sillä poika juosta viletti yhtä hurjasti kuin ennenkin. Silloin pinnistin itseni vapaaksi huumauksestani, kiiruhdin tornin portaita alas ja juoksin, minkä jaloiltani pääsin, kaupungin portille päin ja saavuinkin niin ajoissa sinne, että sain siepanneeksi poikani syliini ennenkuin hän juoksusta uupuneena vaipui maahan.

"Tänne, hyvät ihmiset, tänne! Auttakaa, auttakaa!" kuulin Veit vanhuksen huutavan, koettaissaan kaikin voiminsa pitää vastaan, estääkseen kahta kroaattia tunkeumasta kaupunkiin; mutta nämä, joilla nyt oli parin kolmenkymmenen suuruinen miesjoukko kerallaan, työnsivät auki portit ja uhkasivat katalasti kiroten portinvartijan tappaa, jos hänen suustansa hiiskaustakaan kuuluisi. Mutta vanhus puolusti asemataan miehekkäällä uljuudella, heitti torven olallensa, töytäsi peitsen vihollista vastaan ja tiuskasi tuimasti: "Mitä asioitavaa teillä täällä on? Totisesti ette ole mitään sotilaita, kurjaa joukkiota oletten, kun hennotte hätyyttää viatonta lasta."

Silloin karjasi muudan ratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja näytti olevansa joukon johtaja:

"Pois tieltä, toverit, kyllä minä opetan häntä pilkkaamaan hänen majesteettinsa keisarin värvääjää, kapteeni Nikol Paradeiseriä ja hänen ravakoita poikiansa kurjaksi joukkioksi!" Näin sanottuaan kannusti hän hevostansa, niin että se hypähti pystöön, ja heilutti uhkaavasti miekkaansa Veitin pään päällä. Nyt aloin minäkin kaikin voimin huutaa apua. Silloin kiiruhti läkkiseppä Marks Stumpf ynnä joitakuita muita asunnoistaan ulos, mutta nähtyänsä kroaatit, jotka jo olivat tunkeutuneet kaupungin portista sisään, ja ilman aseita kun olivat, he katsoivat paraimmaksi pysyä erillään koko kahakasta.

Veit vanhus ei kumminkaan antanut niin hevillä perään, vaan asettui hajasäärin maasotamiehen tavoin seisomaan ja tähtäsi peitsellään johtajan hevoseen. Mutta kroaatti kohousi jalustimiensa varaan ja lyödä huimasi Veitiä miekallaan niin kovasti päähän, että ukko silmänräpäyksessä kaatui maahan. Sitten huusi joukon päämies:

"Maatkoon vanha narri siinä, hän on saanut ansaitun palkkansa; nyt eteenpäin, seuratkaa minua!" ja niin lähti hän täyttä neliä ratsastamaan kaupungin keskustassa olevalle kreivin linnalle päin, ja muu joukko seurasi hänen jälkiänsä.

Johannes painautui likemmä rintaani, huutaen: "Juoskaamme, rakas isä, muuten tappavat he meidät kaikki", mutta kroaatit kiitivät ohitsemme meistä välittämättä. Riensin nyt kaupungin portille katsomaan miten oli vanhan Veitin laita. Hän eli vielä; näytti olevan henkitoreissaan eikä tuntenut meitä. Mutta kun minä ja Johannes huusimme häntä nimeltä, aukaisi hän silmänsä ja puhui katkonaisin sanoin: "Siinähän olette kumpikin, sinä Ulrik ja pikku Johannes, jonka susi tahtoi niellä -- nyt on uneni käynyt toteen -- oi voi, oi voi, millaiset kauheat tuskat minulla on!"

Kehotin kuolevaa ystävääni ajattelemaan loppuansa, joka oli lähellä, ja sanoin, että nyt oli tarpeen oikein todenteolla rukoilla: "Herra Jeesus, sinulle elän, Herra Jeesus, sinulle kuolen." Hän liikutti samassa vähän päätänsä, juurikuin sanoaksensa "amen", veti pitkän huokauksen, ja sielu erosi hänen ruumiistansa. Tällä välin oli paikalle kerääntynyt useita naapureita; heidän avullaan nostimme hengettömän ruumiin ja kannoimme sen portinvartijan tupaan.

Tämän tehtyä kysyin pojaltani syytä hänen hurjaan pakoonsa vuorituvalta. Siitä hän kertoi: "Tuvan lähelle tultuani kuulin sisältä hiljaista vaikeroimista, ja avattuani oven näin Mündleinin Hannun ja Klaun makaavan lattialla, Klaulla haava rinnassansa, ylteistään veressä, eikä elon kipinätä suonissaan. Isänsä, joka niin ikään oli haavoitettu, oli satulahihnalla köytetty kiinni, ja vaikeroi ääneen. Pesävalkean ääressä loikoili pari kroaattia syöden keitosta, jonka viinitarhan vartijat olivat itseänsä varten valmistaneet. Nähtyänsä minut karkasivat he pystyyn, syöksyivät jälestäni ja ampuivat minua kohden. Kun laukaus kajahti syöksyi Lindelbachin tien viereisestä notkosta esiin joukko ratsumiehiä, jotka kaikki lähtivät minua ajamaan jälestä. Minä kun olin melkosen matkan edellä, kerkesin ennen heitä kaupungin portille, jota Veit minun varalleni piti avoinna."

Sittekun poika oli päättänyt kertomuksensa otin häntä kädestä ja kiiruhdin kotia, jossa tapasin vain vaimoni ja kaksi tytärtäni, jotka eivät tapahtumasta tienneet vielä mitään. He olivat kuitenkin peljästyksissään, nähtyänsä ensin minun rientävän torninrappusia alas ja vähän ajan perästä kroaattien kiitävän ohi. Valentin oli äskettäin mennyt ulos ottaaksensa, kuten oli sanonut, selkoa siitä missä aikeissa vieras sotaväki oli hyökännyt kaupunkiin. Kiellettyäni omaisiani lähtemästä kotoa jätin heidän toimeksensa telkitä huolellisesti portti ja läksin kansanjoukon jälestä kreivin linnalle, sittekun Hannu Mündleinin vaimolle sivumennen olin ilmoittanut hänen miehensä ja poikansa onnettoman kohtalon.

Yhdeksäs luku.

Ryöstö.

Me saaliin oivan saimme, veikot, Ratsaille siis!

_Shakespearen_ "Henrik IV".