Part 2

Sadulla on minun mielestäni vielä erinäinenkin merkitys siinä suhteessa, että nimenomaan sanotaan pelimannin _aika ajoin_ lähtevän vuoresta ja puhaltavan hornan-säveleitään maailman kuulten. Näemmehän kuinka kaikki saattaa mennä tasaista kulkuaan mainittavampaa tapahtumatta pitkän vuosisarjan kuluessa. Mutta tulee sille yhtäkkiä aikoja, jolloin hurja temmellyksen halu juovuttaa ihmiskunnan. Talonpoika ei tahdo enää astua auransa perässä, vaan pyrkii herraksi; käsityöläinen halveksii ammattiaan, joka kuitenkin kaikitenkin nojaa kultaiseen maaperään, ja antautuu haaveiluihin miten vaivatta voisi rikastua; nuorukaiselle käy elämä isänkodissa ahtaaksi; alamaiset pyrkivät mestaroimaan vallanpitäjiä, seurakunta opettajaansa -- kelvottomat luulevat olevansa maailmanparantajia ja maankiertäjä antautuu apostoliksi; halveksitaan mikä on pyhää ja heretään uskomasta ja noudattamasta taivaallisen kuninkaan lakejakin. Koko maailma hourii, pyritään korkeammalle lentämään, kuin siivet kannattavat ja nähdään kaikkinaisia haavekuvia: mies mieheltä rähistään, että isien rakentama huone on laho, että vaatetus, joka niin kauan on suojannut ja lämmittänyt ruumista, on ahdas, ollaan kerkeitä repimään ja hajottamaan, poisheittämään ja likaan polkemaan mitä esivanhemmat ovat hyvänä pitäneet, luovutaan kutsumuksesta, onni ja tulevaisuus pannaan uhkakoetuksille alttiiksi ja yleensä tahdotaan niittää sieltä, mihin ei olla kylvetty. Nämä ovat aikoja, jolloin saatana on valloitusretkillään ja hornanpilli soi, hurmaten ja lumoten ihmisiä, kunnes Korkeimman kurittava vitsa heidät jälleen palauttaa järkiinsä ja masentaa heidän mielensä.

Semmoinen aika oli meilläkin uskonsodan alkaessa, ja vaikka sodan ies jossakin määrin oli lannistanut kiihkon vimmaa, ei kansa ollut ylpeyttä seuranneesta toivottomuudesta vielä täysin toipunut. Ei haluttanut: ketään hiljaisuudessa ja rukouksessa nauttia omaa leipäänsä. Maanmies hylkäsi auransa, jättäen peltonsa orjantappuroita kasvamaan ja ryhtyi kaivamaan aarteita tai liittyi rosvoilijoihin; käsityöläinen pani höylän ja neulan syrjään ja ryhtyi valmistamaan kultaa tai harjoittamaan muita noitakeinoja; tilalliset porvarit möivät tilansa taloineen ja lähtivät vieraille maille onnensa etsintään; nuoret tahtoivat mielemmin liehua maailmalla sotaväen mukana, kuin takoa onnensa kotosalla isän ammattikunnassa. Yhtä väkinäisesti, kuin tämä suku otti Jumalan sanan vastaan, uskoi se esi-isäin kristillisiin tapoihin. Edellistä he pitivät vanhentuneina satuina, joille ei ollut annettava mitään arvoa ja jälkimäisiä narrimaisena tapana, joilla kumpaisillakin sopi mukavasti petkuttaa tyhmänsekaisia talonpoikia.

Tähän hillittömään raivostumiseen eivät vähimmin olleet syynä riettaat sotamiehet, joita vuodesta vuoteen täällä majoitettiin ja olivat herroja mielestänsä. Nämä hurjat roistot, jotka eivät peljänneet Jumalaa eivätkä ihmisiä, herättivät nuorisossa vastenmielisyyttä uskoon ja jumalanpelkoon, ahkeruuteen ja säästäväisyyteen, kuuliaisuuteen ja nöyryyteen. Nuorukainen ei ollut mies mielestänsä ennenkun oli saanut olkavyön, sulat hattuunsa ja miekan vyöllensä.

Parisen vuoden kuluttua aloin huomata, että mestari Orplich ei ollut enää yhtä tyytyväinen poikaani kuin ensi alussa. Tosin ei hänellä ollut erityistä moitittavaakaan, mutta kun pyysin häntä tarkemmin selittämään syytä tyytymättömyyteensä, sain häneltä kulloinkin seuraavan vastineen: "Minä en saata hänestä enää pitää, hänellä ei ole enää halua työhön, eikä -- saattepa nähdä, -- tästä ikänä mitään hyvää seuraa." Useita kertoja kehotin Valentinia vilpittömästi minulle tunnustamaan kaikki, mutta hän keksi aina verukkeita. Sattuman kautta pääsin vihdoin totuuden jäljille.

Neljäs luku.

Valentin kirjurina.

Hän onnen jo parhaan saavutti, Sen armosta taivas häll' antoi; Mutt' orja, kaikki jolt' puuttuvi Ja raskaimman ikeen mi kantoi -- Hän suotta vaan etsivi onneaan, Saa haudan hän palkaksi vaivoistaan.

_Schiller_.

Noustessani eräänä aamuna tavallisuuden mukaan huomenkelloja soittamaan ja herättämään Valentinia, kuulin kadulta kovaäänistä puhelua ja hevosjalkain töminää. Schönbergin rykmentti, joka oli majaillut kaupungissamme miltei koko talvikauden, hankkiutui lähtöön. Joka taholla riensi ratsumiehiä ulos taloista, taluttivat hevosensa talleista ja pitelivät käsissänsä tulisoihtuja, joiden loistossa kypärit välkkyivät ja rintavarukset tulena kiilsivät. Väki kävi asemilleen aukialle kentälle kirkon edustalla, vastapäätä ikkunoitani. Eversti Schönbergin komennettua "eteenpäin" kajahuttivat hevosmiehet torvien säesteellä sotilaslaulun, jota näinä melskeisinä aikoina varsin yleisesti laulettiin ja jossa soturin kaatumista isänmaan puolesta kiitetään mitä ihanimmaksi ja suloisimmaksi. Laulu, jonka J.W. Zinkgref on sepinnyt v. 1624, kantaa ilmeisesti sen aikakauden leimaa, jolloin se on ilmestynyt ja alkaa näin ikään:

Tääll' loppua ei jalompaa voi olla, Kuin eestä kuninkaan ja maansa kuolla; Jos niiden, eestä milloin kuolla saisin, Mä riemumiellä täältä eroaisin.

Minä olen rauhanmies, ja jos taivaallisen musiikin on vaikuttaminen jotain sydämeeni, tulee sen urkujen sävelinä tungeita sinne. Mutta kun torvien mahtava soitto ja ratsumiesten laulu niin selvänä ja täyteisenä kajahti raikkaassa aamu-ilmassa, niin tuntui minunkin mielessäni outoa herkkyyttä. Torvenäänelle on ominaista, että se sotaisella räikynnällään saa tappelunhalun ihmisessä viriämään, eikäpä yksistään ihmisessä, vaan jalommissa eläimissäkin. Raamatussa sanotaan hevosesta, että se kulloinkin, kun torvet räikyvät, kuorsuu mahtavasti jo matkojen päästä sodankahakkaa vaistoten. Enkä minä pidä sitä oikeana miehenä, jonka povessa torvien ääni ei saa rohkeuden, uljuuden tunnevireitä täyteen liekkiin leimahtamaan.

Mieli täynnä tällaisia ajatuksia menin poikani vähäiseen huoneesen, jossa tapasin hänen seisomassa ikkunansa luona, kyyneleisin silmin tähystellen poistuvia sotamiehiä. Vakaasti kehoitettuani häntä ilmaisemaan aiheen suruunsa, lupasi hän viimeeltäkin tunnustaa kaikki. Elämä, jota hänen tähän asti päivästä toiseen oli täytynyt viettää, ei tyydyttänyt häntä, se oli liiaksi kurjaa ja mitätöntä, arveli hän. Nähdessänsä sotamiesten lähtevän riemukkaasti laulellen niin kuin elonleikkuumiehet, jotka kiiruhtavat vainioilleen, niin hän tunsi itsensä kuin kahlehdituksi, torniin teljetyksi, kaihoten vapautta, iloa ja mainetta. Hän halusi mielemmin kuolla, kuin jatkaa senkaltaista elämän rehjintää. Leivinkaukalon ääressä hän ei enää halunnut seista -- kohtalonsa saattoi tuskin huonommaksi kääntyä, mutta paremmaksi kyllä.

Vihoissani kysyin häneltä, tahtoiko hän kernaammin totella rumpua niinkuin niin monet muut pahantapaiset pojat, jotka uppiniskaisuutensa takia olivat joutuneet syntiin ja häpeään ja saattaneet surua ja tuskaa isälleen ja äidilleen. Hän vastasi:

"Enpä suinkaan; äsken vasta sattui kaupunginvouti näkemään käsialani ja arveli vahingoksi, että minut oli tuomittu käsityöläiseksi. Hän sanoi mielellään ottavansa minut kirjurikseen, jos vain itselläni oli halua siihen. Olihan tuo selvä Jumalan viittaus ja teidän, isä, ei olisi asetuttava onneni tielle, vaan hyväntahtoisesti ja mielellään suostuttava ehdotukseen, että hyvällä omallatunnolla voisin uuden kutsumukseni uran alkaa. Teille, rakkaat vanhemmat, tulisi minusta silloin ihan varmaan iloa olemaan."

Näin kyllä ett'ei poikani sydän ollut uudestisyntynyt eikä nöyryyden kukka ollut siihen juuriansa juontanut, yhtä hyvin kuin tajusin, ettei kaupunginvouti ollut oikea mies parantamaan Valentinin ylpeyttä tai saattamaan hänessä oikean kristillisen mielen taimimaan. Hän oli peräti vähän elleihän ollenkaan tolkulla Jumalan sanasta ja kristillisyydestä, jos kohta hän muuten oli hyvänsävyinen, hiljaismielinen mies; mutta nykyisiin oloihin katsoen ei hänen tarjouksensa ollut ylenkatsottava. Siihen siis myönnyin, vaikka tosin raskaalla mielellä, ja lähdin kaupunginvoudin luoksi pyytääkseni, että hän ensin panisi poikani koetteelle, nähdäkseen soveltuiko hän tarjona olevaan toimeen, johon kysyttiin selvätajuista ymmärrystä ja sukkelaa, luotettavaa kättä. En salannut häneltä huolianikaan, jotka poikani aatostapa oli minussa herättänyt.

"Ulrik", hän sanoi, "te olette hurskas ja ymmärtäväinen mies tavallanne, mutta luulette, että jokaisen kelvatakseen johonkin, täytyy ajatella ja puhua kuin mikin pappi tahi koulumestari. Pojastanne ei silti ole tuleva kumpaistakaan, vaan mies, joka oivaltaa miten maailmassa on eteen päin pyrittävä -- siksipä antakaa hänen seurata taipumustaan. Eihän poika ole tosin uusi ihminen, niinkuin teillä on tapana sanoa, mutta on sen sijaan älykäs ja nöyrä, luonnostansa iloinen sekä on hänellä kunniantuntoa. Tyytykää nyt toistaiseksi siihen, niin kaikki on käyvä hyvin. Laittakaa te poika tänne, ja jos hän edelleen edistyy yhtä hyvin kuin tähän saakka, tulemme sekä te että minä saamaan kunniata hänestä."

Niin tehtiinkin. Margareeta puolisoni hymyili kyyneltensä takaa kun poika oli riisunut yltään leipurin mekon ja seisoi hänen edessään kauniissa mustassa puvussa, jonka kaupunginvouti oli hänelle teettänyt, ja miekka kupeellaan. Kaupunginvouti kehui häntä ylenmäärin, mutta minulla sitä vastoin ei hänestä siitä käsin ollut sanottavaa iloa. Mitä kauemmin hän tuli olleeksi uuden isäntänsä seurassa, sitä enemmän hänen sydämensä vierautui lapsuuden kodostaan. Ei hän tosin jumalanpelkoa pitänyt pilkkanaan, multa silminnähtävää oli, ettei hän pannut arvoakaan sille, kuin jumalanpelosta johtuu. Maine ja kaupunginvouti, kas ne hänestä olivat paljoa korkeammat, kuin Jumala ja hänen sanansa; isää ja äitiä kunnioitti hän rehellisinä, kunnon ihmisinä, mutta heidän mielipiteensä olivat hänestä liiaksi typerät ja vanhentuneet soveltuaksensa nykyaikaan. Tultuansa iltasilla kotiin ei hän enää viihtynyt sisarustensa seurassa, vaan oli tyly ja kopea heitä kohtaan. Aina keksi hän syitä lähteäksensä ulos myöhempään illalla ja palasi vasta ehtoorukousten jälkeen; samoin lähti hän jo aamusillakin varhain estyäksensä ottamasta osaa kotihartauteen. Selitettyäni mitä vauriota sanan ja rukouksen laiminlyömistä seuraa, sanoi hän isämeitää voitavan yhtähyvin rukoilla yksinäisyydessä ja että yhtä paljon kunnioittaa Jumalaa, kun toimella ja ahkeruudella toimittaa maalliset tehtävänsä.

Poikani lopulliseen kääntymiseen hyvältä tieltä ei puuttunut enää muuta, kuin huono seura, ja sitäkin valitettavasti kyllä piankin tarjoutui.

Viides luku.

Erlachin jääkäri.

Herra ei mielisty hevosten väkevyyteen, eikä hänelle kelpaa miehen sääriluut. Herralle kelpaavat ne, jotka häntä pelkäävät, ja jotka hänen laupiuteensa uskaltavat.

Ps. 147: 10, 11.

Seinsheimin ruhtinaan kartanoon oli puoli vuotta takaperin otettu uusi jääkäri, syntyänsä böömiläinen, joka sitä ennen oli palvellut sotaväessä monta vuotta. Hän kävi joka jumalainen viikon päivä kaupunkimme ravintolassa, jyllästi siellä sotamiesten kanssa, joi ja pelasi; näöltänsä hän oli kuin paha omatunto. Hän ei sanonut hyvää päivää eikä kiitoksia kellenkään eikä pitänyt ketään puhuttelun tahi vastauksen arvoisena ei majatalossa, ei liioin muuallakaan, istuihan vaan liikkumattomana ja mykkänä oluttuoppinsa ääressä, jok'ikistä ikäänkuin vihaten tai halveksien. Vasta kun pelinopat otettiin esille virkosi hän ikään kuin eloon. Vaikeata oli kumminkin sanoa kumpiko oli hirvittävämpää: kauheat kirouksetko, joita tursusi hänen huuliltaan kun hän menetti pelissä, tahi tuo ilettävä nauru, joka virnistytti hänen kasvonsa katalan näköisiksi, kun onni oli hänelle suosiollinen.

Kun kansa sunnuntaisin meni kirkkoon, niin hän seisoi majatalon edustalla, katsellen kirkkoon menijöiden jälkeen virkkamatta halaistua sanaa. Huulillansa karkelehti perkeleellinen pilkanhymy ja toisella kädellään silitteli hän halveksivan näköisesti pitkää partaansa. Kun portinvartija Veit Geissendörfer tämän johdosta ilmaisi paheksumisensa lisäten, että viranomaisten määräyksestä majatalon tuli jumalanpalveluksen aikana olla suljettuna, niin hän sylkäsi Veitille tiuskaten röyhkeästi, että kaupunginvouti saattoi rangaista häntä, jos hänen teki mieli. Omasta puolestansa sanoi hän välittävänsä viisi viranomaisista tahi heidän sunnuntaistaan.

Moisesta loukkauksesta närkästyneenä portinvartija ilmoitti asian kaupunginvoudille, tarjoutuen panemaan jääkärin kiinnikin, mutta jokainen koetti mahdollisuutta myöten karttaa tätä miestä eikä kaupunginvoutiakaan haluttanut olla missään tekemisissä hänen kanssansa, varsinkin kun jääkärillä oli sotamiesten joukossa paljon puoltajia.

Kuinka olisin voinut aavistaakaan, että mokomalla hirtehisellä tulisi olemaan jotakin yhteyttä minun rehellisen nimeni kanssa. Ja kuitenkin hänen kanssaan juuri poikani Valentin tuli läheiseksi ystäväksi. Lähimpänä aiheena siihen oli seuraava:

Jalon Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin kulkiessa joukkoinensa v. 1631 meidän paikkakuntamme läpi, hänelle kerrotuin millaiseen kurjuuteen täkäläinen porvaristo, tunnustaen samaa uskoa kuin kuningaskin, oli joutunut tavantakaa uudistuvain keisarin sotaväen majoitusten takia. Kuninkaan sydän heltyi ja hän päätti hankkia meille huojennusta; meille annettiin vapaakirja, jossa säädettiin, että Ruotsin sotaväki, jalkamiehet tahi ratsuväki, ei saanut yhteen vuoteen asettua Sommerhauseniin. Näen vieläkin edessäni hänet, tuon kunnianarvoisen, ritarillisen sotaurhon, kuinka armiaasti ja alentuvasti hän otti kuultaviinsa värisevän pormestarimme valituspuheen ja, kääntyen sitten upseereihinsa, lausui jaloa harmistumista osottaen:

"Olisipa meidän puoleltamme kovasti huonoa, jos me ruotsalaiset jättäisimme uskonveljillemme yhtäläisen muiston jälkeemme, kuin keisarin väki, -- Jumala siitä varjelkoon! Meidän on hankkiminen apua näille poloisille ihmisille."

Monet porvareista, jotka ruotsalaisten lähetessä pakenivat kaupungista, tulivat nyt takaisin luottaen kuninkaan sanoihin; otettiin niin ikään esille mitä ruokavaroja vielä oli jälellä sekä rahat ja kalleudet, jotka olivat siellä ja täällä kätkössä olleet. Luultiin näet pahimmasta nyt päästyn. Mutta ei aikaakaan niin saapui kaksi ruotsalaista majoitusmestaria ilmoittaen, että neljäkymmentä rakuunaa oli heidän perästään tulossa, ja käskivät kaupungin asukkaita heti toimittamaan viiniä ja lihaa miehistölle sekä rehua hevosille. Kaupunginvouti näytti Kustaa Aadolfin antamaa vapaakirjaa, mutta sitä ei huolittu ottaa huomioon. Hätä ei lue lakia, oli heidän ainoa vastauksensa ja vielä he väittivät, ettei heidän kuninkaansa, jos hän olisi saapuvilla, estäisi sotilaitaan hankkimasta itselleen tarpeellista virkistystä; sitäpaitsi oli kuningas tätä nykyä kaukana Reinin seuduilla päin. Kun majoitusmestarit olivat tehneet tehtävänsä, lähtivät he ravintolaan, missä jääkäri, joka tavallisuutensa mukaan istui oluttuoppinsa ääressä, hetikohta liittyi heihin.

Muudan ruotsalaisista sotureista, eräs torvensoittaja, joka oli tuokion aikaa terävästi silmäillyt jääkäriä, lausui yhtäkkiä:

"Eikö teidän nimenne ole Frans Sorawitz, ja ettekös palvellut Friedlandin herttuan aikana?"

"Aivan niin", jääkäri vastasi.

"Sittepä olettekin sama konna, joka Helmstädtin luona salaa ampui kuoliaaksi everstini, kun v. 1626 Tanskan kuninkaan käskystä saavuimme luoksenne sovintoa hieromaan", huusi torvensoittaja vihasta vapisevalla äänellä, "nyt vaadin maksua siitä" -- ja samassa veti hän miekkansa ja hyökkäsi jääkärin kimppuun. Tämä torjui iskut kuvetapparallaan ja hirveä rytäkkä leimahti nyt ravintolassa. Riidasta uhkasi sueta yleinen kahakka, sillä laittoman majoituksen tähden vihoittuneet porvarit kävivät jääkärin puolelle, mutta silloin kävi toinen ruotsalaisista väliin ja ehkäisi riidan jatkumasta. Torvensoittaja vannoi kuitenkin vielä kalliisti kostavansa jääkärille sekä porvaristollekin, joka tahtoi suojella moista roistoa. Jääkäri selitti puolestansa, mitä ruokottomimpia kiroja käyttäen, että torvensoittaja, tavatkoon hän tämän missä tai milloin hyvänsä, saisi saman kohtalon kuin everstinsäkin. Sitte kiipesivät ruotsalaiset ratsujensa selkään ja ajoivat täyttä nelistä ulos kaupungista.

Sillä välin oli porvareita kokoontunut aukialle kadulle, jossa he vilkkaasti keskenänsä neuvottelivat millaisiin toimiin olisi viisainta ryhtyä olevina ahtaina aikoina. Yksi neuvoi yhtä, toinen toista. Vanhemmat porvareista soimasivat niitä, jotka olivat puolustaneet jääkäriä ja tarpeettomasti ärsyttäneet ruotsalaisia. Jääkäri, ollen hänkin samassa joukossa ja ääneti kuunneltua tähän saakka neuvottelua, puhui seuraavaan tapaan:

"Mitäs pelkurimaisia raukkoja te oikeastaan olette, kun turhanpäiten pauhaatte tuosta ruotsalaisesta joukkiosta, joka kuitenkin pisimmän aikaa on täällä oleskellut? En ole ainoankaan suusta vielä kuullut oikeata miehen sanaa. Mitä varten teillä on muurit, tornit ja lujat nyrkit, jollette aio käyttää niitä? Antakaa minulle kuusi nuorta miestä, joilla on sen verran rohkeutta, että uskaltavat laukaista kiväärin, niin minä kerrassaan autan teitä tästä pälkähästä. Jolla on rohkeutta, tulkoon tänne luokseni!"

Puhe vaikutti kuin ruutipataan singonnut säen. Poikani Valentin seisoi tuokiossa hänen vierellään ja hänen kerallansa kuusi nuorta miestä, jotka korkean juhlallisesti lupasivat tekevänsä, mitä rohkeilta miehiltä voi vaatia ja tahtoivat puolustautua viimeiseen hengenvetoon asti. Huimaavan nopeasti riensivät nuorukaiset sekä jotkut iäkkäämmistäkin noutamaan pyssyjä, piilukeihäitä ja peitsiä, telkesivät portit ja asettuivat kovasti huutaen muurin suojustan taaksi seisomaan. Poikani ja hänen kuusi toveriansa asettuivat jääkärin keralla suuren portin viereen vihatuita kuokkavieraita odottamaan.

Illansuussa nähtiin ruotsalaisten tulevan tietä pitkin Ochsenfurtista päin. Vastarintaa kohtaamatta ratsastivat he ihan portille asti. Kaupunginvouti oli ankarasti kieltänyt väkivaltaa käyttämästä muutoin kuin äärimmäisessä hädässä. Havaittuansa että portti oli suljettu, ruotsalaiset kauheasti kiroten ja sadatellen vaativat sen aukaisemista. Kaupunginvouti luki silloin korkealla äänellä kuningas Kustaa Aadolfin kaupungille antaman vapaakirjan ja lupasi heti toimittaa heille leipää, lihaa ja tynnyrin viiniä, jos he rauhallisesti lähtisivät etemmäksi. Mutta ruotsalaiset huusivat, että porvarit olivat kavaltajia ja laukasivat kiväärinsä ilmaan; etumaisina olevat kiipesivät maahan hevostensa selästä ja hankkiutuivat porttia räjähyttämään.

Samassa tuli vuorta alas muudan Klaus Mändlein niminen nuori mies, vetäen puukuormaansa; hänellä ei ollut aavistusta siitä, mitä kaupungin portilla tapahtui; hän oli jo aamusta varhain lähtenyt metsään. Kun ratsuiltansa maahan kiivenneet ruotsalaiset huomasivat hänet, niin he törmäsivät häntä vastaan, köyttivät ja raahasivat hänet toveriensa luo. Lyhyen neuvottelun jälkeen ratsasti torvensoittaja muurin lähitteelle ilmoittaen, että jos kaupungin porttia ei heti avata, panevat he vangin ensin "laulamaan" ja sitte hirttävät hänet lähimpään puuhun niinkuin koiran. Poikani kysyi jääkäriltä mitä he tarkottivat sillä, että panevat Klaun "laulamaan." Vankia laulattaminen merkitsi sotaväen kielellä sitä, että hänen kielensä puhkaistaan ja reikään pujotellaan jousi, jota vedetään sitte edestakaisin, jolloin tuskan äärettömyys pusertaa vankiraukan povesta sydäntä raastavat tuskanhuudot.

Tämän kuultuansa Valentin huusi kovalla äänellä: "Toverit, auttakoon meitä Jumala niin totta kuin nyt tahdomme auttaa veljeämme! Eespäin, eespäin, pelastamaan häntä noiden konnien käsistä!"

Näin huutaen hän ryntää muurilta alas, ja ennenkun kukaan oli kerinnyt estää, kiskotaan pönkät portin päältä pois ja vähäinen puolustajajoukko syöksyy kovasti huutaen ulkopuolella portin olevain ruotsalaisten päälle. Näille harvoille nuorukaisille olisi peli saattanut käydä vaaralliseksi, ellei jääkäri, heti heidän törmättyään yhteen ratsumiesten kanssa, olisi käskenyt suojuksen takana seisovia porvareja laukaisemaan kiväärejä. Pamauksen kuultuaan ruotsalaiset peräytyivät, vaikkei kehenkään heistä sattunut, mutta jääkäri, joka sill'aikaa oli tarkasti pitänyt silmällä torvensoittajaa, laukaisi kiväärinsä ja ampui luodin hänen päähänsä, niin että torvensoittaja ääntä päästämättä suistui kuolleena hevosensa selästä. Soturit sieppasivat mukaansa toverinsa ruumiin ja lähtivät täyttä nelistä ajamaan kaupungista pois, välittämättä vangistansa sen enempää. Mutta Valentin tovereineen nosti pelosta puolikuolleen Klaun maasta, ratkoi auki köydet, joilla ruotsalaiset olivat hänet sitoneet ja vei hänet kerallansa kaupunkiin.

Kun porvarit alkoivat vastarintaan varustautua, lähdin minä kotiin. Joskaan en kehottanut ryhtymään näihin toimiin, en kumminkaan pitänyt vääränä rukoilla väestömme puolesta, niinkuin Mooses rukoili Israelin lasten edestä heidän sotiessaan amaleekkilaisia vastaan, ja vaimoani ja lapsianikin kehotin yhdessä kanssani rukoilemaan. Kuulimme sitten laukauksia ja kotvan sen jälkeen kovaa, yhtämittaista huutoa, niin että vaimoni, luullen vihollisjoukon hyökänneen kaupunkiin, tärisi kuin haavan lehti ja tukkesi molemmat korvansa käsillään. Mutta kun pauhina läheni, havaitsimme että se oli ilohuutoa. Kiiruhdimme ulos ja näimme paljon kansaa tulevan yläportilta päin. Etumaisina joukossa kulkivat jääkäri ja poikani Valentin käsikkäin, heitä seurasi Klaus, joka vapisi vielä koko ruumiissaan, sekä nuo kuusi nuorta miestä, ja joukon jatkona suunnaton ihmislauma, joukossa vaimoja ja lapsiakin. Kaupunginvouti oli niin ikään kulkenut virran mukana ja nähtyänsä minut, riensi hän esiin, ravisti kättäni ja sanoi:

"Koulumestari, teidän pojallanne on sydän kohdallaan. En totta maarin unhoita koskaan hänen miehekästä esiintymistään tämänpäiväisessä ottelussa." Sitte kertoi hän ylistellen Valentinin urosteosta, ja hänen puhettansa kannatti ympärillä seisova taaja joukko, kehuen ylenmäärin poikani jaloa sydäntä ja häikäilemätöntä rohkeutta. Kysyttyäni mihinkä tämä suunnaton saattojoukko nyt oli menossa, vastasi kaupunginvouti:

"Majataloon -- siellä on nuorten miestemme tyhjennettävä ruotsalaisille luvassa ollut viiniaami; onhan kaupunkimme urheille puolustajille edes jonkunlaista hyvikettä hankittava."

Iloni, kun poikaani ylenmäärin kiiteltiin, ei ollut vallan puhdas -- olinhan nähnyt hänen tulevan käsikkäin jumalattoman jääkärin kera. Minusta olisi myöskin ollut sopivampaa, jos väestö olisi kokoontunut kirkkoon Herralle, Israelin pelastajalle, kiitostansa julkituomaan, kuin mennyt ravintolaan tuhlaamaan aikaa turhuuteen, sillä Hän se pelasti kaupunkimme uhkaavasta vaarasta, eikä Valentin eikä liioin jääkäri. Mutta kaupunginvouti pyysi minua tällä kertaa synkistä mietteistäni luopumaan ja lausuttuansa: "Suotakoon nuorisollekin jotain iloa", hän liittyi jälleen riemukulkueesen. Majatalossa alkoi nyt juominen ja mässääminen, reuhaaminen ja riemuileminen, jolle ei ollut loppua tulla. Täten osottivat he iloaan hädästä pelastumisen johdosta. Joitakuita lienee ollut, jotka sydämessänsä antoivat Jumalalle kunnian, mutta ei ainoatakaan, joka julkisesti olisi uskaltanut tunnustaa kiitollisuuttansa hänelle, paitsi Ebelingin Hannu, torninvartija, joka ylhäiseltä olinpaikaltaan iltasilla puhalsi tuon ihanan virren: "Käy nyt sieluni ja mielen', Herraa kunnioittamaan!" jota hänen oli tapana puhaltaa milloin kaupunkimme ylitse rajuilma oli riehunut tekemättä vahinkoa.

Poikani tuli kotiin vasta myöhään puoliyön jälkeen, silläkin kertaa jääkäri seuramiehenänsä, joka portilla erotessa lujalla kädeniskulla jätti poikaani hyvästi, virkkaen:

"Sen sulle sanon, että sittekun sotapalveluksen hylkäsin, olen aina etsiskellyt itselleni toveria, jonka seurasta olisi hitusenkaan kunniaa, mutta tänään vasta olen semmoiseen yhtynyt. Olkaamme täst'edes tovereita." Vähältä etten huutanut niin paljon kuin kurkustani lähti: "Poikani, jos pahanjuoniset sinua houkuttelevat, älä suostu heihin!" Mutta Valentin vastasi:

"Tuohon käteen, niin olkoon."

Kuudes luku.

Varotus.

Tuo mies on piikana, niin röyhkeästi Kaanaaksi puhelee -- hänt' siedä en.

_Alkemisti_.