Part 11

Ratsumestari vastasi: "Se mies on ollut erään itävaltalaisen vapaajoukon johtajana ja elusti parhaillaan joukkoinensa Breisachissa, kun ruotsalaiset piirittivät tämän kaupungin, mutta sittekun linna oli antautunut, hän meni varustusväen puolelle, koska se sopimuksen mukaan oli sallittu poislähteville. Koska hän kumminkin jo oli tehnyt itsensä syypääksi monenlaisiin konnantöihin eikä hyvät sanat tahi rankaisut tehonneet häneen vähääkään, oli everstin pakko alentaa hänet alhaiseksi sotamieheksi. Menen yhtäkaikki itse häntä katsomaan." Sitte menimme kolmenkesken sairaan luo.

Täällä kohtasi meitä kauhistava näky. Sairas oli istuallaan sängyssä ja tahtoi väkisin karata ylös, mutta kaksi toveriansa piti häntä kiinni; vaahtoa tursusi hänen suustaan ja hänen silmänsä mulkoilivat hurjasti. "Pois tieltä, pois tieltä", huusi hän käheällä äänellä, "pois tieltä, ukko! Enkös jo kerran halaissut kallosi? -- katsos kuinka verissä harmajat hiuksesi ovat -- ja nyt olet taas elävänä, ja seisot siinä valkoiseen paitaasi puettuna ja ojennat kuivuneen, luisevan kätesi minua kohden, kuin mikin pellonpelätti, säikäyttääksesi hevostani! -- Eespäin, eespäin, uljas komppaniani! Kannukset kylkeen survaiskaa! Tänään lähtee tukaattia -- _kaikki_ jaetaan veljellisesti -- mutta vihreätakkinen jääköön yksin minun osalleni. Kouraise häntä takaa päin, toveri. Minä kuristan häntä kurkusta -- niin, asetuppa nyt vaan vastarintaan, Frans, nyt on viime hetkesi tullut! --- meitä on kaksi yhtä vastaan -- ha, ha, ha! katsos miten silmänsä mullistuvat kuopistaan! -- noin vaan, annas hänen maata siinä, hän ei enää ylösnouse. Mutta ukko, hän on vironnut jälleen eloon, hänen tarvitsee saada vielä läimäys! Päästä minut sivu, sinä tunnet hyvin minua!"

"Herran tähden", huusin minä, "tuohan on Nikol Paradeiser, joka tappoi Veit vanhuksen!"

"Nikol Paradeiser", huusi haavoittunut taasen, "kuka konna sen nimen on teille kannellut? Sinä valehtelet, minä olen gordonilainen rakuuna! Hyvät toverikullat, vierittäkää syrjään tuo kivi, ettei hevoseni kompastu siihen, voi, vierittäkää syrjään se, sanon minä, vierittäkää syrjään se! -- Kas niin, nyt on hyvin -- uh, siinäpäs se on taaskin! -- Hei, kiidä, huima ratsuni! Voi päätäni, voi päätäni, oi, oi, oi! -- Heitä irti minut, vanha löntti, sin' et kumminkaan minulle mitään mahda."

"Jumalan tuomio, herra ratsumestari", sanoin, "minä näin omin silmin, kun tämä mies teki murhan Sommerhausenin portilla."

"Niin, Jumalan tuomio se on", vakuutti kauhusta vavisten toinen sairasta kiinni pitelevistä sotamiehistä, ja kylmä hiki virtaili hänen otsallaan; -- "minä olin silloin hänen ratsupalvelijanaan. Ja minä voin vaikka vannoa, että vanhus, jonka hän murhasi, tänä aamuna seisoi portilla, kun me ratsastimme kaupungin läpi, ja hän kohotti kättänsä ikään kuin uhatakseen häntä. Me puhelimme juuri tuosta vanhasta jutusta, kun Paradeiser yhtäkkiä huudahti: 'Tuossa hän seisoo.' Olin peljästyksestä melkein kuin halvaantunut, sillä ukko seisoi tosiaankin siinä ilmielävänä."

"Ei", vastasin minä, "Veit vanhus _ei seisonut_ siinä -- vaan paha omatuntonne loihti eteenne hänen kuvansa; valkoinen ovi on kuvastanut haamuna teidän silmiinne. _Autuaat ovat kuolleet, jotka Herrassa tästälähin kuolevat_. Mutta raamattu todistaa, että Herra on jumalattomille antava 'pelkääväisen sydämen' ja 'kuihtuneen sielun', niin että värjyilevän lehden kahina on vainoava heitä, ja heidän pitää pakeneman niinkuin miekkaa pakenisivat, ja kaatuman miss' ei kukaan aja heitä takaa."

"Ei kukaan aja heitä takaa?" huusi haavoittunut; "tuossahan hän seisoo! Eikös se ole hän? Mutta min' en aiokaan antautua takaa ajettavaksi -- vuotas, tuosta saat hengenloppu-iskun -- tuosta saat -- tuosta saat" -- ja jättiläisvoimalla hän sinkautti molemmat sotamiehet luotansa, ja syöksyi ylös sängystä? Ratsumestari riensi häntä hillitsemään, mutta ennenkun hän oli saanut teutovasta kiinni, kaatui houraileva maahan, ja iski päänsä lattiaan niin että jymähti -- ja kuoli.

Moinen hirvittävä Jumalan tuomio silmäimme edessä ei kukaan meistä pitkään aikaan saanut sanaa suustaan, vaan seisoimme kuin salaman satuttamina. Vihdoin käski ratsumestari sotamiesten nostaa kuollut lattialta ja panna hänet sänkyyn. Mutta pastori ja minä lähdimme takaisin Sommerhauseniin, sittekun olin sanonut hyvästi ratsumestarille siltä varalta, etten sattuisi häntä enää näkemään.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Loppu.

Suo, Herra, ruumiilleni Lepoa haudassa, Suo, Jeesus, sieluseni Tykönäs asua.

Seuraavana aamuna olivat poikani maalliset jäännökset saatettavat viimeiseen leposijaansa. Ratsumestaria ei kuulunut, joten otaksuin hänen saaneen määräyksen lähteä ja poistuneen joukkoinensa.

Ebelingin Hannu oli sirostanut vaimoni ja lasteni kuin myös Veit vanhuksen haudan ja koristanut ne kauniilla kukkasilla. Valentinin toivomuksen mukaan oli hänelle hauta varattu äitinsä ja veljensä Johanneksen välille. Kaikki kaupunkilaiset, eli oikeimmiten niin monta kuin rutolta ja nälänhädältä oli säilynyt, kokoontuivat kello yhdeksän ajoissa saattamaan vainajata hautausmaahan; monet pistäysivät ruumishuoneesenkin nähdäksensä vielä kerran hänen kasvonsa ennenkuin hän peitettiin maan poveen. Niiden joukossa oli muun muassa Hannu Mündleinin leski. Kysyin häneltä, kantoiko hän vielä vihankaunaa tätä Herran niin kovasti kurittamaa kohtaan siitä, että tämä oli syyllinen hänen poikansa kuolemaan; hän vastasi: "Jumala minua semmoisesta varjelkoon! Ajattelen perin vastoin kuinka hän, ruotsalaisten rynnätessä kaupunkiin, oman henkensä uhalla pelasti poikani varmasta kuolemasta." Ja muillakin läsnäolijoilla oli jokaisella kerrottavana joku ystävyyden osotus tahi muunlainen palvelus, josta heidän oli Valentinia kiittäminen. Tämähän kaikki oli minulle suureksi lohdutukseksi murheessani.

Yhdeksän lyönnillä kuultiin raskaita määräperäisiä askelia kadulta ja jonkun mahtipontevalla äänellä komentavan: "Seis." Nämä olivat ruotsalaisia rakuunoita, Valentinin entisiä tovereita, jotka täydessä paraatiunivormussa, miekankahvat suruharsoon verhottuina marssivat kaupunkiin. Ratsumestari tuli kohta perästä, seurassansa kymmenen rakuunaa, joista eräs kantoi haarniskaa, miekkaa ja kannuksia. He loivat vielä kerran katseen kuolleesen toveriinsa ja asettuivat sitten, äänettöminä ja totisina, riviin molemmin puolin kirstua. Ratsumestari itse astui lähemmä, puristi poikani ristittyjä käsiä ja lausui viljavien surukyynelten tulviessa: "Minä murehdin sinua, veljeni Jonatan. Sinä olet minulle ollut sangen rakas ja sinun rakkautesi on ollut suurempi minulle kuin vaimoin rakkaus." Kun kirstu oli naulattu umpeen, kiinnitti hän omin käsin sen kanteen haarniskan, miekan ja kannukset, jonka jälkeen neljä rakuunaa tarttui paareihin ja kantoi ne kadulle, mihin muu sotaväki oli sijoitettu, ja nyt lähti surusaatto liikkeelle hautuumaata kohden.

Eellimäisinä kulkivat koululapset, niiden perästä porvarit ja sitten minun harjoittamani kirkkokööri, joka veisasi kauniin virren: "Jerusalem, ylhäällä oleva." Kun oli laulettu kolme värsyä puhalsi ruotsalaisten soittokunta, joka kulki lähinnä ruumiin edellä, kauniin surumarssin, niinkuin on tapana sotilashenkilöitä haudattaessa. Likinnä ruumista seurasin minä, vainajan sureva iällinen isä, Ebelingin Hannu ja pastori rinnallani, ja viimeisenä ratsumestari rakuunoittensa etunenässä, jotka seurasivat saaton perässä.

Haudalla piti pastori hautauspuheen Jobin 9: 25: "Minun päiväni ovat olleet nopiammat kuin juoksija: ne ovat paenneet eikä mitään hyvää nähneet" sanojen, johdosta; ja kun hautausvirsi: "Tään ruumiin maahan hautaamme", oli veisattu, komensi ratsumestari ja rakuunat ampuivat kolme laukausta haudan yli. Kun hauta oli lapioitu unpeen, lähdimme kukin omiin toimiimme. Valentinilla oli niin muodoin kunnialliset, vieläpä komeatkin hautajaiset, jommoisia Sommerhausenissa ei oltu nähty ennen. Hänen hautansa on suuren kiviristin kohdalla, ja hänen sivullansa on vielä yksi paikka tyhjänä, jonne minun maalliset jäännökseni kerran kätketään, että olisimme kaikki yhdessä, kun suuri Jumala kerran tahtoo kutsua meitä riemulliseen ylösnousemukseen. Kiittäen ja kyyneliä vuodattaen jätin hyvästi ratsumestarille -- mutt'en ainiaaksi, ei, ainoastaan siksi lyhyeksi aikaa, kuin pyhiinvaelluksemme on määrätty täällä maan päällä kestämään.

* * * * *

Rakas lukija, tottakai nyt kysyt millaiselle mielelle kaikki nämä koettelemukset olivat minut saattaneet. -- Ensi vuosina, vaimoni ja lasteni kuoltua, halusin usein eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa, mutta tähän surunalhoon kiinnitti minua kuitenkin ajatus, että minun tuli odottaa poikaani Valentinia; mutta sittekun hän tuli ja taas jätti minut, olin kuulevinani Margareetani huutavan: "Tule", ja lasteni huutavan: "Tule, tule, rakas isä, maan päällä sinulla ei ole enää mitään asioitavaa, mutta täällä ylhäällä on paikkasi vielä tyhjänä." Niin usein kuin kuulin heidän äänensä, huokailin: "Vartija, mitä yö kuluu?" Poikani Valentinin kuoltua olen alati ollut yhtäläisessä mielentilassa, niinkuin sanotaan virressä, joka veisattiin hänen haudallaan:

"Jerusalem, ylhäällä oleva, Sua toivon päivin, öin; Mä kaikki täällä hylkään ilolla, Mut sua ikävöin. Luoksesi siivin liidän Yl' vuorten, laaksojen, Jo eeltäpäin mä kiidän Ja riennän riemuiten."

Herrani ja Jumalani, oi milloinka koittaa hetki, ettäs sanot palvelijallesi: "Tule", ja minä yksinäinen, hyljätty ikämies saan muuttaa yhteen monista asunnoistasi?

Tätä kirjoittaessani on sota nyt päättynyt ja rauha alkanut verkalleen parannella miekan kolmenakymmenenä vuonna iskemiä syviä haavoja. Sieluni ikävöi kuitenkin nähdäksensä korkeampaa, pysyväisempää rauhaa. Olen päättänyt tilini maailman kanssa, haahteni on rannassa valmiina lähtöön, odottaen vain käskyäsi. Ja luulenkin ettei tätä käskyä tarvittane kauan odottaa. _Pian, pian annat, o Herra, palvelijasi mennä rauhaan!_ Matkalla poikki elämän meren on haahteni ollut alttiina monille myrskyille ja ollut syöstynä moniin syvyyksiin, mutta sinä, Jumalani, olet aina suonut minulle armon, niin että myrskyissä ja rajuilmoilla, pimeässä ja yön synkkyydessä, ahdistuksessa ja hädässä olen saanut nähdä pelastuksesi, ja niin usein kuin heikkouskoisen Pietarin tavalla olen ollut vajoamaisillani ja huutanut: "Herra, auta minua", yhtä usein on uskollinen Vapahtajani ojentanut minulle kätensä ja pitänyt minua ylhäällä.

Rakas lukija, jos sinun silmäsi ovat nähneet tätä pelastusta ja pitäneet sitä näkyvissään tähän hetkeen saakka, niin tule ja yhdy kerallani tähän ylistyslauluun:

Soli Deo Gloria! Herralle ainoalle olkoon hunnia! Amen!

Kirjoitettu Sommerhausenissa Kesäkuussa v. 1650 j.Kr.

Udalrikus Gast, täkäläinen, neljäkymmentä vuotta palvellut kouluopettaja.