Part 10

Niin käy, kuin tahdot, Jumala, Hyv' on sun tahtos ijäti; Ken pysyvä on uskossa, Hän apusi saa pian! Meit' pelasti Sun poikasi, Siis tyköäs et heitä; Kun turvaamme Ja huudamme, Et hyljää, Herra, meitä.

Sä olet toivon', turvani. Eloni, autuuteni; Sun haltuus annan itseni, Sä tiedät tarpeheni; Ei tahdottas Ja tiedottas Hiuskarva lähde päästä; Kaikk' armossas Sä voimallas Voit varjella ja säästää.

Maailmass' olen kulkeva Vaivass' ja suruss' aina; Vaan aikan' kun on erota, Ja silmän' kiinni painaa, Sä huomahas Ja suojahas Mun sielun' silloin ota, Mun levossa Suo erota, Näin päätä synnin sota!

Niin, Herra, lasten ja imeväisten suusta olet sinä itsellesi kiitoksen valmistanut. Saman virren olin minäkin lapsena oppinut, ja ikäänkuin vanhan rakkaan ystävän kehotuksena nuo ihanat sanat tunkivat sydämeeni. Tytön alottaessa toista värsyä yhdyin siihen minäkin kovalla äänellä, ja kun olimme viimeisen värsyn lopettaneet, sanoin: "Herra olkoon kiitetty -- sinun kauttasi, rakas lapsi, on hän ohjannut minut oikealle tielle. Ja Herra, minun Jumalani on ainoa turvani, ainoa toivoni; ihmisistä ei ole apua."

"Etköhän sinä tietäisi täällä sellaista hurskasmielistä pappia, joka olisi halukas virvoittamaan sairaan ihmisparan sielua Jumalan sanalla?" kysyin.

"Tiedän kylläkin", vastasi tyttö, "vanha pastorimme kävi jo täällä, mutta te nukuitte silloin, eikä hän tahtonut herättää teitä unestanne; hän tulee uudestaan iltasella."

Hän tuli todellakin samana iltana ja on nyt kymmenen viikon mittaan joka päivä käynyt luonani ja ollut minulle rauhattomalle raukalle, rauhan airuena. Kerrottuani hänelle elämäni vaiheet, kuinka kelvoton poika olin ollut ja karannut vanhempieni luota, mutta nyt kaikesta sydämestäni halusin kääntyä takaisin, nöyrtyä vanhempieni edessä ja pyytää heiltä anteeksi, ja kuinka nyt, kun sairauteni näennäisesti uhkasi ehkäistä paluuretkeäni, tahdoin kääntyä Jumalan puoleen ja turvata häneen, että hän antaisi viimeisen toivoni toteentua, niin hän silmäili minua ystävällisen vakaasti ja lausui: "Se on kyllä hyvää ja kiitettävää, mutta en tahdo teiltä sittenkään salata, että pahuutenne pesii vieläkin syvemmällä: teidän täytyy kaivaa _syvemmälle, paljo syvemmälle_. Se jo, että olette maallisille vanhemmillenne saattanut paljon surua, on tosin varsin pahaa, mutta paljo pahempaa on vielä, että olette saattanut _taivaallisen_ Isänne murheelliseksi. Oikein on, että tunnustatte syntinne isää ja äitiä vastaan, mutta oikeaksi katumusrukoukseksi saattaa vasta sanoa sitä, joka on Daavidin ensimmäisessäkuudetta psalmissa ja kuuluu näin: _Sinua, sinua ainoata vastaan_ minä syntiä tein, ja pahasti tein sinun edessäsi, ettäs olisit oikia sanoissas, ja puhdas tuomitessas. _Sitä_ katumusrukousta ette näköjään ole vielä omaksunut. Suokoon Jumala että vielä kerran näkisitte vanhempanne -- toivon kaikesta sydämestäni teille sitä iloa -- mutta toisenlaisen halun täytyy tulla teille vieläkin rakkaammaksi, sen nimittäin, että Jumala antaisi Kristuksen kautta teille syntinne anteeksi, että hän poikansa esirukouksen tähden, jonka voimaa olette tuntenut tähän hetkeen saakka, ei kutsuisi teitä pois, niinkuin teitä varten ei pelastusta olisikaan, vaan ottaisi vielä yhdennellätoista hetkellä teidät armoihinsa. Ennenkun haette sopua vanhempienne kanssa, etsikää sitä Jumalan kanssa. Lyökää rintoihinne ja tunnustakaa ennen kaikkia mitä surua ja tuskaa siitä seuraa, kun hylkää Herran Jumalan eikä pelkää häntä, sillä vanhempienne halveksiminen johtuu juuri siitä, että olette halveksinut Jumalaa ja hänen sanaansa. Kun tajuatte tätä Pyhän hengen kautta, joka silminnähtävästi on tehnyt työnsä sydämessänne, niin pyytäkää taivaalliselta Isältä anteeksi, sillä hän ei tahdo syntisen kuolemaa, vaan että syntinen kääntyisi ja saisi elämän, ja hän on antanut Poikansa Jeesuksen Kristuksen teille Vapahtajaksi. Älkää enää laiminlyökö etsikkoaikaanne, älkää enää paetko Vapahtajaanne, joka kulkee perässänne etsien teitä, vaan ajatelkaa sitä kallista sanaa, että _Jeesus Kristus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä_."

Niin puhui tämä Jumalan mies, ja Jumala avasi sydämeni, niin että hyvät sanat putosivat hyvään maahan. Herran kurittava armo oli kärsimysteni kautta ikään kuin terävällä auranvantaalla piirrellyt syviä vakoja sydämeni peltoon, ja noihin vakoihin sinkosi jumalaisen sanan siemen ja rupesi orastamaan. Minä olin kauan näkevin silmin ollut sokea, huikentelevaisuudessa ja jumalattomuudessa samonnut turmion tietä, mutta viimeisenä hetkenä, kun oli minun ja helvetin väliä vaan askeleen mitta, otti Herra peitteen silmiltäni -- minä havaitsin vaaran ja ojensin jalkani elämän tielle. Minä olen se pahantekijä, joka omien pahain tekojensa tähden on saatettu ristiin, mutta Hän, joka kerran kärsi, vanhurskas syntisten edestä, on minullekin sanonut: Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä olet sinä minun kanssani paratiisissa.

Siitä käsin olen usein huokaillut, usein vaikeroinut ja usein kärsinyt epäilyksistä ja ahdistuksista. Usein on sieluni, kuten psalmissa sanotaan, ollut murheissansa minussa ja elämäni on ollut sangen likellä helvettiä. Olen huokaillut itseni väsyksiin asti, Daavidin lailla olen uittanut vuoteeni yli yötä ja kastanut leposijani kyynelilläni, mutta alati ja yhä uudestaan olen saanut tuntea Herran ja Vapahtajani sanan: Älä pelkää, minä olen sinut lunastanut, minä olen kutsunut sinua nimeltä: sinä olet minun. Siksi tunnen sanomatonta rauhaakin. Oi, minä olen havainnut, että Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, olen nähnyt, että se tunkee lävitse, siihen asti kuin se erottaa sielun ja hengen, jäsenet ja ytimet, mutta olen myöskin kokenut, että se on voide, joka Gileadissa parantaa kaikki haavat. Jumala siunatkoon sua, Olavinpoika, ettäs vielä kerran olit laupias samarialaiseni ja annoit öljyä ja viiniä myös puutteenalaiselle sielulleni. Oi, Jumalani, minulla oli sydämessäni paljon surua, mutta lohdutuksesi saattoi sieluni iloiseksi.

Jumala on todistajani, miten hartaasti yhä edeskin päin toivon vielä kerran näkeväni teitä, rakkaat vanhempani, kuullakseni anteeksi antamuksen sanat teidän omilta huuliltanne, mutta voi, voimani hupenevat päivä päivältä, ja näyttää niinkuin Jumala olisi päättänyt toisin. Mielelläni toki mukaudun Jumalan neuvopäätökseen. Jos hän on osottanut minulle suurinta armoa, sitä armoa, että synnin kahleet, joihin olen ollut kytkettynä, minusta raueten kirpoavat, niin en tahdo nureksia, ellei hän tätä vähempää armoa minulle sallisikaan. Kun olen saanut hyvää Jumalalta, enkö ottaisi vastaan pahaakin?

Miksikä mä valittaisin? Minulla Tallella Kristus on, pois ken sen saisi. Minullen, Uskon sen, Taivaissa suo autuuden.

Siispä eläkää jalosti, rakkaat vanhemmat! Palkitkoon Jumala teille jokaisen jumalaisen sanan siemenjyvän, jotka aikuisimmasta lapsuudestani sieluuni istutitte -- ne ovat viimeinkin puhjenneet oraalle, saatuansa murheiden viljavoittavista sadevihmoista idinvoiman. Anteeksi, oi anteeksi antakaa kaikki mitä olen rikkonut teitä vastaan. Kummoinenpa onkaan oleva ilonne, kun Herran suurena päivänä näette koolla koko pienoisen lauman, joka täällä alhossa oli uskottu kaitsentoonne -- koolla siellä, missä Ylipaimen on antava teidän löytää kadonnut lampaannekin. -- Ja te, rakkaat siskot, muistelkaa taas minua rakkaudella, ja rukoilkaa, että Jumala varjelisi teitä poikkeamasta sille tielle, jota minä vaelsin, sillä sitä tietä kulkevilla on sanottu olevan: _Lyhyt virsi, pitkä hirsi_.

Kymmenen päivää olen kyhännyt tätä kirjettä ja kostuttanut sitä runsailla kyynelillä. Tänään minun täytyy se lopettaa, -- silmäni ovat himmenneet, käteni vapisee eikä enää jaksa liikuttaa kynää, ja ajatukseni hiutuvat sammuksiin kuten lamppu, josta öljy on loppumaisillaan. Tervehtikää niin ikään kaupunginvoutia ja sanokaa, että pyydän anteeksi häneltä kaikkea sitä pahaa, mitä olen hänelle matkaan saattanut. Hän osotti aina minua kohtaan sangen suurta hyväntahtoisuutta eikä suinkaan ole kieltävä kuolevaisen viimeistä pyyntöä. Isä, kun tämä kirje saapuu käsiisi, niin toimita että pastori lähinnä seuraavana sunnuntaina, niinkuin tavallista on, ilmoittaa saarnatuolista, että Valentin Gast on Herrassa nukkunut, ja koska eriän täältä katuvaisena, mutta armoitettuna syntisenä, uskossa Vapahtajaani, älköön hän olko vastahakoinen lausumaan minustakin nuo tavanmukaiset sanat: Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen ja suokoon hänelle ja meille kaikille viimeisenä päivänä riemullisen ylösnousemuksen.

Nyt vasta voin sanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos ijän! Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto.

Kuudesta murheesta on Herra minut pelastanut, ja seitsemännessä ei minua mikään vaara voi enää kohdata. Herra meidän Jumalamme, joka vitsallaan ja sauvallaan kuljettaa minua nyt pimeän laakson lävitse, johtakoon hän teitäkin, isää, äitiä ja siskoja siihen asti, kun saamme nähdä toisiamme taivaallisessa Jerusalemissa, ylhäisessä kaupungissa. Siihen asti voikaa hyvin ja muistelkaa minua rakkaudella, sitä pyytää

uskollinen poikanne Valentin Gast, kadotettu mutta jälleen löydetty.

3 p. Kesäkuuta 1639.

J.K. Jos Herra näkee hyväksi vielä kerran vuodattaa vähäisen öljyä eloni lamppuun, joka nyt on sammumaisillaan, niin lähden heti kotimatkalle. Siitä, että retki on tuleva minulle rasittavaksi, en pidä lukua. Jos en saavutakaan toiveitteni päämaalia ja jos viimeinen hetkeni äkkiä kohtaa minua matkalla, niin on kristityistä ihmisistä kuitenkin joku saattava teidän käsiinne tämän kirjeen -- mitä vähäistä säilynnäistä minulla vielä on, saakoon hän ne palkkiokseen. Jos taas kuolen _täällä_, on Wertheimin pastori varmaan toimittava teille kirjeen, niin pian kuin keisarin väki jättää tiet avonaisiksi. -- Nähnenkö vielä teitä? Jospa joku taitaisi sen minulle sanoa! Ulkoapäin päättäen näyttää tilani joskus vähän paremmalta, mutta mato jäytää salassa.

Tapahtukoon kumminkin Herran tahto! Amen, Amen!

Kahdeskymmenestoinen luku.

Valentinin kuolema.

Ei nuoruuteen voi turvata, Ei terveyteen täällä: Vanhemmat usein lapsensa Saa nähdä paarein päällä. Ei meiltä kuolo kysele: Pois täältä josko soisimme, Vai jäämään oisko halu.

Sittekun yön hiljaisina hetkinä olin lukenut poikani kirjeen, ymmärsin selvemmin kuin koskaan sen raamatun sanan, että Jumala loppumattomassa hyvyydessään tekee paljo yli sen kuin voimme pyytää tahi ajatellakaan. Elämäni raskaimmista hetkistä, kyynelten ja epätoivon yöstä oli Herra antanut suloisen kirkkauden puhjeta. Poikani lankeemus oli Jumalan armosta kääntynyt ylösnousemukseksi, ja sieluni riemuitsi Jumalassa, Vapahtajassani.

Silloin tulin myöskin aatelleeksi rakkaita omaisiani ylhäällä taivaassa -- vaimoani, tyttäriäni ja Johannesta -- kuinka he jo aikaa ennen, kuin olin tuon Herran kirkkauden nähnyt leimahtavankaan, kun minä vielä kuljin täällä alhaalla surren ja itkien, jo olivat täynnä riemua ylistäneet Herraa Valentinin pelastuksesta, sillä taivaassa on suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka parannusta eivät tarvitse. Tähän asti olin aina ajatellut ikimenneitä rakkaita omaisiani murhetaakasta vapautuneiksi, nyt näin heidät lisäksi vielä _autuainakin_, vaatetettuina valkoisilla vaatteilla ja kantaen palmuja käsissään. Samalla valtasi minutkin sanomaton halu seurata mukana, kun poikani Valentinin oli määrä lähteä kotiin. Mutta Jumalan ajatukset eivät olleet minun ajatukseni -- vanhan mitättömän rungon tuli seista kuuhottaa jonkun aikaa tuulessa ja myrskyssä vielä jälkeen senkin, kun sen kukkea latva ja oksat olivat karsitut.

Vielä kolme päivää sain hoitaa rakasta poikaani enkä poistunut hänen vuoteensa ääreltä en yöllä enkä päivällä. Juttelin hänelle äidistään ja siskoistaan, leikkitovereistaan, jotka melkein kaikki järjestään olivat suistuneet ruton ja muiden onnettomuuksien uhrina, rukoilin hänen kerallaan ja luettelin hänelle semmoisia raamatun sanoja ja sydämen huokauksia, joiden tiesin virkistävän sairaita ja kuolevaisia. Kolmannen päivän iltasella huomasin hänen viimeisen hetkensä tulleen, ja jätin hänet silloin uskollisen Jumalan käsiin, rukoillen että hän, joka armossa oli ohjannut poikani takaisin elämän tielle, tekisi hänen lähtönsäkin täältä maailmasta siunatuksi. Valentin oli täydessä tajunnassaan, mutta kotiatulostansa asti olivat hänen ajatuksensa saaneet korkeamman lennon, kuten useasti nähdään sairaissa ja kuolevaisissa, ja hänen sanansa olivat kuin veisuu "ylemmässä kuorissa" ja tuntuivat minusta melkein profeetallisilta, mikä on varmana merkkinä siitä että sielu on valmis kiitämään yli rajan, sillä ihmissielun laita on sama kuin harpun, jonka kieliä jännitetään ylenkovasti, liian korkeaan vireesen: ne katkiavat pian.

Poikani makasi vuoteella, ei nukkuen, ainoastaan raukeana, sillä hän oli paljo puhunut päivän pitkään ja muun muassa ilmoittanut tahtovansa tulla haudatuksi äitinsä, siskojensa ja Veit vanhuksen viereen; minä rukoilin konsa ääneen, konsa ääneti, aina sen mukaan koskiko rukous häntä vai itseäni.

Yhdentoista aikana yövahti Hannu Ebeling, joka kulki tavallisella kiertoretkellään kaduilla, seisattui ikkunamme alle -- hän oli puheena olevina päivinä usein käynyt tervehtimässä poikaani -- ja lauloi tuntimäärän huudettuansa, seuraavan ajatelman:

Yksitoista oppilasta Pysyi uskollisena -- Herra meidän loppuun asti Pysyä suo vahvoina.

Silloin aukasi poikani silmänsä, ja muistaen pastori Theodorikuksen pitämää saarnaa hänen ripillepääsöpäivänänsä, hän sanoi: "Ne yksitoista, jotka yhdessä minun kanssani kävivät Herran ehtoolliselle ja tekivät Herralle Jeesukselle uskollisuuslupauksensa, ovat pysyneet uskollisena ja menneet Herransa iloon, mutta minusta -- oli vähältä tulla Juudas, jos ei Herra Jeesus armossa olisi lempikatsein minuun katsonut ja sen kautta tehnyt minusta Pietarin; hän on katsonut karvaita kyyneliäni ja jälleen ottanut minut liittoonsa; nyt saan pian, jopa hyvin pian yhdessä yhdentoista veljeni kanssa, jotka ovat edeltä käsin entäneet, viettää suurta ehtoollista ja syödä leipää Jumalan valtakunnassa. -- Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika!"

Ajattelin rukousta, jonka sinä päivänä olin noiden kahdentoista edestä Jumalalle lähettänyt, ja kiitin Herraa siitä, että hän oli rukoukseni kuullut.

Sen jälkeen makasi Valentin hiljaa, mutta hänen huulensa liikkuivat ikään kuin rukouksessa, ja kätensä hän oli pannut ristiin. Puoliyön tienoossa hänen hengityksensä kävi raskaaksi ja korisevaksi, hän ei enää voinut puhua, puristi ainoastaan aika ajoin kättäni ja viittasi ylös päin taivainen loiste silmissään. Hänen kasvoistansa kuvastui niin vakaamielistä rauhaa, että minusta tuntui, vaikka olinkin hyvin murheellinen, ikäänkuin olisin seisonut _voitonsankarin_, enkä _kuolevaisen_ vuoteen äärellä.

Kello löi yhtä. Silloin Valentin pidätti hengitystään ikään kuin kuulostaakseen kadulta läheneviä askeleita -- taaskin vanha yövahti seisoi ikkunaimme alla huutaen tuntimäärän ja, luultavasti Valentiniani tarkottaen lauloi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

O Isä rakas, armostas Suo meille loppu autuas!

"Uskollinen Jumala!" huudahti poikani, silmäsi minua vielä viimeisen kerran ja vaipui takaisin päänalukselle. "Amen", lisäsin siihen minä ja kumarruin hänen puoleensa -- hänen sydämensä oli sykähtänyt viimeisen kerran.

Seisoin kauan aikaa liikkumatonna rakastetun poikani vuoteen vieressä katsellen hänen vielä kuoltuaankin kauniita kasvonpiirteitään, jotka olivat juurikuin ilmetty jäljennös hänen ikimenneestä äidistään, ja huusin sydämessäni Herran puoleen.

Äkkiä häiriintyi juhlallinen hiljaisuus siitä, että kadulta alkoi kuulua meluavia ääniä ja hevosjalkain töminää. Jo monta päivää perätysten oli sotaväkeä suurissa joukoissa kokoontunut Würzburgin tienoille, sillä ruotsalaiset varustautuivat tappeluun ja Ochsenfurthista kulkeva ratsuväen eskadroona retkeili paraikaa kaupunkimme lävitse. Sotajoukko seisattui aukioimelle kentälle kirkon edustalle ja musiikki soitti marssia -- samaa marssia, joka kerran oli saanut katkeria kyyneliä vierimään poikani Valentinin silmistä, kun hän, joka silloin vielä oli melkein lapsi, ikävöivin katsein seurasi poiskulkevia sotureita. Silloin syvän liikutuksen tunteet valtasivat sydämeni ja äänekkäästi itkien huudahdin: "Voi sua, Valentin parka! Mitä on tullut korkealle tähdänneistä nuoruuden unelmistasi? Kuolo, jota niin halusit, kuolo taistotantereella ei sinua tavannut, vaan on vienyt sinut kotia pieneen kammioosi ja siellä vasta lausunut 'tule' sanansa, antaaksensa sinun maistaa sitä sen täydessä karvaudessa. Mutta kumminkin, kuinka suuri syy onkaan minulla, Jumalani, sinua kiittää, että olet lannistanut hänen ylpeytensä ja vastoinkäymisen sauvalla vienyt hänet armosi viheriöitsevälle niitylle, että minulle halvalle, kovan koetuksen kestäneelle miehelle suotaisiin lohdutus nähdä hänen lähtevän rauhassa täältä ja että tietäisin hänen taas kerran löytäväni. Herra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty!"

Tähän tapaan puhellessani ja rukoillessani astui Ebelingin Hannu sisään. Nähtyänsä Valentinin kuolleena hän istuutui viereeni ja alkoi kerallani itkeä; loppuosan yötä hän viipyi niin ikään luonani ja koki lohduttaa minua monilla lemmellisillä sanoilla.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Toinenkin Jumalan tuomio.

Laaksot ja kukkulat eivät tapaa toisiansa, mutta ihmiset kylläkin.

_Sananlasku_.

Aamusella tuli pastorilta sana, että ottaisin rippiastiat ja lähtisin hetikohta hänen kerallansa Eibelstadtiin; muudan sotamies oli pudonnut hevosen selästä, ja kun hänet nostettiin maasta, niin hän oli jo kuoleman kielissä ja halusi nyt Ehtoollista. Kiiruhdin noudattamaan käskyä eikä aikaakaan niin olimme pastorin kanssa jo matkalla Eibelstadtiin.

Ratsumies, joka oli käynyt noutamassa pastoria, seurasi mukanamme ja kertoi matkalla, että kun hän toverinsa kera kello yhden ajoissa yöllä retkeili kaupunkimme läpi, oli portinvartijan tuvanovi, joka muutamia päiviä sitte oli maalattu valkeaksi, ollut auki, yksi hevosista oli säikähtynyt valkoista väikettä, karahtanut pystyyn ja viskannut selästänsä miehen, jonka pää oli käynyt pihtipieleen ja vallan pahoin ruhjoutunut. Heidän oli täytynyt ottaa loukkautunut mukaansa, mutta hänellä ei ollut monta hetkeä jälellä, jonkatähden ratsumestari oli lähettänyt noutamaan pastoria.

Eibelstadtiin tultuamme vietiin meidät vapaaherra von Greifenklaun taloon. Siellä makasi sängyssä haavoittunut ratsuri äänekkäästi valittaen. Viritettyäni tulen kynttilöihin ja asetettuani rippiastiat esiin, tahdoin jättää pastorin sairaan kanssa kahdenkesken ja menin sen vuoksi raastuvan eteiselle torille, jättäytyen surullisten ajatusteni valtaan.

Keskellä toria oli ruotsalaisten lippu pystytetty, ja joukko sotamiehiä seisoskeli tahi makaili sen ympärillä, mutta minä en sen tarkemmin kiinnittänyt siihen huomiotani -- ajatukseni liikkuivat kuolleen luona.

Luokseni tuli samassa ratsumestari, pitkä, pulska mies, parta ja hiukset vaaleahkot, niinkuin ruotsalaisilla useimmilla oli, tervehti ystävällisesti minua ja kysyi, oliko pastori jo tullut sairaan luo. Vastasin: "Jo, noin neljännestunti sitten." Ratsumestari jatkoi: "Pelkäänpä hänen joutuneen syntisniskurin kanssa tekemisiin; minä tahdoin kumminkin täyttää velvollisuuteni ja kutsutin hänet. Sotasaarnaajamme nähkääs ei ole vielä ehtinyt saapua ja minä sain, kulkiessamme kaupunkinne läpi, sattumalta tietää tämän tunnustavan evankeelista uskoa, vaikka luulin olevamme katoolisen maan keskuksessa. Mikä on pikku kaupunkinne nimi?"

"Sommerhausen", vastasin.

"Sommerhausen", toisti ratsumestari, juurikuin olisi kaupunkimme nimi herättänyt vanhan muiston hänessä eloon. "Mahtaneekohan olla kahta samannimistä paikkaa? Meidän rykmentissä palveli vielä muutamia kuukausia takaperin sommerhausenilainen rakuuna."

"Hyvin mahdollista", vastasin, "jälkivuosina on sieltä useita nuoria miehiä antautunut sotapalvelukseen", ja samalla katsahdin torille sijoittuneisiin sotamiehiin -- nämä olivat Ruotsin rakuunoita, minkä nyt vasta huomasin.

"Oliko hän kelpo mies se rakuuna?" kysäsin, sydämeni rajusti sykkien.

"Kelpo mies ja urhoollinen soturi, mutta tokkopas hän lieneekään enää elossa. Seitsemän vuotta palvelimme yhdessä hyvinä ystävinä ja tovereina, mutta hänellä miesparalla ei ollut onnea. Näettekös tuota lippua? Sen me kerran kahdenkesken otimme takaisin monta vertaa lukuisammalta vihollisjoukolta, ja niin totta kuin nyt näette minut silmäinne edessä olisin minä jo aikaa maannut kolme kyynärää alapuolella maanpinnan Nördlingenin tappotantereella, jos ei tämän ystävän käsi Jumalan avulla olisi pelastanut minut. Minä olen nyt ratsumestari, mutta hän ei ylennyt miksikään, vaan hänen täytyi murtuneena miehenä erota, eikä luultenkaan enää koskaan palaa kotiin."

"Hyvä herra ratsumestari, älkää panko pahaksenne, jos rohkenen kysyä mikä teidän nimenne on?" sanoin syvästi liikutettuna, vaikka minun oli kyyneliltäni vaikea saada noitakaan harvoja sanoja lausutuksi.

"Nimeni on Olavinpoika, Sven Olavinpoika", hän vastasi, "ja olen jo neljättä kuukautta ratsumestarina Gordonin rakuunarykmentissä, ja ystäväni, josta vastikään puhuin, oli Gast nimeltään -- Valentinus oli hänen ristimänimensä. Onko teille tuttu se nimi?" Hyvä Jumala, tarvitsiko jonkun minulle sanoa, mikä oli poikani ristimänimi!

"Josko se nimi on minulle tuttu?" vastasin. "Sen nimellinen oli oma poikani! Ja teidätkin, arvoisa herra, minä tunnen. Te olette pojalleni Valentinille tehnyt paljo enemmän, kuin mitä hän teidän hyväksenne on voinut tehdä: te olette lähinnä Jumalaa pelastanut hänet iankaikkisesta kuolemasta."

"Mitä kuulenkaan?" virkkoi ratsumestari, tullen lähemmäksi ja tarttui molempiin käsiini; "hän siis elää ja on saapunut kotiin?"

"Kyllä", vastasin, "hän on _saapunut_ kotiin -- kolme päivää takaperin minun, _maallisen_ isänsä luokse ja _maalliseen_ kotiinsa, ja viime yönä, kun te torvensoitolla kulitte kaupunkimme läpi, _taivaallisen_ Isänsä luokse ja _taivaalliseen_ kotiinsa. Viime hetkeen saakka siunasi hän teitä."

Minun täytyi nyt juurtajaksain kertoa mitä tiesin poikani kotiintulosta ja viimein hänen kuolemastaan. Ja kun uudestaan isänsydämeni syvyydestä kiitin häntä, että hän oli niin hellästi vaalinut poikaani sekä ruumiin että sielun puolesta ja sen kautta tullut Jumalan sallimuksesta välineeksi poikani pelastamiseen ijankaikkisesta kuolemasta, vastasi hän, että niin vähästä, kuin hän oli voinut tehdä, ei ansainnut kiittää. "Olen itsekin", hän sanoi, "oppimaton mies ja tarvitsen käyttää kaiken uutteruuteni pysyäkseni oikealla tiellä; Valentin taasen oli silminnähtävällä tavalla ollut Jumalan erityisen huolenpidon alaisena, niin että minä erotessamme olin ihan varma, että peite viimein oli putoava hänenkin silmiltään. Hän oli aina totuutta harrastava, ja vilpittömien antaa Jumala menestyä."

Sen jälkeen jutteli hän vielä monta seikkaa poikani elämästä, jotka isänsydämeeni vaikuttivat hyvää, hänen ystävällisyydestään ja uskollisuudestaan sekä siitä, mitenkä synkkämielisyys oli viimeaikoina ruvennut poikaani vaivaamaan. Lopuksi hän sanoi, että hän toivoi vielä kerran näkevänsä minua ja vainajaa, jos heidän sallittaisiin, niinkuin hän varmaan luuli, viipyä täällä vielä yli huomisen päivän.

Meidän vielä puhellessa tuli pastori kalpeana ja mieli kuohuksissa huoneesta, jossa sairas makasi, meni ratsumestarin luo ja sanoi:

"Minä en millään muotoa voi pyhää Ehtoollista jakaa haavoittuneelle. Hän on ihan hurjana, syytää mitä kauheimpia herjauksia suustaan, inttää nähneensä henkiä ja näyttää kaikittain tuiki jumalattomalta ihmiseltä. Te voitte, herra ratsumestari, itse tulla katsomaan."