Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

KOULUMESTARI JA HÄNEN POIKANSA

Kertomus 30-vuotisen sodan ajoilta

Kirj.

K. H. CASPARI

Suom. Emil Mannsten

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1897.

O. W. Backman'in kirjapaino, Kuopio.

SISÄLLYS:

Alkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.

1. Kirjantekijän sääty ja sukuperä. 2. Poika. 3. Valentin käsityöläisopissa. 4. Valentin kirjurina. 5. Erlachin jääkäri. 6. Varotus. 7. Portinvartija. 8. Hyökkäys. 9. Ryöstö. 10. Rikos tulee ilmi. 11. Jumalan tuomio. 12. Pako. 13. Rutto. 14. Kotiintulo. 15. Kirje. 16. Kirje (jatkoa). 17. Kirje (jatkoa). 18. Kirje (jatkoa). 19. Kirje (jatkoa). 20. Kirje (jatkoa). 21. Kirje (jatkoa ja loppu). 22. Valentinin kuolema. 23. Toinenkin Jumalan tuomio. 24. Loppu.

Alkulause ensimmäiseen saksalaiseen painokseen.

Mitä nykyiset, taulun muotoon laaditut kirkonkirjat luultenkaan eivät tule jättämään jälkeentulevaisillemme, on minun usein suotu nähdä _vanhoista_ kirkonkirjoista, -- ja on se ollut valaisevana katsauksena sen ajan kirkolliseen seurakuntaelämään.

Sommerhausenissa, jossa ennen olin pappina, olen todelliseksi mielenylennyksekseni usein lukenut sikäläisen vanhan koulumestarin, _Udalrikus Gastin_, kolmikymmenvuotisen sodan aikana laatimaa kirkonkirjaa. Sanotun miehen oli tapana asian ohella merkitä kirkonkirjaan kaikenlaisia historiallisia tahi muuten herttaisesta, yksinkertaisesta ja tosi kristillisestä mielestä johtuvia muistoonpanojaan, jonka tähden tuo vanha koulumestari on käynyt minulle hyvin rakkaaksi. Samoin kuin hänen lukuisista, seikkaperäisistä reunamuistutuksistaan koetin tehdä itselleni selväksi hänen sisällisen katsantotapansa, niin pyrin myöskin muodostamaan itselleni yhtenäisen yleiskäsityksen hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan. Johtona tähän käytin erästä hänen kirjoittamaansa vanhaa kirjettä, jonka olin sattunut saamaan käsiini, eräitä perhepapereita, erästä vanhaa testamenttikirjaa ja vihdoin erästä mieltäkiinnittävää käsinkirjoitettua Limpurg-huoneen aikakirjaa, jonka Sommerhausenin omistaja, kreivi Ludvig von Rechteren ystävällisesti antoi minun käytettäväkseni.

Mieluummin olen antanut kertomuksen sujua vanhan koulumestarin omasta suusta; mutta tarkkanäköinen lukija huomaa sittenkin helposti, missä kohdin hän itse todella puhuu ja missä minä ainoastaan _saatan_ hänen puhumaan, koskapa, mitä kirjoitustapaankin tulee, olen vähemmällä tarkkuudella koettanut seurata vanhentunutta kieltä kuin välttää nyt käytännössä olevaa, mikä kertomistapaan nähden vaikuttaisi miltei häiritsevästi.

Täten toivotan kirjaselleni suosiollisia lukijoita ja -- Jumalan siunausta.

Eschau, lähellä Aschaffenburgia, 30 p. toukokuuta 1851.

_Tekijä_.

Ensimmäinen luku.

Kirjantekijän sääty ja sukuperä.

Suuri voitto on olla jumalinen ja tyytyä onneensa.

1 Tim. 6: 6.

Jo vanhimpina aikoina saattoi joskus tapahtua, että mainiot miehet jättivät jälkimaailmalle omakätisesti kirjoittamansa kirjan elämän vaiheistansa. Varmaan ovat useatkin lukijoistani lukeneet koulussa Julius Caesarin kommentaarioita ja talvi-illoin kotona miehekkään ritari Götz von Berlichingenin elämäkertaa, ja varmaan on moni mielessään tuuminut mitenkä sellaiset miehet ovat voineet vahingoittumatta ja kunnialla suoriutua niin suurista vaaroista ja vahingoista.

Sellainen lukija tuskin voinee olla nauramatta, kun minäkin Udalrikus Gast Sommerhausenista Frankenlandissa, olen Jumalan avulla ryhtynyt merkitsemään muistoon kokemuksiani näinä viime huolestuttavina aikoina. Sillä mikään Caesar en ole enkä liioin ritarikaan, suoraan sanoen vaan köyhä koulumestari, joka viidenkymmenen vuoden aikana joka päivä olen opettanut rakkaalle nuorisollemme Jumalan sanaa; ja jos vaivaloinen työni ei ole ollut hedelmiä vallan vailla, niin tiedän kyllä, kelvoton palvelija, ettei sillä, joka kylvää ja kastaa, ole mitään ansiota, vaan ainoastaan Herralla, joka antaa kasvun. Mutta, rakas lukijani, osaanpa minäkin kertoa ihmeitä siitä Jumalasta, joka auttaa, ja Herrasta, Herrasta, joka kuolemasta vapahtaa; ja koska Jumalan työ on aivan yhtä suuri kuullessaan köyhäin ja hyljättyjen huokauksia, kuin kuljettaessaan mahtavain hevoset ja vaunut voittoihin, ja koska Isä taivaassa ei kuuntele ainoastaan ylpeän joutsenen kuolinlaulua rannan ruohikossa, vaan myöskin varpusen yksitoikkoista sirkutusta, eikä halveksi korpin käheätä vaauntaakaan piiloloukossansa, niin en tahdo minäkään vai'eta, vaan annan korkealle kaikua tämän ylistyslauluni:

Soli Deo Gloria! Herralle ainoalle olkoon hunnia!

Elämä, joka kuluu näitten raamatun sanojen mukaan: "Köyhyyttä ja rikkautta älä minulle anna", ja jossa ei minkäänlaisia suurempia tapauksia, olkoot ne sitten iloa tahi surua herättäviä, esiinny, on kyllä erinomainen, -- mutta ei siitä toiselta puolen ole paljo sanottavaakaan. Viisikymmentäyhdeksän vuotta olen minäkin vaeltanut tietäni kuten tuhannet muut; sen jälkeen vasta Jumala on minua vallan ihmeellisille teille johtanut. Mainittakoon siis lyhyesti vaan jotakin tuosta viisikymmentäyhdeksän vuotta käsittävästä ajanjaksosta johdannoksi varsinaiseen kertomukseen.

Herrassa nukkunut isäni, Paulus Gast oli ammatiltaan suutari ja asui pienessä Winterhausenin kaupungissa. Äitiäni en ole koskaan tuntenut, sillä synnytettyänsä minut maailmaan, hän kerkesi vain siunata minut ja jättää minut isäni huostaan, niin Jumala kutsui hänet kotiin taivaan valtakuntaan kolmen vanhemman sisareni luokse.

Koska olin isäni ainoa lapsi, niin hän toivoi, että saisin oppia jotain parempaa ammattia kuin hän itse, ja määräsi minut opettajaksi.

Aluksi opin rehtori Holbergin johdolla hyvästi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, luin sitte latinaa pastori Burkhardus Thüngersheim vainajan luona ja vihdoin sain käytännöllisesti harjaantua opettajatoimeeni vanhan rehtorini johdolla. Suoritettuani kunnolla tutkinnot valitsi kaupungin maistraatti minut opettajaksi Sommerhauseniin.

Moni iloitsi tämän johdosta kanssani, mutta erityistä iloa tuotti se kahdelle henkilölle; vanhalle isälleni ja Margareeta Späthille, jolle nyt saatoin antaa käteni Herran alttarin edessä --, sydämeni olin antanut hänelle jo kymmenen vuotta sitten. Nyt on hänkin kotona Herran tykönä puettuna juhlapukuun ja kantaen käsissänsä palmuja, jotavastoin minun yksinäisen vanhuksen, täytyy edelleen kantaa arkipukua ja luoda kyynelten himmentämän katseeni ylös päin, missä hän ja kaikki lapsemme jo kauan ovat katsoneet Herraa kasvoista kasvoihin.

Vuonna 1610, seitsemäntenäneljättä syntymäpäivänäni, astuin virkaani Sommerhausenissa, muuttaen Margareetani kanssa vilpoisaan asuntoomme, jonka maistraatti meitä varten oli toimittanut ja johon samalla kuului kaunoinen puutarha.

Vähäinen Sommerhausenin kaupunki on runsaasti siunatussa Frankenlandissa. Sen vaakunaan on kuvattuna -- ja syystäpä onkin -- aurinko, joka säteillänsä valaisee kypsäksi tuleentunutta rypäleterttua. Viljavainioita on siellä vähemmässä määrässä, mutta sitävastoin paljo hedelmällisiä viinitarhoja. Ja kun kevät on täydessä vihanuudessaan, niin ne näyttävät erinomaisen ihanilta. Kaupunki kartanoineen ja torneilla kaunisteltuine muureineen vetäytyy silloin niiden varjoon, niinkuin Herran siunauksen siipien suojaan. Kaupungin muurien vieritse virtaa uhkea Mainjoki, joka Bayreuthistä tullen täällä muodostaa rajan Sommerhausen ja Winterhausen nimisten maiden välillä.

Jumala siunatkoon sinua ja viinitarhojasi, rakas pieni kaupunki, lapsiin ja lastenlapsiin. Täällä olen varhaisina aamuhetkinä hyvillä mielin ja iloisin toivein alkanut päivätyöni, täällä olen kantanut päivän kuorman ja helteen, ja täällä, jos Luoja suo, odotan myös yhdettätoista hetkeä ja kun ilta joutuu ja hän kutsuu minua lepoon, käyn viinitarhan Herralta vastaanottamaan armopalkkani. _Sitä Jumala suokoon!_

Toinen luku.

Poika.

Katso, lapset ovat Herran lahja!

Ps. 127: 3.

Lokakuun 12 päivänä 1613, kello kolme aamusella, syntyi ensimmäinen poikamme. Oli kylmä, myrskyinen syksypäivä, mutta sydämessäni oli vain päivänpaistetta ja riemullista iloa, luodessani katseeni taivasta kohden, jolla ajelehti paksuja aamupilviä. Seistessäni Margareetan vuoteen äärellä ja pidellessäni ensi kertaa pientä poikaamme käsivarsillani, tuntui minusta juurikuin armorikas Jumala hartaammin kuin ennen koskaan olisi painanut meidät isänsyliinsä, ja minä lausuin Jaakobin sanoin: "Herra, minä olen mahdoton kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen totuuteen, jonka olet minulle osottanut."

Pyhässä kasteessa sai poikani nimen Valentin risti-isänsä, leipuri Valentin Orplichin mukaan. Kulkiessani kirkosta kotia rukoilin sydämessäni Jumalaa, että hän tekisi rakkaasta lapsestani oikean kristillisen Valentinuksen, sankarin, joka kykenisi voimakkaasti taistelemaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan.

Kasvatin poikaa, niin pitkälti kuin heikon, lyhytnäköisen ihmisen on mahdollista, kurituksessa ja Herran nuhteessa. Hyvää tahtoa ei minulta siihen ainakaan puuttunut, ja vaimoni, joka sydämensä yksinkertaisuudessa monasti tiesi neuvoja, kun minä olin neuvotonna, oli minulle tässä kohden suurena apuna. Meissä oli kummassakin kehittynyt varmaksi se vakaumus ettei Herra ole turhaan sanonut: "Jotka _varhain_ minua etsivät, he löytävät minun." Hennon lapsen sydän on kuin pehmyt vaha, johon Vapahtajamme suloisen majesteetillinen kuva helposti painuu. Myöhemmin ei sydän ole enää niin vastaanottavainen, ja sen pehmittämiseksi vaaditaan usein ankaria koettelemuksia. Pojan täytettyä kuusi vuotta otin hänet omaan kouluuni, ja jo vuoden perästä osasi hän kuuluvalla, selvällä äänellä lukea aamu- ja ehtoorukoukset; sydämellisellä ilolla kuuntelimme häntä, sillä hän käytti aivan samaa ääntämistapaa kuin pastori Theodorikus saarnoissaan. Kasvavana poikana nautti Valentin suurta kunnioitusta kaupungin nuorison keskuudessa sekä pelkäämättömyytensä että tavattoman ymmärryksensä tähden, joka ilmeni hänen puheessaan. Toverina oli hän niin ikään yleisesti suosittu ystävällisyytensä ja avuliaisuutensa tähden kaikkia kohtaan. Kuten, hyvä lukija tiedät, suositaan enimmän sitä viiniä, mikä on samalla voimakasta ja makeaa; aivan samoin pidetään enemmän semmoisesta ihmisestä, joka samalla on urhokas sekä lempeä, rohkea sekä tuntehikas. Todistuksena Valentinin rohkeudesta ja neuvokkaisuudesta kerron seuraavan tapauksen. Majatalon isännän pieni poika sattui kerran joutumaan kahden pillastuneen hevosen tielle, mutta samassa kun raskaat vetorattaat olivat musertamaisillaan hänen päänsä, syöksi Valentin esiin, ja tempasi oman henkensä uhalla hänet alta pois. Kun pienokainen ei ollut heretä itkemästä, antoi poikani hänelle vaskisen aurinkokellonsa ja lähti sitte tiehensä, niinkuin ei mitään erinäisempää olisi tapahtunutkaan. Valentin oli silloin vain kymmenen vuoden vanha.

Nälkävuonna 1622, jolloin onneton sota oli peräti köyhdyttänyt meidät, jakeli hän useasti niukasta leipäpalasestaan puutetta kärsiville naapurien lapsille, jotka koulupenkkien alta kokosivat parempiosaisten lasten käsistä sinne ja tänne singonneita leivänmuruja.

Tiedämmehän kuitenkin, että ominaisuudet sellaiset kuin tuntehikkuus, rohkeus ja ilomielisyys y.m.s. ovat vaan luonnonkirjoja, jotka eivät missään suhteessa tee lasta Jumalan valtakunnalle soveliaaksi, vaikka kaunistavatkin sitä ihmisten edessä. Mihin joutui Absalom kaunopuheliaisuuslahjoineen, mihin kopeamielinen Saul? _Syvään lankeemukseen_. Sellaisilla ominaisuuksilla varustettu ihminen on kuin laiva, joka täysin purjein kiitää merellä selällisellä. Jos vankka myötäinen tuuli puhaltelee purjeihin, laskee laiva upeasti satamaan, mutta jos vastatuulet saavat laivan ajeltavakseen, kiitää se sitä nopeammin vain perikatoansa kohden. _Herran Henki_ on oikea suotuisa tuuli. Se olisi minun pitänyt oivaltaa ja muistaa, mutta kuka on se isä, jonka korvia ei hyväilisi, kun kaikki kehuvat ja kiittävät hänen lastansa?

Helluntaina v. 1626 meni poikani ensi kerran Herran ehtoolliselle. Aamusella sanottuna päivänä laskeuduimme yhdessä polvillemme ja rukoilimme että Jumala armossaan antaisi hänelle sielunsa kaunistukseksi katuvaisen mielen ja vahvan uskon -- hänen ruumiinsa kaunistamisen oli äitinsä ottanut toimekseen, kammannut hänen mustahkon tukkansa, pukenut mustan takin hänen ylleen ja pistänyt hänelle käteen tilaisuutta varten maasta nyhtämänsä kauniin rosmariinin. Nuoremmat lapseni -- Jumala oli näette lahjoittanut minulle paitsi Valentinia vielä kolme lasta, kaksi tytärtä ja pojan -- nähtyänsä veljensä niin komeissa varustuksissa, panivat kätensä ristiin ja rohkenivat tähystellä häntä ainoastaan matkan päästä. Valentin pyysi vielä kerran vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan anteeksi mitä oli rikkonut heitä vastaan ja lähti sitte lapsijoukon mukana Herran huoneesen.

Tänä vuonna juuri kaksitoista lasta pyrki ensi kertaa ripille. Nähdessäni heidän tulevan takaisin alttarilta, jota olivat lähestyneet kaksittain, en voinut torjua alakuloisuutta mielestäni. Käytävät kirkonpenkkien välissä olivat täynnä keisarin sotamiehiä, jotka viikkoa ennen olivat majoittuneet kaupunkiimme. Nämä hurjat, parrakkaat, rautahaarniskaiset miehet johtivat ehdottomasti ajattelemaan raudankovaa aikaa, jota tuhoisan uskonsodan johdosta jo kokonaista kahdeksan vuotta olimme huokaillen kärsineet.

Nähdessäni pienen, harrasmielisen lapsijoukon tunkeuvan ynseähenkisen soturiparven lävitse, selveni minulle, miksi pastori Theodorikus oli rippilapsille pitämänsä kehotuspuheen tekstiksi valinnut lauseen: "Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle." Niiden kahdentoista joukossakin, jotka Herra valitsi opetuslapsikseen, oli yksi Juudas, ja kuinkapa moni lammas luopuukaan paimenestaan, joutuen suden saaliiksi, tänä murheenaikana sodan rautakavion suorittaessa hirvittävää hävityskulkuaan Herran laidunten ylitse! Mitäpä merkitystä sillä on, ajattelin itsekseni, että siveät tunteet nyt liikuttavat näiden lasten ja poikasi sydäntä -- onkohan heillä öljyäkin lampuissaan? Eikö moni taivaan laella kimalteleva tähtönen ole vain pettävä lentotähti, joka putoaa alas, sammuen yöhön ja pimeään?

Tämänkaltaiset ajatukset valtasivat minut niin tyyten, että lopulta rupesin pelkäämään, mutta silloin rukoilin: "Herra Jeesus, lammasten ylin kaitsija, ota tämä pieni, köyhä lauma sekä minun Valentinini sinun armolliseen hoitoosi. Kuljeta heitä tahtosi mukaan -- kukkuloilla tahi laaksoissa, viheriöitsevillä niityillä tahi pimennoissa -- johdata heitä vaan sillä tavalla, ettei yksikään heistä jäisi pois sinusta. Etsi ja vie takaisin eksyneet, että tämäkin pieni joukko voisi liittyä suureen laumaasi, jota sinä siellä ylhäällä käytät laitumilla ja johdatat eläville vesilähteille. Amen."

_Hän on niin tehnyt -- hänen olkoon kunnia iankaikkisesta iankaikkiseen!_

Kolmas luku.

Valentin käsityöläisopissa.

Jo kuule, sotahuuto kaikuu kautta kaiken maan, Se rauhan vie, ja tuskan päivät tuopi tullessaan. Jo näkyy väike kypärien, kannusten, Jo kuuluu tinkaavana kalske kalpojen, Nyt turmio jo perii kodin rauhaisen.

_Vanha ballaadi_.

Olimme kauan pohtineet, mikä ura pojallemme oli valittava -- ja nyt oltiin siitä vihdoin selvillä. Vaimoni oli tosin pojan syntyessä riemuiten ajatellut saavansa, kuten sanoi, uhrata esikoisensa Herralle ja toivonut näkevänsä sen päivän, jolloin poikansa oli seisova saarnastuolissa ja lohduttava seurakuntaa, mutta -- "_ihminen päättää, Jumala säätää_".

Kovat koettelemukset ja vastoinkäymiset olivat sillä välin kytkeneet evankeelisen kirkon pauloihinsa, ja meilläkin, Limpurgin maassa näytti siltä kuin olisi tahdottu sata vuotta kirkkaasti loistanut evankeliumin kynttilä jälleen syöstä pois sijaltaan. Markt-Einersheimissä, Possenheimissä ja Hellmizheimissä oli Würzburgin tuomiokapituli sulkenut evankeeliset kirkot ja seurakunnan opettajien oli täytynyt paeta Speekfeldiin, missä he joka sunnuntai suurimman vaaran uhalla kokosivat kuulijansa, varottaen heitä Herran tähden kärsivällisesti kestämään ne vääryydet, joita heille tehtiin, mutta kuitenkin järkähtämättä pysymään oikeassa uskossa. Tämmöiset varotukset olivatkin tarpeen, sillä ne, jotka näihin jumalanpalveluksiin saapuivat, olivat alituisesti hengenvaarassa: milloin ottivat partiolaiset heidät kiinni, rääkäten heitä monella tavalla, milloin vangittiin heidät ja suljettiin Iphofenin vankitorniin, mistä heitä vasta kalliita lunnaita vastaan päästettiin pois.

Tällaisina aikoina tulee vain sellaisten toimittaa paimenvirkaa, joita Herra on siihen erityisesti kutsunut, sillä silloin susi pyrkii lammaslaumaan. Voi sitä laumaa, jolla silloin sattuu olemaan palkkapaimen, ja voi sitä paimentakin! Kun emme Jumalalta kuitenkaan olleet saaneet selvää viittausta siitä, että hän tahtoi käyttää Valentiniamme viinitarhansa palvelukseen, päätimme kuin päätimmekin antaa hänen harjaantua johonkin ammattiin.

Halveksitko käsityöläisluokkaa, lukijani? _Minä_ en sitä tee. Kukapa välittömämmin kuin käsityöläinen näkisi mitä hän Jumalan avulla on kyennyt saamaan aikaan? Kuka voipi juhlailtana sanoa yhtä suurella luottamuksella: "Päivätyöni on päättynyt, sitä tehdessäni en ole hutiloinut enkä ole jättänyt tekemättä mitään siitä, minkä olin määräkseni pannut?" Työn kunnolliseen suorittamiseen, olkoon se sitte suuri tai pieni, ja että siitä koituisi Jumalalle kunniaa, vaaditaan kolme ehtoa: tervettä ruumista, taitavaa kättä ja kristillistä mieltä.. Jos tapaat käsityöläisen, jolla on nämät ominaisuudet, niin usko minua, silloin olet tavannut myöskin onnellisen ihmisen. Poikani täytettyä neljätoista vuotta, vein hänet leipuri Valentin Orplichin luo ja pyysin, että hän ottaisi kummipoikansa oppiin. Tosin sanoi hän pojan mielestänsä näyttävän liiaksi hienolta ja ylhäiseltä seistakseen leivinkaukalon ääressä; myöskin luuli hän huomanneensa Valentinin mielen olevan kiintynyt korkeampiin asioihin, jossa tapauksessa hän kenties ei soveltuisi käsityöläiseksi. Mutta minä vastasin: "Juuri moisia siivekkäitä, turhia luuloja vastaan on Herra Jumala antanut meille käskyn: 'Sinun tulee syödä leipääsi otsasi hiessä.' Ottakaa te vaan vastaan poikani ja olkaa hänelle sekä oppi- että kuritusmestarina; muusta pitäköön Jumala huolen."

Sitä vastaan ei leipurilla ollut mitään sanottavaa, ja me sovimme siten, että Valentin vain päivin olisi mestarin työssä ja viettäisi illat ja yöt kotona, sillä vaurastuaksensa täytyy lapsen saada hengittää kodin ilmaa; "isän varjossa poika suureksi sukeutuu", sanoo sananlasku.

Sopimusta seurattiin tarkalleen. Aamusilla, jo ennenkun lähdin aamukelloja soittamaan, herätin poikani neljän lyömällä ja toimitin hänet menemään mestarinsa luo. Minuun teki se iloisen vaikutuksen kun aamusella varhain tuon tuostakin huomaamatonna seisoin leipurin ikkunan edustalla katsellen, kuinka reippaasti poikani ryhtyi työhönsä, vaikka yltympärillänsä kaikki vielä nukkuivat sikeintä untansa eikä hiljaisuutta kadulla häirinnyt muu, kuin raastuvankaivon lotiseva vesi. Leipuri, jolla ei ollut omia lapsia, rakasti Valentinia kuin omaa poikaansa, ja tämä oli puolestansa niin kiintynyt isäntäväkeensä, että koetti katseesta arvata heidän sisimmän tahtonsa. Tehtävänsä toimitti hän vireästi ja kunnollisesti ja saavutti siinä ennen pitkää niin suurta taitavuutta, että vanha isäntä yhä enemmän ja enemmän vetäytyi liikkeestä syrjään, jättäen kaikki Valentinin käsiin. Niin ilahuttavaa kuin tämä olikin, ja varsinkin, kun mestari vuoden kuluttua vielä oli yhtä tyytyväinen poikaani, en saattanut kuitenkaan huolestumatta ajatella vanhaa sananlaskua: "Ei aamusta päivää kehuminen." Mikä nämä huolettavat ajatukset aiheutti, siitä tahdon seuraavassa kertoa.

Luin kerran vanhasta kirjasta kauniin, syvämielisen sadun, jota esivanhemmillamme oli tapana kertoa. Ammoisimpina aikoina, kun pakanuus hävitettiin ja elävän Jumalan palvelus pääsi saksalaisessa synnyinmaassamme alkuun, pakenivat pakanajumalat, kertomuksen mukaan, ristiä ja kätkeysivät n.s. Venusvuoreen. Täällä kuluttivat he aikaansa pakanallisessa irstaudessa ja saatanallisissa huvitteluissa. He eivät saaneet lähteä pois vuoresta, vaan olivat tuomitut olemaan siinä tuomiopäivään asti. Kumminkin aukeni vuori tuon tuostakin ja vuorenaukeamasta nousi pelimanni, joka maita mantereita kiertäen puhalsi kummallisia säveliä pillistään. Joka kuuli nuo houkuttelevat säveleet, tuli juurikuin lumotuksi, luopui isästä ja äidistä, vaimosta ja lapsista eikä välittänyt ajallisesta eikä iankaikkisesta menestyksestään -- sen mieli hehkui yksinomaan vaan seuraamaan pelimannia ja hänen pilliään. Sanotun pelurin seurassa liikkui tosin alinomaa muudan uskolliseksi Eckartiksi nimitetty mies, jonka toimena oli varottaa ihmisiä antamasta lumoavien sävelten houkutella itseään, mutta harvatpa ottivat hänen varotusäänensä kuultaviin. Määrän täytyttyä vie pelimanni koko parven Venusvuoreen, jossa sen täytyy valan nojalla luopua uskostaan ja yhtyä saatanallisiin kemuihin.

Sadun merkitystä on helppo jokaisen ymmärtää. Pelimanni ihmeellisen, houkuttelevan pillinsä kanssa on kavala sielun vihollinen, joka kullekin osaa virittää oikean äänen ja tarkkaa aina oikeaan virteen, vierottaaksensa hänet pois Jumalasta ja tehdäksensä hänet välinpitämättömäksi pelastuksestaan. Uskollinen Eckart on Jumalan sana ja omatunto, jotka ihmiselle ilmoittavat totuuden sekä mitä kullekin seuraa, joka antautuu kiusaajan viettelyksille alttiiksi. Useimmat antavat kumminkin ikuiseksi vahingokseen Herran varotussaarnan kaikua turhaan.

Täten selitettynä satu voidaan sovelluttaa kaikkiin aikoihin. Niinpä oli muutama vuosi takaperin kaupungissamme juomaseura, jonka jäsenet kuulivat pillin säveleet viinilasien kilinässä. Näiden kilahtaessa he kilvan kiroilivat, riehuivat ja mellastivat, antaen täll'aikaa vaimojensa ja lastensa kärsiä kurjuutta kotona, kunnes he viimein kaikki suistuivat turmioon ja päättivät päivänsä onnettomalla kuolemalla. Sitte oli siellä muudan ohrasaksa, Mikko Hamsterloch, joka kuuli pillin saatanalliset houkutussäveleet kirkasten riksien kilahtaessa pöytään. Tämä helinä kaikui hänen korvissaan kovemmin kuin Herran käsky: "Älä ota kasvua eli korkoa", tahi kuin köyhien huokaukset. Lopultapa Fuchstadtin ja Winterhausenin välisellä tiellä muutamat keisarin sotamiehistä karkasivat hänen päällensä, ryöstivät hänet puhtaaksi ja hirttivät hänet tienviereiseen puuhun. Oli siellä vielä muudan Erlachin jääkäri, joka pelinoppain vierinnässä kuuli tuon hornan soiton, kunnes silmänsä sälähtelivät ja kätensä halusta värisivät, mutta hänenkin loppunsa oli surkea, josta tuonnempana vielä kerron. Sitten oli siellä majatalon isännän tytär, kaunis Rosamunda, joka kuuli viettelevät pillinäänet kun häntä kehuttiin seudun kauneimmaksi tyttöseksi, kunnes hän rajussa huimuudessaan karkasi erään värvääjän keralla ja tämän hylkäämänä vihdoin häpeätään peittääkseen heittäytyi sillasta virtaan ja ajelehti jään alle. Minä olin kauan aikaa hänen uskollinen Eckartinsa, mutta lopulta ei hän enää huolinut minua kuulla.