Part 9

Kotimatkalla johdin huomaamatta keskustelumme Mihailin kiitosrukoukseen, minä kysyin mitä hän mutisi eilen illalla istuessamme kuusen latvassa. Mihail ei tahtonut millään muotoa sanoa. Oli aivan mahdotonta saada häntä edes puhumaankaan siitä. Hän sanoi, että mahtisanoja ei saa käyttää silloin kun niitä ei tarvita. Olin pahoillani, etten saanut enkä kenties milloinkaan saa kuulla hänen runoaan, kun hän iltasella siinä ilojuhlassa ynnä tanssijaisissa (plätschit), joilla karhun tappaisia vietettiin, pyytämättä ja hiukan häpeissään luki alkuosan siitä runosta, jonka loppusäkeet minä jo ylempänä mainitsin. Kirjoitan sen tähän. Eikä minun tarvitse muistuttaa, että tätä rukousta lukevat hartaudella ja vakavuudella monet sadat meidän maanmiehiämme, vaikka ovat kasvatetut kristillisen kirkon helmassa.

Menin mie miehissä metschään, Urohissa ulkotöille, Kah'en kolmen koiran kanssa Kuu'en vii'en villahännän, Seitschemän schebelikaglan, Lapin loajalle salolle Sinisen metschän sisälle. Kuljin kuusikumburoilla Viivyin viitarandioilla Haukkui koirani karhuun.

Tapio metschän kuningas, Metschän kuldainen kuningas, Tuo tuolta tuonembata, Lapin loajalta salolta, Sinisen metschän sisältä, Minun koirat pentukoirat, Ampujat alakätöiset.

X.

Kyyrölän kylä.

Krasnoje Selo, ei keisarillinen huvilinna, vaan täällä kotona meillä Muolassa, tai toisin sanoin, Kyyrölän kylä, on siksi kummallinen kylä, että muutamat lyhykäiset kynäelmät siitä eivät liene kaikkea viehätystä vailla. Kylä, jota asukkaat sanovat Krasnoje Seloksi, on laajempi kuin moni meidän pikkukaupungeistamme. Lisäksi on sillä ihanaa vaihtelevaa hempeyttä, jommoista ani harvassa meidän kylistämme ja kauppaloistamme on nähtävänä. Lukija kuvitelkoon mielessään kyläkadun -- oikeammin maantien -- noin virstan pitkän ja melkoisen leveän; molemmin puolin katua ovat talot, niinkuin kaupungissa, vieretysten, mutta siten, että kaikki pääseinät ovat maantielle päin. Tien ja rakennusten välillä on nurmikenttä, leikki- ja kisakenttä kyläkunnan lapsille, vasikoille ja nelijalkaisille. Joka kolmannen tai neljännen talon edessä on kaivo suurine vinttineen, jotka vinosti kohoavat taivaan sineä vasten. Joku puukon tai kirveen raatelema pihlaja tahi koivu, joka on saanut uhrata alimmat oksansa jokapäiväisiin tarpeisiin, katkaisee päätyvien tasaista jonoa ja antaa perspektiiville vaihtelevaisuutta. Talot, jotka ovat rakennetut pyöreistä hirsistä suorastaan maaperään sekä oljilla, laudoilla eli päreillä katetut, ovat enemmän tai vähemmän rappeutuneita ja koristeltuja kummallisilla ornamenteilla ja sahauksilla peräseinän huipussa, alhaalla katonrajassa ja päätyikkunoiden yläpuolella. Sitäpaitse ovat nämä varustetut loistavan värisillä luukuilla.

Yllämainitusta huomaa, että Kyyrölä, -- Krasnoje Selo -- ei ole mikään suomalainen kylä; Kyyrölä on, tai oikeammin, on ollut, puhtaasti venäläinen kunta. Jo ennen kun Pietari suuri Uudenkaupungin rauhan kautta sai omistusoikeuden Viipurin lääniin, oli hän antanut pois ei vähempää kuin 2,748 kartanoa 28 lahjoituksena, "ikipäiväiseksi ja perittäväksi omaisuudeksi talonpoikineen ja karjoineen" -- kuten lahjakirjassa sanottiin. Heti Viipurin valloittamisen jälkeen lahjoitti tsaari Pietari, heinäkuun 21 päivänä 1710, Viipurin kaupungin ensimmäiselle venäläiselle komentajalle, Gregori Petrovitsch Tschenischeffille, 92 taloa Muolan pitäjässä. Lahjoitettujen tilusten joukossa löytyi muutamia niistä lukemattomista autioista taloista, joita "ison vihan aika" Kaarle XII hallitessa oli tuottanut. Sellainen tila oli Kyyröläkin, jonka komentaja Tschenischeff asututti Vähä Venäjäläisillä -- puheen mukaan erään venäläisen sanomalehtimiehen toimesta, joka Kyyrölässä käytetyn venäjän kielen monikon päätteissä ja pehmeissä tekosanan muodoissa oli tuntevinaan maloryssäläis murteen ominaisuuksia. Kuten näemme on tämä perin venäläinen, suomalaiselle alueelle perustettu, kylä, jonka tuttavuutta tässä käymme tekemään. -- Jos se ylipäätään onkin köyhä ja kurjan näköinen, niin täytyy myöntää, että verrattuna ympärillä oleviin suomalaisiin kyliin saattaa Kyyrölä täydellä todella nimittää itseään Krasnoje Seloksi; sillä täällä löytyy kumminkin halua kaunistaa ja käyttää tarpeellisuuden vaatimuksien yli hiukkasen koristuksiakin. Vähät siitä, jos työ on epätarkkaa ja huolimattomasti tehtyä; löytyy kuitenkin kaikessa tässä kummallisessa sekasotkussa jotakin, josta huomaa, että on tahdottu uhrata kauneudelle. Melkein keskellä kylää on vanha hovitila, suunnattoman suuri puupalatsi, aikoinaan varustettu pylväskäytävällä paestiläisistä patsaista, vanhaan Viipurilaiseen tapaan tehdyt hirsistä ja käärityt säkkikankaalla, jonka jälkeen pinta maalattiin ihanasti naxosmarmorin vahakeltaseen väriin tai hienosuonisen giallo anticon tapaan, kaikki liimavärillä tietysti. Päällystys on laudankappaleista, ikkunat korkeat, kaarevat, pielet lankuista tehdyt. Ylinnä kohoaa puinen torni kupulakineen ohuista, taivutetuista laudoista. Sisäpuolelta on kupulaki maalailtu ja koristeltu roseteilla, kukkaisköynnöksillä, haaraisilla kynttelinjaloilla y.m. Tuo upea rakennus vaatelijaine ja outoine muotoineen on oivallinen kuva siitä vuosisadasta, jolla se on rakennettu.

Entinen puisto, joka oli ollut järjestetty komeaan malliin, pensasaitoineen lammikoineen ja siltoineen, on nyt hakana, jossa vain kultakoristeet ja joku heinittynyt ruusupensaisto ja pari lahonnutta jalustaa puhuvat menneiden aikojen loistosta.

Oltuaan lakkatehtaana, rohtolana ja postitoimistona, on rakennus laadittu asumukseksi 32:nen reservikomppanian päällikkö- ja alapäällikkökunnalle. Ja varmasti saa vakuuttaa, ettei yksikään reserviupseereistamme majaile niinkuin 32:nen komppanian esimies.

Hovileirin lähellä on venäläinen kirkko, kirjava rakennus, joka hohtaa kaikissa sateenkaaren väreissä. Etempänä on entinen "muonakasarmi", jossa Suomesta Siperiaan kuljetettavat vangit saivat levähtää, nyt iso, rappiolle joutunut puukoju. Kuten näkee, on Kyyrölän kylää aljettu rakentaa paljoa suuremmassa mitassa kuin elämä kylässä, ainakaan tätä nykyä, jaksaa täyttää.

Joskus kauniina kesäpäivänä, etenkin lauantai- tai sunnuntai-ehtoina, saa kuitenkin leveällä kyläkadulla joskus nähdä semmoista eloa ja liikettä, joka muistuttaa niistä ajoista, jolloin läänitysherra täällä kaikessa komeudessaan asui, metsästi, piti juomakemuja ja maalaisjuhlia korkeasäätyisille vieraille keisarin kaupungista. Kaikki kylän asukkaat ovat silloin ulkona kadulla, istuvat kaivolla tahi lepäävät portaillansa. Pojat pelaavat "bafkaa" huolellisesti siloitetuilla porsaanluilla, tytöt tanssivat ja laulavat vapaasti, sillä välin kun vanhemmat käsiharmonikan soidessa juttelevat päivän tapahtumista.

Tavattoman paljon harakoita istuu kaikilla aidoilla ja räkättävät arioita "la gazza ladra'sta". Vielä kirjavammat kuin harakat ovat naisien puvut; hame moniväristä kattuunia, leikattu yhteen palaan liivien kanssa, joka on hyvin ruman näköistä. Vyötäinen nousee siten korkealle ylös melkein kainaloihin, ja paitsi että se turmelee poven, antaa se vartalolle kovin hullunkurisen muodon; pää ja thorax ovat verrattoman pienet suunnattoman abdomenin rinnalla, puhuaksemme hyönteistutkijain kielellä. Miesväkeä näkee sangen vähän. Kaikki ovat puetut tavanmukaiseen muschikpukimeen. Syy tähän epäsuhteesen miesten ja naisten lukumäärässä on se, että maanviljelys ja käsityö ovat näillä seuduilla tyyten vaihtaneet paikkaa toistensa kanssa. Mies on puutyöntekijä, astianvalaja, maalari, tapetinpanija ensisijassa, sitten vasta maanviljelijä. Hän oleksii enimmäkseen läheisissä kaupungeissa, Viipurissa ja Pietarissa, käsityöläisenä; pääsiäiseksi hän tavallisesti palajaa kotiin, mutta niinpian kuin kevät lähenee, herää hänessä kaiho pääsemään ulos maailmalle. Ei siis ole ihmettä, että maanviljelys on vallan alkuperäisellä kannalla, vallankin kun maa on yhteistä ja jaetaan viljelijöiden kesken -- jos oikein asian kuulimme, joka viides vuosi. Kaikilla talonpojilla ei ole edes omaa hevoistakaan; kyntö- ja kylvöaikana lainataan juhta joltakin onnellisemmalta naapurilta.

Kieli on, niinkuin yllä mainittiin, venäjä; miehet puhuvat kuitenkin melkein kaikki suomeakin. Viime aikoina on suomalainen sisäänmuutto tullut huomattavaksi. Moni rakennus on jo rakennettu pitkin kylänkujaa, josta melkein aina tietää, että joku kansalaisemme on talon rakentanut.

Kylässä on koreaksi maalattu kansakoulu, joka nauttii kannatusta Suomen valtiolta kuin myös joltakin venäläiseltä virkakunnalta. Kansakoulun opettaja on syntyperäinen venäläinen, eikä ymmärrä sanaakaan suomenkieltä. Ikävää on, että lapset, jotka kaikessa tapauksessa ovat suomalaisia, Suomen alamaisia, eivät ole tilaisuudessa oppimaan Suomen historiaa ja maatiedettä. Koulun tarkastaja, ponteva suomalainen pappismies, ei ole voinut tehdä niin mitään tämän suhteen, sillä oppikirjoja venäjää puhuvia suomalaisia varten ei löydy laisinkaan. On helppo käsittää, miten herra koulumestari kuvailee Suomea ja Suomen historiaa oppilailleen. Sillä kannalla kuin opetus nyt on, on sekä surkeaa että naurettavaa kuulla opettajan selittävän "isänmaan historiaa" oppilaille. Saporogit, tatariruhtinaskunta Krimin niemellä, Ivan julma ja muut aasialaiset suurherrat, kaikki he kuuluvat "isänmaan historiaan". Maatieteessä, jossa Suomi on paremmin kuin historiassa esitettynä, ei ole aivan voitu olla lukuunottamatta "tschudilaisia rajamaita"; ja opettaja on, käyttäen avukseen vanhaa venäläistä, Viipurin läänin karttaa, juurruttanut oppilaittensa päihin muutamien kaupunkien, jokien ja kaikkien rautatieasemien nimet Viipurin ja Pietarin välillä. Tätä tehdään Suomenmaassa, Suomen alamaisille, Suomen valtion kustantamassa koulussa. Kuta useampia kansakouluja perustetaan venäläis-suomalaisissa kylissä, sitä tärkeämpää on valvoa, että kouluissamme käytäntöön otetut oppikirjat käännetään venäjän kielelle, jotta ei tuota melkoista määrää venäjää puhuvia suomalaisia kasvatettaisi isänmaatansa halveksimaan.

XI.

Poikana olo ajoilta.

Sodassa.

Viipurista aina Uuraansalmelle saakka on saaristo kallioista. Pienet, paljaat saaret ovat enimmäkseen karkeaa graniittia, kerroksista kuin liuskakivi, ja kasvavat harvaa mäntymetsää, jotavastoin mannermaa on alhaista ja savista. Uuraansalmesta länsietelään päin muuttuvat saaret matalammiksi, ovat savikkopohjaisia ja vaihettavat kangas-petäjän tuuheaan leppään ja koivuun, vieläpä jalommatkin puulajit, tammi, vaahtera ja lehmus muodostavat pieniä kauniita lehdikoita -- mutta nyt on mannermaa, joka muuttuu yhä enemmän ja enemmän santaiseksi, peitetty vyörykivillä, kunnes Teerijoen luona komein "falaise", niinkuin ranskalaiset sitä nimittäisivät, sanoo Suomenlahden vieriville aalloille "tähän, mutta ei etemmäksi". Muuan noista ensimmäisistä savisista saarista Uuraansalmen läheisyydessä kuului saariryhmään, joka oli äidinisäni oma. Olen unhoittanut saaren nimen, mutta sanokaamme sitä Sorsaluodoksi; se oli sodanaikana 1855 joutunut venäläisen tykkiväestön haltuun ja ainakin neljäs osa saarta oli paljaaksi kuorittu, sillä turpeita, joita välttämättömästi tarvittiin vallituksiin, ei ollut muualla kuin täällä. Ennenkuin jäännös saaren viheriäisestä vaipasta käärittiin kokoon ja kuljetettiin pois noihin pieniin linnoituksiin, jotka ainakin syrjäisen mielestä näyttivät olevan tarkoituksetta viskellyt ympäri Suomenveden pohjaa, tahtoi vaari niittää sieltä ne heinät kuin niittää saattoi. Eräänä kauniina heinäkuun päivänä lähdimme me, vaari ja minä, katsomaan, miten heinänteko sujui. Vaari käveli ja minä tein koukeroita polkua pitkin, joka kulki kahden vainion välillä, joilla ruis huojui puolipäivän tuulen puhaltaessa. Kun pelto loppui, tulimme me mahtavaan honkametsään, jossa päivänsäteet vaivalla pääsivät puikahtamaan tummien havujen ja tiheäin oksien välitse, muodostaakseen sinne ja tänne smaragdivehreän pilkun kosteaan sammalikkoon keskellä kosteaa, viileää pimentoa. Hetken kuluttua ilmaisi yksitoikkoinen, soinnukas kohina, että me lähestyimme meren rantaa, ja tien tehtyä viimeisen äkkimutkan lepäsi meri meidän edessämme.

Ehdoton hämmästyksen ja ihmettelemisen huudahdus pääsi huuliltamme. Kaukana keskellä selkää oli komea laivasto sota-aluksia, Englannin ylpeä lippu liehui joka mastossa.

Nyt oli päästävä salmen yli. Tavallisissa suhteissa, s.t.s. kun vaari ei ollut mukana, oli meillä pojilla tapana kulkea salmen yli siten, että riisuimme vaatteet päältämme, valitsimme läheisestä haasta semmoisen lehmän, joka osasi uida, sidoimme vaatteemme sarviin ja ajoimme lehmän veteen, jonka se tavallisesti varsin mielellään teki, sillä Sorsaluodolla kasvoi parempi heinä, itse me pitelimme kiinni lehmän hännästä ja tulimme tällä kekseliäällä tavalla hinatuiksi tuon melkein neljännes virstan leveisen salmen yli. Olimme tehneet sen huomion, että jos lehmä keskellä salmea rupesi uimaan kehässä, tuli se siitä, että vaatteet olivat valuneet elukan silmille, niin että se ei voinut maata nähdä. Palausmatka tehtiin samalla tavalla. Nyt oli vaari muassa ja me astuimme vallan vakavina venheesen, joka sattumalta oli saapuvilla. Saareen päästyämme, menimme me niin sanotuille ruotsalaisille valleille. Taru kertoo, että Kustaa III, ollessaan laivastoineen Viipurin lahdessa kuuluisan Viipurin kujanjuoksun aikoina, oli rakennuttanut nämä vallit, mutta epäilemättä oli tuo arvelu väärä, sillä näissä löytyi tiiliäkin, ja tiilinpolttoon ja muuraustyöhön ei Kustaa III:lla sentään ollut aikaa. Istuimme siellä korkeassa, pehmeässä nurmikossa, Nopsat sisiliskot ja kiivaasti kirkuvat rantapääskyt tahtoivat anastaa meiltä meidän lepopaikkamme,

Meri kävi pitkissä pehmeissä aalloissa rantaa vasten, kuohupäiset laineet näyttivät mielihyvällä hiipivän pitkin kallioiden sileitä kupeita, suviaurinko valoi hohdetta kimaltelevalle merenpinnalle ja loi sille kaikki sinen vivahdukset, safiirin vienosta väristä alkaen indigon tummaan väriin saakka, joka huomautti syvyyden kauhuista, ametistin läpikuultavasta välähtelevästä kimaltelusta ja lazurkiven vakavasta sinestä niin kevyisesti että se näytti ilmassa leijuvan. Mutta keskellä meren pintaa lepäsi värijuova, jonka värejä ei vielä kukaan ole taitanut nimeltä sanoa; se oli auringonvalo.

Nyt lepäsi siellä, tässä loistavassa juovassa, nuo mustat turmiota tuottavat jättiläiset ja erosivat taivasta ja maata vasten kuin suuret varjokuvat.

"Ovatko ne meidän vihollisiamme, vaari?"

"Ovat, poikaseni!"

"No silloinpa saamme kohta nähdä sotaa, savua ja kuulia, kanuunia ja sotamiehiä", sanoin minä, riemastuksissani kaikesta kummallisesta kuin oli tuleva.

"Valitettavasti saanemme nähdä sekä yhtä että toista siihen suuntaan. EI ole ensi kerta, kun nämät seudut saavat tuntea sodan vitsausta." Ja vaari rupesi kertomaan Viipurin kujanjuoksusta, joka kuusikymmentäkuusi vuotta takaperin tapahtui juuri tässä. Me nousimme seisomaan vallilla, vaari osotti etelään Koivusaarta ja Teikarsaarta kohti, tarkemmin näyttääkseen taistelupaikkaa, kun samassa kaikuva jyräys kuului. Jotain vilahti silmiemme edessä, voimakas ilmavirta painoi meitä, vaarilla oli siksi mielenmalttia, että antoi minulle kovan lyönnin niskaan, joka silmänräpäyksessä kaatoi minut maahan, itse hän myös heittäytyi heinikkoon kiivaasti huutaen: "makaa hiljaa, Kalle". Samassa kuului kauhea pamaus, tulta iski, maa tärisi ja meidän päällemme satoi hiekkaa ja multaa, niin että me olimme aivan tukehtua.

"Kalle poikani, miten sinulle kävi, oletko haavoitettu?"

"Olen, vaari!"

"Mihin! Miten! -- ei, makaa hiljaa!"

"Niskaan, vaari."

Vaari kumartui äkisti puoleeni, tarkasti niskaani ja sanoi naurahtaen: "et sinä ainakaan ole pahasti haavoitettu. Mutta nyt kotiin, kas niin, astu eteenpäin, joudutaan venheelle, sota näyttää käyvän vaaralliseksi täälläkin. Meidän täytyy muuttaa pois saaristosta." -- Minä vakuutan, että me pääsimme paljoa sukkelampaan kotiin kuin Sorsaluodon saarelle taannoin. Ei koskaan ole mikään voitosta riemuitseva Caesar tullut ylpeämpänä ja onnellisempana vanhaan Roomaan kuin pikku Kalle vaarinsa kotiin. Ja olipa hänellä syytäkin. Lossarin Sassa oli kerran ollut tappamassa hyljettä, joka oli mennyt nuottaan; voudin Matti oli katkaissut pikkurillinsa silppukoneessa; Antti, paimenpoika, oli ollut vedenvaarassa eräällä kalaretkellä; Juhana oli avannut portin kuvernöörille eli keisarille, ei päästy koskaan oikein selville, kumpiko noista kahdesta se oikeastaan oli; kaikki olivat nähneet, kuulleet tahi tehneet jotakin, joka oli tavallista kummempaa. Hän yksin, pikku Kalle, lellipoika, herraslapsi muka, hän ei ollut mitään nähnyt. Toimetonna, voimatonna oli hänen ikänsä kulunut isän työpöydän alla, paksujen latinalaisten kielioppien suojassa, ja sanakirjain takana, jotka paisuivat ylpeydestä, kun tiesivät niin paljon, paisuivat niin, että siannahkakantensa halkeilivat selkäpuolelta. Mutta nyt, nyt olivat asiat toisin, nyt yhtäkkiä, ja niin kaikinpuolin tavatonta. Kalle oli ollut sodassa. Antti ja Matti ja koko poikaparvi kuulivat kummeksien ja kadehtien pikku Kallen puhuvan sodan vaaroista, taistelun tuhoista. Kaikki he olivat kuulleet tuon jyrinän, mutta ei kukaan ollut, niinkuin pikku Kalle, sitä omin silmin nähnyt.

Ja pikku Kallesta tuli kenraali ja hän komenteli aamusta varhain iltamyöhään viisimiehistä joukkoaan, joilla oli aseina lapioita, haravia ja aidanseipäitä, kunnes hän eräässä kahakassa sattui polkemaan kuoliaaksi kananpojan ja rikkomaan ikkunaruudun, joka tuotti hänelle pari korvapuustia vaarin emännöitsijältä. Sivumennen sanottu, vanha eukko, niin täpö täynnä kertomuksia merenhaltijoista, menninkäisistä, prinsessoista, verenimijöistä ja muista kummituksista, että kaikki Andersenin sadut ja kertomukset ovat haihtuneet muistostani niiden kuvauksien rinnalla, joita hänen runsas ja eriskummallinen mielikuvituksensa syyti eteemme jok'ikinen päivä. Korvapuustit tekivät kuitenkin toivotun vaikutuksen, ne jäähdyttivät taisteluintoa, ja rauhaiset ajat koittivat jälleen äidinisän tammien kaartamalla pihamaalla ja jo aikoja ennen kuin rauhanliitto Pariisissa tehtiin.

Keisari tulee.

Ah! olisittepa vain nähneet vanhan kunnon kaupunkimme ja meidät sitten! Siitä on jo hyvin kauan. Alamainen nöyryys, vilpittömin nöyryys, hohti vanhoista uudesti kalkituista ja siistityistä taloistamme, jok'ikisestä huokosesta yhteiskuntalaistemme sileäksi ajeltuilla leuoilla. Yksin kadutkin olivat pukeutuneet jonkinmoiseen pyhäpukuun; missä olivat nyt kaikki kuopat ja lätäköt, joissa me pojat tavallisesti koittelimme saappaitamme! Missä kaikki mukurat ja kohopaikat, varta vasten tehdyt, jotta meidän 4 tai 5 ajuriamme oppisivat tuon jalon taidon "ohjaamaan korskuvia oriita!" Poissa! Katu oli tasainen kuin permanto, sillä keisari oli tuleva. Tämä mahtisana oli aivan ihmeellisellä tavalla hämmentänyt meidän jokapäiväistä elämäämme. Kaikissa ikkunoissa riippui vanhoja tomusia ja koinsyömiä mattoja. Isän punavuorinen aamutakki oli, samaten kuin paljon muutakin punaista ja sinistä, muuttunut komeaksi lipuksi; nyt se liehui hupaisesti syystuulessa, muiden koreiden tilkkujen ja vöiden joukossa. Alhaalle kalitkan (kaupunginportin) luo olivat raatimies ja leipuri Zinke, joka myöskin oli kaupungin arkkitehti, pystyttäneet kunniaportin, joka minun mielestäni oli kelpaava kaikille maan mahtaville voitonsankareille. Se oli laadittu lehvistä ja kuusenoksaseppeleistä ja oli erinomaisen pulska, komeine pylväineen, ornamentteineen ja "krokaanin" muotoisine huippuineen. -- Semmoista oli kaupungissa. Perheissä oli yhtä juhlallista. Serkut maalta olivat tulleet, leivottiin ja puhdistettiin, ja ennen kaikkia, joka ainoassa suojassa ommeltiin ja siliteltiin, sillä jokainen, jolla vaan henkeä oli, aikoi illalla tanssiaisiin. Näinä ihanoina päivinä olivat kaikki kurinpidon siteet lauenneet, ei, enemmänkin vielä, ne olivat poikki katkenneet, kuria ei ollut enää. Päivät päästään lorvailimme me pojat katuloilla sinisissä takeissamme, joissa oli kultanapit ja lyyryn kuva. Sillä tietäkääs, hyvät herrasväet, me lukiolaiset olimme päivän kunniaksi pukeutuneet sinisiin hännystakkeihin, joissa oli pystykaulukset mustasta sametista. Yhdeksän ja kymmenen vuotiaita poikasia, niinkuin silloin olimme, lienemme me komeassa puvussamme olleet aivan kuin positiivinsoittajan marakatit. No niin, sillä välin kun koulumaisterit kotonansa liimasivat yhteen tuppia, miekkaa ja kahvaa, jotka olivat alituisessa eripuraisuudessa keskenään, kiilloittivat nappiansa ja harjailivat vanhoja maatuneita juhlapukujaan ja niin sanottua "venhettä", vallitsi rajaton vapaus nuorukaisten seassa. Ihana aika! olisin halunnut keisareita joka soppeen.

Suuri päivä oli nyt tullut. Esiratsastajoita oli vaahtoisilla hevosilla karauttanut kaupunkiin ja pormestarillemme Buchman'ille ilmoittaneet, että keisari tulee. Buchman oli pieni, jokseenkin lihava mies. Hän oli hieno herra, kelpo pormestari ja kunnon mies muuten. Vaikka niin lystikäs vartaloltaan, oli hän kuitenkin arvossa pidetty. Nyt hän seisoi hartaasti odottaen, katsoen pitkälle sillalle päin; suolaa ja leipää oli vieressä hopeatarjottimella. Pari konstaappelia seisoi hänen rinnallaan. Vähä väliä kääntyi pormestari kansajoukon puoleen ja sanoi varoittaen: "Sein Sie nur ruhig und vergessen Sie nicht das Hurra"!

Paitsi sitä että pormestarimme oli odotuksen kuohuksissa, oli hän vielä vihanenkin. Pieni vahinko Siliverstoffin portaiden luona oli karkoittanut sen juhlallisen levon, joka muutoin lepäsi hänen hohtavilla kasvoillaan. Seikka oli nimittäin se, että raatimiehillä oli tapana ennen istuntoa ja ennen muita tärkeitä yhteiskunnallisia toimituksia käydä Siliverstoffin kurenjassa (ruokakaupassa) ottamassa pienen päänselvittäjän ja haukkaamassa palasen juustoa päälle. Niinpä ei tänäkään tärkeänä päivänä voitu päänselvittäjää unhoittaa. Ja itse pormestarikin oli samaa mieltä. Se oli otettu ja juusto myös; nyt astuivat meidän isät jyrkkiä portaita alas, pormestari vilkkaasti jutellen. Alhaalla portaiden juuressa oli eräs maidonmyyjä kärryineen, astioineen ja äkäisine hevosineen; -- maitohevoset ovat aina äkäisiä! Ja tapahtui niin kamala tapaus, että hevonen purasi meidän korkeaa esivaltaamme. Tämä teki hirmustuneena kokokäännöksen ja asettui semmoiseen asentoon kuin minä aina ajattelen Epaminondaan Mantinean luona olleen. Hän lähestyi eläintä ja lausuen "ah sinä kirottu koira" kohotti hän vasenta jalkaansa antaakseen hevoselle potkun. Lyhyt oli hän, lyhyt oli jalka. Pormestari keikahti ja kaatui katuojaan kumoon. Kaupunginpalvelijat nostivat hänet pystyyn, puistelivat hänestä roskat ja vangitsivat eukon ja hevosen.

Mutta me jätämme Senatus populusque Wiburgensis heidän hartaasen odotukseensa ja kerromme eräästä tapahtumasta ylempänä ison kadun varrella.