Part 8

Minä olen esitellyt sinulle luotsia, merimiehiä ja kalastajoita, mutta löytyypä vielä yksi olemus, joka kuuluu saaristoelämään yhtä varmasti kuin kalan ja tervan haju. Ja se on Näkki. Sinä et usko häntä olevan. Tule saaristoon, kuulustele ja kysele, ja sinä olet ainoa, joka epäilet. Kaikki se, joka on eriskummallista, mahdotonta edeltä arvata, ymmärtää ja käsittää, kaikki se, joka on mahtavaa, suurta, kesytöntä ja selittämätöntä, herättää taikauskoa -- kaikkea tätä on meri, ja siksi se synnyttää taikauskoa. -- Syvässä sen sisustassa asuu salaisia voimia, ne vihaavat kalastajoita, jotka ahdistavat aaltojen asukkaita, ja merimiehiä, jotka eivät pelkää aaltojen valtaa; -- vuosi vuodelta he väijyvät kalastajaa, asettaen pauloja hänen tielleen ja useimmiten ottavat häneltä hengen. -- Kulkuväylä on selvä. Vuosikymmeniä on siinä laivoja kulkenut, eräänä päivänä tulee kalliisti lastattu laiva kaukaiselta maalta, se keinuu komeimmalla kuparikeulalla koko saaristossa, se tarttuu karille ja uppoaa juuri siinä, jossa ei koskaan ole luotoa ollut; se on Näkin kosto. Silloin sanoo kansa, että laivalla löytyy mies, jota Näkki on katsellut, ja se, jota Näkki on katsellut, se on kuoleman oma. Jaala on uusi kuin kevätaamu ja sitkeä kuin syksyinen jää, se ei ole koskaan vuotanut, ei sen vertaa kuin tapinreikä ankkuripahasessa. Kenen on syy, että se vuotaa kuin kala-arkku ja painuu pohjaan, kuin riippakivi, ensi kerran kun se on vesillä. Näkin on syy -- tämä on katsellut sitä. Kuka johtaa kalaparvia meren laitumilla, joskus tuhansittain lahtiin ja poukamiin, joskus ulos meren selälle, niin että kalastaja-raukka ei saa nähdä ainoaa hopeanhohtavaa pyrstöä pitkään aikaan, -- se on Näkki. Näkki on ainoa skandinavialaisesta jumala-maailmasta, joka on saanut jalansijaa Suomessa, ja vieläpä enemmänkin, joka on karkoittanut Vellamon neitoset ja Ahdin taikasauvan. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa voit sinä nähdä Näkin, hän ei tee sinulle mitään, hän ei ole sinua näkevinään, niinkuin ei sinua olisi olemassakaan -- mutta jos hän kerran iskee sinuun keltavihreät silmänsä ja hymyilee ohuilla kelmeillä huulillaan, silloin sinä olet hänen miehiänsä -- silloin olet merkitty. Vuosia voi kulua, sinä saatat unhoittaa hänet, mutta se, jota Näkki on silmäterään katsonut, se on kerran, ennemmin tai myöhemmin, tunteva hänen kyntensä...

Nuoren Kristianin urotyö oli kantanut hedelmiä, nimismies oli kymmenkunnan sotamiehen seuraamana tullut herraskartanoon. Nämä olivat kaapanneet hänen morsiamensa ja hänen isänsä, he istuivat nyt välisessä. Katri itki päivät päästään, mutta löyhämielinen luotsi istui pimeässä nurkassaan ja nauraa virnotti ja hyräili, joka vielä enemmän peljästytti Katri raukkaa. Kaikki ihanuus, jota Kristian odotti kostonsa tyydyttämisestä, oli rauennut tyhjään. Hänen morsiamensa ja isänsä olivat ainoat, jotka oli vangittu. Kukapa välitti lähteä sinne kauas ulkosaariin, jossa kalastajat ja luotsit asuivat? Näön vuoksi otettiin mitä ottaa täytyi, muut saivat jäädä. -- Katuen tekoaan, häpeissään, vimmastuneena itseensä ja muihin, meni hän synkkämielisenä ja hoiperrellen venheelleen, hän tahtoi pois tältä saarelta, joka oli vietellyt häntä muinoin kuin lukkarin viulu kisapaikassa, kuin Itä-Indiassa purjehtivan laivan sileä kansi, niinkuin koti houkuttelee sitä, joka on ollut kauan muilla mailla. Torroksissa, niinkuin olisi unessa kulkenut, tuli hän rantaan. Siinä oli hänen venheensä, luotsien itsensä rakentama; oli käynyt kova myrsky silloin kun hän tuli saarelle ja hän veti venheensä korkealle maalle, nyt oli vesi alennut, ja hänen purtensa oli ainakin neljä kyynärää merestä. Hän kumartui alas, tarttui kokkaan työntääkseen venhettä vesille -- mahdotonta! Hän tarttui vielä kerran, mutta ei, sama venhe, jota hän oli lukemattomia kertoja käsitellyt, oli nyt siinä, niinkuin olisi ollut lyijyä perässä. Kiihottuneena ihmetteli hän mikä venhettä vaivasi. Vielä kerran hän tarttui voimainsa takaa keulaan, hän kumartui alas ja nosti, niin että veri syöksähti päähän, silloin hän näki, miten Näkki venheenlaidan yli iski häneen veristyneet viheriäiset silmänsä. Ne olivat, hän näki sen selvään, ulkona päästä niinkuin kravulla, hän kuuli miten merenhaltija maiskutti ohuilla verettömillä huulillaan, nauroi ja kiiti pyöreine päineen ja ruumiineen, joka oli kuin köysivyyhti, alas aaltojen väliin, ja samassa luiskahti venhe irti ja kiiti kuin nuoli vesille; mutta Kristian kaatui rannalle kuin halvauksen saanut, hän oli katsonut Näkkiä silmästä silmään.

Miten kauan lienee maannut, sitä hän ei tietänyt, mutta hän heräsi siitä, että vesi, joka taasen oli noussut, kasteli hänen päätänsä siinä suinpäin maatessaan rannalla. Unimielisenä katseli hän ympärilleen, tuolla oli hänen uusi venheensä ja hankasi kylkeään kallion kulmaan. Nyt hän muisti kauhean näkynsä. Hänen kohtalonsa oli ratkaistu, mahdoton välttää. Ja kuitenkin, hän ei joutunut Näkin uhriksi. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun englantilaiset ampuivat Uuraansalmen tuleen, oli Kristian osallisena pelastustyössä. Sovittaakseen mitä oli rikkonut, teki hän mitä ihminen tehdä voi toista auttaakseen. Ollen väsymätön, rohkea, melkein uhkarohkea, joutui hän luultavasti liekkien saaliiksi, vaan ei ole koskaan saatu tietää, milloin ja miten. Sen ilon hän kuitenkin sai kokea, että näki muutamia päiviä ennen kuolemataan heikkomielisen isänsä vapaana.

Osip.

Mätäkuun kuumuus lepäsi raskaana ja painavana saariston yli. Aurinko paahtoi niin että maapaakut kesantopellolla halkeilivat, ja kullankarvainen valo verhosi puutarhat, kedot ja metsät, tasaisesti kuin vernissa taululla.

Välisen luona käveli Osip Sidorovitsch edes takasin päivänpaahteessa, jokseenkin alakuloisena tai oikeammin surumielisenä. Hän käveli, vartioiden kahta ruskeaa silmää, kahta punaista huulta ja siroa hauskanrattoisaa pystynenää, joka alinomaa lumoavalla, selittämättömällä tavalla johti hänen ajatuksensa ensin suoraan väliseen ja sitten tuon nokisen huoneen kautta eteenpäin, aina kauas valoisaan maailmaan, kauas kauas pois erääsen paikkaan, jota hän ei koskaan enää tahtonut muistella ja jonka hän oli monta kertaa hukuttanut viinatulviin. Sitä hän ei tällä kertaa voinut tehdä, sillä ensiksikin hän oli vahtina ja toiseksi ei ollut viinaa saatavana: siksi tulivat muistot niin rajusti hänen ylitsensä. Hän voihki ja huokaili, kävellessään siinä päivänpaisteessa. Hänen edessään surisivat ampiaiset ja mehiläiset kukkivassa seljapuussa, joka tuuheana ulottui puutarha-aidan yli ja levitteli kukkaissatoaan takapihan kirjavan yleisön nähtäväksi. Nuo ruskeat silmät ja seljakukkien tuoksu johtivat hänet kauas pois pyhään Venäjän maahan. Hän oli näkevinään kukkivaa aroa, niin kauas, niin kauas kuin silmä kantoi. Ja kauimpana näkymön rajalla näytti aivan kuin lämpöistä, sinertävää kukkaistuoksun synnyttämää huurua olisi levinnyt tuon loistavan maiseman yli. Ainoastaan yksi puu, yksi ainoa, kasvoi etäällä kukkulalla, ja sen suojassa oli muutamia majoja, joiden harmaiden saviseinien välissä seljapuu kukki. Siellä oli Osip asunut kerran, aikoja sitten, siellä hänellä oli ollut isä ja äiti ja ruskeasilmäinen morsian. Nyt olivat kaikki kadonneet, aro, kylä, koti, isä ja äiti sekä morsian! Mitäpä siis auttoi heitä ajatella! Hän koetti karkoittaa näitä ahdistavia ajatuksia hyräilemällä hupaista sotamiehenlaulua, mutta turhaan. Tuoksu kukkivasta seljapuusta toi ne jokaisen tuulenpuhalluksen kera jälleen takasin; ja kuvat olivat hänen muistossaan yhtä selvinä, kuin jos hän olisi nähnyt ne balagai-panoraamassa Moskovan markkinoilla. Kyyneleitä ja itkua, kuumat suudelmat seljapuun oksien alla, ero ijäksi päiväksi. -- Sillä se, joka siihen aikaan puki sotilastakin päälleen, hän heitti melkein ikuiset jäähyväiset elämälle; nuorena, voimakkaana otettiin hänet omaisten luota, ja kun hän raihnaisena, murtuneena vanhuksena palasi kotikylään, silloin oli yksi miespolvi mennyt Manalan majoille, ja tuskin löytyi ainoaa, joka hänet nimeltä tunsi. Juuri niin oli käynyt ja oli Osipille käypä. Kaksikymmenvuotiaana hän oli lähtenyt isänkodista, viisitoista vuotta hän oli palvellut, ja yhtä monta hänellä oli vielä palveltavana. Mitä kaikkia hän olikaan nähnyt, mitä kaikkia hän oli kärsinyt sitte, mutta aina oli lapsuudenkoti tuottanut hänelle katkerimmat kärsimykset.

Kun hän eräänä lämminnä kesäaamuna seisoi vahtina, ja muisto voimallisesti valtasi hänet ja kangastuksessaan näytti hänelle hänen isänsä majan, hänen iloiset siskonsa, kukkivan seljapuun, pääskyset räystään alla ja sitten aron ... aron! silloin häneltä unohtui "oikeaan", "vasempaan" -- ja häntä rangaistiin. Eräänä päivänä olivat entisyyden muistot vietelleet hänet karkaamaan palveluksesta, ja vuosikausia hän oli saanut siitä kärsiä. Kuka siis saattaa ihmetellä, että hän viimein koetti paloviinaan hukuttaa näitä muistoja? Ja hän oli vähitellen onnistunut.

Mutta tämä päivä -- tämä valoisa paisteinen heinäkuun päivä -- ja kauniit suruiset silmät siellä sisällä herättivät jälleen eloon kaikki entiset unelmat, niin että hän, kun vapaavuoronsa vihdoin tuli, heti käytti tilaisuutta mennäkseen välisen pienen ikkunan alle vankia lohduttelemaan.

Siinä hän istui käsi-harmonikoineen ja houkutteli ilmoille suloisimpia ääniä kuin suinkin taisi, hyräillen kotimaansa säveleitä ja antaen silloin tällöin kuuntelevalle Katrille huonon suomennoksen runon hehkuvimmista säkeistä.

Mutta ei mikään näyttänyt voivan lohduttaa huolestunutta tyttöä.

"Miten luulet sinä Osip, että kaikki tämä on päättyvä? Sano, Osip, tuleeko rangaistus olemaan kova? Herra Jumala, en minä olisi uskonut, että iloiset tanssihuvit luetaan semmoiseksi rikokseksi. Ja sitten se ei ollut minun syyni, että jouduin mukaan tuona onnettomana iltana, se oli laivamies, se pitkä laivamies, joka narrasi minut. Niin, usko minua tai älä, mutta minulla on vieraita miehiä siihen, että hän otti minut käsivarrelleen niinkuin pienen lapsen ja nosti venheesen".

"Suuteliko hän sinua myös", sanoi Osip synkistyen.

"Niin, kyllä hän sen teki. Mutta herra jesta, ei suinkaan laki siitä rankaise, sehän olisi hirmuista. Mitä sinä luulet Osip? Ajattele, jos minä joudun vankeuteen tai ajattele..." Hän viittasi kädellään ja vaikeni. -- "Silloin, silloin, minä menen järveen".

Osip jatkoi tyynesti ja suopeasti: "Selkään, selkään. -- Mitä se tekee? Kuka ei ole selkäänsä saanut? Selkäänsä on koko maailma saanut, kaikki ovat saaneet selkäänsä, minä olen saanut monta selkäsaunaa, se on paljoa helpompaa kuin istua huoneessa, usko minua".

"Oletko sinä saanut selkääsi, Osip? Mutta sehän on kauhea häpeä. Ei kukaan ihminen tahdo olla tekemisissä sellaisen kanssa, joka on seisonut kaakinpuussa. Kukapa koko saaristossa tahtoo naida minut, jos minä -- ei, se on mahdotonta!" Ja hän puhkesi katkerasti itkemään.

"Naida sinut, -- sen juuri minä kyllä teen! Selkäsauna on kyllä vaikeaa, mutta vaikeampaakin löytyy, ja se on kun näen sinun itkevän. -- Mutta älä nyt itke, pikku kyyhkyläiseni, älä itke, ole rohkea, vielä ei ole mitään tapahtunut, joka voi huolestuttaa sinua. Kuivaa kyyneleesi, kultalintuseni! Osip tahtoo laulaa ja tanssia sinulle, katsoppas minua!" Ja Osip alkoi harmonikka kädessä hyppiä, juosta ja tanssia hullunkurisia venäläisiä tanssiansa päivänpaisteisella mäellä, niin että hiki helmeili otsalla ja hymynvarjo palasi jälleen Katrin huulille.

Kun Osip huomasi, että hänen ponnistuksillaan oli menestystä, tuli hän vallan mielettömäksi ilosta, nousi tyhjän tynnyrin päälle, joka oli aukon alla, ja alkoi lämpimin sanoin taivuttaa "ja ljublju'ansa". Hän tahtoi paeta Katrin kanssa kauas pois arolle, siellä he kätkeytyisivät piiloon pahalta maailmalta ja kovilta kohtaloilta, jotka vainosivat heitä molempia.

Siinä näin sydäntään purkaessaan, kuuli hän nimeään mainittavan, -- hänen täytyi mennä pois katteininsa luo.

* * * * *

Oli loppupuoli elokuuta. Punaisena ja häpeissään siitä, ettei ollut niin pitkään aikaan näyttäytynyt, oli kuu juuri nousemaisillaan, mutta kätkeytyi vielä puoleksi hennon, läpikuultavan pilven taa ja näytti odottavan, että iltatuuli ensin sammuttaisi viimeisen punakeltasen valon, joka vielä vilkkui muutamista pilvenhattaroista kauinna lännessä. Sen ei tarvinnut odottaa kauan. Hitaasti se kohosi ja antoi leveän valojuovan hohtaa aalloilla, kumotti vanhaan kuusimetsään, ketojen yli, niin, vieläpä pimeään väliseen se heitti nelikulmaisen valoruudun, kirkkaan kuin kuvastin, ja keskellä valoa istuivat Osip ja Katrina. Tyttö puhui ja viittilöi käsillään, vuoroin itkien ja vuoroin rukoillen vienoilla, hellillä sanoilla, ja hän, hän taipui taipumistaan.

Ei kukaan saa tietää miten hän on karannut! Hän ei anna sitä koskaan ilmi! He repivät yhdessä pois kattolaudat, viskaavat nuoran roikkumaan katonrajasta ja silloin he luulevat, että hän on karannut, eikä tiedä kukaan koska ja kenen vartiotunnilla. Katri kyllä niin piiloutuu, ettei kukaan löydä, ja kun sota loppuu, -- ei kai sitä voi ijankaikkisesti kestää -- niin, silloin hän rupeaa Osipin vaimoksi, sillä kukapa silloin muistaa Katrinaa. Osip itki ja suuteli häntä, ei luvannut, mutta auttoi häntä kuitenkin koko ajan kuin tottelevainen lapsi ja teki niinkuin hän pyysi. Kun kaikki oli valmisna, pusersi Osip häntä rajusti rintaansa vasten ja rukoili niin liikuttavasti: "älä petä minua, älä minua unhoita". Hän tunsi miten levoton Katri oli päästäkseen irti hänen syleilystään, hän tunsi vaistomaisesti, että hän, niin pian kuin pääsee vapaaksi, ei ole näyttävä hänelle ruskeita silmiään enää, niin, nyt hän näki jo, miten hän kaikista välipuheista huolimatta hiipi isojen kivilohkareiden välitse rantaan. Nyt ei ollut enää epäilemistä, hän petti hänet. Kaikki oli sovittu toisen kanssa. Milloin ja miten, sitä hän ei tietänyt, mutta venhe odotti rannassa, ja tuolla hän kiiti pois kahden vankan käsivarren soutamassa venheessä, joka köykäisenä ja nopsana kuin kuikka viilsi kimaltelevien aaltojen yli. Heti syttyi viha hänen mielessään, hän tarttui pyssyynsä, viritti hanan -- mutta mitäpä se auttaa -- vielä yksi onneton lisää -- ei. Hän paiskasi kiinni välisen oven ja alkoi kävellä edes takasin vartiopaikallaan. Mutta hetkisen kuluttua hän asetti pyssynsä nurkkaan, veti esille paloviinapullon ja alkoi sillä tehdä temppujaan.

* * * * *

Kaikki kylän pojat olivat kokoontuneet katsomaan Osipia. Hän oli vasta ihana nähdä. Vanki oli poissa, ja Osip lauloi ja tanssi kuin mieletön. Tuon tuostakin keikahutti hän voitonriemuisesti tyhjää paloviinapulloa. Poika parka, hänellä oli vielä toisenlainen leikki leikittävänä, sitäkin olimme me pojat katsomassa. Mutta viina sekä lievensi lemmentuskat että paransi haavat, sanoi Osip.

Suuressa rauhankokouksessa Parisissa 1856 lienevät hallitsijat panneet rauhansopimukseen salaisen väliehdon meidän Katristamme, sillä hänen kavala juonensa suudella erästä kuningattaren laivamiestä ja tanssia englantilaisen lipun alla, oli ja jäi rankaisematta. Hän meni naimisiin erään luotsin kanssa, asui ulkona saaristossa, ja puheli vielä viisi, kuusi vuotta sitten kaikenmoisissa tilaisuuksissa ja missä vain oli vähänkin aihetta 1855 vuoden vaiheistaan.

IX.

Metsästysmatka Suojärvellä.

Oli kaunis toukokuunpäivä, puolipäivän aika oli jo ohitse, kun minä ajoin kiviselle jyrkästi viettävälle kartanolle Mihail Koninin tuvan eteen. Tupa oli rakennettu jyrkän mäen rinteelle, niin että rakennus oli pihanpuolelta kaksikerroksinen, mutta metsän puolelta, joka alkoi heti asunnon takaa, vaan yksikerroksinen. Että jotain erinomaista oli tapahtunut, huomasi heti, sillä Mihailin piha oli täpösen täynnä ihmisiä ja elukoita, jotka kilvan koettivat saada äänensä kuulluksi. Mihail Konin seisoi ylinnä maalatuilla portailla, jotka pihamaalta johtivat suoraan yläkertaan, hän vihelteli luoksensa koiriaan, komensi ja jakoi käskyjä sellaisella levollisuudella ja varmuudella, jonka monivuotinen tottumus ja tieto siitä, että on ensimmäinen talossa, antaa ihmiselle. Kun ratisevat rattaamme joutuivat kartanolle, pysähtyivät kaikki puheet -- ainoastaan koirat jatkoivat haukuntaansa itsepäisellä kiukulla. Mihail varjosti silmiänsä kädellään ja katseli meitä. Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun viimeksi tapasimme toisiamme, mutta sydänmaalaisen tarkalla silmällä ja ihmeellisellä muistilla hän heti tunsi minut -- juurikuin olisimme eilen yhdessä olleet. Vakavasti lausui hän ilonsa jälleennäkemisestämme.

Minä pistin kättä Mihailille, hänen vaimolleen, hänen pojilleen ja tyttärilleen, hänen vävyilleen ja miniöilleen. Ilo oli vilpitön ja yleinen.

Oli keskusteltu suurella vilkkaudella kosto- ja vainoretkestä erästä karhua vastaan, joka oli kaatanut yhden Koninin lehmistä.

"Mutta", sanoi Mihail, "a kuin sie tulit, niin minä en mene metsälle -- minä jään kotiin. Karhu menkään omia teitään, minun luotini ei sitä tänä yönä hätyytä".

"Ei Mihail, jos sinulla on jotain toimittamista tänä iltana, niin on sinun mentävä. Minä en tahdo sinua estää".

Mutta Mihail ei tahtonut rikkoa vierasvaraisuuden lakia, hän olisi välttämättömästi jäänyt kotiin, ellen minä luvannut lähteä mukaan metsästysretkelle. Kelpo isäntäni tuli sydämellisen iloiseksi ja tyytyväisyys oli yleinen; sillä kun Mihail lähti metsälle, oli kaikki asiat hyvin, saattoi nukkua makeasti ja olla huoleton karhun kaatamisesta.

Minä maksoin palkkansa kyytimiehelle, ja tämä tarkoin katseli harvinaista markanrahaa ja antoi sen kädestä käteen kulkea katseltavana; minun matkakapineeni vietiin huoneesen, ja luodikko olalla lähdimme me kohta liikkeelle.

Me vaelsimme ripeästi eteenpäin -- vähän matkaa vain yli mäen, pitkin lammin rantaa ja sitten metsään, -- sanottiin minulle. Tiesin kyllä, että nämä sydänmaalaiset, jotka laskevat pari peninkulmaa likimmäiseen naapuriin, eivät juuri tee tarkkaa sanallaan vähän matkaa -- minä otaksuin matkan 3 à 4 virstaksi, mutta minun täytyy myöntää, että pitkän vaivaloisen matkan perästä ei 5-6 virstaa, niinkuin tie olikin, tuntunut vähälle matkalle. Oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä takasin.

Metsästysretken syy oli seuraava: Konin'in ja muiden talonpoikien lehmät olivat olleet metsässä noin viikon päivät sen jälkeen kun päästettiin irti, oltuaan nälinkuoliaana kevättalvella, -- kun eräänä kauniina päivänä koko karja, paitsi yhtä lehmää, tuli ammuen täyttä laukkaa kotiin. Metsän kuningas oli unisilmäisenä ja nälkäisenä talven puutteiden perästä ruvennut metsämieheksi ja oli kaatanut Koninin parhaan lehmän. Siitä syntyi melua kylässä, sillä se karhu, joka kerran on maistanut lehmänlihaa, oli välttämättömästi kaadettava, muutoin oli talonpoikien paras omaisuus alituisessa vaarassa. Heti ryhdytään toimenpiteisiin tappiota kostamaan. Kun karhu on kaatanut saaliinsa ja syönyt kylläkseen, jättää se lopun saaliistaan paikoilleen, palatakseen 2 tai 3 päivän perästä auringon laskun jälkeen sitä syömään. Nyt on metsästäjän saaliin läheisyydessä etsittävä sopiva paikka, mieluummin jonkun puun latvassa, sekä sitten hiljaa ja äänetönnä odotettava ilkityöntekijää. Vähinkin kolina hätyyttää karhun pakotielle.

Kun lähestyimme paikkaa, jossa karhu oli tuhotyönsä tehnyt, alkoi Mihail suurimmalla varovaisuudella, ottaen alati vaaria tuulen suunnasta, hiipiä muutamien ikivanhojen pilvenkorkuisien kuusien luo, jotka sammaltuneiden riippuvien oksiensa välissä tarjosivat oivan piilopaikan metsästäjälle. Me kiipesimme erääsen noista kuusista, Mihailin poika toiseen, molemmat noin 60 jalan paikoilla siitä, jossa haaska oli. Hiljaa kuin varpuset haukan läheisyydessä liidellessä, olimme istuneet siellä muutamia minuuttia, kun kuulen Mihailin verkalleen mutisevan jotakin, jota ensin luulin iltarukoukseksi, mutta kuultuani koko joukon merkillisiä sanoja, niinkuin "villahäntä" ja "schebelikagla", joilla ei juuri kernaasti voi kääntyä herramme puoleen, kysyin minä kuiskaten, mitä se oli. Hän oli hartaan näköinen ja viittasi minun olemaan hiljaa, ja seuraavalla hetkellä kuului vain tuulen huokumista hiljaisessa yössä.

Käsi puun ympärillä ja pää nojautuneena runkoa vasten tuntui minusta, ikäänkuin olisin levännyt luonnon povessa ja kuunnellut miten elämä paisui, miten se voimakkailla tykytyksillä ajoi kätketyt mehut liikkeelle ennättääkseen Pohjolan lyhyen kesän ajalla kukkaan ja hedelmään.

Aurinko oli laskeunut, varjot, jotka olivat päivällä painuneet puiden juureen, kohosivat hitaasti ja hiipien ylemmä ja ylemmä. Hippikertun piiskuttaminen oli tauonnut, yksin oli kultarintakertunkin runollinen iltalaulu herennyt sointumasta; suloisena, ihanana, leutona vaipui kevätyö ylitsemme. Tähdet tuikkivat taivaan sinessä -- raukeasti ja hekumallisesti, höyryävän kevätilman läpi. Öinen tuuli toi ihmeellisen virkistäviä tuoksuja, jotka vuoroin huumasivat, vuoroin väsyttivät, välistä panivat sydämen kovasti sykkimään toimintaky'ystä ja rohkeudesta, välistä taas kantoivat sielun kauas aavistuksien ja unelmien aalloilla. Tuossa salaperäisessä pimennossa leimahti silloin tällöin joku salama kaukana ja kuvasi hetkeksi kuusien varjot mäelle.

Silloin kuului muutamia sointuvia ääniä hiljaisessa yössä. Ensin yksityisiä, sitten useampia ja useampia, jotka yhdessä muodostivat sydämellisen suloisen sävellyksen. Yhtäkkiä kaikki vaikenee, on hiljaista, niin hiljaista erämaan yössä -- mutta jälleen alkaa laulu, ja yhä täyteläisemmin, yhä mahtavammin kohoaa laulajan hehkuva ääni, kunnes se voitonriemuisilla värähdyksillä leimahtaa rakkauden korkeaan veisuun, antaakseen seuraavassa silmänräpäyksessä sävelten haihtua sointuisiin huokauksiin. Ja tämän häälaulun soidessa luonnon suuressa vihkimäjuhlassa, nukahdin minä niinkuin lintu oksalla, ja jo puoleksi unelmien maailmassa kuulin satakielen lemmenlauluja. Puks, yhtäkkiä kuului laukaus ja kiukkuista murinaa, yksi laukaus vielä ja unentorroksissa hieroin minä silmiäni. Miten kauan minä olin nukkunut, en tiedä, ensi silmänräpäyksessä en voinut käsittää, minkä ihmeen tähden minä istua kökötin ylhäällä puussa keskellä metsää.

Vähitellen palasi muisti. -- Minä katsoin alaspäin, oli aivan mahdotonta nähdä sammuvien tähtien valossa mitään, ja vielä tänäkin päivänä on minun mahdotonta käsittää miten Mihail saattoi nähdä tässä pimeydessä. Minä aloin verkalleen laskeutua alas kuusesta, kun kuulin selvästi Mihailin minun allani mutisevan seuraavat kristityn suussa pilkalliset sanat:

Kiitoksi metschän kuningas Metschän kuldainen kuningas, Metschän ehdoissa emändy, Haapasaaren neiti kaunis, Metschän taatto, metschän briha, Metschän onni, metschän osmo, Metschän valgia vasikka, Metschän koko sugukunda.

Minä kiipesin nopeasti alas puusta. Siinä seisoivat Mihail ja hänen poikansa, he onnittelivat toisiaan ja minua onnellisesta karhuntaposta, jossa ei minulla puolestani ollut vähintäkään osaa. Karhu oli Ivanan, nuoremman Koninin, kertomuksen mukaan tunkeutunut sen kuusiryhmän läpi, jossa me olimme väijyksissä. Joko se lie saanut vainua kristityn verestä, kuten sadussa sanotaan, tai aavistanut jotain vaaraa, äkkiä se vaan oli rynnännyt suoraan eteenpäin, ikäänkuin vaaraa paeten, silloin kun Mihailin luoti haavoitti sen. Kiväärin tulen valossa oli myös nuori Konin saanut tähdätyksi ja kaatoi kun kaatoikin rosvon maahan. -- Päivä oli herännyt. Kellertäviä leimuja häilyi idän hattaroilla ja sammuttivat raukeasti vilkuttavat taivaanvalot. Kahdesta laukauksesta oli metsän soittokunta herännyt eloon. Minä voin selvään eroittaa pajulinnun vähäsen, vaatimattoman laulun, joka henkii suloista luontevuutta, kilttakertun surumieliset äänet, ja huomautushuudot, joita leppälintu hämmästyttävällä voimalla pusertaa rinnastaan, jolla välin tässä luonnon aamuhymnissä muodosti perusäänen kultarintakertun viehkeä viserrys, joka herättää päivän eloon ja jälleen sen lepoon tuutii. Monta vuotta on kulunut sitten kun tämä tässä kertomani pieni episoodi tapahtui, mutta muistellessani tätä aamua tunnen vieläkin kevään raittiutta, sydänmaan sanomatonta suloa hengähtävän sielussani.