Part 7
Niin he olivat pitkittäneet hetken. Leander oli jo haukotellut, pudottanut piippunsa ja taas haukotellut. Nyt pistäytyivät päivänsäteet porstuvankaton alle, säteiden kera tuli helle ja helteen mukana paarmat ja kärpäset. Leanderin siinä lukiessa, tupakoidessa ja hikoillessa istahti nenäkäs kärpänen hänen päivettyneelle poskelleen; kerta kerralta hän sen hätyytti pois, kerta kerralta tuli rauhanrikkoja takasin, kunnes tuolle häpeämättömälle onnistui oikein kovasti pistää Leanderia. Kärsimättömyydestä vimmastuneena lennätti Leander kirjan aidan taa ja vannoi että hän, tapahtuipa mitä tahansa, ei tänä ilmoisna ikinä avaa tuota kirottua kirjaa. Pappi saa hyljätä hänet kuinka monta kertaa tahansa, hän ei sittenkään rupea opettelemaan semmoista, joka kaikissa tapauksissa on tuiki tarpeetonta hänelle. Katri säpsähti, pani kädet kasvojen eteen ja purskahti itkuun.
Leander tupakoi, eikä ollut tietävinäänkään. Helle oli lisääntynyt, ukkosen täyttämä ilma tuntui paksulta ja polttavalta, mustia pilviä keräytyi tuonne lammen kohdalle ja kumea jyrinä ennusti rajuilmaa. Ukkosenpilvet petäytyivät kokoon myös Leanderin otsalla. Hänen katseensa synkistyi ja hän vilkasi salavihkaa Katriin.
Nyt iski salama tuolla kaukana. Linnut olivat vaijenneet. Paarmat ja kärpäset olivat lopettaneet iloisen surinansa. Ja kaikki nuo tuhannet nimettömät sopusointuiset äänet luonnossa, joita sinä et saata olla kuulematta kauniina kesäpäivänä, et syvimmässä sydänmaassakaan, kaikki ne ovat valjenneet, on niin hiljaista, niin hiljaista -- luonto vartoo ja odottaa. Raskas huokaus Katrin ahdistetusta rinnasta, nyyhkytys herättää Leanderin hänen ajatuksistaan. Kiukustuneena paiskaa hän nyrkkinsä portaisin, niin että madonsyömät palkit hyppivät. "Ole itkemättä!" huusi hän, "ei tässä kyyneleet auta; huomenna, kenties tänä iltana jo tulee pappi lukusia pitämään ja sinä näet itse, siksi minä en ennätä oppia lukemaan."
"Entäs minä raukka sitten", sanoi Katri nyyhkytyksien lomassa, "miten on minun käypä? Sinä tiedät itsekin miten minä olen, neljäntoista päivän perästä, sanovat kylän vaimot, olen minä äiti, ja jos et sinä siksi ole ripillä käynyt, ei meitä kuuluteta eikä vihitä -- --" Leander vääntelihe levottomasti penkillä -- "sinä tiedät mitä silloin sanotaan kylällä minusta ja lapsesta, sinun lapsestasi" -- Leander kynsi miettiväisenä korvallistaan -- -- --
"Ja kaikki vaan", jatkoi Katri, "sentähden ettet sinä viitsi opetella lukemaan. Jos sinä lukisit edes käskysanat, niin pastori ehkä -- --"
"Anna tänne katkismus sitten", mörähti Leander. Katri haki katkismuksen ja nyt sai Leander suurella vaivalla soperretuksi käskyt ja "mitä se on". He olivat juuri ennättäneet kuudenteen käskyyn, kun suuria raskaita sadepisaroita rupesi tippumaan. Koivu kummulla aitan vieressä vavahteli, ja kumea suhina kuului sen latvasta. Opettaja ja hänen oppilaansa kiiruhtivat tupaan. Tuskin he olivat oikein päässeet keskeytettyyn lukuun käsiksi, kun rajuilma puhkesi valloilleen kauan tukehdutetun voiman vimmalla. Ilma pimeni ja virtanaan vuoti sadevettä pirtin hajanaiselle katolle. Salamat sinkoilivat, ukkonen jyrisi. Kahden ukkosenpamauksen välissä kuulivat he ajopelien tulevan tuimaa vauhtia rämisten ylös kartanolle.
Leander ja Katri riensivät eteiseen katsomaan kuka tuo tulokas saattoi olla. Se oli pastori, pitkä hoipperoinen olento, jonka pieni haukanpää rankkasateesta huolimatta retkahteli suloisessa unessa sinne ja tänne olkapäiden välissä; kyytipoika, joka oli kiepaissut ryijyn ympärilleen, puisteli itseään ja sanoi nauraen puoliääneen: "Leander, tule auttamaan pastoria kärryistä, asia on niin, että hän on -- -- -- juovuksissa."
"Juovuksissa!"
"Niin juuri."
Pastori heräsi.
"No, minne sinä viet minua, poika?" Hän katseli ympärilleen tylsin katsein -- -- -- "Leander -- ei, sinä torvelo, vie minut Ivanoffiin, starostin taloon. Luuletko sinä, että minä tahdon maata Leanderin likaisessa hökkelissä. Kuuletko, vie minut Ivanoffiin!"
"Kuulkaapas, herra pastori", sanoi Katri nöyrästi, "milloinka lukuiset ovat?"
"Lukuiset -- niin, niitä ei ole hyvälle aikaa, minun täytyy tuonne -- tuonne -- niin, se on yhden tekevää." Mutta kun hänenkin sumeat katseensa huomasivat Katrin levottomat kysyväiset kasvot, lisäsi hän: "no, kolmen viikon päästä."
"Kuules poika", hän kääntyi kyytipojan puoleen, "aja Ivanoffiin." -- Ja sateen virratessa ja kyytipojan rattaille kiivetessä, vaipui pastori jälleen vanhurskaan uneen.
Vesi lotisi, kärryt koluuttivat taakkoineen tiehensä. Katri purskahti katkeraan itkuun, mutta Leander puki päälleen harmaan sarkatakkinsa, parhaan hattunsa, ja Katrin itkusta, rankkasateesta ja ukkosesta piittaamatta astui hän miettiväisenä ulos ja katosi aitan taa, joka oli jo vanhuuttaan harmaa ja nyt sateesta musta kuin uunin arina.
* * * * *
Pari tuntia oli kulunut. Sade oli tauonnut. Tunti vielä ja pääskynen, joka oli sadetta paeten kätkeytynyt pesäänsä räystään alla, livahti ulos sujuvilla siivillä ja selitti iloisella sirpatuksella, että nyt oli rajusää lakannut. Revittyjen pilvien välitse pilkotti laskeva aurinko, itikat ja polttiaiset liehuivat auringon säteissä, jotka vinosuuntaisesti puikahtivat kultareunaisten pilvien takaa ja pienissä osissa valaisivat uudesta elpynyttä maailmaa. Iltatuuli oli herännyt ja luikui hupaisesti leppien oksitse, pakoitti ohran taipumaan tuulessa, niin että peltotilkku oli kuin hienointa kullankellertävää satiinia. Tuuli irroitti tuohilevyn, jonka Leander oli pannut rikkonaiseen tuvanlasiin, kävi kutsumatonna pirttiin, puisteli vanhaa nokea orsista ja näki kauhistuen, miten Katri raukka oli muutamissa tunneissa muuttunut.
Hän istui siinä kalpeana, silmäterät suurena ja kuihtuneilla kasvoilla sanomattoman veltto ilme. Säikähtyneenä tunki tuuli ovesta pihalle, juurikun Leander astui, mieli mustana, kyynäränkorkuisen kynnyksen yli.
"Leander", sanoi Katri synkästi katsellen alaspäin, "ei ole enää neljäätoista päivää, minä tunnen sen."
"Se on yhdentekevää, nyt."
"Yhdentekevää nyt" -- ja viha leimahti solvaistun naisen kasvoille -- "yhdentekevää, sanot sinä?" -- --
"Niin, yhdentekevää juuri. Huomenna meidät vihitään, tahi jos sinä tahdot" -- sanoi hän viipyen, pitkään katsellen vaimoa -- "tai tänä iltana."
"Mitä sinä sanot", sanoi Katri ja kavahti pystyyn, "oletko puhutellut pastoria?" Ilon säde välähti raukeissa itkusta punoittavissa silmissä. "Sano, oletko puhutellut häntä; oliko hän selvä -- -- no, sano, mitä hän arveli?"
"Niin, se tahtoo sanoa" -- -- -- siellä oli jotakin Leanderin kulkussa, joka ei tahtonut tulla ulos -- -- -- "niin, minä olen -- -- -- puhutellut pastoria, venäläistä pastoria."
"Mitä sanot -- -- -- venäläistä pastoria?"
"Niin, sen minä olen tehnyt, minä olen lukenut hänelle 'Otse nas'. Nyt minä olen ripillä käynyt. Huomenna sunnuntaina tapahtuu vihkiminen."
Katrin pää vaipui toivottomasti rinnalle, isoja kyyneleitä vieri hänen poskiaan pitkin. Siinä he sitten istuivat molemmat, tuntikausia, virkkamatta ainoaa sanaa. He tunsivat molemmat, että nyt ei enää ollut mitään apua, heidän kohtalonsa oli ratkaistu.
Mitä ei luterilainen pappi kerinnyt, sen oli ortodoxilainen tehnyt.
* * * * *
Seuraavana päivänä toimitettiin vihkiminen venäläisessä kirkossa, ja seuraavana päivänä suuteli Katri ylen onnellisena pientä pyylevää poikaa, jonka venäjän pappi kastoi Kuismaksi. Neljä viikkoa senjälkeen kulki luterilainen sielunpaimen kylän kautta ja vihki varmuuden vuoksi vielä kerran tuon parikunnan. Ja kun vihkimistoimi oli päätetty, ajoi Leander pastorin ovesta ulos. Mutta pikku Kuisma, hän ei ollut mikään lehtolapsi.
VIII.
Saaristossa.
Saaristossa.
Me elimme itämaisen sodan aikana anno 1855. Se oli yksi noita tavanmukaisia politillisia puistutuksia, jotka alati palaten lyhyiden ja pitempien välipäiden jälkeen, nyt taas täristyttivät mahtavaa venäläistä valtiota. Taistelu puolikuuta vastaan tuolla alhaalla Bosforin rannalla oli vetänyt sodan kauhut meidänkin ylitsemme ja pitkin Suomenlahden louhuisia rantoja risteili eräs englantilainen laivasto, komeampi kuin yksikään näillä vesillä sitten Suursaaren ja Ruotsinsalmen kunniakkaiden taistelujen aikoja. Talonpoikien saaristossa oli ensi alussa hyvin vaikeaa tottua tuohon uuteen asemaan; he eivät edes oikein selvästi käsittäneet, kuka oikeastaan vihamies oli, englantilainen tai venäläinenkö, ja kerrotaanpa aivan tosiasiana, että kun kirkoissa oli kielletty tekemästä kauppaa vihollisten kanssa, viemästä heille muonavaroja ja rehuja, kaikki kovan rangaistuksen uhalla, empivät asukkaat antaa saaristoon majoitetuille venäläisille joukoille apua, jotavastoin he pitivät ystävällistä yhteyttä englantilaisen laivastoväen kanssa. Joka siihen nähden, miten suuresti saaristolaisemme ihailivat kaikkea englantilaista, ainakin 1850-luvulla, olikin helposti selitettävää. Varmaa on, että englantilaisille kuljetettiin meren antimet ja kaikki mitä mehuton maa kallioisilla saarilla kykeni kasvattamaan.
Siellä, sotalaivan kirkkaaksi pestyllä kannella, pyörähtelivät sinitakit toisenkin kerran kopeiden ja pönäköiden ellei juuri kauniiden saaristotyttöjen kanssa. Tällaiseen huvitteluun oli myös meidän sisäpiika Katariina, yhteisellä nimellä kaunis Kaisu, sattunut joutumaan. Hän oli sisämaasta, oli ruskeasilmäinen, tukkansa oli kiharaista korvallisilta, ja kun hän hymyili, loistivat valkoiset hampaat raittiisti ja houkuttelevasti. Mutta se, joka väänsi nurin narin poikien sydämet ja pani tyttötoverien kateudesta kutistumaan, oli hänen punaset poskensa ja hieno hipiänsä, jota eivät myrskyt ja merivesi olleet turmelleet.
Se tanssi tuli kalliiksi hänelle. Pitkän päälle ei tuollainen asiain meno voinut käydä laatuun. Viranomaiset tarttuivat kiinni ja tarttuivat kovilla kourilla. Ensi koppauksessa sattuivat he paitsi muutamia muita syntisiä iskemään juuri meidän Katriimme kyntensä.
Sunnuntai saaristossa.
Oli lämmin, kaunis sunnuntaiaamu; saariston yli korkea, mutta pilvinen suvitaivas, joka siivilöi auringonvalon tasaisesti joka puolelle ja antoi kaikelle hohtavan hopeoisen loisteen.
Meri, joka pitkin väsynein lainein löi luotoja vastaan, oli muuttunut valjun opalinkarvaiseksi. Alhaalla rantavierteellä, jossa kasvoi harmaanvehriäistä nurmea, oli suuri joukko kansaa kokoutunut. He seisoivat siellä niin hartaina, odottaen mitä tuleman piti, erään venehuoneen suojassa, jonka ympärillä näki nuottasalkoja ja muutamia myrskyjen runtelemia petäjiä.
Tämä aallonhuuhtelema ranta on tänään Herran temppeli, -- täällä pidetään kulmasaarnaa. [Kulmasaarnaksi sanottiin semmoista jumalanpalvelusta, kuin isojen seurakuntien papit pitivät joskus pitäjän perillä.] Herra pastori on juuri saapunut. Laajassa puoliympyrässä istuvat hartaat sanankuulijat hänen ympärillään. Siinä on luotseja, kalastajoita, merimiehiä, heidän vaimojaan ja tyttäriään. He ovat kokoutuneet läheltä ja kaukaa ottaakseen osaa jumalanpalvelukseen. Miehet istuivat erikseen puettuina keltasiin pyhäliiveihin ja sinisiin takkeihin, naiset kauniissa vanhassa Viipurilaisessa kansallispuvussa: lyhyet heleäväriset hihattomat liivit, paidanhihat pöhöllään, käsivarret paljaat, liina kaulassa, hame tummaraitainen, esiliina leveä, taidokkaasti kirjaeltu raita tai reikäompelus helmassa. Päässä on naiduilla naisilla kummallinen myssy, jossa on kaksi niin sanottua sarvea, joka tyyten peittää heidän hiuksensa.
Keskellä viheriäistä ketoa on alttari, muutamia ympyrään asetettuja vierinkiviä, ja sen keskellä saarnastuoli, s.t.s. mustalla vaatteella verhottu pöytä.
Nyt alkaa jumalanpalvelus. Lukkari Rouhiainen, vanha pöhöttynyt mies ilman lauluääntä, aloittaa virren, hänen heikko äänensä tuskin kuuluu aaltojen yksitoikkoisessa kohinassa; kuitenkin pitää laulua ylhäällä eräs keski-ikäinen talonpoikaisnainen, kuulu ympäri saaristoa kimakasta äänestään ja erinomaisesta virrenveisuutavastaan, hän tekee tremolandojaan, ritardandojaan ja muutamia hullunkurisia ruladeja joka säkeen perään, kaikki itsetyytyväisellä varmuudella, joka panee lukkari vanhuksen epätoivoon. Kun sävel silloin tällöin eksyy hietasärkkien ja salakarien sekaan, huutaa lukkari äänekkään no'n, joka ei ensinkään loukkaa, eikä suututa ketään. -- Kaikki vaikenevat ja lukkarivaari johtaa huonolla käheällä äänellään tuon harhaan joutuneen säveleen vaarallisten, väijyvien liritysten välitse jälleen aukealle merelle. Siellä sen taas ottaa luotsinvaimo haltuunsa. Se ei kuulunut kauniilta, mutta siitä ei Herramme juuri taidakaan väliä pitää, ja varmaa on vaan, että siinä löytyi paljoa enemmän todellista hartautta kuin monessa koreassa messussa.
Kappalainen on aivan veres ja sen lisäksi vielä maanmoukka. Hän on kotoisin Ilmolasta, ottaa vertauksensa ja kuvansa Saronin laaksoista ja Ilmolan tasangoilta, hän puhuu vehnästä ja viinimarjoista, kylvö- ja leikkuumiehistä. Kukapa kylvää ja leikkaa täällä kallioilla Viipurin saaristossa. Kerran hän sattuu puhumaan Pietarin kalansaaliista ja Jonaasta valaskalan vatsassa, silloin loistavat hänen kuulijoidensa kasvot, tuota he ymmärtävät, nyt he ovat omilla poluilla, mutta sitten menee herra pastori taasen vanhaan. Sinne eivät häntä seuraa meren työmiehet, se ei ole tarpeeksi selvää, ei tarpeeksi päälleluotettavaa.
Ja sitten hän puhuu kauheinta pohjanmaalaista; kun hän puhuu itikoista, tarkoittaa hän karjaa, hänen kuulijansa pitävät itikat itikoina, kun hän sanoo äijä, tarkoittaa hän iso, korvalla hän taas tarkoittaa koskea j.n.e.
Nyt näkyy tuolla niemen nenässä venhe, sitä soutaa voimalla ja pontevuudella kolme miestä ja se kulkee aika vauhtia. Vaahto pursuu kokan edessä, kun se keinuu aaltojen yli, kaukaa jo ovat rannalla istujat sen tunteneet, se on kolmen luotsien venhe (poika, isä ja isänisä, kaikki nimeltään Kristian). Nyt herkeävät haukottelemasta, suurimmalla uteliaisuudella seuraa seurakunta pikaisia aironvetoja. Ei koskaan soudeta saaristossa niin kiivaasti, jos ei ole jotain erinomaista kerrottavaa; joko on vihollinen tullut maahan, ovat hylkeet näyttäytyneet, hailit ruvenneet kutemaan, tai on myös tullintarkastajan venhe näkyvissä.
Luotsivenhe tulee sillä välin lähemmäksi, nyt se pysähtyy venhehuoneen luona. Nuori Kristian hiipii kuulijoiden luo, kuiskasee kauinna seisovalle sanan, se sana lentää kuin tuli miehestä mieheen, ja vanhemmat käyvät huomattavan levottomiksi. -- Nyt on herra pastori lopettanut saarnansa. Ennenkun hän aloittaa rukoukset, kysyy hän hiljaa lukkarilta: mitä se on?
"Porhi [eräs lahnalaji, lahnanpartti] on tullut", vastaa lukkari kuiskaten.
"Porhi, mikä se on, onko se laiva?"
"Ei, se on kala, herra pastori." --
Kun herra pastori aloittaa rukoukset, on suuri osa hänen miehisistä kuulijoistaan hävinnyt. He ovat alhaalla venehuoneen luona, kokoamassa tulisella touhulla verkkojaan. Ja kun rukoukset ja viimenen virsi ovat lopussa ja pastori mennyt majailemaan saaren etevimmän kalastajan luo, rientävät vaimot ja lapset rantaan. Porhi on tullut lahteen, ja jokainen, jolla on kalavettä, menee pyydyksilleen.
Ahvenruohojen ja liekojen seassa, laivahylyssä, joka vuosisatoja sitten on koetellut keulaansa saariston kallioita vastaan ja silloin painunut pohjaan, kitisee lukematon parvi noita hopeankiiltäviä kaloja, jotka ovat näiden seutujen siunaus.
Hailien liikkuessa enemmän pinnalla meren, peilaa porhi sen syvyyksiä. Varmasti kuin muuttolintu ohjaa kulkunsa määrättömien avaruuksien läpi pohjolaa kohti, yhtä varmasti kiitää hopeavälkkeinen parvi tyyniin lahdelmiin, joissa se on leikitellyt ensi leikkinsä haaleassa vedessä.
Mikään ei estä sen kulkua. Tosin katkaisee rataa joskus ahnas hauki, täyttymätön hylje ja nopea kuikka, lukemattomia sortuu matkan vaaroissa, mutta tuhansia saapuu perille -- kotilahdelmiin.
Porhi oli nyt, niinkuin sanoimme, noussut mataloihin mutapohjasiin lahtiin -- sitä oli jo kauan odotettu, niin, vanhat ihmiset sanoivat, että se tuli kolmea päivää myöhemmin kuin koskaan ennen.
Nuo kaisla- ja ruohorantaiset lahdet (ainoastaan sellaisiin tulee kala) vilisivät kalastajoita näissä Viipurin saaristolle omituisissa nelikulmaisissa litteissä venheissä, jotka luisuvat niinkuin sukset lumella vedenpintaa pitkin. Kun kalamiehen terävä silmä huomaa että ruohosto ei liiku pehmeissä aalloissa, joita tuuli ja laineet synnyttää, vaan säännöllisissä, lyhyissä, vapisevissa mutkissa, silloin hän tietää, että kalaparvi on ruohikossa. Joskus ilmaisee kala itse itsensä. Leikin vallattomuudessa se hyppää menneenvuotisen ruohon juurille, jotka mustana ja salaperäisenä keinuvat lahden pinnalla. Nyt on kalastajalla kiire, hiljaa lähestyy hän ruohikkoa. Ensin lasketaan verkot sen paikan ympärille, jossa kala on näyttäytynyt, sellaista paulaa sanotaan "apajaksi"; kun apaja on valmis, survoo kalastaja verkkokehän sisäpuolella eräällä vartavasten tuodulla seipäällä, niin että mutainen vesi roiskii korkealle. Hetken perästä nostetaan pyydykset ylös, ja kimpuroivat kalat ovat verkkojen silmukoissa. Silloin sauvotaan toiseen paikkaan, ja jälleen lasketaan apaja surmaksi kylmäverisille parville, jotka rakkauden huumauksessa unhoittavat kaiken vaaran.
Siellä on eloa siellä selällä, ruuhi ruuhen vieressä pistää keulansa ruohikosta. Kuikka pakenee kauas ja alli pitää kauheaa melua, sillä sen tuskin lentokuntoiset pojat saavat kärsiä samaa kurjaa kohtelua kuin poikaset Betlehemissä. Kalastajat tietävät, että missä alli pesii, sieltä lähtee sorsa kaikoon ja sentähden niitä alati ahdistetaan. Hyyppä kohottaa surkean huutonsa: fly flio, rantasipi juoksentelee hoikilla tikuillaan kuin levoton henki, mutta kalastajat vaihtavat sanoja ja tervehdyksiä matalalla äänellä ja ovat tyytyväisen näköisiä. Kun he sitten tulevat kotiin, seisovat vaimot ja lapset rannalla kalalautoineen ja veitsineen, korvoineen ja suolavakkoineen. Välkkyvä saalis pannaan laudalle ja naurun ja leikkipuheen kaikuessa siivotaan kalat niin että suomukset vaan kimpoavat kuin hopeavihme ympärille. Hyvästi suomustettuna ja siivottuna levitetään ne sitten kuivamaan littosille punertaville graniittikallioille seuraavana päivänä suolattaviksi.
Niiden joukossa, jotka venheineen kamusivat selällä, oli myöskin Kristian, nuorin niistä kolmesta, ja meidän Katri, nyt pyhänä käymässä ystävien ja omaisten luona. Kristian ja Katri olivat niinkuin kihloissa ja sillä vapaudella, joka saaristossa vallitsee kihlattujen välillä, olivat he aina yhdessä tällaisilla retkillä. Rakkaus pukeutuu siellä aivan toisiin muotoihin kuin me olemme tottuneet näkemään, se ei näyttäydy millään lailla sentimentalisena, haaveilevana tai alttiiksiantavana, päinvastoin se ilmautuu vallattomuudessa, joka useinkin muuttuu röyhkeydeksi, ja -- avuliaisuudessa. Nuoret kinaavat ja kiusottelevat keskenään, yhtä varmasti kuin että he, tarpeen tullessa, heti auttavat toinen toistaan.
Kristianilla ja Katrilla oli ollut hyvä saalis, kerta kerralta he olivat tyhjentäneet verkkonsa, heidän ainoastaan kuuden tuuman korkuiseen alukseensa ei voinut mahtua enempää, oli jo aika ajatella kotimatkaa. Juuri kun he olivat pääsemässä matalasta lahdesta syvempään kotirantaan, näkivät he vanhan Kristianin, isän, venheen ja kokonaisen pienen laivaston kalastajavenheitä ympäröityinä englantilaiselta meriväeltä, jotka kiihkeästi tinkivät ostaakseen kaloja. Vanha Kristian, joka ei ollut täysimielinen, ei tahtonut päästä selville meriväen kanssa, mutta kun useimmat luotseista, niiden joukossa nuori Kristian, melskasivat tai ymmärsivät englannin kieltä, sovittiin piankin kaupoissa, kalat otettiin ja annettiin hyvällä hinnalla, lastattiin isoihin venheisiin ja nyt lähdettiin englantilaiseen laivastoon. Komea 7 jalkaa pitkä englantilainen laivamies, jolla oli vaalea parta ja iloiset silmät, otti kaunista Katria leuasta ja kutsui häntä selvimmällä viittomapuheella maailmassa mukaan, hän nosti hänet nimittäin varsin näppärästi venheesensä ja antoi hänelle kaikkien nähden läjähtävän suudelman.
Katri rimpuili vastaan, nauroi ja oli vihainen, mutta se, joka oli vimmattu, eikä syyttä suinkaan, oli Kristian, sulhasmies. Hän aikoi juuri ryyätä venheeseen kostamaan naisenryöstöä, kun hyvästi osattu potkahdus hänen pienen aluksensa laitaan sai sen kallistumaan ja Kristianin suin päin putoamaan, ei toki kovin syvään, veteen. Märkänä, äkäisenä ja nolona alkoi hän kahlata maalle päin, jolla välin pieni venheistö souti naurun ja ilon, leikin ja laulun kaikuessa englantilaista laivastoa kohti. Kun Kristian oli päässyt kuivalle maalle, seisoi hän kauan aikaa rannalla ja vannoi kostavansa tämän häväistyksen. Kaikki pahat intohimot olivat joutuneet liikkeeseen hänen sielussaan ja ne yltyivät yhä enemmän naurusta ja laulusta, joka kuului aaltojen takaa. Pahinta kaikista oli, että joka kerran kun tämä remakka kuului hänen korvaansa, hän oli tuntevinaan kauniin Katrin iloisen naurun. Mustasukkaisuuden, loukatun itserakkauden ja ylpeyden intohimot kiehuivat hänen sydämmessään. Katri, Katri, sinä olet katuva kerran tätä päivää, ja hänen vihansa kääntyi ensisijassa tyttöä kohtaan, joka oikeastaan oli viaton hänen onnettomuuteensa.
Hitaasti hän astuskeli kotiin päin, hän näytti miettivän jotakin ja sydämessään taistelevan kovaa taistelua. Hänen muotonsa oli kalpea, hän puristeli silloin tällöin vimmassa nyrkkiään ja hapuroitsi levottomasti vyötään, jossa hänen puukkonsa tavallisesti riippui.
Kotiin tultuaan muutti hän kuivat vaatteet päällensä ja meni jälleen alas rantaan, hänen vihansa kiihtyi hänen istuessaan siellä ylhäällä kallioilla ja kuunnellessaan kuinka rykmentinmusiikki kajahteli tuolta kaukaa fregattilaivasta. Iltatuuli kantoi aaltoja pitkin pitkiä kappaleita iloisista lauluista ja rajuista tanssisäveleistä; silloin tällöin kuului riemukas hurraahuuto eli muu hoilotus, viimein hän ei enää jaksanut kestää kauempaa, hän hyppäsi alas kalliolta, työnsi vesille parhaan purren, pystytti maston ja levitti purjeen. Taistelu oli taisteltu. Niistä monista tunteista, joita hänessä liikkui, oli yksi voittanut, se oli viha, kosto. Hän tunsi tällä hetkellä vainoa, niinkuin ampiainen tuntee vihaa, se tietää, että siltä menee henki, jos se pistää, mutta se pistää kumminkin.
Kun merivesi kohisi kokan edessä ja venhe liukui aalloilla, tuntui hyvältä hänen sielussaan, hänen mielensä rauhoittui, hän epäili vielä kerran -- mutta ei, sanoi hän itsekseen ja laski ulomma mustenevalle merelle. Hän purjehti mantereelle ja ilmoitti nimismiehelle mitä hän oli nähnyt.
Yö oli jo melkein puolessa, kun iloiset kalastajat ja luotsit palasivat naisväkineen englantilaisesta laivastosta.
Näkki.