Part 3

Kerran, -- se oli joulukuussa, kun kuperat maantiet olivat päällystetyt kiiltävällä kaljamalla -- toi Paveli isoa jauhomattokuormaa Pietarista. Äkkiä, eräässä tien mutkauksessa, ajoivat suuret umpivaunut, kolme hevosta valjaissa, ajamassa venäläiseen pukuun puettu kuski, täyttä karkua vastaan ja kolahtivat mennessään Pavelin kuormaan, niin että se liukkaalla tiellä luisui ojaan ja kaatui ajajan päälle. Kun rahtimiehet saivat kuorman Pavelin päältä, kysyi hän hiljaisella äänellä: "eikös se ollut Matvei Sidorovitsch Kusnetschoff!" Ja kun toverit myönsivät niin olleen, sanoi hän vain: "sitähän minäkin", ja sulki väsyneet silmänsä ijäiseen lepoon.

Issikka.

Yöjuna tuli noin yhdeksän aikaan aamulla Pietariin. Ilma oli painavan hikistä, taivas sininen ainoastaan korkeimmalta kupulaelta, opaalinvärinen sumu peitti taivaanrannan ja koetti turhaan häätää auringon nyt jo kuumia säteitä. Iso kaupunki ei ollut vielä täydellisesti hereillä, vaikka kumea kohina, joka syntyi rattaiden jyrinästä, höyrypillin vingunnasta, jäätelö- ja hedelmäkauppiasten huudoista, sekä tuhansien, jotka riensivät työlleen, synnyttämästä melusta ja tohinasta, kohosi voimakkaissa värähdyksissä korkeutta kohti. Tuo kohina, josta enemmän kuin mistään muusta aavistamme että olemme tulleet maailmankaupunkiin. Miettimiseen ei kuitenkaan ollut aikaa, oli saatava käsiin joku issikka, ja pitkällisen tinkimisen perästä sainkin repaleisen ja likasen muschik'in, joka sitoutui viemään minut määräpaikkaan, Laatokalla kulkevien höyryvenheiden laiturille. Tulimme kuitenkin pian huomaamaan ettei hän tuntenut paikkoja paremmin kuin minäkään, joka oli kyllin ymmärrettävää, sillä hän istui tänään ensikerran issikan kuskilaudalla ja oli suomalainen. Hänen tarvitsi vain mainita kotipitäjänsä ja muutamia oloseikkoja, ja minä voin kertoa hänen ja monen muun hänen kanssaveljensä elämän tarinan -- se muodostuu jokseenkin tällaiseksi lyhyissä piirteissä kerrottuna.

* * * * *

Oli aikainen aamu, lammikossa oli sorsa edellisenä iltana laskenut ankkuriin pesänsä viereen ja pistänyt pään siiven alle pitääkseen nokan lämminnä sillä välin kun jalat repottivat kylmässä vedessä. Nyt kohosi aamuaurinko ja isä-sorsa päästi heti torventapaisen äänen, joka herätti eloon lahdelman asujamet. Rantasipi hypähti pystyyn hoippulaisille jaloilleen ja aloitti valitustaan, kuikka, koskelo, hyyppä, kaikki heräsivät nyt ja antoivat ilmi kiitollisuuttaan auringolle, joka lähetti lämpimät säteensä vinoissa viivoissa metsän puiden yli ja loi loistoa pienille aamuraittiille lainosille ja kissan-kullalle punaisen graniitin kupeessa.

Pöystin Jaska nousi ylös poikamiehenvuoteeltaan, venytteleiksi ja vilkaisi takkaan päin, jossa kahvipannu hiilillä porisi, sillä hänen vanha äitinsä oli jo ennättänyt toimittaa tämän, ensimäisen emännän tehtävistä. Eukko toi esille ruskean juoman. Sitten kun Jaakko oli pukeutunut, tyhjensi hän mitään puhumatta pari kuppia, jolla välin eukko vanhus puuhaili evästä. Sitten lähdettiin metsään muurahaisjahdille. Jaakon, jolla oli ainoastaan muutamia sarkoja erään lahjoitustilan pellolla, täytyi turvautua kaikenlaisiin sivutuloihin voidakseen elää. Muurahaisten munat olivat pari vuotta olleet kalliissa hinnassa; niitä ostettiin eläintarhoihin Pietarissa, Lontoossa ja Hampurissa, jossa niillä ruokittiin kaikkinaisia etelämaisia elukoita. Kun Jaakko oli löytänyt muurahaispesän, lapioi hän siitä niin paljon kuin mahtui säkkiin, etsi sitten tasaisen paikan, mittilöi neliön, joka oli 5 jalkaa sivultaan, kaivoi kuuden tuuman levyisen ojan sen ympärille ja täytti ojan vedellä. Nyt avattiin säkki ja sen sisältö tyhjennettiin vähitellen tasatulle ja ojitetulle paikalle. Muurahaisraukat alkoivat heti juoksennella ympäri pelastaakseen itsensä ja tulevaisuuden toiveensa, muurahaismunat. Silloin asetti Jaakko päreen ojan poikki ja nuo pienet älykkäät hyönteiset alkavat heti kantaa muniaan tätä siltaa myöten. Niin pian kuin ne ovat kantaneet yhden munan mannermaalle, palajavat ne toista noutamaan. Tällä tavalla eroittelevat nuo eläinraukat suurimmalla kiireellä ja huolella munansa neuliaisten ja varpujen seasta, asettavat ne kasaan sillan toisella puolella, mutta kun ne tuovat viimeistä kuormaansa, on muurahaisten pyytäjä lakaissut, hyvän saaliin saaden, koko kasan säkkiinsä. Siten jatketaan julmaa pyyntiä kunnes jok'ainoa muurahainen koko pitäjässä koditonna ja majatonna sortui epätasaisessa taistelussa ihmisen kavaluutta vasaan. Siinä kun Jaakko istui ja poltteli piippuansa, sillä välin kun pienet elukat tekivät työtä hänen edestään, liikkui hänessä kummallisia, epäselviä ajatuksia siitä että mitä hän nyt teki ja antoi tehdä edestään, semmoista oli hän itse saanut kokea.

Kylässä, jossa hän kiinteimistön yhteisyydessä omisti maatilkkunsa, eli hän solidaarisesti koko yhteiskunnan kanssa, aivan kuin muurahaiset. Siellä tapahtui suuressa mitassa mitä täällä tehtiin vähässä. Niinkuin muurahaiset riehuivat hengen eteen ilman muuta tulosta kuin perikato, samaten tekivät hän ja hänen vertaisensa vuosi vuoden perästä; mitä oli hänellä odotettavana -- itsenäisyyttä, omaisuutta? Ei koskaan. Hän kynti ja kylvi tilanhaltijan hyväksi. Minkä hän houkutteli esille maan povesta, sen loivat muut säkkeihinsä.

Parhaillaan kun Pöystin Jaakko huokaili ja tuumaili, astui pitäjänräätäli Juhana hänen luoksensa. Juhana oli astunut metsän kautta ennättääkseen hyvissä ajoin lukkarilaan, lukkarin piti vihille ja tarvitsi uuden puvun. Räätäli oli miettivän näköinen siinä seisoessaan, piippu suussa ja kädet housujen taskuissa. Hän tervehti alavaisesti ja sanoi: "Se on tehty nyt".

Hetkisen katseli Pöysti kysyväisesti räätäliä, yhtäkkiä selvisi asia hänelle, hänen kasvonsa kirkastuivat ja asettaen itselleen mukavaa istumasijaa sammalikossa, sanoi hän vilkkaasti: "Istu nyt, puhu mitä sinä tiedät! Koska se on tapahtunut?"

"Hm", sanoi räätäli, "se seisoi Uudessa Suomettaressa". -- Hän veti sanomalehden taskusta ja tavaili siitä seuraavan lyhyen tiedonannon: "Suomen valtio on sotilaskuvernööriltä keski-Aasiassa Kreivi Kusnetschoffilta lunastanut Tervolan lahjoitustilan 500,000 markalla".

"Lieneehän tuo nyt vain totta".

"Lieneehän toki, koska se tässä seisoo", sanoi räätäli vakaisesti.

Karjalainen ei kuulu hiljaisiin, harvapuheisiin suomalaisiin; jos on jotakin valittamista, on se päinvastaisesta ominaisuudesta. Hän puhuu niinkuin Kalevala, samat seikat ainakin kaksi kertaa eri sanoilla ja eri muodoissa: siihen vieteltynä sekä siitä, että hän niin helposti taitaa lausua ajatuksensa, kuin myöskin kielen sana- ja muotorikkaudesta. Mutta tästäpä kannattakin keskustella, isä ja isoisä ja vielä yksi miespolvi taaksepäin, kaikki he olivat aikoinaan odottaneet tätä päivää, vapauttamisen hetkeä; nyt se oli tullut. Uusi, parempi aika oli koittanut. Jota isät olivat huokailleet, jota he tuskin uskalsivat toivoa, se oli nyt todellisuutta; itsenäisinä he nyt saavat omistaa sen maan, jota he ovat itse sukupolvi sukupolven jälkeen kyntäneet ja muokanneet. Tila oli jälleen ostettu, pala isienmaata lunastettu, pala, joka ainoastaan maantieteellisesti kuului Suomeen, oli yhteiskunnallisesti perikantaan yhdistetty. Historiallinen säie, kerran väkivaltaisesti katkaistuna, oli jälleen solmittu yhteen. Maa oli vain jaettava ja sitten oli talonpojilla oikeus lunastaa itsekukin halvalla hinnalla osan itselleen.

Nyt keskusteltiin tuosta tärkeästä asiasta monilla ja mutkikkailla selityksillä seikoista, jotka kumpainenkin tunsi yhtä tarkkaan kuin tupakkakukkaronsa -- mutta puhua vaan piti. Pekan raja on vedettävä Iljuskan pihlajasta Nenä Riston tattaripellon poikki ajotielle, Antin saaren poikki isolle puulle monine kuivine lautapalasineen, joihin on merkitty monen monituisen Tervolan kyläläisen kuolinpäivä ja vuosi. Sillä välin kun räätäli, joka oli oppinut leikkaamaan, väsymättä osoitti taitoaan maanmittauksessa, veteli rajaviivoja ja jakeli maata, tuijotti Pöysti noihin geometrisiin viiruihin, joita räätäli piipullaan piirteli maahan tehdäkseen rajakaavansa selvemmäksi, mutta toden teolla hän yhtä vähän katseli viivoja kuin kuunteli pakinaa. Hän vainusteli, sieramet liikkuivat kiireesti, onnellinen hymy loisti kuin päivänpaiste tyynellä pinnalla hänen kasvoillaan. Aamutuuli oli nimittäin piehtaroinut tattarivainiolla ja toi nyt tullessaan huumaavan hunajantuoksun, imelän ja höysteisen. Tämä tuoksu se oli, joka yht'äkkiä loi Pöystin silmien eteen kaukaisen tattaripellon, joka valkoisena ja heikosti punertavana lemusi ylhäällä mäellä Tervolan luona. Keskellä vainiota oli kaivo vinoine vinttineen ja raskaine kiuluineen. -- Miten monesti hän oli nostanut sen kiulun voudin Leenalle. Se on kummallista miten monta muistoa piilee tattarin tuoksussa.

"Kuules, tahdotko ruveta puhemiehekseni?" keskeytti hän päättävästi räätälin tasamittauskokeet.

"Hm", sanoi tämä, "kenties, kenties ei, onko sinulla toiveita, oletko jo puhutellut tyttöä? Kun on sellainen asema kuin minulla, niin ei mielellään tahdo -- sinä sen kyllä käsität -- esitellä mitään pyyntöä, johon ei toivoa saavansa myöntävää vastausta. Kuka se on?"

"Voudin Leena".

"Nyt taas, johan sinä sait repposet Mikon päivän aikaan".

"Niin, voudilta. Mutta näetkös, Leena, hän on uskollinen kuin kulta, hän".

"Mitä se sinua hyödyttää kun vouti ei tahdo?"

"Niin, sen minä sanon sinulle. Sen ajan jälkeen ovat nämä pienet otukset, muurahaiset nimittäin, auttaneet minua hyvän matkaa eteenpäin, ja kun nyt tulee maanjako, voinen minäkin ostaa yhden osuuden. Kunhan on talonomistaja -- -- -- näetkös -- -- -- siinä se on koko mutka, ei siinä viimenkään ollut muuta estämässä, ei mitään muuta."

"No jos asia niinpäin on -- -- --". Ja nyt aprikoitiin koko asianjuoksu. Viikon kuluttua oli kaikki selvillä. Sitten kun vouti tuli vakuutetuksi siitä, että tila oli myyty, näki Jaakon ruplat ja markankappaleet, tuli tietämään mitä hän oli saamassa ja maistoi hänen viinaansa, jota oli katajanmarjoilla höystetty, ei hänellä ollut mitään vastaansanomista. Vietettiin kihlajaiset, kuuliaiset, häät ja ristiäiset, kaikki yhden vuoden kuluessa. Oli iloa ja riemua, ja aika riensi kuin siivillä, -- ja muurahaiset saivat tehdä työtä yhä ahkerammin ja ahkerammin; "ne ovat minun lahjoitustilallisiani", sanoi Jaakko nauraen. Ja niitä tarvittiin kyllä, sillä vielä ei ollut maanmittari, jonka piti jakaa maat, tullut. Kaiketi hän tulee ensi vuonna, lohdutteli Jaakko itseänsä. Helsingin herroilla taitaa olla muutakin ajattelemista kuin miten minun rajani vedellään. Kaikessa tapauksessa hän ei tahtonut keväällä ruveta mihinkään kustannuksiin peltonsa tähden, sillä mitäpä hyötyä siitä on, kun tilukset jaetaan niin kukapa tietää miten hänen peltomaansa käy. Ei kiitoksia, nyt ei tehdäkään työtä toisten eteen, vaan itsensä eteen. Hän kokosi kaiken lannan suureen tunkioon omalla pihamaallaan ja kylvi peltoon semmoisenaan kuin se oli. Mutta kevät tuli ja kesä tuli myöskin, syksy meni menoaan, mutta maanmittari ei tullut. Niin kului jälleen vuosi ja vielä yksi lisäksi. Koska kaikki talonpojat tekivät samoin kuin Jaakko, olivat heidän maansa pian mehuttomat, sato oli sitä mukaan, muurahaiset olivat melkein sukupuuttoon hävitetyt, ja muurahaisten munat olivat halvassa hinnassa. Jälleen rupesi entinen kuorma-ajo kukoistamaan maantiellä ja kapakoissa, mutta vähemmin tuottavana kuin ennen, sillä rautatie Viipurin ja Pietarin välillä oli vaarallinen kilpailija. Yhä vaikeampaa ja vaikeampaa oli tulla toimeen, vallankin kuin Jaakon tupa täyttyi täyttymistään. Pieniä valkotukkaisia vekaroita ryömi joka nurkassa, luuli melkein, että tupa oli kahdeksankulmainen.

Kuus vuotta oli kulunut. Puute ja köyhyys olivat jokapäiväisiä vieraita. Hätä ei ollut oven edessä, se istui peräpenkillä. Kaikki ne olivat kuin kotonaan, ja yhä odotettiin maanmittaria kuin pelastajaa, mutta mitään jakoa ei tapahtunut.

Lautamiehet, nimismiehet, ruununvoudit ja kuvernöörit syöttivät sillä välin isoa valtiokonetta kartoitetuilla protokolleilla, asiakirjoilla, mietinnöillä ja lausunnoilla, ja raskaat pyörät naukuivat ja kuljettivat tiheään kirjoitettuja arkkeja virastoista senaattiin ja sieltä takasin, ja paperiloita karttui karttumistaan, suuret kasat, jotka kellastuivat kanslioissa ja arkistoissa, ja kun sinä kosketit niitä, lensi niistä koi ja tuntui ummehtuneen haju. Nyt suotiin helpotuksia, vieläpä annettiin raha-apuakin, mutta mitä nyt tehtiin, oli myöhään tehty. Pöystin Jaakko möi mitä suinkin oli myömistä, pelasti hävityksen tulvasta muutamia satoja markkoja ja lähti Pietariin vaimoineen ja lapsineen; siellä hän pääsi palvelukseen eräässä ajurilaitoksessa.

"Mitäpäs se maa maksaa kun kansa kaukanaan lähtee", lopetti Pöysti lyhyet tiedonannot entisestä elämästään. Olen nähnyt sen seudun, jossa tämä surullinen tarina tapahtui ja minä sanon kuin hän.

Kertomus Jalo nimisestä juoksijaoriista.

Vaikka alkoi jo olla ilta käsissä loppupuolella elokuuta, lähetti aurinko vielä kuumat säteensä vinosuuntaisesti Kristian Kommosen tupaan. Kärpäset surisivat tyytyväisinä päivänpaahteessa isännän ympärillä, joka istui peräikkunan luona ja näytti yhtämittaa katselevan kahta balsamikukkaa, jotka jäykkinä ja tulipunaisina kukoistivat, kumpikin haljenneessa kulpposessa ikkunalaudalla. Kristian oli jo kauan siinä istunut ja silmäillyt balsamien lehtien ja kukanterien välitse veräjälle päin, ikäänkuin olisi odotellut jotain. Hän oli jo kerinnyt yli keski-ijän, mutta näytti koko joukon vanhemmalta. Silmät olivat syvässä päässä, ja kasvot kovin ryppyiset. Hänen vaimonsa, joka kutoi kangasta ja kalskutteli polkusia ja sukkulaista, ei myöskään näyttänyt olevan oikein työhönsä kiintynyt, sillä aina kun Kristian hiljaisesti liikautti itseään, katsahti hän levottomasti ovelle päin; hänkin taisi odottaa jotain. Eipä aikaakaan, niin astui lautamies Laurikainen tupaan, tervehti ja pudisti juurtajaksain isännän ja emännän kättä, jotka eivät näyttäneet liioin iloitsevan eikä hämmästyvänkään hänen käynnistään. Lautamies istahti pöydän viereen, oli ison aikaa ääneti, sytytti piippunsa ja virkkoi viimein, että oli koko lailla kuuma ollakseen jo viiden aika iltapäivällä, johon kumoamattomaan totuuteen Kristian lisäsi, että lämmin kyllä tekee hyvää kauralle. Vähitellen virkosi keskustelu: käsiteltiin päivän kysymyksiä, kurssin laskeutumista, elohinnoista kotona ja Venäjällä, kalastuksesta sekä käräjistä. Nyt oli lautamies päässyt sinne kuin hän halusi. Taitavasti hän nousi ylös. meni takan luo, pudisti porot piipustaan ja sanoi ikäänkuin sivumennen:

-- Sinne olette tekin muuten kutsuttu.

-- Käräjille, minäkö, no keneltä sitten?

-- Jegor Timofeitsch Ivanoffilta, naapuriltanne.

-- Hm, no mitähän se taas liene? Voineekohan se olla siitä selkäsaunasta, jonka hän sai minulta toissa kevännä.

-- Eikö mitä, selkäsaunan saa hyvänään pitää; se on nyt tää juttu siitä Jalosta, oriista, hänen ravaajastaan.

-- No, mitä se minuun kuuluu.

-- Niin; en minä suinkaan tiedä, mutta tulkaahan nyt huomenna, niin saatte tietää. Ja sitten kun lautamies oli syljäissyt pari kertaa oikein toimesta ja vetänyt helpotuksen huokauksen, nousi hän ylös, sanoi hyvästit ja meni.

Kristian raapi päätään tuuhean tukan alta ja astui verkalleen ulos. Levottomana hän kierteli tiluksillaan, huokasi raskaasti nyt kun oli yksin ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.

Koska oli vielä liika lämmin tuvassa, istui hän portaille nauttimaan illan viileyttä. Yö oli nuoskea ja lämmin; tähdet pilkottivat unisesti ilman läpi, joka hienosen harson tavoin varjosi taivaan kupulakea. Täysikuu kohosi hiljaisessa loistossa nevan takaa; se paistoi keltasena ja suurena harvan hongikon läpi, joka kituen kasvoi mättäillä tuossa raudansekaisessa vedessä. Viimeinen kilttakerttu siisatti metsässä, ja kehrääjälintu lenteli, ikäänkuin juovuksissa, milloin oikealle milloin vasemmalle, milloin ylös milloin alas, katosi silloin tällöin yöhön, painautui litteäksi maata vasten teillä ja poluilla, istui pitkinpäin puun oksalla, kurisi ja kehräsi. Kansa kammoo kehrääjälintua ja tämä kammo mahtoi vaikuttaa, että Kristianista oli kaikki niin surullisen ja alamielisen näköistä. Luonto näytti hänestä sellaiselta kuin hänen mielialansa salli hänen sitä käsittää. Hän ei saanut, ei mitenkään, päästään tuota äskeistä juttua. Jaloon olivat liittyneet kaikki muistot viimeksi kuluneelta elämänajalta. Kaikki, jota hän oli uneksinut ja halunnut, kaikki, joka oli huolestuttanut ja peloittanut häntä, tunkeunut hänen mieleensä, kaikki oli ollut yhteydessä Jalon kanssa. Miten selvään hän muisti kun Jegor Timofeitsch Ivanoff laittoi kauppansa Tervolan kylään. Kaikkia, jota ennen täytyi noutaa kaupungista, sai nyt ostaa Jegor Timofejeitschin puodista. Miten nöyrä ja liukas hän olikaan ollut, tää Jegor, miten hän oli kietonut heidät kaikki asioihinsa!

Se tapahtui silloin kun Jalo oli noin kolmen vuoden vanha. Jegor oli ollut kaikkien palvelija. Koukussa kuin linkkuveitsi oli hän tarjonnut tupakkaa ja jakanut naukkuja, sanonut "juvast" ja "Jumalas halttuun" ja "ollut nii kelpo" -- "eikö rahaa, no ei mitää, ei se mitää -- toischen kerta, kirjotta kirjaa -- toischen kerta, ischäntämies". Se meni niin mukavasti, mutta kun vuosi oli lopussa niin oli hänen kirjansa täyteen kirjoitettu, ja kaikki nuo pienet postit tekivät suunnattoman summan. Ja jos kuka oli lainan tarpeessa, niin keliäpä rahaa oli, jos ei Jegorilla. Tosin hän otti kakstoista prosenttia, mutta siinäpä ei silloin tarvittukaan asianajajoita, tuomareita, lautamiehiä eikä muita sellaisia. Ja kukapa ei näinä aikoina tarvinnut rahaa! Sitä tarvitsi koko maailma ja Kristian myös. Ja kun neljä vuotta oli kulunut, silloin se oli Jegor Timofeitsch Ivanoff, joka oltuaan kaikkien palvelija oli kaikkien herra. Nyt suoreni hänen selkänsä, ykskaks: hän oli jäykkä kuin puukko; nyt kuului näin:

-- Pöllö, mitä sinä siihen ruista kylvät? Ei, kauraa sinun täytyy kylvää; en minä saa rukiita myydyksi nykyään! Rahaako, että ostat lehmän, eihän sinulla ole ruokaa entisellekään? Ei pistetä! -- Hän möi kauran talonpoikien pelloilta ennenkuin se oli leikattukaan. Hän hakkasi heidän metsänsä puiksi ja päreiksi ilman muita mutkia, kuin että suvaitsi mainita aikomuksestaan heille. Ja miten se kasvoi, tuo kauhistava velka. Se oli täyttymätön kuin filistealaisten Molok. Kaikki katosi sen avaraan kitaan. Se ei ollut koskaan tyytyväinen, eivät auttaneet mitkään uhraukset ja lyhennykset tervan, halkojen, talin, harjaksien, lampaanlihan, rapujen, lintujen ja kaurojen muodossa. Kristian, jos kuka, oli tiukalla tämän naapurin kynsissä. Heidän tupansa olivat nimittäin nurkka nurkassa kiinni. Hän tiesi paremmin kuin muut mitä velkautuminen tahtoo sanoa. Tuntui kuin olisi joku kolonnut lihan ja imenyt ytimen hänen luistaan. Hän oli joskus mielestään aivan voimaton vastustamaan tuota hirveää vihollista ja oli jo aikeessa lähteäkseen mieron tielle, jättääkseen kaikki, jotta jälleen pääsisi vapaaksi. Mutta kun tuho oli tulemassa, oli apukin auttamassa. Ja apu, se oli Jalo, joka silloin Mikonpäivän aikaan oli kuuden vuoden vanha.

Ja mimmoinen eläin tämä Jalo oli! Sen musta karva kiilsi sileänä kuin silkki. Kun sitä katseli sivulta päin, muodostui tummempia ja vaaleampia lämyjä sen lautasille. Sellainen häntä ja harja kuin sillä oli, uhkea ja aaltoileva! Sen kaviot olivat teräksestä taotut; sen rinta huokui ilmaa kuin palje. Silmät sillä oli kuin merikotkalla. Se ei nähnyt ainoastaan kauas; se näki sumussa, lumituiskussa ja pimeässä. Ja sentään, enemmän kuin sen kauneus ja siromuotoisuus oli sen ylevyys. Se oli ylpeä. Piiskanhujaus oli häväistys, joka saattoi sen vimmaan. Se oli sävyisä, vaikka väkevä, se oli ystävällinen, vaikka vallaton. Ja kiitollinen sydän sillä oli! Se hiveli lämmintä, sametinsileää turpaansa pitkin Kristianin käsivartta joka kerran kun tämä antoi sille suolaa ja leipää, kauroja tai sokeripalan. Se eläin oli parempi kuin moni ihminen, parempi varmaan kuin hänen tottelematon tyttärensä ja kiittämätön vävynsä. Oliko kukaan nähnyt sen säikkyvän? Ei, ei itse piruakaan! Oliko se milloinkaan kompastunut? Ei koskaan, ei pahimmassakaan myötämäessä. Sellainen oli Jalo, parahin eläin koko Suomenmaassa. Tuskinpa löytyi Venäjälläkään sen vertaista. Kun velat painoivat pahimmin, kun Molok avasi kitansa ja vaati enemmän uhria, alati enemmän uhria, meni Kristian talliin, ruokki Jaloaan, voiteli sen kaviot mustaksi, palmikoi sen harjan ja taputteli sen kaulaa. Ja hän oli varma siitä, että hän palasi tallista paremmalla mielellä kuin oli sinne mennessään.

Kun Jegor Timofeitschin saamiset kasvoivat Kristianin korvia myöten, niin ettei tämä nähnyt mitään mahdollisuutta vapautuakseen verenimijästään, valjasti hän Jalon köykäsen reen eteen ja lähti Viipuriin puhuttelemaan jotain asianajajaa, vaikkapa itse "Syöteriä". Hän ei voinut uskoa, että Jegor oli kirjoittanut oikein ylös. Hänen pienoset ostoksensa, hiukan tupakkaa ja hirssiryyniä, kahvia ja sokeria, eivät millään muotoa saattaneet tehdä niin suurta summaa. Sen asian laita ei voinut olla oikein. Entä koronkiskonta sitten!

Miten tarkoin hän muisti sen matkan! Silloin oli kylmä ja kirkas tammikuunpäivä. Lumi lepäsi tasaisena kuin metsälammen pinta, kedoilla ja peltomailla. Aitojen, pielesten ja isojen kivimöhkäleiden varjot lankesivat sinisinä läntteinä valkoselle vaipalle. Pulmunen sirratti, paeten hänen edellään; harakka nauroi mielihyvissään, siinä hypätä hupsautellessaan aitaa pitkin; ja Sipi, karhukoira, jolla oli niin suipot korvat ja villava häntä, laukkasi Jalon edessä, joka somasti heitti kavioitaan, ikäänkuin huvikseen. Mentiin niin että humisi korvissa. Se oli niin rattoisaa, että painava levottomuus, joka oli vaivannut Kristiania, melkein haihtui. Hän oli jo ennättänyt lähelle Papulan kaupungin osaa, kun kuuli jonkun huutavan ja heijaavan takanaan. Hän otti piipun suustaan, kumartui reen yli, katsoi taakseen ja näki erään henkilön, joka pienessä kappireessä ajoi täyttä laukkaa hänen perässään, yhä viittilöiden ketunnahkasilla rukkasillaan. Kristian seisahdutti, ja matkustavainen, pieni turkkiinpuettu, kömpelö herra, joka ajoi hiirenkarvaisella ruunalla, tavoitti hänet pian.

-- Hyvää päivää, isäntä! Teilläpä vasta juoksija on! sanoi hän innokkaasti, pureskellen jäätyneitä viiksiään. -- Niin, minä tunnustan teille suoran totuuden: ainakin neljänneksen minä olen ajanut niinkuin ikään olen voinut saamatta kiinni isäntää. Mistä tuo hevonen on kotoisin? Kenen se on? Mikä oli sen isän ja äidin nimi? Miten vanha se on? Ei, mutta katsos tuota rintaa ja noita jalkoja! -- Ja matkustaja nousi ylös reestään, lähemmin katsellakseen Jaloa.

Kristian oli sekä iloinen että ylpeä, teki selvää siitä kuin tiesi ja kiitti hevoistaan muukalaiselle, joka oli vallan ihastuneen näköinen.

-- No, te tulette tietysti kilpa-ajoon ylihuomenna. Tuollaisella hevosella, kuin tuo teidän, se on suorastaan velvollisuus. Minä olen ratsumestari T., minä olen yksi palkintotuomareista; pankaa mieleenne, ensimmäinen palkinto on tuhat markkaa.

Kilpa-ajoista Kristian kyllä oli kuullut. Olipa muutaman kerran ollut arvelussakin lähteäkseen koettamaan, mutta tavallisesti saa maalla tietää mitä on tapahtuva, vasta sitten kun se jo on tapahtunut; mutta nyt -- miksikäs ei, koska kerran sattui olemaan kaupungissa.

Kristian lupasi tulla, ja kädenlyönnillä vahvistettiin sopimus. Jalo, levotonna päästäkseen lähtemään, katosi likimmäisen mäen taa kuin nuoli ihailevan ratsumestarin edestä.