Part 10

Ensin täytyy minun jutella kaikista niistä pauloista ja kavaloista koukuista, joita siihen aikaan oli asetettu katukäytäville ja niiden viereen, kaikille joutilaille kävelijöille suureksi harmiksi. Paitsi yhtä ja toista porrasta siellä ja täällä, löytyi raudoitettuja väistökiviä kaikissa kadunkulmissa, ja useimmiten olivat niiden kulmat niin terävät, että ohikulkevaisten vaatteet tarttuivat niihin ja repeytyivät. Väliin oli katukiven paikalla kuoppa, tavallisesti vettä täynnä, ja vihdoin viimeiseksi olivat talojen kellarien ovet kadunpuolella. Aina 8 jalkaa syviä kuoppia portaineen ja mustaksi maalattuine raudoitettuine kaiteineen oli rakennettu keskelle katukäytävää. Nämä portaat olivat alati rinkelieukkojen ja heidän vakkojensa vallassa. Yhdelle näistä kaiteista olimme me pojat, vastoin vanhempien ja muiden asianomaisten ankaraa kieltoa asettautuneet; täältä me saatoimme nähdä pitkin katua Ylä-Paramonoffilta aina Ala-Paramonoffille saakka ja vieläpä vähän etemmäksikin. Mikä kirjava kuva silmäimme edessä. Viipurilainen naismaailma "lyhveissä vaatteissa" [Lyhveet vaatteet olivat ylempänä "Saaristossa" nimisessä kertomuksessa kuvattu Viipurilainen kansallispuku.], pöhöhihoissa ja punasissa nutuissa. Jääsken eukot valkosissa "hunnuissa", Joutsenolaiset ruunisessa pitkässä takissa, kauppa-ryssät punasessa paidassa, joka oli housujen päällä, hyväluontoisia porvarirouvia "katsaveikka" [topattu päällystakki] yllä. Nyt näkyi ylhäällä mäellä kahden valkosen hevosen vetämät vaunut; nyt mahtaa keisari tulla; seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti kanuunanlaukaus. Tuntui kuin sähköinen sysäys kansajoukossa, sysäys niin voimakas, että me muutamien maalaisserkkujen kera heti syöksyimme alas kellarinporstuaan. Pauhina, joka oli niinkuin kaukaisen kosken tai tuuliaispään synnyttämä kohina, tuli yhä lähemmäksi. Kurjuutemme syvyydestä kuulimme pormestarin "Seien Sie nur ruhig und vergessen Sie nicht das Hurra". Mutta mahdotonta oli mitään nähdä. Muutamia tanakoita sääriä ja leveitä selkäpuolia, pieni viiru sinistä taivasta ja kattopelti, kas siinä kaikki kuin me saatoimme eroittaa. Melussa ja hurrahuutojen kaikuessa ei kukaan kuullut meidän rukouksiamme ja valituksiamme. Nyt kuului sieltä ylhäältä kavioiden kopinaa ja vaunujen rytinää; ne olivat kai keisarin vaunut, jotka ajoivat ohitse. Minä en saanut nähdä vilahdukseltakaan majesteettia tai vähäpätöisintä pientä kamarijunkkaria tai hovipalvelijaakaan ja mikä oli vieläkin harmittavampaa, keisari ei saanut nähdä minun takkiani, jossa oli pystykaulus ja yhdeksän kiiltävää nappia. Zinke, Zinke, miksis teit minulle tämän; avonaiset kellarinporstuat olivat sinun toimestasi.

Kostaaksemme yhteiskunnan väärinkäytöstä meitä kohtaan, syljeksimme me iltasella suuremmoisen juhlavalaistuksen aikana "ploschkoihin", niin että sihisi, räiskyi ja haisi härskiintyneen öljyn katku ympäri katuja ja kujia. Kosto oli suloista. Selkääni en saanut, vaikka takki oli pilalla, mutta aika nuhan sain, sillä kellarinporstuassa seisoimme nilkkaa myöten vedessä.

* * * * *

Keisari tuli, hän näki, hän meni, suureksi suruksi ja murheeksi meille nuorisolle. Me tunsimme ilmassa että reaktionin aika oli tulossa, sillä seuraahan laitonta vapautta tavallisesti ankaran sortovallan aika. Senatus populusque saattoi häntä tullin taa.

Käynti Uuraansalmella.

On monta, monta vuotta sitten kun minä viimeksi näin Uuraansalmen, lieneepä jo 20 tai 25 vuotta. Sattumuksesta tulin äskettäin käymään tässä Viipurin oivallisessa satamapaikassa; mikä eroitus entisyyden ja nykyisyyden välillä. Ja eroitus on olemassa, ne eivät ole vaan nuoruuden muistot, jotka suurentavat, kaunistavat ja kirjavalla väenkuohulla asustuttavat Uuraansalmen hietasärkät, sen salmet ja mahtavan meren tuolla kaukana, johon voin sovittaa Byronin sanat:

Oi meri sua nuorna rakastin! Se riemuni kun lainehillas vain Mä kuplan lailla keinuin, taistelin Ja aaltois kanssa pidin puoliain. Kun ärjyi myrsky meitä pelottain Ol' itse pelkokin se riemuisaa: Kuin lasta mua suojaelit ain' Mä luotin aaltoos, käsin ottaen Kuin nytkin otan, harjaas hymyillen.

Me meloa lotiskoimme hiljaa kaitaan salmeen, keltasien pitkien hiekkasärkkien väliin, jotka matalassa kaaressa ympäröivät kirkasta ruskeanvehriäistä vettä -- alati liikkuvaa, milloin virraten merelle päin, milloin Viipurin lahtea kohti. Oliko tämä Uuraansalmi! miten erilainen kuin ennen, silloin satamapaikka, ensimmäinen Suomessa, nyt linnoitus. Poissa olivat ne keulat, jotka kaukaisilta mailta kuljettivat kaikkea mitä Etelän aurinko kasvatti ja kypsytti Välimeren rannoilla. Poissa olivat komeat Itäindiassa purjehtivat laivat jotka kuparoituine kylkineen olivat kyntäneet kahta valtamerta ja jotka jyrähtelevillä laukauksilla välkkyvistä tykeistä kokassa ilmoittivat kotiintuloaan. Silloin oli eloa ulapalla, sen saatte uskoa. Lippuja ja liehuttimia jok'ikisessä paikassa, missä vain saatiin värillinen liina tuulessa liehumaan, purjehti kaukokulkija salmen suusta. Tullivirkamiehiä, katteinin perhe ja tuttavia, merimiesten vaimot, rantakasakoita ja lastinpurkajoita souti laivaa vastaan, joka keveästi keinui aalloilla. Siellä laivassa löytyi aina jotakin, joka ansaitsi katsomista tai maistamista, kiinalaisia ukkoja posliinista, pöytäkaluja ja rasioita, arabialaista kahvia, Constantian viiniä, joka lemusi viettelevästi ja suloisesti kukkasilta ja Taffelvuoren kupeilta tuoduilta ryydeiltä. Ja suurinta riemastusta nuorten joukossa herätti joskus joku apina, uistin tai heleänvärinen kirkuva papukaija -- kaikki harvinaisia vieraita siihen aikaan. Ja kun "Toivo" tai "Kunnia", "Usko" tai "Varma", tai joku muu laiva -- sillä senaikuisilla laivoilla oli ainoastaan abstraktisten käsitteiden nimiä -- tuli sillan viereen ja käännettiin kupeelleen tilkittäväksi, silloin siellä löytyi aarteita arvaamattomia kuparilevyllä ja lankuilla veden rajassa. Kaikki Uuraansalmen pojat häärivät venheissä, ruuhissa ja vanhoilla makasiinin ovilla jättiläisen ympärillä aivan kuin allit aaltojen kiertämällä kalliolla. Siinä tehtiin vaihtokauppoja, tingittiin ja käytiin sotaa meren aarteista. Tuossa on komeamuotoinen meritähti kiinni puristuneena välkkyvään kupariin. Eräs lentokala raukka oli tarttunut siivistään laivan kylkeen. Siinä kimalteli purppuran- ja perlemon loistossa kaunis okasimpukka, se oli tarttunut liinasiin leväkasveihin, jotka menestyivät mainiosti laivan pohjassa -- nyt olivat kylmät vedet karkoittaneet eläinraukan sen koreasta majasta. Muistan vielä miten ilo oli ylinnä poikaparvessa, kun miekkakalan terävä ase, joka nyt on edessäni kirjoituspöydällä, saatiin lankusta sellaisen Itäintiankulkijan vaskiverhotuksen yläpuolelta, lukemattomia täplikkäitä näkinkenkiä annettiin tuosta hohtavasta kappaleesta.

Entäs vanhat hollantilaiset kauppa-alukset, minkä romantillisen loisteen ne loivat ympärilleen! Ne muistuttivat Virgiliuksen kertomusta "korkearunkoisista simpukoista", ja nuo puupiirrokset, joita 50-luvulla löytyi joka talossa täällä rannikolla, esittäen muistorikasta tappelua Trafalgarin luona. En unhoita koskaan, miten nuo leveärintaiset laivat varmasti ja verkallensa nousivat vastavirtaan. Ja mimmoiset laivat! Perä korkea kuin kartano, loistaen kullalta ja viheriäiseltä, etunokka tylsä ja pystynenäinen, varustettu "Neptunuksen" tai "Najadin" kuvalla, jotka olivat aivan "Bauern Breughelsin" hollantilaisten poikain ja tyttöjen näköisiä. Kokan ja perän kohotessa taivasta kohti, oli laiva keskikohdalta ainoastaan muutamia jalkoja yli vedenpinnan. Ja siinä, keskikohdalla juuri, siinä seisoi katteini, punakkana, löyhkyten silliltä ja anisviinalta, ja hän sylkäisi mukavasti etuhampaitensa välistä noin oikein taiteellisesti. Sellaista laivaa, sellaista katteinia Te ette saa enää nähdä; niin, kenties muinaismuistokokoelmassa Amsterdamissa tai Antverpenissä; mutta sellaista silliä ja sellaista anisviinaa ei löydy enää koko Hollannin maassa.

Kokonainen mastometsä oli molemmin puolin salmea, kaikkien Euroopan mertakulkevien kansojen liput liehuivat silloin merituulen pnhallellessa, ja jok'ainoassa majailutalossa sai kuulla babylonialaista kielensekotusta. Siihen aikaan oli Uuraansalmi Suomen etevin satamapaikka; Savoon ja Karjalaan lähetettävillä tavaroilla oli silloin ensimmäinen varastopaikka suomalaisella pohjalla tässä, juuri näillä hiekkasärkillä. Silloin ei ollut kysymyksessä perustaa tullikamaria joka ainoaan pieneen kylään Saimaan vesien varsilla. Viipurin tukkukauppias käyskenteli varmana ja mahtavana, tarttui tanakasti suureen avaimeen, joka laajoihin tavara-aittoihin sulki kaikkia, mikä taisi viehättää silmää ja makealta maistaa. Silloin täällä koottiin toinen suuri omaisuus toisensa jälkeen.

Mais, ils sont passé, les beaux jours! Jokainen kauppias ja kaupustelija Kuopiossa ja Savonlinnassa, Joensuussa ja Iisalmella ottaa nyt tavaransa suoraan ulkoa eikä tarvitse mielestään rikastuttaa Viipurin kauppaneuvoksia ja konsuleita. -- Se vapaus, se vapaus, -- se on vaarallista! -- ja Uuraansalmen laivanvarustajain, kauppa-asioitsijain ja tullimiesten ohitse puhkuaa "Yrjö Koskinen", "Aleksander" y.m. -- kanavata myöten ylös jok'ikiseen Saimaan vesistön sopukkaan, -- se on surullista, mutta se on totta.

Mutta mimmoiselta sitten nykyään näyttää tuo kerran niin eloisa ja vilkas satama? Surkealta näyttää! Tuossa tulee muuan englantilainen alus, iso kuin "Befanut" lastensadussa, musta kuin neekeri, ei edes punasta viiruakaan reunassa, ei ole kokassa kuvaa, ei ole kokka ja perä kauniisti kaarehtiva, suora ja sileä se on, kuin rautalevy; ja rautaa se onkin, se avaa suuren kupunsa, syöksee yhdessä päivässä sisästään rautakiskoja ja tankoja, pyöriä, tulenkestäviä tiiliä, levyjä ja haulia, niin paljo kuin tämä maa tarvitsee puoleksi vuotta, Ja lastaa, saatanallisen vingunnan ja ulvonnan rämäkässä, lankkuja, lautoja, soiroja, hirsiä. Mutta mimmoiset lastit! Metsät, jotka kerran vihannoitsivat Saimaan ja Pielisjärven saarilla ja niemekkeillä, lehdot, joissa rastaat lauloivat valoisina kesäöinä, ne vaeltavat kuin suupala jättiläisen sisään; metsät, joissa karhu ja villipeura ovat etsineet suojaa ja olleet hyvässä turvassa, menevät samaa tietä, kuolleiksi tolteiksi ja kuutiojaloiksi muuttuneina, ja kun tuo täyttymätön vihdoinkin panee kannen kaiken sen päälle kuin se on sisäänsä kätkenyt, niin ottaa se vielä kulauksen, metsiemme ytimen, mehun ja mahlan, -- tervan tuhannen tuhansista havupuista. Ja sitten lähdetään kotimaahan jälleen. Ja hollantilainen, -- nuoruuteni rakkaus! -- voi, hän ei tule koskaan enää --, ainoa hollantilais-tavara kuin täällä nyt näin, oli "hollantilaisia hirsiä". Tyhjät ovat rannat ja nuo kummalliset laiturit (lautakasoja, puoleksi ranta-äyräällä puoleksi vedessä). Varovaisesti on kiivettävä niiden yli, sillä vaikka täällä ei ole ahdingosta puhettakaan, niin on varovaisuus kuitenkin parasta; käyntisilta on nimittäin kuin sakkilauta, jossa joka toinen ruutu on kolo. -- Suurten höyrylaivojen kera on kaikki runollisuus kadonnut Uuraansalmelta, se on säikähtänyt höyryvivun vinkunaa ja höyrypillin ulvahdusta. Höyryt purkavat ja lastaavat muutamissa päivissä saman määrän kuin muinoin lastattiin kymmeneen purjelaivaan, eivätkä viivy päivääkään kauemmin kuin tarvis vaatii; korjaukset ja tilkitykset eivät tule kysymykseenkään.

Mikä suuressa määrässä synkistyttää Uuraansalmea, on se linnamainen ulkomuoto, jonka saaret ovat saaneet. Löytyi täällä tosin ennenkin valleja, -- yksinkertaisia miellyttäviä muuria, omiaan syöttöpaikaksi parille takkuiselle komentajan lehmälle, oivallisia leposijoja nukkuville laivamiehille -- mutta nyt kohoavat uhkaavat muurit lankkuristiköiden ja hirsikasojen yli. Tervan ja sillinhajun ohella tuntuu tuo tunnettu venäläishaju, ja korkealla yli lippujen ja liehuttimien näkyy ylhäällä vallinsarvella kaksipäinen kotka. Ja tunnettuhan on, missä se linnoituksen vallille istumaan iskee, siellä ei viihdy runous, eikä ihailtava sulo.

Sellaisena löysin nyt Uuraansalmen, monien ja pitkien vuosien kuluttua; ja kun olen alkanut esittämällä lordi Byronin runoa "Ritari Haroldin toivioretki", niin sopii lopettaakin säkeellä samasta laulusta ja tuon surumielisen runoilijan kanssa sanoa:

Jäähyväst' sana tasoitust' ei suo, Se virittääpi syömen tunteet vienot. -- -- -- -- -- -- -- -- Unelmani, Uneni tenhon täytyi murtua.